VII.

"VANHAT ELÄIMET UUTEEN ASUUN."

Sinä iltana rouva Carey laskeutui levolle rauhallisemmalla mielellä kuin pitkiin aikoihin. Viimeisinä raskaina viikkoina hänestä oli tuntunut kuin hän olisi pienokaistensa kanssa myrskyisillä vesillä ajelehtimassa näkemättä missään satamaa häämöittävän. Ystäviä oli runsaasti siellä täällä, mutta ei läheisiä sukulaisia, ja hänen huolensa olivat siksi vaikeita ongelmia, ettei niiden ratkaisussa voitu turvautua tavalliseen ystävyyteen. Hänellä oli vain yksi harras toivomus: lähteä johonkin syrjäiseen paikkaan, missä rahankuluttamiseen olisi niin vähän kiusauksia kuin suinkin. Siellä hän voisi elää kolme, neljä vuotta omistaen tarmonsa, kykynsä ja sielunsa lastensa valmistamiseen elämää varten. Jos hän jaksaisi opastaa ja valvoa heitä sekä opettaa ja kehittää heitä onnellisiksi, hyödyllisiksi, miellyttäviksi ihmisolennoiksi — omien kykyjensä valtiaiksi, viisaiksi ja herkiksi oikeita polkuja valitsemaan — niin hän arveli elämänsä päätehtävän suoritetuksi. "Onnellisiksi minä tahdon heidät kasvattaa", hän mietti, "sillä onnettomuus ja tyytymättömyys kuuluvat niihin kettuihin, jotka turmelevat viinitarhan. Tyhmiksi he eivät saa tulla mikäli minun kykyni pystyy teroittamaan heidän järkeänsä. Kaikilla heillä on tavallinen äly, ja heidän on opittava käyttämään sitä, murjottavia ja uneliaita lapsia en voi sietää. Jos he ovat työteliäitä ja onnellisia, niin he tulevat olemaan hyviäkin ja siksi järkeviä, että oivaltavat miten mieletöntä on olla muuta kuin hyvä! Ja niin minä kautta vuosien kuukaudesta kuukauteen olen auttava Nancyä ja Kathleeniä tulemaan todellisiksi naisiksi, vaimoiksi ja äideiksi ja Gilbertiä ja Peteriä kunnon miehiksi, aviopuolisoiksi ja isiksi. Carey-äidin poikasten täytyy kyetä näyttämään hyville linnuille tietä kotiin, kuten amiraali sanoi, ja luullakseni heidän pitäisi pystyä silloin tällöin ohjaamaan joitakin pahoja lintujakin oikealle tolalle."

Niinpä rouva Careyllä oli suoritettavanaan tehtävä, joka olisi peloittanut ja masentanut ketä tahansa, mutta hänen rakkautensa ja rohkean mielensä se sai vain sitä kirkkaammin loimuamaan.

Muistatteko kohtaa Kingsleyn kirjassa, missä Vetten pienokainen Tom ui sivu Hohtavan Muurin ja saapuu lopulta Rauhalammelle? Rauhalammessa uiskentelivat hyvät valaat odottaen että Carey-äiti kutsuisi heidät luokseen "muuttaakseen heidän vanhan asunsa uudeksi?"

Tom ui lähimmän valaan luo ja tiedustelee tietä Carey-äidin luo.

"Siinä keskellä hän on", sanoo valas, vaikkei Tom näe muuta mitään kuin kimaltelevan, valkean, jäävuorta muistuttavan lohkareen. "Siinä on Carey-äiti", puheli valas, "sen itsekin näet, jos menet hänen luokseen. Halki koko vuoden hän siinä istuu muuttaen vanhat eläimet uuteen asuun."

"Miten hän sen tekee?" kysäisee Tom.

"Se on hänen huolensa, ei minun", huomauttaa valaskala hienotunteisesti.

Ja kun Tom tuli lähemmäksi valkoista, kimaltelevaa lohkaretta, muuttui se muodoltaan ihanan, valkoisella marmorisella valtaistuimella istuvan naisen kaltaiseksi. Ja valtaistuimen juurelta, kuten muistatte, uiskenteli tiehensä merelle miljoonia vastasyntyneitä elollisia olentoja muodoltaan ja väriltään sellaisia, ettei kukaan voi ihanampaa uneksiakaan. Ja ne olivat Carey-äidin lapsia, joita hän valmistaa kaiken päivää.

Tom odotti — kerron yhä vielä, mitä tapahtui tuolle kuuluisalle Vetten pienokaiselle, — Tom odotti (kuten monet aika ihmiset, joiden tulisi tietää paremmin) tapaavansa Carey-äidin repimässä, sovittelemassa, mittaa ottamassa, koettamassa, ompelemassa, paikkaamassa, sahaamassa, suunnittelemassa, vasaroimassa, kääntämässä, kiilloittamassa, leikkaamassa, viilaamassa, kuten ihmisten on tapana ryhtyessään jotain tekemään. Mutta hän istui vain aivan liikkumattomana leuka käden varassa ja katseli mereen suurin silmin, jotka olivat yhtä siniset kuin meri itse. (Yhtä siniset kuin äidin sininen samettipäähine, olisi Kitty sanonut.)

Olikohan Beulah oikea paikka, tuumi rouva Carey vaipuessaan uneen. Ja koko yön hän unissaan kuuli tuon kimmeltelevän pikku virran kohisevan sillan alitse, joka oli lähellä Beulahin kylää, ja kaiken yötä hän käyskenteli voikukkia ja satakaunoja kasvavilla niityillä ja näki kesäkuun tuulen puhaltelevan pitkiin heinänkorsiin. Hän astui keltaiseksi maalattuun taloon ja pani lapset nukkumaan eri huoneisiin, ja sillä hetkellä kun hän näki heidän nukkuvan, se tuli kodiksi ja hänen sydämestänsä puhkesi pieniä, köynnösmäisiä juuria, mutta ne kasvoivat niin nopeasti, että ne jo aamulla olivat juurtuneet keltaiseen taloon eivätkä suostuneet siitä heltiämään.

