XXXI.

PILVIÄ JA PÄIVÄNPAISTETTA.

Talvi meni menojaan. Niityiltä ja kedoilta suli lumi vähitellen, ensin ne muuttuivat ruskeiksi ja sitten näyttäytyi siellä täällä, missä aurinko paahtoi kuumimmin, vihertäviä täpliä. Tiet olivat paksussa, tahmeassa rapakossa ja kärsimättömät talonpojat hoputtivat hevosiansa eteenpäin kärrynpyörien vajotessa syvälle liejuun. Sitten seurasi sateisia päiviä, tuuli kuohutteli joen lyijynväristä pintaa, paljailta puunoksilta tihkui raskaita vesipisaroita ja kaikkialla tuntui märän ruohon ja puhtaan, janoisen mullan tuoksua. Tuli lauhkeampi ilma, sitten rajuilmoja, sitten kosteutta ja sumua, mutta elämän henki edistyi varmasti siellä täällä, kaikkialla, ja maaemon herääminen, tuo ikuisesti uusiintuva ihme, oli jälleen alkanut. Mahla kohosi puihin, veri pulppusi lasten suonissa, äidit alkoivat valmistaa yrttiteetä ja siirappileipiä, nuoret ihmistaimet olivat rauhattomia; koko luomakunta sykähteli ja huokaili ja värähteli.

Huhtikuu oli kulunut vaihtelevine sade- ja päivänpaistepäivineen ja säät vakiintuneet.

Koko maa riemun saa, vedet soi, ilakoi. Ja joutuessa toukokuun saa luodut kaikki lauleluun.

Careyn tytöt eivät olleet milloinkaan kuulleet "elämän iloa" käytettävän juhlapuhelauselmana, mutta oi! he tiesivät siitä paljonkin näiden kahden ensimmäisen taivaallisen kevään aikana pienessä Beulahin kylässä! Auringonnousu oli niin ihmeellinen; puut ja ruoho niin lumoavan vehreät, kedonkukkaset niin ihanat! Entä joki kirkkaina päivinä ja tuo vilahdus merestä, mikä näkyi Beulahin kukkulain harjalta, ja kävelyretket havumetsissä — tokko paratiisissakaan oli mitään tämän vertaista?

Ja kuinka ruoka maistui; ja kuinka virkistyttävät, liikuttavat ja ihanat olivat kirjat, joita luettiin. Kun autuaallinen päivä oli lopussa, tuli sikeä, katkeamaton uni ilman ponnistuksia niin pian kuin lämmin, punoittava poski kosketti viileätä tyynyä.

"Viime keväänä olin kuudennellatoista ja nyt, vaikka siitä on vain vuosi kulunut, on kaikki toisin!" tuumaili Nancy. "Milloinkahan kaikki muuttui niin erilaiseksi. Yhtaikaa se ei mitenkään ole tullut, varmaankin se on tullut hiljakseen päivä päivältä, niin hiljakseen, että olen tuskin huomannut sitä ennenkuin juuri nyt."

Nuoren tytön ajatukset lentävät alati kaihoten ja arkoina tulevaisuutta kohti. Hänen viattoman sydämensä syvyydessä tuntuvat tulevat tapahtumat milloin epämääräisiltä, kuiskaavilta salaisuuksilta, milloin ylevän hiljaisuuden peitossa olevilta lupauksilta. Tämän salaperäisyyden keskeltä nuori, vakavamielinen ihmislapsi huokailee itsekseen: "Mihin olen määrätty? Kelpaanko mihin tahansa? Enkö kelpaa mihinkään? Onko minun odotettava, kunnes tulevaisuuteni tulee minua noutamaan vai onko minun lähdettävä sitä noutamaan?"

