XXVIII.

'TIBI SPLENDET FOCUS'.

Keltaisen talon ulkopuolella oli eräs, joka katseli ja kuunteli kaikkea tätä, vaikk'ei yksikään koko seurasta sitä tietänyt, ja se oli professori Henry Lord.

Erotessaan rouva Careystä veräjällä viiden korvissa hän palasi omaan taloonsa ja määräsi illallisensa tuotavaksi tarjottimella työhuoneeseensa. Hän oli yleensä hyvin mieltynyt siihen, koska se vapautti hänet kaikista seurusteluvelvollisuuksista lapsiin nähden; ja tyytyväisiä olivat todella kaikki muutkin, kun hän aterioi yksinään, sillä Olive ja Cyril söivät halukkaasti ateriansa vain silloin, kun osuivat olemaan kahden pöydässä.

Hän lueskeli, kirjoitti ja selaili raskaita nidoksia, ja käveli edestakaisin huoneessa, ja veti salkuista värillisiä kuvalaattoja viettäen aikansa omaksi tyydytyksekseen, kunnes hän sattui vilkaisemaan kelloon sen lyödessä kymmenen. Hän oli unohtanut lähettää noutamaan lapsia, kuten hän oli Carey-äidille luvannut! Hän läksi halliin huutaen rouva Bangsia kaikuvalla äänellä. Ei vastausta. Ärtyneenä kuten aina pienimmänkin vastuksen kohdatessa hän meni alakertaan, mutta ei tavannut ketään keittiössä.

"Tuo hänen veljenpoika-nulikkansa on jäänyt illalliselle hotkimaan ja ahmimaan minun kustannuksellani", mietti hän, "ja nyt hän on lähtenyt saattamaan häntä! On kerrassaan hassutusta mennä noutamaan kotiin kuusitoistavuotista tyttöä ja kolmetoistavuotista poikaa. Ikäänkuin he eivät kymmenen ajoissa voisi kulkea kylätietä kahden! Mutta näyttäisi ehkä hieman omituiselta, ellei joku mene, enkä missään tapauksessa voi sulkea ovia ennenkuin he ovat tulleet."

Hän veti ylleen suuren päällystakkinsa, pisti lakin päähänsä ja läksi pahantuulisena astumaan tietä pitkin. Oli kuulakka, tähtikirkas ilta ja maa tuntui nopeasti jäätyvän. Hän astui eteenpäin kädet taskuissa ja pää riipuksissa. Astuessaan portista maantielle hän katsahti eteensä. Keltainen talo, joka oli kolmas rakennus mailin välimatkalla, oli yhtenä valomerenä. Jokaisessa ikkunassa oli varmaankin kynttilä tahi lamppu, ajatteli hän. Maa yleni jonkinverran talon kohdalla vaikkei sitä voitu nähdä kesällä tuuheitten lehvien takaa, mutta nyt olivat puut melkein alastomat.

"Kaunis naapurini on tuhlaavainen", puheli hän itsekseen tuikeasti hymähtäen. "Kiitosjuhlan kunniaksiko tässä näin valaistaan? Ei toki, nyt muistan hänen sanoneen, että hän aikoi viettää jonkinlaisia tupaantuliaisia."

Lähestyessään taloa hän näki, että ikkunaluukut olivat sulkematta ja että uutimia ei oltu vedetty eteen. Keltainen talo ei suinkaan aikonut kätkeä kynttiläänsä vakan alle tänä iltana eikä naapuritaloja sitä paitsi ollut lähettyvillä.

Seisoen alimmalla "ympyräportaalla" hän saattoi nähdä nurkassa seisovan ryhmän laulamassa säteilevin kasvoin:

'Taas korjuunaika hymyää Sen antimet on armiaat.'

Carey-äidin sorea pää kohosi ylevänä hänen mustasta puvustaan ja hänen kaulansa oli yhtä valkea kuin leveä pitsikaulus, joka oli hänen ainoa koristeensa.

Nancyn hän tunsi ulkonäöltä ja Nancy kirkkaanpunaisessa hameessaan lauloi hartaasti kiitollisen sydämensä syvyydestä. Kuka oli tuo tummatukkainen tyttö hänen vieressään — hänen oma Olive-tyttönsä, käsivarsi Nancyn vyötäisillä. Isä oli aina pitänyt häntä rumana, mutta nyt oli hänen tukkansa sileissä palmikoissa ja hänen silmissään oli kirkas hehku. Cyril seisoi Gilbertin ja Carey-äidin välillä. Cyril ei hänen tietääkseen saanut kurkustaan yhtäkään ehjää säveltä, vaikka olisi henki ollut kysymyksessä, mutta hänkin näytti aukovan huuliansa ja ääntävän sanoja muiden tavalla. Missä olivat pelokkaat silmät, surkea katse ja arkaileva käytös, mitä hän niin inhosi pojassaan. Herranen aika! poika laski kätensä rouva Careyn olkapäälle lyöden siinä hiljakseen tahtia yhdellä sormella ikäänkuin äidin olkapää olisi ollut sopiva kaikenmoisiin hauskoihin ja tarpeellisiin tarkoituksiin.

