XV.

ME KUULUMME BEULAHIIN.

Tämä virheetön nuori neiti oli kaiken aikaa ommellut korko-ompelustansa kohottaen silloin tällöin päätänsä katsahtaakseen toiseen tahi toiseen merkilliseen Careyhin tämän lausuessa jonkun tavallista typerämmän tahi liioitellun huomautuksen.

"Minä en ole niin vanha kuin Gilbert ja Nancy, ja minä olen vain veljentytär", sanoi hän vaatimattomasti, "minulla ei niin muodoin pitäisi olla mitään mielipidettä. Mutta minä hankkisin heti pysyvän palvelijan, jottei meidän kaikkien tarvitsisi raataa kuten tähän asti; sitten en kuluttaisi ainoatakaan senttiä taloon, vaan eläisin täällä kuin kätkössä, kunnes tulee parempia aikoja ja me olemme kyllin vanhat astumaan seuraelämään. Voisitte kihnuttaa ja säästää kunnes Nancyn on aika astua seuraelämään. Kun Kathleenin vuoro tulee, on isä jo varmaan aikoja ollut terve ja me voisimme yhdessä debuteerata."

"Kuka tässä haluaa 'debuteerata', yksinään tahi toisten kanssa", ärähti Nancy suuttuneena. "Minun astumiseni seuraelämään on tapahtuva Beulahissa; enkä todellakaan ole varma siitä etteikö se jo olekin alkanut! Herra Bill Harmon on pyytänyt minua tulemaan seurakuntailtamaan ja herra Popham on kutsunut minut Intiaani-lähetyksen huviretkelle Greentowniin. Beulah on liian hyvä ollakseen pelkkä kätköpaikka! Tietysti meidän ensin täytyy säästää ja pitää kiinni joka pennistä, mutta kolmen tahi neljän vuoden kuluttua Gilly ja minä jo varmaankin jotain ansaitsemme."

"Ikävintä on, etten voi mitään ansaita korkeakoulussa", huomautti Gilbert, "vaikka mielelläni sen tekisin."

"Mutta se on kuitenkin nyt ainoa tie sinulle korkeakouluun", lausui hänen äitinsä tyynesti. "Sinä et tiedä kuinka suuria kustannuksia elämä siellä kysyy. Meidän olisi ollut perin raskasta suorittaa ne vaikkakin isä olisi elänyt ja meillä olisi ollut viisituhatta tahi enemmänkin vuodessa! Meidän täytyy yhdessä, sinun ja minun, miettiä jokin keino tämän pulman ratkaisemiseksi."

Gilbert näytti synkältä ja astui ikkunan luo kädet taskuissaan.

"Minä kadottaisin kaikki ystäväni, ja on työlästä raivata itselleen tietä maailmassa, ellei ole muita suosituksia kuin päästötodistus jostain vaivaisesta Beulahin Opistosta."

Nancy näytti siltä kuin olisi tahtonut nylkeä veljeltään päänahan, kun tämä käytti moista kieltä hänen rakkaasta kylästään. Mutta varoittava katse äidin silmistä pysäytti sanat hänen huulilleen.

Julia asettui serkkunsa puoltajaksi. "Meidän tulisi kieltäytyä kaikesta, että Gilbert pääsisi korkeakouluun", sanoi hän. "Gladys Ferguson ei tunne ainoatakaan poikaa, joka ei opiskele Harvardissa tahi Yalessa."

"Ellei hyvään perheeseen kuuluva ja hyvän kasvatuksen saanut poika voi saada ystäviä omalla personallisuudellaan sekä omien henkisten ja luonteenominaisuuksiensa avulla, luulisin hänen tulevan toimeen ilman heitä", lausui Gilbertin äiti huolettomasti.

"Etkö sinä pidä arvossa korkeakoulusivistystä, äiti?" puhkesi Gilbert hämmästyneenä sanomaan.

