XVIII.

LORDIEN HUONE.

Careyn lapset olivat löytäneet sen aivan sattumalta. Mennessään asioille joelle vievän pienen tien käänteessä olevaan Pophamin mökkiin tahi postikonttoriin ja Bill Harmonin kauppaan tahi eversti Wheelerin talolle ja rautatienasemalle he kulkivat kylään johtavaa päätietä. Eräänä iltapäivänä Nancy ja Kathleen olivat lähteneet löytöretkelle ja kulkiessaan tietä eteenpäin he olivat keksineet etäisessä mutkassa synkän, harmaan, melkein setripuiden peitossa olevan talon. Poppelilehto sen vasemmalla sivulla vain lisäsi näköalan kolkkoutta ja ellei joki lumpeenkukkineen ja ulpukkoineen olisi leveänä virrannut siitä sivu, olisi paikka ympäristöineen ollut painostuttavan synkkä.

Nancy tiedusteli herra Pophamilta kuka asui setripuiden takaisessa harmaassa talossa, ja kun tämä kertoi sen kuuluvan eräälle herra Henry Lordille, joka asui siellä kahden lapsensa sekä taloudenhoitajattarensa kera, he rupesivat nimittämään paikkaa Lordien huoneeksi.

"Niistä ette koskaan näe vilaustakaan", virkkoi herra Popham. "Henry Lord ei ole vuosikausiin näyttänyt naamaansa kylässä, ei ole, ja nuorta väkeä ei ole päästetty kouluun; kahdesti viikossa tiistaina ja perjantaina tulee heille opettaja kotiin ja muina päivinä he lukevat ja kirjoittavat läksyjänsä. Henry on niin hyvä erakko, että kelpaisi hänelle yhtä hyvin asua jossain vuorenonkalossakin, ja lapset kasvatetaan yhtä kummallisiksi kuin hän itse on."

"Onko heidän äitinsä kuollut?" kysyi rouva Carey.

"Kuoli jo neljä vuotta sitten, ja parasta se hänelle olikin. Kyllä tässä maailmassa asiat on monasti nurinkurisia. Ei sen puolesta, että ma itse osaisin sen parempaa maailmaa tehdä. Kun ihmiset nurkuvat ja nurisevat, niin minä aina sanon, että jos teille annettaisiin kaikki aineet käteen, voisitteko sitten te saada parempaa aikaan? Entä sitten, jos pitäisi itse hankkia omat aineet niinkuin Herramme teki! Eiköhän olisi silloin taito täpärällä! Niin, mutta niinkuin ma äsken sanoin, tässä maailmassa ovat asiat monasti nurinkurisia; kaikki varkaat pannaan rautoihin, ja murhaajat ja vaimonsapieksijät (ma olen aina ollut sitä mieltä, että nuhteissakin olisi tarpeeksi rangaistusta vaimonsapieksijälle, sillä miestä on tietenkin ärsytetty enempi kuin luvallista on,) ja murhapolttajat ja rauhanhäiritsijät ja muut sen semmoiset, mutta yhtäkaikki ei laki pysty tekemään mitään Henry Lordin tapaiselle miehelle! Hän on ollut korkeakoulun professori, mutta mä olen istunut koulussa samalla penkillä kuin hän ja sanon häntä Heniksi milloin vain tilaisuutta sattuu, vaikka hän kehuukin olevansa tohtori."

"Mikä tohtori?" kysyi rouva Carey.

"Hitto sen tietää! En kipeää kissaakaan antaisi hänen tohtoroida."

"Eivät kaikki ole lääketieteen tohtoreja", keskeytti Gilbert. "Isoisä oli Alexander Carey, lakitiedetten tohtori."

"Lain tohtori!" huudahti herra Popham keskeyttäen työnsä. "Hah, hah, kylläpä niille tohtori onkin tarpeen, ja hyvähän se, että on kenen puoleen kääntyä, mutta ei ne Henry Lordista paljoakaan kostu."

"Mitä hän on tehnyt ollakseen niin epäsuosiossa täällä?" tiedusteli rouva Carey.

"Tehny? Se mies ei syntymästään saakka ole tehny yhtään mitään, jota hänen olisi pitänyt tehdä. Käskysanojen ensimmäisen osan 'sinun ei pidä' Hen Lord täyttää prikulleen, se on varma! Vaimostansa hän ei ollut paljoa tietääkseen, piti hänet ainaisessa vavistuksessa ja peloitti lopulta kuoliaaksi, poloisen rääsyn! Hän jätti toimensa ja sulki perheensä tuohon haudantapaiseen taloon, jotta voisi itse kirjojansa lukea. Meidän poika tuntee hänen poikansa, ja oikein selkäpiitä karmii, kun kuulee minkämoista elämää ne lapset siellä viettävät. Kun joskus osuu talon lähettyville niin oikein mieleni palaa halusta pistää se tuleen jonakin yönä. Hyvällä onnella ehkä Henkin häviäisi savuun muun mukana, eikä siinä tapauksessa yksikään sielu koko kylässä häntä surisi! Luulen sentään ettei Marialta hevillä lähtisi suostumusta murhapolttoon. Hän sanoo, ettei hän voi tulla aikaan minun vankeudessa ollessani. Kesällä minun on tienattava ja talvella hän on ilman riitatoveria, jos minä istun tiilinpäitä lukemassa." Näitä tiedonantoja jaellessaan Osh peitti vierashuoneen seiniä sievällä, valkealla moirépaperilla eli valkealla marialla, kuten hän itse sitä nimitti, ehkä siksi ettei ollut perehtynyt ranskankieleen, mutta luultavimmin vaimonsa ristimänimen kunniaksi.

