II.

POIKASET.

Carey-äiti ja hänen poikasensa oli nimitys, jonka kapteeni Careyn hyvä ystävä, amiraali, oli keksinyt muutamia vuosia sitten. Eräänä lauantai-iltapäivänä oli kapteeni (silloinen luutnantti) vienyt ystävänsä kotiinsa ja he lähtivät puutarhaan etsimään perhettä.

Nauru ja äänten sorina johti heidät huvimajaan ja kun he taivuttivat syreenilehvät syrjään, avautui heidän eteensä viehättävä ryhmä.

Kuin niityn kukat lapsiparvi tää heloitti ruohikolla, helmaan kiipes, mä kysyin: ken tuo seura onnekas?

Näin olisi runoilija kuvaillut, mitä amiraali näki; meidän täytyy näet tavallisesti turvautua runoilijoihin, jos tahdomme jotain nähdä oikein todellisessa ja kauniissa valossa.

Rouva Carey piti sylissään Peteriä, joka oli silloin konttaava sylilapsi. Gilbert kutitteli Peterin leukaa voikukalla. Nancy asetteli lehtiseppelettä äitinsä hiuksille ja Kathleen kiikkui omenapuun oksalla keltakiharat liehuen.

"Saanko kysyä mitä tästä arvelet?" virkkoi isä.

"No niin", sanoi amiraali, "lapsista ja äideistä syntyy aina kaunis kuva, mutta luulisinpa, ettei tätä kuvaa mikään voita. Kaksi kait varattu laivastolle, vai?"

"Ehkäpä kaikki neljäkin", nauroi nuori luutnantti. "Nancy on jo valinnut itselleen kontra-amiraalin ja Kathleen komentajakapteenin. He ovat kovin vaatimattomia tyttösiä!"

"Sinulla on kunniaa heistä, Peter!"

"Toivoakseni minäkin olen antanut heille jotain, olen koettanut parastani, mutta kyllä he ovat pääasiallisesti tuolissa istuvan rouvan työtä. Tulehan, käydään hyviä päiviä sanomaan."

Eikä kulunut montakaan lauantaita, kun jo amiraalin syli kokouspaikkana oli syrjäyttänyt kaikki muut paikat Careyn perheen pienokaisilta, joita hän nimitti vallattomiksi myrskylinnuiksi.

"Carey-äiti", selitti hän heille, "johtuu latinalaisesta mater carasta. Ranskalaiset ovat antaneet näillä linnuille nimen Les Oiseaux de Notre Dame. Se merkitsee 'Meidän Rouvamme linnut', Kitty, ja ne ovat merimiehen ystäviä. Carey-äiti lähettää ne varoittamaan merenkulkijoita lähestyvästä myrskystä ja käskee niiden kulkea ristiin rastiin kaikilla merillä näyttämään hyville linnuille tietä kotiin. Teillä tulee olemaan täysi työ, jos tahdotte olla Carey-äidin poikasia!"

"Minusta olisi niin hauskaa näyttää hyville linnuille tietä kotiin", sanoi Gilbert.

"Voiko pahankurinen lintu opastaa hyvää lintua, Ami?" kysäisi lempeästi Nancy, jolla ikäänsä nähden oli varsin huomattava taipumus ivallisuuteen. (Amiraali olisi luonnollisesti voinut kieltää lapsia sanomasta häntä Amiksi, mutta heidän olisi ollut hankala ääntää amiraali, ja he rakastivat häntä niin suuresti, että heidän väkistenkin täytyi ottaa vapauksia hänen suhteensa. Sitäpaitsi, vaikka hän olikin ankarin kurinpitäjä, minkä koskaan on kannella nähty astelevan, oli hän maissa ollessaan niin leppeä ja taipuvainen, että hän oli kerrassaan naurettava ja ihastuttava.)

Päivä, jolloin lapset ristittiin Carey-äidin poikasiksi, oli Nancyn kymmenes syntymäpäivä. Juuri näihin aikoihin perheen kaikki jäsenet tekivät parhaansa tottuakseen sanomaan Nancyä hänen oikealla nimellään, josta ei oltu paljoakaan tähän asti tiedetty. Hän oli, näet, vanhempainsa esikoinen, ja se merkitsee aina jotain, sanottakoon mitä tahansa.

