XIX.

VANHAA JA UUTTA.

Keltainen talo ei ollut aina ollut Hamiltonin perheen oma, sen oli rakennuttanut muuan yksityiselämään siirtynyt valtion kuvernööri. Hän eli enää vain joitakin vuosia, ja sitten se joutui Lemuel Hamiltonin isoisälle, joka ei ollut tehnyt sanottavia muutoksia rakennusten ulkonäköön.

Mitään suuria suunnitelmia rakennustaiteellisessa suhteessa ei ollut kuvernööri Weatherbylla ollut, sillä hän ei ollut rikas. Hän oli aivan yksinkertaisesti rakennuttanut suuren, mukavan maatalon. Hän ei halunnut kukkaistarhoja, ei komeita talleja, ei suihkulähteitä eikä keinotekoisia luolia, ei kylpyhuoneita (tämä oli vuonna 1810) sillä tamminen vesisanko tyydytti täydelleen talon tarpeet vedenhankintaan nähden. Yksi heikkous hänellä kuitenkin oli, se nimittäin, että hän halusi teettää talon etupuolen niin vaikuttavaksi kuin mahdollista. Pääoven yläpuolella oleva ikkuna oli maakunnan kauneimpia ja ovi itse oli kuulu koko valtiossa. Siinä oli ihmeellinen viuhkamainen ikkuna ja sen kolkutin oli raskasta messinkiä; ovi itse oli valkoinen, mutta suojaovet olivat viheriäksi maalatut. Talon huomattavimpana ja uhkeimpana kaunistuksena olivat sen kiviset puoliympyräportaat. Neljä suurta graniittimöhkälettä oli portaiksi hakattu siten, että kukin neljästä portaasta muodosti aina edellistä pienemmän. Kun ne lopulta naapureiden juorupuheiden ja jännittyneen odotuksen kohottua huippuunsa, sovitettiin paikoilleen, jykevinä ja kalliisti silotettuina, kulki rakennuksen sivu lakkaamaton jono uteliaita, kuka vaunuin, kuka kääsein, kuka työrattain. Kuvernöörin ympyräportaita käytiin ihailemassa laajalti Beulahin ulkopuoleltakin, ja ensimmäiset Hamiltonit olivat olleet hyvin ylpeät niistä. Mutta vuosien kuluttua Hamiltonin suku oli lakannut ylpeilemästä moisesta mitättömästä asiasta kuin kiviportaista, ja talo oli ollut niin kauan tyhjänä, että Lemuel, konsuli, oli ainoa, joka vielä säilytti muistissaan sen viehättäviä piirteitä. Mutta talon vanhoja nurkkia siistiessään ja korjaillessaan, oli Ossian Pophamilla paljon kerrottavaa noista ihmeellisistä portaista.

"Elämä on sellaista juoksua nykyaikaan," päivitteli hän, puhkiessaan ja levätessään työnsä lomassa, "eikä nuorille enää kelpaa vähät huvit. Mun poikani Digby sanoo minulle tänä aamuna, kun kysyin eikö hänen mielensä tekisi lähteä maakuntamarkkinoille: 'Ei, Pop', sanoo poika, 'en viitsi mennä, ne on aina samat, vanhat markkinat joka vuosi.' Ihme ja kumma! poikana ollessani mun oli tapana kerran kuukaudessa lämpimällä säällä pyytää isältäni lupaa päästä käymään kylän toisessa päässä kuvernöörin ympyräportaita katsomassa; siihen aikaan paras hupi, minkä vanhemmat saattoivat keksiä lapsilleen, ja hupaisempaa se tottakin oli kuin istua kirkossa kuuntelemassa kahta saarnaa, jotka kumpikin kestivät tunnin ja viisitoista minuuttia."

Digby, kahdeksantoistavuotias nuorukainen ja vain yhden ammatin mestari eikä kymmenen kuten isänsä, oli määrätty paperoimaan Carey-äidin makuuhuonetta. Tämä muutti pariksi päiväksi asumaan äskettäin sisustettuun vierashuoneeseen, joka oli melkein liian kaunis makuuhuoneeksi valkeine silkinhohtoisine seinäpapereineen, keltaisine ja viheriäisine reunusköynnöksineen ja vanhoine, valkoisine, uskollisen ja taitavan Pophamin uudelleen maalaamine huonekaluineen.

