XXXIV.
Toini Swan translation
NANCYN ENSIMMÄISET TANSSIAISET.
Nancyn seitsemästoista syntymäpäivä oli ollut ja mennyt, ja elokuun kuutamo oli kauneimmillaan, kun hänen täysikasvuiseksi tulemistaan lopullisesti vietettiin juhlalla Hamiltonin ladossa. Latokin oli nyt ensikertaa astuva julkisuuteen, sillä kyläläisiä ei oltu milloinkaan kutsuttu niihin yksityisiin lauantai-illan tansseihin, joita Hamiltonin pojat ja tytöt olivat panneet toimeen lyhyenä hallituskautenaan. Beulahin asujanten mieliä kiihdytti paljoa enemmän lato kuin Nancy, ja sen Nancy saattoi varsin hyvin käsittää, he kun koko perhe, äidistä Peteriin saakka, olivat aivan hullaantuneet uuteen leluunsa. Päivä päivältä se kävi yhä tenhoavammaksi mikäli toinen tahi toinen keksi jotain uutta lisää siihen, varsinkin oli hyvin taitava keksimään Osh Popham, joka eli ja hengitti vain ladon merkeissä ja joka oli tuhlaamalla tuhlannut kaiken älynsä ja taidokkuutensa sen sisustamistöihin. Ei sanallakaan valaissut hän ulkopuolella olevalle yleisölle tämän ihmeteltävän sisustuksen laatua, eikä liioin kielinyt mitään sen juhlallisena avajaispäivänä suoritettavasta ohjelmasta. Kaikki Careyn perheen juhlat olivatkin tähän asti vietetyt talossa lukuunottamatta erästä huviretkeä, johon koko kylä oli ottanut osaa. Niinpä olikin seurakunta nyt hyvin kärkäs uusille laitumille vaeltamaan, ja uteliaisuutta olivat edelleen kiihoittaneet kirjoitetut kutsukortit — kohteliaisuus, josta ei Beulahissa oltu paljoa tiedetty.
Vihdoin valkeni odotettu päivä kirkkaana ja viileänä, ilmassa tuota kuulakkaa seesteisyyttä, joka tietää syyskuun päivien lähenemistä. Iltapuoli kului kaikennäköisessä touhuamisessa, suunnittelussa ja juttuilemisessa, ja jokainen tanssi-ijässä oleva tyttö Beulahissa pysytteli makuuhuoneessaan koetellen peilin edessä uutta kampausta. Kiihtymys kasvoi tuhatkertaiseksi, kun levisi huhu, että muuan amiraali, (mikähän se oli?) oli saapunut hotelliin ja aikoi saapua illan kemuihin täydessä virkapuvussaan. Tämän jälkeen oli entistä vaikeampaa sovittaa palmikot ja kiharat tyydyttävään kuntoon.
Nancyn ei ainakaan tarvinnut tutkia muotilehtiä, sillä hänen tukkansa seurasi sitä muotia minkä Venukset, Cupidot ja kaikki muut pikku rakkauden jumalat olivat maailman alusta alkaen säätäneet. Se taipui kiharoihin, tahtoi hän tahi ei, joten ei ollut muuta tehtävää kuin järjestää ne ja vääntää sykkyrään, josta liehuvia suortuvia valui hänen valkealle niskalleen. Tahi milloin hän oli iloisella ja vallattomalla päällä, kiharat pistettiin neuloilla kruunuksi päälaelle ja sitomatta jääneet kutrit liehuivat siellä täällä, koskettaen hänen poskeansa, korvaansa niskaansa, aina somistavina ja vallattomina.
Nancyllä oli yllä uusi keltainen puku, "melkein maata koskettava" ja hiuksiin oli kiedottu keltainen nauha. Kathleenilla ja Julialla oli Ann-serkun antamat valkoiset puvut ja rouva Careyllä oli uusi, musta silkkipukunsa, jossa oli siro pieni laahustin. Kaulassa oli hänellä morsiuslahjansa, valkea helminauha, ja hänen niskaan kiinnitetystä, kiiltävästä hiussykkyrästään kohosi iso, helmillä koristettu kilpikonnanluinen kampa.
