XX.

MAALATTU HUONE.

Tällä kehityskannalla asiat olivat, kun Nancy ja Kathleen katsahtaessaan ulos ikkunasta eräänä aamuna, näkivät Lallie Joy Pophamin astuvan tietä pitkin. Hän kuljetti säännöllisesti voita ja maitoa Keltaiseen taloon, ja auttoi heitä monella tapaa, sillä hän suoritti aika hyvin kaikenlaisia talousaskareita missä ei kysytty aivoja. Kaikille oli käsittämätöntä miksi Ossian Pophamin äly ja puhelahjat eivät olleet menneet perintönä hänen lapsilleen. Poika ei oikeastaan ollut tyhmä mitä tuli käytännölliseen työhön, mutta Lallie Joy oli alituisesti nollapisteen kohdalla.

Kuten jo ennen mainittiin oli Nancyllä vahva taipumus parannella asioita, milloin ne hänestä tavalla tahi toisella sitä kaipasivat, ja hän oli jo aikaisin havainnut tylsän Lallie Joyn sopivaksi esineeksi.

"Tuolla hän tulee!" huudahti Nancy. "Toisessa kädessä on hänellä kaksi tuoppia maitoa ja toisessa kaksi naulaa voita ja niitä hän kantaa aivan kuin suuri heinäkantamus painaisi hänen hartioitaan. Minäpä juoksen keittiöön ja otan hänet puoleksi tunniksi työhön viidellä sentillä. Hän voi kuoria perunoita ja sillä välin kuin ne kiehuvat, paloitelkoon omenia keittoon."

"Anna hänen paloitella myöskin liha!" pyyteli Julia, sillä se oli hänen erikoinen työnsä. "Veitsi on aivan kelpaamattoman tylsä."

"Mikset anna herra Pophamin teroittaa sitä? Huono työmies syyttää työkalujansa; Kolumbus keksi Amerikan avonaisessa veneessä", vastasi Nancy ärsyttävän tietävännäköisenä.

"Keksiköön", virkkoi Julia, "mutta tällä lihaveitsellä ei hän koskaan olisi Amerikkaa keksinyt. — Onko Lallie Joy meidän ikäisemme?"

"En tiedä. Hän on mahtanut olla ainakin neljänkymmenen vanha syntyessään ja sen mukaan hän on nyt viisikymmentäviisivuotias. Mitä luulet, että hänelle olisi tehtävä, jotta hän havahtuisi? Kunpa edes saisin hänet suorana seisomaan tahi pitämään päänsä pystyssä tahi laskemaan hiuksensa alas tahi sulkemaan suunsa! Minäpäs menen vähäksi aikaa keittiöön työskentelemään hänen kanssaan ja koetan hiukan vedota hänen parempiin tunteisiinsa sillä välin kuin perkaan rusinoita leipäputinkiin."

Nancy istui ikkunan ääressä kiikkutuolissa keltainen vati helmassaan. Hänen poskensa rusoittivat, hänen silmänsä olivat kirkkaat, hänen huulensa punaiset, hänen hiuksensa kullanruskeat, hänen sormensa lensivät sukkelina ja korkeakauluksinen hihaesiliina somisti häntä kuten kaikkia sieviä tyttöjä. Hän oli virkeä jos kukaan, eikä suurempia vastakohtia saattanut ajatella kuin hän ja unelias Lallie Joy, joka istui tuolilla sääret levällään. Hän oli ottanut päästään turkinpunaisen päähineensä ja ripustanut sen tuolinselkään aavistamatta kuinka räikeästi se loukkasi silmää hänen tulipunaisten suortuvainsa taustana. Hän istui vinossa, vinosti hän piteli perunapataa, ja vinosti perunoita ja veistä. Näytti siltä kuin ei hänen järkensä ja ruumiinsa välillä olisi ollut minkäänlaista yhdyssidettä. Hänen kuoriessaan perunoita ja Nancyn peratessa rusinoita sujui keskustelu seuraavaan tapaan.

"Miten tulit tuoneeksi voita tänä päivänä etkä huomenna, Lallie Joy?"

"Piti pukeutumani hienoksi ja lähteä puotiin uutta hattua ostamaan."

"Minkävärisen koristeen sait hattuusi?"

"Entisen värisen."

"Eikö siellä ollut muuta väriä kuin tulipunaista?"

"On, sinistä."

"Miksi et kerran vaihteen vuoksi ottanut sinistä?"

"Mitäs siitä vaihteesta, hyvähän se entinen on."

"Arveletko, että tulipunainen soveltuu hiuksiisi?"

"Mitäs minä hiuksista, hattuahan minä katsoin."

