XIV.

NEUVOTTELEVA RAHA-ASIAINKOMITEA.

Oltiin kesäkuun lopussa ja Gilbert oli palannut koulusta, joten nyt oli aika ryhtyä täydellä todella muodostamaan Keltaista taloa miellyttäväksi ja mukavaksi kodiksi. Tähän saakka rouva Carey ja tytöt eivät olleet ehtineet paljoa muuta tekemään kuin tyhjentämään arkut ja laatikot, asettamaan huonekalut paikoilleen sekä toimittamaan jokapäiväiset askareet ja ruuanlaiton.

Muuan herra Ossian Popham, jota tavallisesti vain tuttavallisesti sanottiin 'Osh' Pophamiksi, ja joka oli kyläläisten ainainen apu kaikenlaatuisissa pikkutoimissa, oli tilattu valkaisemaan vaatekomerolta ja naulaamaan niihin ripustimet sekä Bill Harmonin suostumuksella tekemään sinne tänne sopiviin nurkkiin joitakin uusiakin komeroita. Tusinoittain hyllyjä lyötiin näppäriin kätköpaikkoihin ja niihin sovitettiin osa taloustarpeita, vuodevaatteita ja muuta varastoa. Keskellä tätä hauskaa ja iloista järjestelemistä saapui Ann-serkulta kirje. Perhe istui paraikaa rouva Careyn huoneessa, sillä Neuvottelevalla raha-asiainkomitealla oli aikomus pitää kokous. Keinoja oli Careyn perheellä aina runsaasti, mutta varain saanti oli heikkoa.

Bill Harmonin pojan tuomat kirjeet saapuivat ennenkuin komitea oli alkanut kokouksensa.

"Saanko lukea ääneen Ann-serkun kirjeen?" kysyi Nancy, jolla oli omat syynsä ehdotusta tehdessään.

"Saat tietysti", sanoi rouva Carey mitään epäilemättä ottaen työvasustaan ainaisen parsimuksensa. "Olisi melkein ollut parempi, jos olisitte kaikki olleet haikaroita eikä linnunpoikasia; silloin olisitte aina pitäneet ylhäällä toista jalkaanne, ja luultavasti ainakin se sukka olisi säilynyt rei'iltä!"

"Mami rukka! Minä opettelen paraikaa parsimaan", huudahti Kathleen suudellen häntä.

Longhampton, New Jersey 27 p. kesäk.

Rakas Margaret (niin Nancy luki) — Tämän paikan meri-ilmasto on niin vahingollinen terveydelleni, että olen päättänyt viettää lopun kesää teidän luonanne, auttaen teitä keventämään sitä raskasta kotiaskarten taakkaa, joka nyt lepää hartioillanne.

Koko perheeltä pääsi syvä voihkina, kun tämä alkulause luettiin ja Gilbert heittäytyi kasvoilleen äitinsä leposohvalle.

Täällä on aina sumuista kun ei sada ja ruoka on hyvin huonoa. Ravintolan hoitaja on epäkohtelias ja viranomaiset hyvin töykeitä, joten Beulah, vaikka se mielestäni onkin kurja paikka, on sittenkin paljoa viihtyisämpi.

Toivon, että talossa toimittamanne korjaukset edistyvät, vaikka harjoitatte mielestäni mieletöntä tuhlaavaisuutta uhratessanne siihen varoja kuin omaanne. Te ette koskaan saa takaisin penniäkään siitä, mitä olette siihen panneet, ja kun olette saaneet sen hyvään kuntoon, palaa herra Hamilton luultavasti Euroopasta ja muuttaa itse siihen asumaan tahi myy sen jollekin toiselle.

Gilbert on varmaankin kotona näihin aikoihin, mutta minä en sallisi hänen puuttua mihinkään korjaustöihin, sillä hän on liian huolimaton ja epäluotettava.

"Hän ei tule koskaan unohtamaan, että hänen vuoteensa petti!" kuului Gilbertin ääni tyynyjen sisästä.

Sano terveisiä Julialle. Toivoakseni hänen ruokahalunsa on parempi kuin viimein teidän luonanne ollessani. Lasten täytyy syödä, jos mielivät kasvaa.