Tällaisia hiljaisia, kysyviä ääniä värähteli nyt Nancynkin mielessä, mutta se tiesi, että hän "tuli täysikasvuiseksi", että häh tarttui käsiksi elämään, uneksien uusia unelmia. Kathleen ja Julia olivat hänen mielestään naurettavan nuoria. Hänen teki mieli antaa heille neuvoja, mutta hänen synnynnäinen huumorin taipumuksensa onneksi sulki hänen suunsa. Gilbertiä hän piti karkeana, ja muokkaamattomana; tosin lupaavana mutta kehittymättömänä poikana. Oliven vakavampi arvostelutapa ja haikea, kummallinen elämänkatsantokanta, hänen vastenmielisyytensä kaikkeen mikä esiintyi miehisessä muodossa, hänen kapinallinen suhteensa isäänsä, kaikki tämä kiehtoi ja hämmästytti Nancya, jonka välitön, hehkuva luonne riensi avosylin kaikkea elollista vastaan ja riemuiten jakeli rakkautta niin kauan kuin ei häntä työnnetty takaisin.

Cyril saattoi hänet ymmälle. Hiljaisena, itseensäsulkeutuneena, ujona hän kulki omaa tietänsä ja kun Nancy joskus koulussa sattui nostamaan silmänsä kirjastaan, tapasi hän pojan vakaasti tuijottamassa häneen kuten arka, janoisena lähteestä juova vuorikauris. Nancy ei pitänyt Cyrilistä, mutta hän sääli häntä ja oli kursailemattomaan, poikamaiseen tapaansa yhtä ystävällinen hänelle kuin kaikille muille.

Lukukauden viimeiset päivät olivat käsissä ja ilma oli täynnä koekirjoituksia ja valkoista musliinia ja vyönauharuusukkeita. Kesäkuu toi Keltaiseen taloon kaksi yllätystä. Eräänä aamuna Kathleen syöksähti Nancyn huoneeseen huutaen: "Nancy! Fergusonit tarjoutuvat ottamaan Judyn omaksi lapsekseen, mutta hän ei halua mennä. Ajatteles! Mutta hän pelkää pyytää äidiltä, että hän saisi jäädä. Menemmekö pyytämään hänen puolestaan, menemmekö?"

"Mennään vain; mutta näetkös, meidän varamme ovat hyvin vähissä, Kitty, siinäkin tapauksessa, että kaikki onnistumme loma-ajaksi suunnitelluissa hankkeissamme. Julia ei saa koskaan mitään kauniita pukuja, jos hän jää meidän luoksemme, ja hän rakastaa vaatteita. Miksi eivät Fergusonit ottaneet häntä lapsekseen, ennenkuin äiti ennätti käännyttää hänet?"

"Niin", myönsi Kathleen, "silloin olisivat kaikki olleet iloisia, mutta nyt tulemme häntä kaipaamaan. Kuvailepas, että Judya kaivataan! Olisimmeko koskaan voineet uskoa sitä!"

"Kaikki hänen mahtailemisensa ja kerskailemisensa on mennyt menojaan kuin tuhka tuuleen", nauroi Nancy. "Ei olisi hauskaa nähdä hänen soluvan takaisin vanhaan judymaisuuteensa, eikä äitikään pitäisi siitä. Äiti on todennäköisesti pitävä hänet, sillä tiedän, että herra Manson arvelee Allan-sedän elävän korkeintaan pari kuukautta enää."

"Eikä äiti salli kenestäkään Careystä tulevan Gladys Fergusonin jäljennöstä; ja siksi kaiketi Judy muuttuisi aikaa myöten."

Julia vei itse rouva Fergusonin kirjeen Margaret-tädin luettavaksi, joka hämmästyksekseen näki tytön tavallisesti niin rauhalliset kasvot mielenliikutuksesta värähtelevän.

Rouva Carey luki kirjeen tarkkaan. "Tämä on hyvin ystävällinen ja jalomielinen tarjous, Julia. Isältäsi emme nyt voi kysyä neuvoa, sinun on itse päätettävä. Sinulta ei tule puuttumaan mitään ja elämäsi on oleva täynnä vaihtelua ja huvia, kun se sitä vastoin meidän luonamme, kuten tiedät, on kuluva työssä ja kieltäymyksissä ainakin toistaiseksi."