Sali, entinen kuvernööri Weatherbyn lukuhuone, oli myöskin jo valmis ja kymmeniä kertoja päivässä koko perhe kurkisti ovista sisään ihailevin huudahduksin. Siinä oli kuusi ovea, jotka avautuivat kahteen eteiseen ja pieneen makuuhuoneeseen, arkihuoneeseen, kellariin ja porsliinisäiliöön, sen sukupolven ihmisillä oli näet todellinen intohimo saada huoneisiinsa sisäänkäytäviä ja ovia. Totta puhuaksemme oli Nancy kerran keskiyönaikaan sytyttänyt kynttilänsä ja pujahtanut alakertaan saadakseen kerrankin rauhassa istua sohvassa ihailemassa huoneen aistikasta siroutta. Gilbert oli maalannut valkean korkkimaton kypsän kirsikan väriseksi. Rouva Popham oli pessyt ja tärkännyt ja silittänyt Charlestownin kodin valkeat, musliiniset röyhelöiset uutimet ja ne kaunistivat huoneen neljää ikkunaa. Huone oli pohjoiseen päin vasemmalla talon sisäänkäytävästä ja sisustettu pääasiallisesti kesäkäytäntöä ja mukavuutta silmällä pitäen, sillä talvella se oli oleva suljettu kylmyyden vuoksi. Vanha piano asetettuna poikittain nurkkaan näytti löytäneen oikean paikkansa, ja sen kiiltävällä mahongilla loisti neljä hopeaista kynttiläjalkaa ynnä kynttiläniistin ja tarjotin. Kuluneimmat huonekalut — ja Careyn huonekalut olivat melkein kaikki kuluneita — olivat päällystetyt halvalla, kirkasvärisellä kretongilla. Tulipunaiset Jacqueminot-ruusut kiemurtelivat pitkin seinäpapereita, joten huone oli kuin mikäkin viileä, kaunis kukkamaja.

Toisella puolen hallia oli kuvernöörin aikuinen kaksoissali, joka nyt oli isoksi arkihuoneeksi sisustettuna. Täällä oli Gilbertin maalaama viheriä, sileä ja kiiltävä lattia helppohintaisine Itä-Beulahin naapureilta ostettuine ruokomattoineen; täällä olivat myös vanhanaikuiset, rouva Careyn kotoaan tuomat huonekalut, jotka Careyt olivat säilyttäneet taajojen vaellustensa aikoina; täällä kaikki ne hauskat tuolit, jotka Bill Harmonin oli onnistunut ostaa heille sieltä täältä halvalla hinnalla; täällä oli kaksi jalomuotoista tulisijaa, toisen uuninreunalla rautainen, kukilla täytetty maljakko, toinen toisinaan viheriöillä asparagus-oksilla, toisinaan tuoksuavilla lehvillä täytetty. Seinäpaperilla kasvoi vehreitä kaisloja ja osmankäämejä vaaleanruskealla pohjalla, ja niin pian kuin jotain puuttui Careyn perheen arkihuoneen sisustuksesta, läksi Ossian Popham suoraa tietä kotiinsa ja valmisti sen vajassaan. Hän osasi tehdä vaikka mitä, nelikkotuolin tahi tuntilasipöydän, laatikkosohvan sekä sen päälle pantavan patjan, tahi matalan pöydän pelejä ja leikkejä varten tahi pienen jakkaran. Hän osasi kiilloittaa pianon ja sen tehtyään istahtaa sen ääreen soittamaan "Oli tupsut kultani kengissä" tahi "Kun Georgian läpi marssittiin," suurella taidolla. Hän osasi maalata kullankeltaisia viinirypäleterttuja ja lehtiä vanhanaikuiseen, korkeaselkäiseen kiikkutuoliin, ja kun se oli kuiva, istahtaa siihen huvittamaan koko perhettä vaatimatta pennyäkään palkakseen.

Tupaantuliaisia ei voitu viettää ennenkuin myöhään syksyllä, sillä joskin huoneista suurin osa saatiin kuntoon sitä ennen, ei Ann-serkun kustantamiin kalliisiin korjauksiin voitu ryhtyä ennenkuin Bill Harmon oli saanut herra Hamiltonilta tiedon, että hänen vuokralaisensa saisivat olla rauhassa ainakin kolmen vuoden ajan.