"Pidän tietenkin! Olisimmeko muuten aikoneet tehdä uhrauksia, voidaksemme lähettää sinut sinne? Ensinnäkin sujuu kasvatus paljoa yksinkertaisemmin ja helpommin opistossa. Siellä on tarjona tuhansia apukeinoja ja mahdollisuuksia, joita muiden nuorukaisten on hankittava miten parhaiten kykenevät. Ylioppilaille tasoitetaan tietä monella tavoin. Jotain täytyy aina saada typeränkin tahi haluttoman ja hidasoppisen päähän päntätyksi sillä neljän vuoden erinomaisella, tarmoa kehittävällä opetuksella, mitä korkeakouluissa suodaan. Kysytään hyvin suuressa määrässä henkistä ja siveellistä voimaa, jotta voisi menestyä maailmassa ilman sellaista apua, ja saattaa olla ettet ole kyllin vahva luomaan itsellesi tulevaisuutta ilman sitä. — En ole vielä selvillä siitä, mitä mahdollisuuksia sinussa piilee, Gilbert, etkä edes itsekään ole selvillä."

Gilbert näytti harmistuneelta. "Mainiota todella!" murahti hän, "sanoa, että jos vain on tarpeeksi älykäs, niin tulee toimeen ilman yliopistolukuja."

"Totta se on yhtäkaikki. Jos sinulla on tarpeeksi älyä, tarpeeksi tahtoa ja tarpeeksi sydäntä, niin voit jäädä tänne Beulahiin ja elämä on kyllä vetävä sinut aloille, missä ihmiset tarvitsevat sinua! (Rouva Careyn silmät säteilivät ja hänen poskensa hehkuivat.) Perheen yhteisen edun kannalta on meille kaikille nyt tärkeintä pysyä terveinä, voimakkaina ja hyvinä niinhyvin ruumiin kuin mielen ja sielun puolesta; voittaa heikkoutemme, kehittää lahjojamme, jännittää kykymme johonkin varmaan päämäärään ja siten ponnistaa kaikella voimallamme. Eikö minun tyttäristäni voi tulla hienoja naisia, eivätkö he kelpaa New Yorkissa tahi Washingtonissa, Lontoossa tahi Pariisissa liikkumaan, vaikka viettivät nuoruutensa päivät Beulahissa? Eikö minun pojistani voi tulla mitä tahansa, mihin heidän älynsä ja uljuutensa heidät oikeuttaa, riippumatta siitä ovatko itse raivanneet tietä itselleen vai ovatko toiset tasoittaneet sen heille? Isä ei olisi milloinkaan heittänyt tätä kuormaa hartioillesi, mutta hän on poissa. Sinun täytyy tulla mieheksi ilman Yalen, Harvardin tahi Bowdoinin apua, poikani, — sinun on taisteltava oma taistelusi ja voitettava omat kannuksesi."

"Oh! Äiti, sinä olet ihana!" huudahti Nancy liikutuksen kyyneleet silmissään. "Rohkaise mielesi, Gilly poika, ja näytä mihin Careyt pystyvät ilman 'tilaisuuksia'. Rohkaiskaa mielenne, Kitty ja Julia! Me kolme saatamme Beulahin Opiston kuuluisaksi ensi vuonna!"

"Enkä soisi teidän pitävän Beulahia minäkään kätköpaikkana vastoinkäymisten kestäessä", jatkoi rouva Carey. "Meidän on tehtävä se kodiksi, niin kauniiksi ja täydelliseksi kuin varamme sallivat. Yksi todellinen koti luo muitakin koteja, siitä olen varma! Pyydetään herra Harmonia kirjoittamaan herra Hamiltonille, niin saamme nähdä lupaako hän jättää meidät rauhaan. Ellei meidän onnistu tehdä Keltaista taloa kodiksi, emme voi olla onnellisia ja hyödyllisiä, emme menestyä toimissamme emmekä vaurastua. Joki on meidän jokemme; kylä on meidän kylämme; ihmiset ovat meidän naapureitamme; Beulah kuuluu meille ja me kuulumme Beulahiin. Eikö niin, Peter?"

Kun Carey äidin sydän oli täynnä ja hänen äänensä hiukan epävarma, vetosi hän aina Peteriin joillakin leikillisillä sanoilla. Oli niin mukavaa kätkeä kasvonsa Peterin pieneen, valkoiseen merimiestakkiin juuri hänen leukansa kohdalla, jolloin hän alkoi kiemurrella, vääntelehtiä ja nykiä pikku ruumistansa niin, että kun jälleen uskalsi nostaa punoittavat kasvonsa yleisön siunailtavaksi, olivat kaikki kyyneleet tarttuneet Peterin nuttuun.