"Mutta sitten, Margaret-täti, saatte yhden lisää ruokittavaksi ja vaatetettavaksi, ja rahaa on niin vähän."

"Niin kyllä, mutta sinä olet yhtäkaikki lisäapuna. Aika on pian tulossa, jolloin Gilbert ja Nancy lähtevät maailmalle huolehtimaan toimeentulostaan. Sinä ja Kathleen saattaisitte jäädä Peterin ja minun luo odottamaan vuoroanne. Se ei ole kovinkaan houkuttelevaa verrattuna siihen, mitä Fergusonit sinulle tarjoavat."

Silloin nuo monet hennot pikku purot, jotka viime vuoden kuluessa olivat paisuneet Julian sydämessä, hellyyden, kiitollisuuden ja myötätunnon purot, tulvivat äkkiä yli äyräittensä, virraten sinne tänne ja pehmittäen kaiken, minkä yhteyteen joutuivat. Kiviset alat sulivat, karut paikat virkosivat eloon ja kiihkeässä mielentilassa, jota hän tuskin itsekään käsitti, huudahti Julia: "Oi! rakas Margaret-täti, pidä minut, pidä minut! Tämä on koti; en tahdo koskaan jättää sitä! Tahdon olla Carey-äidin linnunpoikanen."

Lapsi oli heittäytynyt syliin, josta ei vielä koskaan oltu työnnetty ketään pois ja viljavain kyynelten kostuttaessa hänen poskiaan nyyhkytti hän pyyntönsä.

"Kas niin, kas niin, Judy rakas; sinä olet yksi meistä, emmekä voisi sallia sinun lähteä, ellei sinulla olisi jotain todellista hyötyä siitä. Jos sinä täydellä todella haluat jäädä luoksemme, niin olet meille vain sitä rakkaampi ja olet sulautuva meihin enemmän kuin milloinkaan ennen. Kuivaa siis kyyneleesi, muuten olet pikku hanhenpoika etkä ensinkään minun linnunpoikaseni."

Seuraava yllätys oli Ann Chadwick-serkku, joka ajaa karahutti portaitten eteen ilmoittamatta ennakolta mitään tulostaan ja pyysi kyytimiestä heti noutamaan hänen kaksi matka-arkkuansa.

"Kaksi matka-arkkua", ähki Gilbert, "tietää koko kesää!"

Mutta siinä hän pettyi; sillä arkut tiesivät sieviä, valkosia pukuja kolmelle tytölle, kaikille perheenjäsenille kaksi paria hansikkaita, musta silkkinen pukukangas rouva Careylle ja lukemattomia pikku esineitä, jotka jo kauan olivat olleet harvinaisuuksia Careyn vaatevarastossa.

Jaettuaan nämä lahjansa jotenkin tylysti kuten tapansa oli ja vastaanotettuaan perheen kiitollisuuden osoitukset ainaisella happamuudellaan — hänen onnistui parin päivän kuluessa esiintyä niin perin epämiellyttävänä, ettei hän ollut vielä koskaan ennen ollut semmoinen. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin tomuisia teitä kuin Beulahissa; eikä niin paljon itikoita ja kärpäsiä, ei sellaista hedelmäin puutetta, sellaisia liukaskielisiä, nenäkkään tuttavallisia naapureita, ei sellaista kuivaa pappia, sellaista huomaamatonta tohtoria, eikä sellaisia nylkeviä kauppiaita.

"Mitä on meidän tehtävä Ann-serkulle!" huudahti rouva Carey tuskaantuneena Nancylle. "Hän antaa meille suurenmoisia lahjoja, mutta lienee tuskin lainkaan meihin kiintynyt, ja me puolestamme otamme vastaan hänen lahjansa tuntematta häntä kohtaan rakkautta. Tämä tilanne on kerrassaan nöyryyttävä! Vuosikausia olen sitä kestänyt, koska hän isänne ollessa poikana oli hyvä hänelle, mutta nyt kun hän on tullut noin mahdottomaksi, luulen että minun täytyy puhua hänelle suorat sanat."

