XXIV.

KIRJE SAKSASTA.

Eräänä aamuna elokuun lopulla Carey-äiti asteli kylätiellä Peterin juostessa hänen vieressään maitokannu kädessä ja vähän väliä poiketessa päätieltä omille yksityisille retkeilyilleen. Beulah näytti lumoavalta sateisen yön jälkeen ja kedot vihannoivat kuin olisi ollut heinäaika. Ellei herra Hamilton ollut lomalla jossain mannermaalla, olisi hän jo näihin aikoihin saanut Bill Harmonin kirjeen ja ennättänyt vastatakin, mietti rouva Carey katsellessaan muutamissa kuukausissa hänelle rakkaaksi käyneen maiseman rauhallista kauneutta.

Rouva Popham oli lopettanut aamuaskareensa ja istui jo avonaisessa ovensuussa koruompelutyönsä ääressä kirjaillen räikeän sinipunertavaa ruusua, jossa oli tulipunainen keskus.

"Tahtooko rouva tulla sisään?" kysyi hän vieraanvaraisesti "vai saako Lallie Joy tuoda tuolin ruohikolle niinkuin tässä tuonnoin?"

"Ruohikko on aina paras mielestäni, rouva Popham", myhäili rouva Carey. "Koska tänään on kalakauppiaan päivä, olisin pyytänyt saada yhden ylimääräisen maitotuopin kalakeittoa varten."

"Kunpa tuo vain tulisi", oli rouva Pophamin lyhyt vastaus. "Jos minä olisin ruvennut kalakauppiaaksi, niin kyllä minä toimeni hoitaisin, sen lupaan! Herra Tubbs jää kotiin milloin on heinänteko, tahi hänen vaimonsa sairastaa tahi on myrskyisää tahi lasten tekee mieli lähteä sirkukseen."

Rouva Carey nauroi. "Se on totta, mutta kuten miehenne huomautti minulle viime viikolla, 'vaikka herra Tubbs ei pidä sanaansa, niin hänen kalansa on aina tuoretta ja hyvää.'"

"Tottakai herra Popham puhuu hänen puolestaan!" vastasi hänen vaimonsa. "Omasta puolestani en pidä väliä onko kala hyvää tai pahaa, jos hän kerran pitää sen kotonaan! Saattaa olla, että minä näen asiat jonkin verran mustina; mutta kummako herra Pophamin kanssa eläessä, hän kun on alati kaikesta hyvää uskova."

"Hän pitää meitä kaikkia Keltaisessa talossa iloisella mielellä", uskalsi rouva Carey virkkaa.

"No niin, miksei", huomautti rouva Popham kuivasti; "mutta teidän ei tarvitse kuulla sitä iloa aina. Hyvää tuulta aterian aikana, hyvää tuulta iltasin, hyvää tuulta öisin! — elämän-iän kestävä, loppumaton hyvätuulisuuden virta. Juuri semmoinen hän oli poikanakin, näki aina kaikessa valoisan puolen, oli sitä tahi ei. Hänen äitinsä ja isänsä kyllästyivät siihen lopulta hirveästi; niin paljon päivänpaistetta talossa aiheutti ihan vetoa, oli vanhan rouva Pophamin tapa sanoa. Omasta puolestaan hän sanoi, että pitää toki joskus elämässä nähdä pilviäkin, oikein mustia ja kunnollisia pilviä. Hän kyllästyi ihan kuollakseen Ossianin ainaisiin kultareunaisiin pilviin! Lallie Joy on minun luonnettani, eikä kummakaan eläessään alati isän seurassa, joka ei maailmassa näe muuta kuin hyvää, katsoi hän mille puolelle tahansa. Kahta asiaa tahtoisin päästä kuulemasta, kun pääsen taivaaseen —: 'Älä ole huolissasi, Maria!' ja 'Kaikki se parhaaksi on!' Popham puolestaan taas sanoo, että hän tyytyy mihin paikkaan tahansa taivaassa, kunhan en minä ole siellä huutamassa 'Pidä kiirettä, Ossian!' niin että siinä asiassa me ollaan kuitit!"

"On ihmeteltävä ominaisuus, nähdä hyvää kaikessa", huokasi rouva Carey.