Herra Popham ei liioitellut lainkaan, vaan jätti päinvastoin paljon sanomatta Lordien talon asukkaista kertoessaan. Henry Lord, oppiarvoltaan filosofian tohtori, oli ollut eläintieteen professorina eräässä Uuden Englannin yliopistossa, mutta hän oli luopunut toimestaan antautuakseen tieteellisten oppikirjain kirjoittelemiseen. Ärtyinen, kylmäkiskoinen ja tunteeton hän oli aina ollut, mutta vuosien kuluessa nämä ominaisuudet olivat esteettömästi yhä kehittyneet. Jos hänen kalpea, arka vaimonsa olisi ollut verevä, peloton tyranni, niin asiat olisivat ehkä olleet toisin, mutta lasten muistiin oli jäänyt vain katkeria sanoja ja soimauksia isän puolelta ja kyyneliä sekä masennusta äidin puolelta. Sitten tuo pieni, poloinen varjomainen vaimo oli uupuneena vaipunut hautaansa, ja muuan vanhanpuoleinen, harmaatukkainen ja lujaleukainen rouva Bangs oli ryhtynyt taloutta hoitamaan.

On vaikeaa mielessään kuvitella yksinäisempää tyttöraukkaa kuin oli Olive Lord kuudentoista vuotiaana. Ikäänsä nähden hän oli hentokasvuinen, kasvot olivat kalpeat, soikeat, kulmakarvat kauniisti kaartuvat, leuka oli terävä, ja tukka tumma, tuuhea, huolimattomasti kammattu. Hänellä ei ollut muita harrastuksia elämässä kuin nuorempi veljensä Cyril, heikonlainen ja arka poika, joka oli alituisessa vavistuksessa isän vuoksi — sekä tyydyttämätön, melkein kuluttavan kiihkeä intohimo piirtämiseen. Kymmenvuotiaana hän piirsi kissoja ja koiria, kanoja ja kananpoikia värittäen piirroksensa äidin hankkimilla väreillä. Kaikki, mikä kiinnitti hänen kauneudenaistiansa, siirrettiin heti paperille tahi kankaalle. Sitten kolmen vuoden aikana, ennen äidin kuolemaa, hänelle antoi opetusta isän tietämättä eräs Portlandin opettaja, jolle maksettiin herra Lordin talousrahoista, sillä yksi hänen päävikojaan oli uskomaton, saituudeksi muuttunut kitsastelu.

"Olive tulee hirveän onnettomaksi elämässään, ellei hän saa kehittää lahjojaan," rukoili rouva Lord miestänsä. "Hänessä asuu aivan hurja halu oppia piirustamaan mitä hän näkee. Hän yrittää yrittämistään kiihkeydestä vavisten ja kun hän epäonnistuu, joutuu hän aivan suunniltaan mielipahasta ja pettymyksestä."

"Parempi on antaa hänelle itsensähillitsemistaidon tunteja," vastasi herra Lord. "Se on halvempaa kuin piirustusopetus ja paljon käytännöllisempää."

Niin Olive eli, kamppaili ja kasvoi; ja hänen lahjakkaisuutensa oli onneksi niin kiihkeä, etteivät mitkään olosuhteet kyenneet sitä tukahuttamaan eikä sammuttamaan. Hän työskenteli väsymättä, keksien itse sääntöjä ja ohjeita työlleen, koska ei auttajia ollut. Kun hän ei voinut saada kaniinia tahi lintua näyttämään "luonnolliselta" paperilla, niin hän etsi isänsä kirjoista kuvia niiden luista. "Jospa vain tietäisin, minkälainen se on sisästä, Cyril," sanoi hän, "niin kenties se ei päältäpäin näyttäisi niin elottomalta! Voi! Cyril, täytyy olla jokin parempi tekotapa; minä piirrän vain eläimen ulkoviivat, ja sitten lisään siihen karvat ja höyhenet. Niillä ei ole ruumista. Ne eivät voisi juosta eikä liikkua, ne ovat pelkkää pahvia."

"Mikset koeta kukkia ja taloja, Olive?" kysyi Cyril huolestuneena. "Ja maalataanhan paljon hedelmiäkin ja kuolleita kaloja lautasille ja limonaadilaseja, joissa on jäätä, — mikset sinäkin voi koettaa sellaista piirtää?"