Talo, joka päivä päivältä muodostui yhä enemmän kodiksi, oli aamusta iltaan ja aina ullakolta alakertaan asti täynnä toimeliasta touhua ja työtä. Tuskin kului hetkeäkään, etteivät Carey-äiti ja lapset kantaneet jotain huonekalua läpi huoneiden ja portaita ylös ja alas saadakseen nähdä miltä se näyttäisi jossain muualla. Tämä oli itse asiassa jo monen vuoden aikana ollut erikoisena hupina heidän yksinkertaisessa elämäsään, ja oli heistä aivan yhtä hauskaa kuin uusien tavaroitten hankkiminen. Jokaisen Careyn, äidistä Peteriin saakka saattoi nähdä minä hetkenä tahansa hypähtävän tuoliltaan auttaakseen toista Careyä muuttamaan paikasta toiseen sohvaa, piironkia, pianoa tahi vaikkapa keittiönuunia siinä toivossa, että se uudessa asennossaan lisäisi tuoretta makua elämään.

Vielä emme ole sanallakaan maininneet Keltaisen talon ulkorakennusta, samaa, jonka nuo "Hamiltonin pirun pojat" (Bill Harmonin arvostelun mukaan) olivat muuttaneet hyödyllisen käytännön paikasta semmoiseen asuun, että "kissatkin sille nauraa", mutta se vaatisikin melkein kokonaisen luvun itselleen. Tohtori Holmes lausuu eräistä majesteettisista ja arvokkaista puista puhuessaan, että niillä pitäisi olla kullakin oma ristimänimensä. Niinpä tämä Keltaisen talon ulkorakennuskin ansaitsisi enemmän huomiota kuin vain muutaman rivin selostuksen, vaikka se nykyisin oli vain varastohuoneena, odottaen parempia päiviä tietämättä mitään tulevaisuudestaan. Hamiltonin pojat olivat epäilemättä yhtä tuhlaavaisia ja huikentelevaisia kuin hulluja, mutta Careyt tunsivat niin suurta myötätuntoa heidän tuhlaavaisuuttaan, huikentelevaisuuttaan ja hulluuttaan kohtaan tässä erikoisessa tapauksessa, että saattoivat tuskin salata tunteitaan Bill Harmonilta. Mikään ei olisi voinut niin hyvin tyydyttää heidän salaisia toivomuksiaan, kuin "noiden hemmetin poikien" tekemät mielettömät muutokset; ajattelemattomat, kevytmieliset muutokset, joita ei koskaan olisi voitu suorittaa Careyn perheen niukoilla tuloilla. Heillä ei ollut rahaa hevosen, lehmän tahi sian pitämiseen eikä ihmisen palkkaamiseen, joka olisi näitä eläimiä hoitanut, joku tallin ja navetan menettäminen ei tuottanut heille minkäänlaista harmia tahi pettymystä. Hyvä permanto oli laskettu vanhan päälle ja öljytty tummaksi; katto jykevine, käsin veistettyine hirsineen oli melkein yhtä kaunis kuin jonkin englantilaisen hallin vanha tamminen laki. Silmä ei tavannut ainoatakaan uutta lautaa, — vanhaa, tummunutta honkaa kaikkialla, aina seiniä pitkin kulkevissa hauskoissa tuolinmuotoisissa penkeissäkin. Siinä oli vanhanaikuinen lava, missä maalaistanssien soittoniekat saattoivat istua ja missä sopi esittää kuvaelmia ja kuva-arvoituksia; sanalla sanoen siinä tarjoutui lukemattomia mahdollisuuksia Careyn nuorison kekseliäisyydelle kaikenmoiseen huvitteluun ja ilonpitoon nähden. Ken oven avasi ja kurkisti sisään, vaikka Hamiltonin iloiset nuoret olivat tuskin koskaan kutsuneet Beulahin kyläläisiä sitä tekemään, huudahti paikalla aivan tahtomattaankin: "Sepä vasta lysti paikka!"

"Täällä minä aion viettää ensimmäiset tanssiaiseni", julisti Nancy tyttöjen seisoessa keskellä lattiaa vuoteiden, pöytien, piironkien ja uunien ympäröimänä. "Julia, debuteeraa sinä missä tahdot, mutta ensi kesänä vietetään täällä minun ensimmäiset tanssiaiseni!"

"Sinä olet silloin vasta seitsemäntoista vuotias; ei sinulle voi vielä silloin pitää tanssiaisia!" vastusti Julia sovinnaisuuden orjana.