Onhan aivan luonnollista, ettei alussa voitu sanoa pikkaista, tyynyllä uinuvaa myttyä Nancyksi, sillä hän oli aivan liian nuori. Tällä varhaisella asteella ei edes käytetty sanaa "hän" vaan aina sanottiin "se", sitten hän jonkun aikaa oli "vauva" kunnes Gilbert tuli ja tietysti anasti häneltä tämän nimen. Mutta vähitellen Nancystä muodostuikin sellainen sanoin kuvaamaton, merkillinen, hurmaava ja nauruaherättävä pikku tyttölapsi, että kaikki keksivät hänelle diminutiivi nimiä, leikillisiä sanoja, hyväily- ja soperrussanoja, ja yleensä kaikenmoisia sanoja, joilla koettivat kuvata hänen viehätystänsä (vaikkei kukaan siihen pystynyt). Niinpä hän oli milloin Kultamuru, milloin Päivänsäde, milloin Pikku Veitikka, milloin Telmyri, Hyppy-Liisa ja Leppäkerttu, ja lopulta hän vähitellen muuttui Naniksi ja Nannieksi ja vihdoin viimein säädylliseksi Nancyksi.

"Tänään Nancy täyttää kymmenen vuotta" mietiskeli amiraali. "Ihme ja kumma miten aika kuluu! Sinä olit nuori vänrikki, Carey, ja muistan vielä hyvin minkälaisen kirjeen kirjoitit minulle, kun tämä pikku typykkä saapui satamaan. Odotahan hetkinen, luulenpa että tuo pikkunen runosepustus, jonka liitit kirjeeseesi, on ollut laukussani aina siitä päivin. Pidin siitä niin."

"Muistan kirjoittaneeni sinulle" sanoi herra Carey. "Koska olit lainannut minulle viisisataa dollaria päästäkseni naimisiin, arvelin olevani velvollinen kertomaan sinulle vaiheistamme."

"Voi, isä, täytyikö sinun lainata rahaa?" huudahti Kathleen.

"Täytyi, tyttöseni. Ei lainaaminen ole häpeällistä, jos vain maksaa velkansa, ja sen minä tein. Allan-setä oli juuri aloittanut liikkeensä, ja siihen olin pannut pienen pääomani niihin aikoihin, kun kohtasin äitinne. Jos te olisitte sattuneet kohtaamaan äidin, eikö teitäkin olisi haluttanut naida hänet?"

"Olisi toki!" huudahti Nancy innokkaasti. "Vaikka viisikymmentä kertaa!" Jolloin syntyi yleinen nauru.

"Ja miten kävi niiden rahojen, jotka joutuivat Allan-sedän liikkeeseen?" kysäisi Gilbert odottamattoman älykkäästi.

Isä ja äiti vaihtoivat hämmentyneen katseen ennenkuin kapteeni vastasi: "Oh! kyllä ne saadaan takaisin kuudenkertaisiksi kasvaneena kunhan hiukan odotamme, Allanilla on juuri nyt hyvin tuottava yritys hankkeilla, amiraali."

"Hauska kuulla! Mukava toveri ja kunnon mies! Soisin vain, että hän joskus saisi todella jotain aikaan, eikä vain turvautuisi lupauksiin."

"Kyllä hän vielä lupauksensa pitää, jos vain saa olla terveenä, mutta juuri näihin aikoihin on hänen terveytensä perin huonossa kunnossa. No niin, luehan runo!"

Amiraali sovitti silmälasit nenälleen Kathleenin auttamana, joka istui hänen polvellaan ja käytti tilaisuutta hyväkseen suudellakseen häntä kummallekin poskelle. Sitten hän luki:

On tullut yönä sunnuntain pien' pursi valkamaan, niin kummallinen, purjeeton. — Ma katsoin, nauroin vaan.

Sumuista merten outojen tuo saapui pursi soma ja meille laski ankkuriin. — Oi, tyttäreni oma!

Niin tuhannesti, tietäkää, se tervetullut on. Sai vastaan Toivo, Rakkaus ja runo koruton.

Lipuitta, papereitta on tuo pursi pieni, soma; ei kuulu Brittein laivastoon mun tyttäreni oma.

Nyt kaikki kellot kaikukaa, jo koittaa uusi aika. Nyt pienet tossut vallitsee ja tuttipullon taika.