Perhe vastaanotti vieraansa vanhassa vaunuvajassa ja kun kaikki vieraat — luvultaan seitsemänkymmentäviisi tahi kahdeksankymmentä — olivat koolla, avasi Gilbert Carey-suvun päämiehenä ladon oven juhlallisesti. Sanoin ei voi kuvailla minkälainen oli ladon aikaansaama vaikutus vierasjoukkoon ja Nancyn merkkipäivä vajosi aivan mitättömiin sen rinnalla.
Hirsikatossa riippui tusinoittain pieniä, ruskeita, vilkkuvia japanilaisia paperilyhtyjä, ja seiniin isketyissä koukuissa huojui toisia isompia paperilamppuja. Syksyn kullanväreissä varhain prameilevilla lehvillä ja pitkillä vuohensilmillä täytetyille valkeille tuohimaljakoille muodosti viehkeän taustan kaikkialla näkyvä pehmyt, harmaanruskea, ajan painama honkapuu. Huoneen seiniä ympäröivät oudonnäköiset rahit täyttyivät nopeasti ihailevista vieraista. Eversti Wheelerin pieni pystypiano odotti korokkeella kirkon urkuria, neiti Susie Bennettiä, jonka silloin tällöin oli määrä sitä soittaa rouva Careyn ja Julian avustamana. Osh Pophamin tuli vuorotella erään Warrenista tulleen serkun kanssa, jonka sanottiin olevan oikea mestari viulunsoitossa.
Kun kaikki oli kunnossa, asettui rouva Carey seisomaan viuluniekka-mestarin ja Susie Bennettin väliin ja huoneessa syntyi äkkiä syvä hiljaisuus. "Ystävät ja naapurit", sanoi hän, "nyt julistamme Onnellisten Hetkien kokoussalin avatuksi kylän yhteiseksi hyväksi. Ilman isäntämme, herra Lemuel Hamiltonin jalomielisyyttä ja monia auttajiamme emme olisi milloinkaan kyenneet valmistamaan teille tätä hupia eikä tehdä tätä paikkaa näin kauniiksi. Ennenkuin yleinen tanssi alkaa, suoritamme kaksinkertaisen kunniakatrillin, johon ottavat osaa kaikki ne, jotka ovat joskus lyöneet naulan, paperoineet tahi maalanneet seinän, kaivaneet lapiollisen multaa tahi jollain muulla tavoin työskennelleet Keltaisen talon hyväksi."
"Kolminkertainen eläköönhuuto rouva Careylle!" huusi Bill Harmon ja raikuva huuto kajahti kaikkien huulilta.
"Kolminkertainen eläköönhuuto Lemuel Hamiltonille!" ja kattohirret kajahtivat voimakkaasta vastauksesta.
Samassa amiraali vaihtoi asentoa salatakseen kosteata kiiltoa silmissään, ja nähdessään täydessä laivastovirkapuvussaan niin suurenmoisen uhkealta näyttävän henkilön, pääsi Osh Pophamilta vaistomainen huuto: "Kolminkertainen eläköönhuuto amiraalille! En tiedä mitä hän lienee toimittanut maailmassa, mutta minusta näyttää, että hän pystyy vaikka mihin!" jolloin kaikki taas rupesivat huutamaan ja kiljumaan, ja amiraali omaksi suureksi hämmästyksekseen piti puheen, jonka aikana nuo kielivät kyyneleet vähän väliä tulivat silmiin ja ääneen, jonka johdosta Osh Popham kuiskasi salavihkaa naapurilleen, että hän otaksui tämän merisankarin paremmin upottavansa vihollisensa kuin ampuvan häntä, jos hän milloin sattuisi kohtaamaan vihollislaivan.
Kaksinkertainen kunniakatrilli suoritettiin arvokkaasti ja viehättävästi, joten kaikki ne, joiden ei oltu suotu ottaa osaa siihen, olivat kateudesta viheriäiset. Rouva Carey ja amiraali olivat parina, Nancy tanssi herra Pophamin kanssa, Kathleen Digbyn, Julia Bill Harmonin kanssa. Muut parit olivat rouva Popham ja Gilbert, Lallie Joy ja Cyril Lord, Olive ja Nat Harmon ja rouva Bill talutti hyvin ujoa ja kömpelöliikkeistä herrasmiestä, joka oli kaivanut ojat Ann-serkun kallisarvoisille vesijohtoputkille.