"Hän puhui kyllä suorat sanat minulle, kun tunnustin että Gilbert ja minä olimme pudottaneet ja särkeneet 'Likaisen Pojan!'" sanoi Nancy, "ja hän on ollut hyvin suutuksissaan minulle siitä asti."

"Ann-serkku", sanoi rouva Carey sinä iltapuolena heidän istuessaan pengermällä, "ei tarvitse olla kovinkaan terävänäköinen huomatakseen, ettet sinä hyväksy meidän elintapaamme etkä yleensä meidän tapaamme arvostella asioita. Kun tiedän mitä ajattelet meistä en soisi sinun tuhlaavan rahojasi meidän hyväksemme ja antavan meille tällaisia kauniita ja kalliita lahjoja. Se saattaa minut epämieluisaan kiitollisuussuhteeseen sinuun."

"En minä tietääkseni erikoisesti paheksu teitä", sanoi neiti Chadwick. "Osoittavatko tekoni paheksumista?"

"Käytöksestäsi päättäen olet tyytymätön."

"Käytöksestä ei voi paljon mitään päättää", vastasi Ann-serkku. "Minun mielestäni olet aivan liian taipuvainen ja kyynelherkkä, mutta onhan meillä kaikilla vikamme. Minusta sinulla ei ole ensinkään oikeutta ruokkia naapureitasi ja polttaa halkoja heidän hauskuudekseen, kun eivät varasi riitä edes omien lapsien tarpeeksi. Minusta on tarpeetonta että sinulla on neljä lasta, eikä sinun olisi tarvinnut niiden lisäksi ottaa vielä viidettä, vaikka minun on myönnettävä, että hän on muodostunut paremmaksi kuin saatoin odottaa. Mutta tuo kaikki ei kuulu minuun, ja vaikka oletkin niin takaperoinen hommissasi, pidän sinusta enemmän kuin ihmisistä yleensä, mikä ei merkitse paljon."

"Mutta ellet voi käsittää minun ajatustapaani, miksi sitten alati kiusaat itseäsi tulemalla meitä tervehtimään. Se vain suututtaa sinua."

"Se kiusaa minua, mutta yhtäkaikki en voi olla tulematta. Luullakseni se johtuu siitä, että viihdyn sittenkin paremmin teidän piirissänne kuin muualla. Ethän katsone karsain silmin oloani täällä?"

"Miten voisi sellainen tulla kysymykseenkään, kun sinä annat meille niin paljon — paljon enemmän kuin mitä meidän pitäisi vastaanottaa, niin paljon enemmän kuin mistä voimme koskaan kiittää sinua."

"Ei minua tarvitse kiittää; sen sinä hyvin tiedät; mutta teidän perheenne on aina niin vastahakoinen, te ette voi ymmärtää ihmisiä, jotka ovat hiukan erikoisempia. Minä en kursaile ihmisiä enkä tahdo kenenkään kursailevan minua. Suuteleminen käy sinulta yhtä helposti kuin syöminen, mutta minä en ole koskaan voinut sietää sitä. Kerrassaan ilettävä, hyljättävä tapa! Minä annan mitä haluan ja milloin haluan; en siitä syystä, että näen ihmisten olevan puutteessa, vaan koska en muuten voisi kuluttaa tulojani. Jos saisin seurata omaa päätäni niin ostaisin sinulle hyvän talon Buffalossa juuri omani vieressä; ottaisin naurettavan pienet tulosi ja hoitaisin ne puolestasi; rakentaisin kuudenjalan korkuisen piikkiaidan koko hökötyksen ympäri, niin etteivät naapurit pääsisi sisään syömään teitä puille paljaille, ja parin vuoden kuluessa voisin tehdä jotain perheestäsi!"