"Voi miten kaunista, Peter!" huudahti Carey-äiti aivan hehkuvana. "Sinä et ole milloinkaan näyttänyt sitä minulle!"

"Sinä puuhasit liian paljon yllämainitun hauskan pikku veitikan kanssa, vai mitä Nan, tarkoitan Nancy!" ja isä nipisti häntä korvasta ja nykäisi vallatonta suortuvaa.

Nancy oli mitä viehättävin olento silmäin katseltavaksi ja hänen kaunis ulkomuotonsa oli perinnöllistä. Sillä "kauniit Careyt" oli nimitys, joka jo kolmen sukupolven aikana oli kuulunut hänen isänsä perheen jäsenille, ja kun luutnantti Carey valitsi Margaret Gilbertin vaimokseen, oli hänellä onni saavuttaa seurapiirinsä viehättävimmän neidon rakkaus.

Niinpä kertomuksemme alkaessa Careyt saivat yhä pitää vanhan nimensä, sillä kaikille lapsille oli luonto-äiti ollut antelias, eikä tuttavapiiri voinut milloinkaan ratkaista kumpi tytöistä, Nancy vaiko Kathleen oli perheen kaunotar. Kathleen oli vaaleakutrinen hipiä muistutti ruusua ja kasvojenpiirteet olivat hienot, ei pieninkään puute häirinnyt hänen muotonsa harvinaista viehkeyttä. Kaikki hatut soveltuivat hänelle; kaikki värit sulautuivat hänen hiustensa väriin. Hän oli sisaruksista kaunein niin kauan kuin Nancy pysyi poissa näkyvistä, mutta sinä hetkenä kun tämä nuori neitonen näyttäytyi, joutui Kathleen varjoon. Nancy ärsytti, kipinöi, hehkui, Nancy oli toisinaan nyrpeä ja tuontuostakin tulistui; Nancyn silmiä täytyi alinomaa tutkistella, jos mieli tietää oliko mitään uutta sattunut hänelle itselleen tahi hänen lähimmälle ympäristölleen. Ellei häneen vilkaissut vähän väliä, joutui peräti takapajulle perheen tapahtumiin nähden; minuutissa tahi parissa hän saattoi lennättää kymmeniä sähkösanomia jollekin jostain. Kathleenin saattoi huoleti tunniksi tahi pariksi heittää oman onnensa nojaan mielenmuutosta pelkäämättä; hänen mielialansa vaihtelivat vähemmin, hänen luonteensa oli tasaisempi, hänen harrastuksensa nykyhetken tapahtumiin vähemmän kiihkeä ja elävä. Kathleenin luonne vaati elävöittämistä, Nancyn taltuttamista. Hänen vaikutteensa tulivat sisästäpäin, kuten niiden aina olisi tultavakin, vaikka ne silloin tavallisesti kaipaavat ulkoa tulevan voiman opastusta.

Nancy oli enemmän impulsiivinen kuin ahkera, enemmän jalomielinen kuin viisas, enemmän uskalias kuin harkitseva; kestävyyttä ei hänellä ollut liiaksi ja kärsivällisyyttä tuskin ensinkään.

Gilbert oli tulinen, kaksitoistavuotias, seikkailuhaluinen poika. Helposti hän syttyi tuleen, mutta ei palanut kauan, siksipä hänen halunsa vetikin uljaisiin tekoihin, hetkellisesti innostuttaviin ja nopeasti suoritettaviin, sellaisiin, joista voittaja suoriutuu paisuvin rinnoin, lakissaan sulka, ja jotenkin silmiinpistävä sulka parhaiten soveltuikin Gilbertille.

Peter-poika? Oh! Peter, nelivuotias, on parin sanoin kuvattu: täysiverinen naistenlumooja ja sydänten murtaja. Kaikkia pienen pojan muodostamiseen tarvittavia alkuaineita oli tässä käytetty, mutta joukkoon oli sekoitettu valkoista taikaa. Sääli ajatella niitä monia kymmeniä tyttövauvoja, joiden ehkä jo ennakolta oli kärsittävä polttavaa sydänvaivaa, koska eivät kaikki voineet mennä aikuisiksi tultuaan naimisiin Peterin kanssa.