"Ihmeteltävän väsyttävää", vastasi rouva Pophan, "vaikka minun on myöntäminen, että se on Ossianin ainoa vika, eikä hän omia vastoinkäymisiään näe sen paremmin kuin muitten ihmisten. Hänen uusi nuori hevosensa pillastui ja karkasi tiehensä hänen kanssaan mennä viikolla ja sotki niittokoneen aivan kappaleiksi. 'Ei hätää, Maria!' sanoo ukko, 'minäpäs siitä laitan ensiluokkaisen rattaan tuulimyllyyn!' Siinä hän nyt on vajassa korjailemassa sitä; rouva voi kuulla hänen laulavan. Eilisiltana oli täällä ihmisiä harjoittelemassa metodistien konserttia varten, enkä saanut hituistakaan nukutuksi, laulunuotit kun kaiken aikaa hyrisivät päässäni. He panevat aina Ossianin laulamaan: 'Käy rientäväisin askelin, kuin nuori hirvi kiitäen, luo vuorten yrttirinteisten', ja minä sanon hänelle, että hän on jo liian vanha siihen, nuoret hirvet eivät lennä vuorten poikki silmälasit nenällään, sanon minä, mutta hän ei ole tuosta millänsäkään, laulaa vain laulamistaan kunnes kaiketi saavat sysätä hänet rullatuolissa laululavalle!"

"Te kuulutte varmaan independenttien kirkkoon, rouva Popham?" kysyi rouva Carey. "Olen nähnyt Lallien ja Digbyn sunnuntaikoulussa".

"Kuulun niinkin, herra Popham on metodisti ja minä olen independentti, mutta minä sanon, että antaa lasten mennä minne haluavat, ja minä otan heidät aina mukaani."

Rouva Careyä huvitti tämä venyvä uskonnollinen kanta, mutta hän koetti näyttää totiselta. Samassa hän äkkäsi Nancyn avopäin lentävän tietä pitkin heiluttaen ilmassa paperipalasta.

"Joko pääset kotiin tulemaan, mami?" huusi hän tulematta lähemmäksi.

"Jo, tulen heti, Lallie on jo tuonut maidon. Hyvästi, rouva Popham, lapsilla näyttää olevan hätä saada minut kotiin."

"Rouva vaivaa itseänsä aivan liian paljon", vastusti rouva Popham, "ettehän suo itsellenne mitään lepoaikaa."

"Niin, näettekös, minä itse — siinä kaikki mitä minulla on heille antamista", vastasi rouva Carey tarttuen Peterin käteen ja lähtien Nancyä tapaamaan.

"Äiti", huudahti tämä nuori neito hengästyneenä, "minun täytyy kertoa sinulle mitä olen pitänyt salassa, koska pelkäsin huolettaa sinua. Minä kirjoitin herra Hamiltonille samassa postissa kuin herra Harmon. Billillä on aina niin kiire ja hän on niin kehno kirjeidenkirjoittaja, niin että hän ei olisi ensinkään hauskasti esittänyt asiaa, ja sinua en tahtonut vaivata kesken kaikkia huoliasi, joten minä itse kirjoitin konsulille, ja otin vielä jäljennöksenkin, että saisit tarkalleen nähdä mitä kirjoitin. Viikon ajan olen joka päivä veräjällä odottanut kirjeiden tuloa, mutta tänä aamuna Gilbert sattui olemaan siellä ja huusi: 'Sinulle on kirje Saksasta, Nancy!' He ovat kaikki ihan nääntyä uteliaisuudesta; Olive ja Cyril myös, mutta minä tahdon, että sinä avaisit ja lukisit sen ensin, sillä se saattaa olla täynnä mitä kauheimpia iskuja."

Rouva Carey kävi istumaan Pophamin nurkkauksen ja Keltaisen talon välillä olevan viheriän kummun juurelle ja avasi kirjeen — hiukan pahaa aavistellen, se myönnettäköön. Nancy istui aivan lähellä häntä pidellen kiinni ison, tiheästi kirjoitetun arkin kulmasta.

"Mitä, hänhän on kirjoittanut sinulle kokonaisen kirjan, Nancy!" huudahti rouva Carey. "Siinä mahtaa olla koko hänen elämäntarinansa! Miten pitkä sinun kirjeesi oli?"