Niinpä rouva Carey tälläkin kertaa toisti laskien Peterin lattialle: "Emmekö kuulu Beulahiin, kulta?"

"Kyllä me kuulumme", sopersi pikku poika, "ja pian minäkin rupean tekemään työtä, saattepa nähdä vain, kun minä olen kasvanut vähän isommaksi, ja sitten minä kohta ostan Keltaisen talon."

"Ostat sinä, kultaseni!" huudahti Kathleen.

"Mami mittasi tänä aamuna minut ja minä yletyin jo puolitiehen mamin vyötä, ja Charlestownissa olin vain vähän yläpuolella polvia. Kun minä pitenen, niin äiti lyhenee!"

"Pelkäätkö äidin tulevan liian pieneksi Peter-muru?" kysyi rouva Carey.

"Enkä!" oli mahtava vastaus. "Donny Harmonin äiti on paljoa korkeammalla uuninreunasta kuin sinä, enkä minä tahdo että äiti olisi niin kaukana!" sanoi Peter syleillen rouva Careyn polvia.

Julia ei ollut virkkanut paljon tämän pitkän keskustelun aikana, vaikka hänen mielessään vilisi vastaväitteitä ja muistutuksia, mutta hän aina enemmän tahi vähemmän pelkäsi Margaret-tätiänsä eikä koskaan uskaltanut vastustaa hänen mielipiteitään. Hän ihaili todellisesti tätinsä kauneutta, arvokkaisuutta ja säteilevää persoonallisuutta, vaikkakin hän valitettavasti välitti vähemmän niistä hänen luonneominaisuuksistaan, jotka levittivät hänen olemukselleen niin valoisan, kiehtovan hohteen. Julia näki ihmisten seuraavan häntä katseillaan, kuuntelevan hänen puhettansa, lausuvan huomautuksia hänen ulkomuodostaan, hienostuneesta esiintymisestään ja suloudestaan, ja tämä kaikki teki häneen varsin syvän vaikutuksen. Ann-serkun lahjaan nähden hänen vahva käsityksensä oli, että olisi ollut paljoa parempi, jos tämä arvoisa neiti olisi toteuttanut alkuperäisen suunnitelmansa ja lähettänyt kullekin heistä kolmekymmentäviisi dollaria. Siitä Julia ainakin oli varma, ettei hänen rahojansa olisi milloinkaan käytetty vesijohtoon ja huoneiden korjauksiin.

"Oh, Kathleen!" huokaili Nancy, kun he kahden puuhailivat keittiössä. "Saattaako kukaan olla niin mieltäkiinnittävä 'toruessaan' kuin äiti. Minä olen aivan ihastunut hänen tönimiseensä, varsinkin kun se kohdistuu muihin. Kun se koskee minua, niin tunnen käpristyväni yhä pienemmäksi ja pienemmäksi kunnes kiemurtelen surkeana matona. Sitten kun hän on lopettanut, luikertelen ovelle ja livahdan ulos. Toiset äidit sanovat: 'Tottele kohta, taikka kerron isälle!' 'Tee kuten käsken äläkä kysele!' 'En ole koskaan elämässäni nähnyt mokomaa käyttäytymistä!' 'Etkö sinä ymmärrä edes hävetä?' 'Jos vielä kerran teet tuommoista, niin sinun käy hullusti!' 'Mene tiehesi heti paikalla!' ja muuta sellaista, mutta äiti saa meidät ajattelemaan."

"Eihän äiti oikeastaan toru", vastusteli Kathleen.

"Ei, mutta hän osoittaa meille yhtäkaikki kuinka olemme väärässä. Huomasitko kuinka Juliaa harmitti, kun äiti sanoi, ettei meidän pitänyt ajatella Beulahia kätköpaikaksi."

"Ei hän kauan ollut harmissaan", huomautti Kathleen.

"Ja rakkaalle Gilly-veikolle hän lausui juuri oikeat sanat, sillä Fred Bascom alkaa panna hänen päähänsä jonninjoutavia hullutuksia. Hän kaipaa isän ohjausta."

"Kaikki me kaipaamme isää", huokasi Kitty kyynelsilmin, "mutta miten onkaan, äiti tulee päivä päivältä yhä suurenmoisemmaksi. Luulen, että hän koettaa täyttää isän paikan ja olla samalla oma itsensä!"