Jos hän koputtaisi ovelle, arveli hän, niin hän häiritsisi tunnelmaa, joka nähtävästi oli korkeimmillaan. Häntä, professori Henry Lordia, ei tietenkään haluttanut mennä sisään ja yhtyä seuraan, missä Ossian Popham ja Bill Harmonkin olivat suosittuja vieraita.

Uteliaana hän kierteli taloa kurkistaen sisään kaikista ikkunoista ja asettuen milloin mihinkin asentoon nähdäkseen niin paljon kuin mahdollista eri huoneista. Lopulta hän takkaloimun houkuttelemana vetäytyi perheen arkihuoneen ulkopuolella olevalle pengermälle. Arkihuoneessa roihusi komea tuli ja hänen siinä katsellessaan hiipi Digby hiljalleen sisään, kohenteli halkoja kuin olisi hän ollut talonväkeä, työnsi kekäleitä yhteen kohti, asetti paikoilleen messinkisen ristikkosuojustimen ja pujahti sitten jälleen ulos niin joutuisasti kuin suinkin mahdollista, ettei häneltä menisi paljon hukkaan kesteistä.

"Näyttävät olevan hyvin kotiutuneita täällä", ajatteli herra Lord.

Tuli loimusi iloisena ja kirkkaana. Se valaisi uuninreunustan alapuolella olevaa valkoista laudoitusta sekä eräitä siihen kullalla ja tumman vihreällä maalattuja sanoja. Hän litisti kasvonsa ikkunanruutuun luullen erehtyvänsä, mutta vähitellen kirjaimet esiintyivät selvempinä ja hän luki vaivatta "Tibi splendet focus".

"Joku näyttää täällä tuntevan Horatiusta", ajatteli Henry Lord, filosofian tohtori, harhaillessaan pois pengermältä. "'Sinulle kotiliesi loimuaa'. En huoli mennä sisään niin kauan kuin tuo joukkue on siellä; odottakoot, ja jos menee hyvin myöhäseen, saattaa kait joku lapset kotiin."

Hän kulki pitkin talon syrjää ja jokaisesta ikkunasta hohti kirkasta kynttilän valoa.

"Sinulle kotiliesi loimuaa."

Kymmenistä ikkunoista tulvehti tervetuliaisvaloa. Sen loiste ja tuike suorastaan vainosi häntä, kun hän suuntasi askeleensa omaa synkkää, ilotonta kotiansa kohti. Ehkäpä sittenkin oli parasta hänenkin tämän jälkeen pitää alakerrassa jokin lamppu palamassa merkiksi, että paikka oli asuttu.

"Sinulle kotiliesi loimuaa."

Hän oli muurannut umpeen lukuhuoneensa takan ja tuotattanut itselleen umpinaisen kamiinin, koska oli aivan mahdotonta samaan aikaan hoitaa tulta avonaisessa takassa ja kirjoittaa kirjaa. Hän ei tietänyt, että saattaa kirjoittaa kahta vertaa paremman kirjan puolet vähemmässä ajassa, kun on takkavalkea apuna. Hän ei tuntenut yhtäkään niistä lukemattomista pikkuapulaisista, jotka rientävät luoksemme tällaisista kodikkaista, odottamattomista elähyttämislähteistä.

"Sinulle kotiliesi loimuaa."

Iankaikenko noiden sanojen piti soida hänen korvissaan. Kenties rouva Carey pitäisi sitä omituisena, jos hän antaisi lasten kävellä kotiin kahden. Kenties —

"Sinulle kotiliesi loimuaa."

Henry Lord, filosofian tohtori, nousi portaita ylös ja kolkutti ovelle. Digby Popham tuli salista avaamaan pääovea.

Kaikki odottivat jännittyneinä nähdäkseen kuka näin myöhäinen tulija oli.

"Olkaa hyvä ja ilmoittakaa Olive-neidille ja Cyril Lordille, että heidän isänsä on tullut heitä noutamaan."

Herra Lordin kylmä, ankara ääni kajahti saliin ja siellä voitiin selvästi kuulla joka sana.

Gilbert ja Nancy seisoivat yhdessä ja Gilbert kuiskasi heti sisarelleen: "Onko se vanha mörkö todella tullut noutamaan Olivea ja Cyriliä?"

"Hiljaa, Gilly! Mörkö on varmaan muuttunut ihmiseksi, muuten hän ei olisi ensinkään tullut!" vastasi Nancy.