Hän katseli ikkunoista puutarhoja, "etu- ja takapuutarhaa", ja ne tuntuivat olevan kuten koko muukin Beulahin kylä, täynnänsä suloista lupausta. Kasvipuutarhassa oli kaikennäköistä herkullista syötävää, mutta vaatimattomasti piilossa kulkijain katseilta, ja pihapuutarhassa, missä ohikulkijat saattoivat niiden kauneutta nähdä ja niiden tuoksua hengittää, kukki ja rehoitti vanhanaikuisia kukkia heiluttaen iloisia, sulotuoksuisia päitään auringonpaisteessa.

Hän heräsi virkistyneenä, vahvistuneena ja rohkaistuneena, aivan toisin tuntein kuin se nainen, joka eilen oli laskeutunut vuoteelleen "Nancyn tuumaa" miettien; sillä hänen sydämensä ja toiveensa olivat kuin olivatkin lentäneet Charlestownin kivitalosta Beulahiin, missä ne rakensivat itselleen uuden pesän kimaltelevan virran varrella kasvavien viheriäin jalava- ja pajupuiden keskelle.

Uusi ajatus juolahti hänelle mieleen kohdaten Nancyn ehdotuksen puolitiessä. Miksikä ei Gilbert voisi äitinsä sijasta lähteä tiedusteluretkelle Beulahin maahan? Sinne oli lyhyt, halpa junamatka ilman junanvaihtoa. Gilbert oli lähes neljäntoistavuotias, mutta hänellä ei tuntunut olevan aavistustakaan siitä, miten mutkikas yritys elämä on. Ei yksikään poikaansa tahi itseänsä kunnioittava äiti voi kursailematta kysyä häneltä "Aiotko kasvaa mieheksi sellaisin aikein, että pidät huolta minusta ja sisaristasi, tai arveletko että minun, koska kerran olen sinut maailmaan saattanut, on elätettävä sekä itseni että sinut kunnes tulet mieheksi — tahi vielä senkin jälkeen vaikka kuinka kauan syystä, ettei sinua haluta hoitaa omaa osaasi jutussa?"

Gilbert jutteli yliopistoon menostansa yhtä huolettomasti kuin ennen isänsä kuolemaa. Nancy ollen vanhin tuntui nykyisin olevan perheen pää, mutta Gilbertin, joka oli vain vuoden verran tahi hiukan enemmän häntä nuorempi, oli tultava pääksi tavalla tahi toisella. Siksipä oli alku tehtävä antamalla hänen osalleen hiukan mieluista vastuunalaisuutta, sellaista, joka tyydyttäisi hänen ylpeyttänsä ja mahtavuuden tunnettansa. Sittemmin olisi vähitellen ohjattava häntä vastaamaan vakavammista velvollisuuksista. Nancy, uranuurtaja, olisi tunnissa laittanut matkalaukkunsa kuntoon ja lähtenyt Beulahiin, olisi ottanut selvää isän vanhasta ystävästä, everstistä, jonka sukunimi oli haihtunut muistista, löytänyt tuon viehättävän talon nykyisen omistajan, vuokrannut sen ja tuonut kotiin avaimen voitonriemusta hehkuen. Mutta Nancy oli uskalias ja yritteliäs tyttö, kun taas Gilbert vaati voimakasta, päättäväistä, yhtämittaista ulkoapäin tulevaa sysäystä, jotta hänen miehekkyytensä, arvovaltaisuutensa, hienotunteisuutensa ja huolenpitonsa muista pääsisi kehittymään.

Nancyn tuuma oli hyvä, mutta kyllä rouva Careynkin tuuma veti vertoja sille! Gilbert, matkalaukku kädessään, kahdeksan dollaria taskussaan, lähdössä Charlestownista eräänä perjantai-iltapäivänä oli yhtä mielenkiintoisaa nähtävää kuin Kolumbuksen lähtö tuntemattomaan maahan. Yläkerran ikkunassa seisova ryhmä seurasi jännitettynä hänen kulkuansa katua pitkin. Hilpeänä hän oli astunut portaita alas ja Nancy oli viskannut hänen järjestänsä jotain kovaa sisältävän kirjekuoren juuri silloin kun hän oli oven avaamaisillaan.

"Siinä on valokuva äidistäsi ja sisaruksistasi!" huusi hän. "Ellei omistaja suostu vuokraamaan taloa sinulle, niin näytä hänelle perheen muut jäsenet, äläkä unohda sanoa, että vuokra on suunnattoman korkea, olipa se mikä oli!"

He seurasivat häntä katseillaan — Carey-äiti ylpeydestä välkkyvin silmin — kun hän uljasryhtisenä kulki katua alas. Hänellä oli yllään lähinnä paras pukunsa ja se näytti muhkealta hänen suoralla, solakalla vartalollaan. Kohteliasta ja sulavaliikkeistä oli Gilbertin ulkonainen esiintyminen, eikä se oikeastaan varsin pinnallista kohteliaisuutta ollutkaan; se ei vain nykyisin ollut kovin syvällä. "Kaunis poika hän on, muuta ei voi sanoa," mietti hänen äitinsä, "ja ulkonäkö on varmasti sisäisen ihmisen kuvastin! Hänen luja leukansa, pystypäänsä, kirkas katseensa, varma astuntansa, hänen iloinen itseluottamuksensa — siinä varmasti hyvä perusta, mille kuka äiti tahansa voi rakentaa."