Nancyn tullessa tähän kohtaan Carey-äiti heristi korviansa ja Gilbert kohosi sohvalta käsivartensa varaan. Nancy jatkoi totisena.

Käske Kathleenin karttamaan aurinkoa tahi käyttämään hattua, sillä hänen hipiänsä ei ole ensinkään niin hyvä kuin ennen. Jos hän menettää värinsä ja saa teerenpilkkuja nenälleen, on hän tavattoman ruma lapsi.

Kathleen punastui suuttumuksesta ja pani pois työnsä.

Hellät terveiset rakkaalle Nancylleni! Vanhin tyttäresi on todella verraton aarre Margaret! Toivon, että tiedät olla tarpeeksi kiitollinen hänestä. Sellaista lahjakkaisuutta, sellaista kauneutta, sellaista suloa, sellaista hienotunteisuutta —

Mutta nyt koko perhe nousi pystyyn ahdistaen kirjeenväärentäjää juuri kun hän oli kääntänyt ensimmäistä lehteä. Siinä naurunsekaisessa temmellyksessä, joka nyt syntyi, putosi Ann-serkun kirjekuoresta sininen paperi ja Gilbert ojensi sen äidilleen kirjeen kanssa.

Rouva Carey kuivasi kyyneleitä, jotka nauru oli nostattanut hänen silmiinsä, niin oivallisesti Nancyn oli onnistunut jäljitellä Ann-serkun kirjetyyliä, ja rupesi lukemaan oikeata kirjettä. Se kuului:

Margaret rakas, — Olet usein ollut ajatuksissani sittenkuin lähdin teiltä, ja suuresti olen ollut huolissani, etteivät voimasi riitä kantamaan sitä odottamatonta kuormaa, jonka olet ottanut päällesi. Olin aikonut antaa teille kullekin jouluksi kolmekymmentäviisi dollaria mielenne mukaan käytettäväksi, mutta minun täytyy tunnustaa, etten täydellisesti luota teidän arvostelukykyynne. Olisi hyvin teidän kaltaistanne ennemmin koristella talon seiniä kuin hankkia vesijohto keittiön pesualtaaseen. Liitän siis kirjeeseeni kolmesataa dollaria ja pyydän, että heti ryhdytte toimenpiteisiin saadaksenne veden johdetuksi kaivosta. Jos on olemassa mitään mahdollisuutta johtaa vettä yläkertaankin, niin tee se myös; siitä johtuvat ylimääräiset kustannukset minä otan suorittaakseni. Kaivo on tietysti ensin puhdistettava, mutta olen tyytyväinen, ellen koskaan saa tietää, mitä sen sisästä löydätte. Ainoa suuri lahja, minkä entisinä aikoina olen teille antanut, olivat marmorikoristeet, nuo häälahjaksi annetut, muistattehan!

"Muistamme!" voihkivat lapset kuorossa.

Sitä en kadu, vaikka elämänkatsomukseni suruihin ja vaikeuksiin nähden on jonkinverran muuttunut, ja olen nyt käytännöllisempi kuin ennen. Sillä jos antaa lahjaksi jonkun pysyväisesti kauniin esineen, niin ystävät muistavat antajaa milloin vain siihen katsovat.

"Se on varma!" huomautti Gilbert Nancylle.

Mutta onpa olemassa toisiakin keinoja saattaa itsensä muistetuksi, ja soisin, että ajattelisitte ystävällisesti Ann-serkkua, kun käytätte uutta vesijohtoa.

Toinen parannus, jonka toivon rahallani tehtävän, on suuren uunin hankkiminen kellarikerrokseen. Siitä nousisi hiukan lämpöä ainakin halliin ja alakerran huoneisiin talvella. Sinun on luultavasti hankittava omistajan suostumus ja minä vaatisin ainakin viiden vuoden vuokrasopimusta, ennenkuin uhraisin minkäänlaisia suurempia kuluja taloon.