Sitten alkoi hauskutus ja ilakoiminen täydellä todella. Tytöt olivat kaiken kesää harjoitelleet vanhanaikuista vuorotanssia ja kesäkursseissaan opettaneet nuorinta sukupolveakin siinä suoriutumaan. Vanhat eivät mitään harjoitusta tarvinneet!
"Rahan vaihto" saattoi Nancyn ja Henry Lordin permannolle pääparina — tulos tämän nuoren neidon väsymättömistä ponnistuksista, missä oli käytetty kaikkia keinoja, hyviä ja huonoja, naisille tunnettuja. Että hän ensinkään saapui kutsuihin oli rouva Careyn mielestä suoranainen ihme. Henry Lordin tulon oli aiheuttanut osittain salainen ihailu kaunista naapuria kohtaan, osittain halu näyttää kyläläisille, ettei häntä aina haluttanut elää jurona erakkona, osittain uteliaisuus nähdä tätä harvinaista seuruetta. Päästyään matelemaan itsekkäästä kuorestaan niin kauas, että hän kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan, hän astui askeleen eteenpäin kun Nancy pyysi häntä tanssimaan. Sievältä näytti Nancyn niiaus, kun hän esitti pyyntönsä, sievältä hänen voitonriemuinen katseensa kun hän talutti Henry Lordin jonon päähän, ja katsojat olivat riemusta pakahtua nähdessään arvoisan professorin kumartavan oikealle ja vasemmalle, muodostavan naisten ketjua, hyppivän vastakkaiselle puolelle ja nelistävän tyttösen käskemänä ja komentamana. Herra Lord ei ollut kömpelö tanssija, kun hänen hidas verensä kerran pääsi kiertämään ja "Rahan vaihdon" päättyessä oli hän jo melkoista notkeampi, melkoisesti vähemmän puukuvan kaltainen kuin sen alussa.
Tätä hämmästyttävää näytäntöä seuraavan "Rochester karkelon" aikana Henry Lord kävi istumaan rouva Careyn viereen, joka juuri tällä hetkellä istui yksinään hiukan syrjässä vieraistaan.
"Lähdenkö Etelä-Amerikkaan vai enkö?" kysäisi hän puoliääneen. "Olive tuntuu joutuvan hyviin käsiin ja Cyril sanoo, että te suostutte ottamaan hänet perheeseenne kuudeksi kuukaudeksi; tahtoisin yhtä kaikki kuulla naisen neuvoa."
Carey-äiti ei vastannut: "En uskalla antaa niin vastuunalaista neuvoa" eikä: "Tehkää kuten itse katsotte parhaimmaksi"; hän virkkoi kursailematta sellaisella äänellä kuin olisi puhutellut uppiniskaista poikaa —
"Minä en menisi, herra Lord! Odottakaa kunnes Olive ja Cyril ovat hiukan vanhemmat. Cyril liittyy minun perheeseeni ja unohtaa oman kotinsa; Olive tottuu olemaan ilman teitä; ja mikä on vieläkin pahempaa te totutte olemaan ilman lapsianne. Jääkää kotiin ja sallikaa Oliven tulla tervehtimään teitä ja veljeänsä joka sunnuntai. Etelä-Amerikka on pitkän matkan päässä, kun teitä on vain kolme!"
Professori Lordia ei miellyttänyt rouva Careyn ääni. Se oli niin äidillinen, että hän odotti hänen milloin tahansa rupeavan harjaamaan hänen päätänsä tahi suoristamaan hänen kaulahuiviansa ja kieltämään häntä valvomasta liian kauan, mutta professorin vaisto sanoi hänelle, ettei hän arvatenkaan milloinkaan saisi kuulla toisenlaista sävyä hänen äänessään, ja niin hän sanoi vastahakoisesti: "Hyvä on; tunnustan todella luottavani teidän arvosteluunne ja aion hyljätä tarjoumuksen."
"Siinä teette oikein, luullakseni", vastasi rouva Carey, ihmetellen mielessään mahtoiko tämä mies milloinkaan omin silmin nähdä velvollisuuttansa, vai oliko hän varsin tahallaan sokaissut itsensä elinajakseen.