Rouva Carey päästi ompeleensa putoamaan, heitti päänsä taaksepäin ja nauroi niin että sininen taivaanlaki kajahti.

"Nähtävästi pidät minua sekapäisenä", huomautti Ann-serkku hetken ääneti oltuaan.

"En tiedä, Ann-serkku", virkkoi rouva Carey ryhtyen jälleen työhönsä. "Oli miten oli, sinä et sille mahda mitään. Luovu sinä kaikista yrityksistä ymmärtää minun katsantokantaani, niin minäkin annan sinun olla rauhassa."

"Sinua ei siis haluta tulla Buffaloon?"

"Ei toden totta, kiitos vain, Ann-serkku."

"Sinä jäät tänne, tähän vaivaiseen kylä-pahaseen, ja aiot vanhentua täällä — sinä, neljänkymmenen vuotias, kaunis nainen, jolla voisi olla vaikka miljoonamies aviomiehenäsi ja turvanasi?"

"Miehelläni oli kylläksi rahaa minun tarpeitani varten ja kun minä tapaan hänet jälleen ja näytän hänelle neljä lastani, on hän oleva rikkain mies paratiisissa."

Ann-serkku nousi istualtaan. "Huomenna minä matkustan enkä palaa tämän vuoden kuluessa. Olen ostanut piletin ensi viikolla Liverpooliin lähtevään laivaan."

"Ulkomailleko? Ja yksin, Ann-serkku?"

"En, lähden Cookin matkailija-seurueessa."

"Kuinka omituista!" huudahti rouva Carey.

"Miksi niin; ovathan melkein kaikki olleet ulkomailla. En luule suuresti ihastuvani sikäläisiin tapoihin, mutta koska muut ovat voineet siellä kestää, niin voinen kai minäkin. Ellei minua huvita siellä olo, on minulla tarpeeksi rahaa lähteä matkoihini ja tehdä kuten minua haluttaa."

Viimeinen ilta kului hupaisesti ja rauhallisesti, sillä kaikki Careyt tekivät parhaansa välttääkseen vaaranalaisia puheenaineita ja ollakseen niin miellyttäviä kuin mahdollista. Seuraavana päivänä Ann Chadwick-serkku lähti matkalleen ja hyvästellessään kummallista vierastaan rouva Carey melkein katui eilistä sananvaihtoaan hänen kanssaan.

"Kestää niin kauan, ennenkuin sinut jälleen tapaan, Ann-serkku, että olin vähällä suudella sinua — mutta muistin ajoissa!" virkkoi hän hymähtäen seisoessaan veräjällä.

"Saattaahan tuo käydä päinsä yhden kerran." sanoi neiti Chadwick. "Jos minua kerran on suudeltava, niin mieluummin sallin sinun sen tekevän kuin kenenkään muun!"

Rattaat lähtivät vierimään takanaan Ann-serkun kaksi tyhjää matka-arkkua. Seuraavalla viikolla hän matkusti Liverpooliin ja vaelteli matkaseurueensa kanssa vanhoissa tuomiokirkoissa Englannissa. Siellä Yorkin kirkon hiljaisessa sopukassa poikakuoron laulaessa kiitosvirttä äkillinen, lyhyt, ruumiillinen tuskankouristus tapasi hänen sydämensä — elimen, jota hän ei ollut koskaan tietänyt itsellään olevan — ja hän hävisi pois elävien parista. Kukaan ei ollut perillä hänen perhesuhteistaan eikä hänen sukulaistensa nimistä ja uutinen hänen kuolemastaan saavutti syrjäisen Beulahin vasta kaksi kuukautta myöhemmin. Sitä seurasi tieto, että Ann-serkku oli jättänyt viiden tuhannen dollarin perinnön kullekin viidelle Careyn lapselle ynnä viisi tuhatta maksettavaksi käteisesti rouva Careylle perintöä selvitettäessä.