Jos rahat riittävät, ehdottaisin vielä uusia kynnyksiä takaoviin ja keittiönpuoleisiin oviin sekä vajaan. Huomasin, että nykyiset ovat aivan lahonneet ja ellen pety, tulee teille näihin aikoihin oikein tulvimalla punaisia ja mustia muurahaisia. Luulen etten koskaan elämässäni ole nähnyt sellaista hyönteispaljoutta kuin Beulahissa. Erikoisesti huomasin loppumattoman määrän koita, ampiaisia, hämähäkkejä, etanoita, lehtiluteita, hevoskärpäsiä, hyttysiä. Herra Popham, joka kyyditsi minua asemalle, kertoi että käärmeitäkin on runsaasti korkeassa ruohikossa, mutta hänen huomautuksiinsa kannattaa tuskin kiinnittää huomiota, sillä en vielä koskaan ole missään sivistyneessä kristityssä seurakunnassa nähnyt toista ihmistä, jolla olisi sellainen käytös. Hän kysyi kuinka vanha olin, ja kun luonnollisesti en siihen mitään vastannut, kysyi hän muutaman minuutin kuluttua olinko jäänyt naimattomaksi vapaaehtoisesti vai pakosta. Kun minä kieltäydyin jatkamasta keskustelua hänen kanssaan, hän rupesi laulamaan iloisia rallatuksia niin äänekkäästi, että tiellä kulkevat ihmiset hymyillen heiluttivat kättään hänelle. Tämän kerron teille siksi, että teillä näyttää olevan aivan väärä käsitys Beulahin asukkaista; heistä tuntuu suurin osa olevan joko hyvin merkillisiä tahi suorastaan päästään vialla.

Toivoen, että elämänne siellä käy siedettävämmäksi kun vesi ei enää haise eikä teidän tarvitse kantaa sitä kaivosta, olen

uskollinen ystävänne Ann Chadwick.

"Lapset!" sanoi rouva Carey taittaen kirjeen kokoon ja pistäen shekin talteen kirjekuoreen, "Ann-serkku on todella hyvin hyvä nainen."

"Ikävä, että vuode petti ja hän joutui lattialle", virkkoi Gilbert. "Meillä ei olisi koskaan ollut varaa johtaa vettä taloon tahi hankkia suurta uunia. Kyllä kai teillä talvella olisi ollut vaikea, vaikkei kukaan ole ajatellut sitä, työskennellä kylmissä huoneissa, ja aivan kauheata olisi ollut mennä kaivolle."

"Kauheata myöskin sinulle", vastasi Kathleen merkitsevästi.

"Minä olen silloin koulussa enkä voi auttaa", virkkoi Gilbert.

Rouva Carey oli vaiti. Tosiasia oli, että puuttui varoja Gilbertin kouluttamiseen Westoverissa, mutta hänen äitinsä toivoi tämän masentavan tosiasian vähitellen selviävän pojalle, jotta hän itse huomaisi välttämättömäksi koulunsa keskeyttämisen. Onneksi hänen tähänastinen lukukausimaksunsa oli suoritettu jo ennakolta, joten se ei vielä ollut tuntunut heidän menoissaan.

Nancy oli kadonnut huoneesta ja seisoi nyt ovensuussa.

"Pyydän huomauttaa, että koska olen lausunut kaikenmoista alentavaa Ann-serkusta ja koska suuresti kadun sitä, niin olen asettanut kuuluisat neljä mustaa ja valkeata marmoriornamenttiä oman makuuhuoneeni uuninreunalle alituiseksi muistutukseksi synneistäni. Likainen Poika on sirpaleina vajan ylisillä, mutta jos Ann-serkku joskus vielä tulee meitä tervehtimään, niin tahdon tunnustaa, että Gilly ja minä olimme syylliset onnettomuuteen."

"Otahan lyijykynäsi, Nancy, ja katsokaamme miten on tulojemme laita tällä hetkellä", ehdotti hänen äitinsä hyväksyvästi hymyillen. "Kirjoita muistiin eläke, kolmekymmentä dollaria kuukaudessa."

"Kirjoitettu. — Kolmesataakuusikymmentä dollaria."

"Sitten voittomme Charlestownin talon vuokraamisesta sata dollaria."

"Kirjoitettu; mutta sitä kestää vain neljä vuotta."

"Niihin aikoihin voimme jo kaikki olla haudassa." (Gilbert rohkaisevasti.)

"Sitten henkivakuutussumman korko. Neljän dollarin korko viidelle tuhannelle dollarille on kaksisataa; olen kertonut sen päässäni ainakin kaksikymmentä kertaa."