"Kai ne ovat helpompia," huokasi Olive, "mutta kuka huolii niitä tehdä, kun on olemassa eläviä, liikkuvia, hengittäviä malleja; sellaisia, jotka hämmästyttävät meitä näyttämällä joka hetki erilaisilta? Ei, minä koetan yhä uudestaan ja kun sinä olet hiukan vanhempi, niin lähdemme yhdessä kotoa ja silloin saamme elää ja oppia asioita mielemme mukaan jossain paikassa, mistä ei isä koskaan löydä meitä."

"Siitä ei ole hätää, hän ei tule etsimäänkään," vastasi Cyril tyynesti, ja molemmat lapset katselivat toisiansa tietäen niin olevan.

Siellä setripuiden pimennossa Olive Lord siis vietti päivänsä, vihaisena, äreänä pikku olentona, joka kiihkeänä hautoi mielessään kohtalonsa kovuutta. Alituiset myrskyt repelivät hänen synkkää, nuorta sydäntään, ja hän näytti tylyltä ja kovalta kuten ainakin se, joka ei saa osalleen rakkautta. Mutta Nancy Carey, joka ei ollut milloinkaan ujo ja joka rakkaudessa ja ilossa kasvaneiden ihmisten tavoin, oli aina innokas lähestymään muita, hypähti eräänä päivänä Carey-äidin lämpimästä pesästä, kiinnitti kirkkaat silmänsä yksinäiseen, äreään pikku naapuriinsa, hymyillen hänelle päivänpaisteista, toivehikasta hymyänsä, ja ojensi hänelle kätensä ystävyydenliittoon. Oliven murheelliset mustat silmät kohtasivat Nancyn ruskeiden silmien säteilevän katseen. Hänen kätensä, tuo ihmeteltävän taitava käsi, ei ollut koskaan hyväillyt toista ja hän oli surkean arka. Mutta Nancystä virtasi magnetismia kuin sähkövirtoja patterista. Hän veti Oliven luokseen jonkun tuntemattoman voiman avulla ja piti hänestä kiinni olematta sillä hetkellä selvillä siitä, että hän vastaanotti itse yhtä paljon kuin antoi.

He kohtasivat toisensa ensimmäisen kerran aivan sattumalta ulpukkalammen rannalla, missä Olive istui sammakoita piirtämässä ja minne Nancy tuli poimimaan osmankäämejä. Eipä aikaakaan kun he jo olivat vajonneet pitkään ja tuttavalliseen keskusteluun ja kun rouva Carey illallisaikaan katsahti ulos makuuhuoneensa ikkunasta, näki hän tyttöjen astelevan niittyaidan luona käsivarret toistensa vyötäisillä ja posket likitysten. Nancyn kastanjanruskeat suortuvat kiilsivät auringonpaisteessa ja Oliven paksut, mustat palmikot näyttivät niiden rinnalla vieläkin tummemmilta. Äkkiä hän heittäytyi Nancyn kaulaan ja hyökkäsi sitten nyyhkyttäen poikki niityn heittämättä kertaakaan silmäystä taakseen.

Hetkinen myöhemmin Nancy astui äitinsä huoneeseen syli täynnä metsien ja ketojen rikkauksia. "Oi, äiti rakas!" huudahti hän laskien käsistään kukkansa ja ottaen hatun päästään. "Olen löytänyt hyvän ystävän, todellisen, ymmärtävän ystävän, ja se on Lordien talon tyttö. Hän on aivan ihmeteltävä! Sellaista harvinaista tyttöä emme ole koskaan ennen nähneet missään, ja hän piirustaa paremmin kuin opettajamme Charlestownissa! Hän on minua vanhempi, mutta niin hento ja surullinen ja ujo, että hän on ihan kuin lapsi. Oi, äiti, sinun sydämesi on aina niin avara, sillä sinä annoit sijaa Juliallekin, emmekä sentään tunteneet mitään eroa — etkö tahdo suoda Olivellekin tilaa? Ei ole koskaan — koskaan — kukaan niin tarvinnut sinua kuin hän!"

Oletko joskus nostanut kiveä ja nähnyt sen alla kalpeita, keltaisia, ohuita ruohonalkuja. Ja oletko palannut katsomaan seuraavana päivänä ja sitä seuraavana ja huomannut pikku korsien kohoavan maasta, leviävän iloisesti, käyvän vehreiksi ja vahvoiksi; ja oletko viimein nähnyt niiden auringon lämmittäminä, kasteen virkistäminä, notkeina niiden suonissa elpyvästä nesteestä huojuttavan vehreitä viuhkojaan tuulessa? Näin kävi Olive Lordin, kun hän ja Cyril joutuivat toiseen ilmapiiriin ja saivat juosta Keltaisessa talossa kuin kotonaan Carey-äidin toimeliaitten, innokkaitten linnunpoikasten seurassa.