"Et voi hiuksiasi muuttaa, näetkös, Lallie Joy, mutta ei sinun tarvitse käyttää tulipunaisia päähineitä, näetkös. Sinun hiuksesi ovat aika kauniit, jos vain harjaisit niitä kunnollisesti."

"Kyllä minä hiukseni tunnen ja tiedän kuinka punaiset ne ovat. Pojat kysyvät minulta onko Pop ne maalannut."

"Miksi vedät ne niin tiukasti päälaelle?"

"Ettei se lennä silmille."

"Joutavia; sinun ei tarvitse vetää niin että juuret irtautuvat. Miksi sidot palmikot nuoralla?"

"Silloinhan kestää, eikä ole nauhaakaan."

"Miksi et osta sitä rahalla, jota ansaitset täällä?"

"Säästän vapausjuhlaan."

"Hyvä, minulla on monta pätkää vanhoja, joulupuussa käytettyjä nauhoja, niistä annan sinulle, jos vain käytät."

"Hyvä on."

"Millä peset kasvojasi, kun sinulla on tuollaiset kiiltävät kuhmut otsalla ja poskipäillä?"

"Lipeäsaippualla."

"Älä suinkaan; eikö sinulla ole muuta saippuata?"

"Se on yläkerrassa."

"No, eivätkö sääresi ole hyvässä kunnossa?" Äänettömyyttä, sillä tämä kysymys ei mahdu Lallie Joyn tajuntaan ja sitten Nancy alkoi uuden hyökkäyksen.

"Eikö sinusta ole hauskaa nähdä sieviä tavaroita?"

"Milloin on, milloin ei?"

"Etkö ole ihastunut niihin huoneisiin, jotka isäsi on tehnyt niin sieviksi täällä?"

"Onhan nuo tuommoiset?"

"Eikö sen sievemmät?"

"Popin mielestä monet niistä ovat kovin merkillisiä ja samaa sanoi Bill Harmonkin."

Pitkä äänettömyys, jonka aikana Nancy on peräti nolostunut.

"Miten tulit saaneeksi sellaisen nimen, Lallie Joy?"

"Lallie otettiin kirjasta nimeltä Lallie Rook ja Joy-laivassa synnyin Bostonin-matkalla."

Tietymätöntä on kuinka kauan tätä toivotonta keskustelua olisi jatkunut, ellei yläkerrasta olisi kuulunut äänekästä huutelemista Gilbertin suusta. Lallie Joy ei osoittanut minkäänlaista hämmästystä ja jatkoi rauhallisesti perunain kuorimista, hän olisi saattanut olla kuuluisan Casabiancan sisar, sillä olisi huoleti voinut luottaa siihen, ettei hän olisi palavalta laivankannelta paennut, olivatpa kiusaukset vaikka kuinka suuret.

"Tulkaa katsomaan, mitä Digby ja minä olemme löytäneet!" huusi Gilbert. "Tulkaa, tytöt; tule, äiti! Me olimme repimässä vanhaa seinäpaperia pois seinästä, sillä herra Popham sanoi, että kun niitä on niin moneen kertaan paperoitu, olisi hyvä kerran päästä vanhoista ja siistiä ne oikein perusteellisesti. Tulkaa sisään katsomaan mitä me olemme löytäneet juuri kun minä työskentelin uunin kohdalla ja Digby pitkällä seinällä."

Rouva Carey oli tullut lastenkamarista, Kitty ja Julia puutarhasta, ja Osh Popham vajasta, ja kaikki tuijottivat hämmästyneinä ja ihastuneina soreita maisemia, joita oli vesivärein maalattu seiniin, ennenkuin seinäpaperien aika oli tullut.

Herra Popham otti sukkelasti työkapineensa ja alkoi puhdistaa toista osaa huonetta. Työskenneltiin hitaasti ja huolellisesti ja tunnin tahi parin kuluttua paljastuivat maalaukset väreiltään hiukan haalistuneina, mutta kauneina ja ihmeteltävän hyvin säilyneinä.

"No voi mun päiviäni! ovatpa ne tosiaankin kauniit!" huudahti Osh seisoen keskellä lattiaa ympärillään ihastuksen huumauksessa olevat Careyt. "Mutta lopen haalistuneita ovat nykyajan silmille, vai mitä sanoo rouva? Niihin on pantava uusi paperi päälle vai sivelenkö niitä mieluimmin öljyllä?"

Rouva Careyä puistatti sisäisesti. "Ei, herra Popham, emme saa näitä maisemia kiilloittaa. Niin, hirveän himmeät ja haalistuneet ne kyllä ovat, mutta en suorastaan voi sallia niiden joutuvan peitettäväksi."