"Kirjoitettu. — Kaksisataa."

"Suuressa puutteessa tahi jos jotain vakavaa sattuu, on meillä tietenkin nuo viisituhatta turvanamme", pisti Gilbert väliin.

"Sen summan minä säästän sairauden varalle tahi jonkun hautaamiseksi", sanoi rouva Carey päättävästi, "mutta siihen summaan en vielä kajoa, emmekä siihen saa luottaa. Meitä on viisi — kuusi niin kauan kuin Julia on luonamme", lisäsi hän kiireisesti, — "ja kuuden hengen perheelle on varmasti, toiselle tahi toiselle tuleva pilvisiä päiviä. Miten kävisi jos minä kuolisin ja jättäisin teidät?"

"Äiti, älä!" huudettiin kuorossa niin kiihkeästi, että rouva Carey muutti puheenaihetta. "Kuinka paljon siitä tulee vuodessa, Nancy?"

"Kolmesataakuusikymmentä ynnä sata ynnä kaksisataa yhtä kuin kuusisataakuusikymmentä", laski Nancy. "Ja minusta se on aikamoinen rahasumma!"

"Voi, lapsi kulta", huokasi hänen äitinsä päätänsä pudistaen, "jos tietäisitte kuinka vaikeata isällä ja minulla oli pitää huolta itsestämme ja teistä, kun meillä oli viisi tahi kuusi kertaa tämä summa! Kenties olimme joskus hiukan tuhlaavaisia siinä, että seurasimme häntä matkoilla, mutta hän ei koskaan tahtonut meistä erota — ja se olikin ainoa ylellisyytemme."

"Mehän säästimme aika tavalla kun flyygelin vaihtamalla saimme rahaa kaikkiin kuluihin täällä ja kaikkiin rautatiematkoihimme ja paljoon muuhunkin, lautoihin, nauloihin, Osh Pophamin työhön ja sen semmoisiin", huomautti Gilbert.

"Niin, ja me syömme yhä vieläkin flyygeliä, vaikka siitä on jo kaksi kuukautta kulunut, mutta nyt se laulaa jo viimeistä virttänsä, vai mitä, mami?" kysyi Nancy.

"Laulaa kyllä, mutta suureksi avuksi se on ollut meille, ja rakas, pieni vanhanaikainen pianomme tuottaa meille aivan yhtä paljon iloa. — Onhan meillä vielä gobeliini ja enon antama Van Twillerin taulu; voimme tietysti vielä myydä nekin."

"Gobeliinin saamme kyllä kaupaksi, mutta kuka Van Twilleristä huolii", ja Gilbert iski silmää Nancylle.

"Taulu, joka on samannäköinen, käänsi sitä mille puolelle tahansa, ei saane monta ostajaa", tuumi Nancy. "Se on yhtäkaikki Van Twillerin työtä ja sillä on kaikkina aikoina oleva arvonsa!"

"Ne maisemat, jotka Van Twiller on maalannut pimeässä tahi kun hän oli laskenut kaihtimet alas, eivät voi olla paljon arvoisia", intti Gilbert. "Muistatteko kuinka amiraali luuli sen esittävän pensaikossa pesiviä peltokanoja hämärissä, ja silloin huomasimme, että Joanna ruokasalia siistiessään oli ripustanut sen seinälle ylösalaisin. Kun se ripustettiin toisin päin, ei isä sen paremmin kuin amiraalikaan voinut sanoa mitä se kuvasi. Peltokanat olivat kadonneet, mutta he eivät voineet löytää muutakaan."

"Jotain me kyllä siitä saamme, sillä se on Van Twillerin maalaama", sanoi rouva Carey toivehikkaasti, "ja gobeliini on ihana. — Nyt olemme hoitaneet talouttamme ilman apua säästääksemme rahaa talon kaunistamista varten; mutta kuten Ann-serkku sanoo, se ei ole meidän, ja kun vuosi on loppuun kulunut, saattaa se minä hetkenä tahansa joutua meiltä pois. Emme ole koskaan edes nähneet isäntäämme, vaikka onhan herra Harmon kirjoittanut hänelle. Emmekö ole hupsuja? Mitä sinä arvelet, Julia?"