"En muista, oli se aika pitkä, sillä mielestäni oli niin paljon kertomista, että hän pääsisi selville siitä kuinka suuresti rakastamme taloa ja miksi emme voi käyttää Ann-serkun rahoja, jos meidän täytyisi muuttaa vuoden tahi kahden kuluttua, ja sitten kerroin meistä itsestämmekin kaikenmoista, jotta hän näkisi, meidän olevan miellyttävää, hauskaa ja kunnioitettavaa väkeä."

"Olikohan se kaikki varsin tarpeellista", huomautti rouva Carey yhä rauhattomampana.

Näin kuului Lemuel Hamiltonin kirje, päivätty Amerikan konsulinvirastossa Breslaussa Saksassa:

Rakas Nancy neiti. — Koska kirjeenne minulle sisälsi pelkästään liikeasioita pitäisi minun aloittaa vastaukseni sanoilla: 'Kunnioitettava neiti, Arvoisan kirjeenne olen saanut kuudentena päivänä tätä kuuta'; j.n.e. mutta niin en aio tehdä. Luullakseni olette arvannut minulla olevan kaksi omaa tytärtä, sillä te kirjoititte minulle juuri kuten olisimme istuneet yhdessä vieretysten kahden ystävän tavalla eikä kuten isäntä ja vuokralainen.

Rouva Careyn silmät vilkkuivat. Hän tunsi hyvin Nancyn muodollisuuksista poikkeavan kirjetyylin, ja vilkkaan, välittömästi pulpahtavan ystävällisyyden!

Jokainen sana kirjeessänne huvitti minua, miellytti minua, liikutti minua. Tuntuu kuin tuntisin teidät kaikki rakkaasta äidistä alkaen, joka istuu keskellä —

"Mitä hän sillä tarkoittaa?"

"Lähetin hänelle valokuvan perheestä."

"Mutta miksi?"

"Jotta hän voisi nähdä minkänäköisiä olemme; jotta hän tietäisi, että meitä kannattaa pitää vuokralaisina vaikka ikuisesti!"

Rouva Carey rupesi alistuvana uudelleen lukemaan.

Rakkaasta äidistä alkaen, joka istuu keskellä aina rakastettavaan pikku Peteriin, joka nähtävästi on juuri sellainen, jommoiseksi olette hänet kuvannut. Minä olin hänen ikäisensä, kun läksin Keltaiseen taloon viettääkseni siellä muutamia vuosia. Vanha Hamiltonin mummi oli asunut siellä koko elinaikansa, ja kun äitini, joka oli leski, sairastui vakavasti, vei hän minut mukanaan isoäidin luo. Äitini ei koskaan parantunut niin paljoa, että olisi voinut lähteä pois, ja niinpä aikaisin lapsuuteni kului Beulahissa, ja minä läksin kylästä vasta kymmenvuotiaana ja orpona.

"Voi toki!" keskeytti Nancy. "Nykyisin näyttää siltä kuin ei kellään olisi isää ja äitiä!"

Isoäiti kuoli heti äitini jälkeen ja tuskin tiedän kuka on talossa asunut seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana, Sen omisti veljeni ja siellä asui moniaita perheitä, kunnes se joutui minun osalleni. Minulla ei ole minkäänlaisia onnellisia muistoja siitä, joten voitte pitää talon itsellenne, mitä niihin tulee. Ainoat muistelmani liittyvät läntiseen makuuhuoneeseen, missä äitini eli ja kuoli.

"Läntinen makuuhuone; se ei ole se, missä on seinämaalaukset. Ei, se on tietysti se, missä minä makaan", sanoi rouva Carey. "Maalattu huone on varmaankin aina ollut vieraskamarina."

Hän saattoi liikkua vain vuoteesta tuoliin ja hänen suurin nautintonsa oli istua päivänlaskun ikkunan luona katselemassa satakaunojen ja mesiangervojen huojuvan siinä kauniissa niittynotkelmassa, jonka takana kohoaa havumetsä. Kun heinä oli niitetty — ja tämä niitty jätettiin aina viimeiseksi hänen tähtensä — oli hänen tapansa istua siellä odottamassa angervojen kukkimista, hän rakasti niiden korkeita varsia ja hienoja, valkeita, ruohikossa keinuvia kukkia.