"Olisi aivan rikollista kätkeä ne!" huudahti Nancy. "Oh, äiti, velvollisuutemme on kirjoittaa herra Hamiltonille ja kertoa hänelle tästä. Hän ottaisi varmaan talon pois meiltä, jos näkisi kuinka kauniiksi sen olemme tehneet, ja tässä on vielä lisää kaunista kiusaamassa häntä. Kuka voisi luopua tästä maalatusta huoneesta, jos se kuuluisi hänelle?"

"No niin, nähkääs", lohdutteli herra Popham, "jos tätä maalattua huonetta mielii käyttää, on asuttava Beulahissa; eikä Lem Hamilton aio viidenkymmenen vuoden iällä heittää sikseen konsulinhommaansa tullakseen tänne ruostumaan meidän muiden vaivaisten kanssa — ei maar! Eikä Lem Hamiltonin rouvakaan, hän ei olisi tässä kylässä yötäkään, vaikka tarjoisitte hänelle kaiken maailman hyvät!"

"Onko hän hyvin hieno?" kysyi Julia.

"Hienoko? Onhan toki! Hän on pitkä ja hoikka ja niin ollakseen, että luulisi hänen pian ilmaan lentävän. Yhden ainokaisen kerran hän on täällä käynyt ja silloinkin viipyi vain vuorokauden ja oli kuolla ikävään, me olimme näet, kaikki niin 'moukkamaisia'. Hänellä oli valkoinen, vyötäisiin asti rimsutettu puku, ja päässä valkoinen alppihattu ja hän oli aivan kuin kuvalehdestä leikattu. Eukkoni kuuli hänen sanovan, että Beulah oli täynnä villejä ja ihmissyöjiä. 'No niin', sanoin ma Marialle, 'menköön minne menee, ei kumminkaan kukaan häntä halua elävänä suuhunsa syödä!' — Katsokaapas tuota kokoustaloa uuninreunan yläpuolella, ja tuota rehevää nurmea ja jalavapuita! Ei näitä tämmöisiä seiniä joka maalarimestari teekään!"

"Ja katsokaa tuota kohtaa ikkunain välissä", huudahti Kathleen. "Näettekö kanoja ja kananpoikasia ja Plymouthin kukon?"

"Ja vaahteran alla makaavan valkean vasikan; se on sievintä mitä tässä on", virkkoi Gilbert.

"Meidän täytyy jättää huone koskematta ja miettiä mitä on tehtävä", sanoi Carey-äiti. "Älkää panko nyt uutta paperia; alakerrassa on yllin kyllin tekemistä."

"Äiti, minulle johtui jotain mieleen!" huudahti Nancy äkkiä, herra Pophamin hyvästellessä ja perheen ollessa koolla hallissa. "Tiedätkö kuka voisi saada seinät entiseen kuntoonsa. Minun rakas Olive Lordini!"

"Hän on vasta kuusitoistavuotias!" vastusti rouva Carey.

"Mutta hän on synnynnäinen nero! Odottakaa vain, niin saatte nähdä mitä hän saa aikaan."

"Voisin ehkä lähteä hänen kanssaan kaupunkiin hankkimaan neuvoja ja ohjeita sopiviin aineksiin nähden", arveli rouva Carey, "ja miksei hän voisi kokeilla ensin pienemmällä alalla, esimerkiksi oven takana?"

"Oliven töitä ei tarvitse kenenkään kätkeä oven taakse", vastasi Nancy päättävästi. "En tietysti ole kyllin vanha arvostelemaan maalauksia, (vaikka ymmärrän minä sen, ettei hyvien maisemien pitäisi olla ylösalaisin käännettäviä kuten meidän Van Twillerin) mutta Oliven tauluja rakastan, ja niissä on jotain, mikä herättää minussa halua koskettaa niitä."

Niin alkoi Olive Lordille syksy, joka oli hänen elämänsä onnellisin, ihmeellisin ja hedelmällisin, sillä kaiket aamupuolet hän vietti maalatussa huoneessa uudistaen sen haalistuneita värejä. Kuka lieneekään alkuperäisen työn tehnyt, niin rakkaudella ja hyvin hän sen oli tehnyt. Olive sai monta hyvää opetusta kuljettaessaan sivellintä pitkin sirojen talojen ääriviivoja, uudistaessaan tuuheitten jalavain vihreitä lehviä ja värittäessään omituisia puita, jotka huoneen nurkissa kohottivat taidokkaasti leikattuja latvuksiaan suorina ja jäykkinä kuin seisovat vartiosoturit.