"Ei tietysti salonkitanssiaisia, mutta vallan mainiosti täällä ladossa. Voitte tekin, sinä ja Kitty, vaikka olette niin nuoria, olla läsnä kun minä alotan elämäni huvittelukauden tanssiaisilla ladossa!"

"Minusta ei ole sopivaa ajatella kemujen pitämistä, kun jokainen tuntee olosuhteemme — kuinka köyhiä me olemme!" väitti Julia tyytymättömänä.

"Me puhumme ensi kesästä, lapseni! Kuka tietää kuinka rikkaita me olemme ensi kesänä? Voisimme pitää kutsut tässä ladossa äiti pianon- ja herra Popham viulunsoittajana. Virvokkeina meillä olisi uskomattoman laimeata mehuvettä, ja mitä kaakkuun tulee, luulen melkein, että voisimme pyytää vieraita tuomaan kaakun mukanaan kuten tehdään kirkkojuhlia varten."

Julian ylpeys loukkaantui suunnattomasti tästä Nancyn leikillisestä esityksestä.

"Minulla ei tietysti ole mitään sanomista jos Margaret-täti suostuu", huomautti hän, "mutta itse en ainakaan milloinkaan mene mihinkään yksityisiin kutsuihin, mihin vieraitten on tuotava virvokkeita. Jo pelkkä sellainen ajatuskin kauhistuttaa minua."

"Ensi kesänä minulle pidetään tanssiaiset tässä ladossa, mami!" huudahti Nancy ovesta sisään tulevalle äidilleen. "Jos me olemme entistä köyhemmät, niin voimme kantaa kolehdin saadaksemme menot peitetyksi; Julia ja Kitty näyttäisivät niin viehättäviltä kulkiessaan ympäri tamburiini kädessään! Tahtoisin tehdä nopeasti mitä voin, sillä huomaan selvästi, että minun on mentävä naimisiin nuorena voidakseni auttaa omaisiani eteenpäin. Niin tekee sankaritar aina kirjoissa, hän solmii avioliiton rikkaan aatelismiehen kanssa, jotta hänen siskonsa Kitty ja serkkunsa Julia saisivat hyvän kasvatuksen."

"En käsitä, mistä nuo kaikki mielijohteesi ovat kotoisin, Nancy", naurahti hänen äitinsä. "Sinä olet elämässäsi lukenut tuskin kuuttakaan romaania!"

"En olekaan, mutta Joannan oli tapana lukea niitä sadoittain ja kertoa minulle; ja isä luki ääneen sinulle; ja vanhemmat tytöt ja nuoremmat opettajat keskustelivat usein koulussa niistä; — oh, tunnenhan minä elämää, sellaista, jota kirjoissa kuvataan — ja minä odotan hartaasti näkeväni eikö todella mitään tapahdu!"

"Digby Popham on ainoa rikas aatelismies, joka on sinun saavutettavissasi, Nancy!" kiusoitti Kitty.

"Tahi teerenpilkkuinen Cyril Lord", ehätti Julia sanomaan.

"Hän on ihan kuin paistamaton piirakka!" tokaisi Kittykin.

Nancy punastui. "Hän on ujo ja onneton ja kalpea, eikä ihmekään, mutta hän on aivan tarpeeksi miellyttävä ja huvittava."

"Ei minusta", virkkoi Julia. "Mutta hän ei katsele eikä puhuttele muita kuin sinua, joten on oikeus ja kohtuus että pidät hänestä; ei sen puolesta — sinähän pidät kaikista pojista!"

"Pojat maksavat hänelle samalla mitalla", virkkoi Kitty kujeellisesti, "mutta me raukat, sinä ja minä, saamme istua nurkissa huomaamattomina!"

"No, no, lapset", puuttui rouva Carey keskusteluun ottaen tyynyn tavaroiden joukosta ja kääntyen lähtemään. "On vielä vähän aikaista teidän puhua rikkaista aatelismiehistä, vai mitä?"

Nancy seurasi häntä talolle ja sanoi miettivänä oljenkortta pureskellen: "Äiti, tiedätkö, kun on kuusitoistavuotias, niin sille ei mitään mahda, että rikas aatelismies tahi satuprinssi tahi perheen erinomainen nuorin poika johtuu silloin tällöin mieleen!"