"Oi, kuinka minä hänestä pidän!" huudahti Nancy tulisesti. "Etkö voi nähdä häntä, äiti? Niin herttaista, että hän vielä muistaa heidän niittäneen heinäniityn viimeiseksi juuri hänen äitinsä tähden ja niin herttaista, että hän niin monen vuoden kuluttua muistaa angervot."

Nyt asiaan, Ann-serkkunne on aivan oikeassa sanoessaan teille, ettei teidän pitäisi ryhtyä kalliisiin parannuksiin vieraan tilalla ennenkuin tiedätte, saatteko häiritsemättä asua Keltaisessa talossa. Sentapaiset serkut ovat aina oikeassa sanokoot mitä tahansa. Minun serkkuni nimi ei ollut Ann, hän oli Emma, mutta nimi ei suuresti muuta asiaa.

"Nancy!" kysyi rouva Carey kohottaen uudelleen silmänsä kirjeestä, "oletko puhunut jotain Ann-serkusta?"

"Olen, jotain vähäpätöistä hänestä mainitsin, sillä hänenhän rahat olivat, joita emme voineet käyttää, ennenkuin saisimme tietää, voimmeko jäädä taloon. En luonnollisesti antanut hänestä mitään kuvaa herra Hamiltonille, sanoin vain, että hän on hyvin käytännöllinen, ja nyt muistan, kerroin hänelle sinun sanoneen, että hän on erinomainen ihminen; siinä kaikki. Mutta näetkös, äiti, kuinka älykäs hän on. Hänellä on 'vaistoa', kuten herra Popham sanoo, eikä tarvitse kovin tarkasti mitään selittää hänelle."

Jos aikomuksenne on johtaa kaivosta vettä taloon ja sijoittaa kellariin suuri lämmitysuuni muutamain suojien lämmittämistä varten; jos te paperoitte ja maalaatte sisässä ja pidätte talon hyvässä kunnossa, niin te ylläpidätte minun omaisuuttani, vieläpä kartutatte sen arvoa, enkä niin muodoin asiain tällä kannalla ollen voi ajatellakaan minkäänlaisen vuokran vastaanottamista.

"Ei mitään vuokraa! Ei edes kuuttakymmentä dollaria!" huudahti Nancy.

"Katso; niin hän todellakin sanoo."

"Sellaista kultaista konsulia ei ole ollut olemassa maailman alusta alkaen!" huudahti Nancy riemuiten. "Voi! lue eteenpäin; siellä on vielä paljon muutakin ja saattaa ehkä tulla peruutus."

Puhunko mitä muuta Careyt voivat tehdä hyväkseni, he, jotka ovat tehneet jo niin paljon?

"Niin paljon!" kertasi Nancy dramaattisesti korostaen. "Oh, kyllä hän on herttainen!"

Poikani Tom lähti käymään Beulahissa ennen Kiinaan menoaan ja minun pyynnöstäni pani hän äitini kuvan varmaan korjuuseen. Hän on älykäs poika ja sen sijaan, että olisi vienyt sen ullakolle, missä se olisi saattanut vahingoittua, hän pisti sen — voitteko arvata — sen huoneen vanhaan, tiiliseen takkaan, jota te nyt luullakseni käytätte ruokahuoneena. Se on oivallinen piilopaikka, sillä viiteenkymmeneen vuoteen siellä ei ole ollut tulta eikä vastakaan tule olemaan. Minulla on luonani tällä puolen vettä toisia kuvia hänestä. Vapauttakaa mainitsemani kuva verhoistaan, olkaa hyvä, ja ripustakaa se läntisen makuusuojan uuninhyllyn yläpuolelle.

"Minun makuusuojani! Se on oleva ihastukseni siellä!" sanoi Carey-äiti.

Sitten kerran vuodessa äitini syntymäpäivänä — se on neljäntenä päivänä heinäkuuta ja helppo pitää muistissa — pyytäisin pientä ystävääni Nancy-neitiä tahi jotakuta muuta Careyä, jos hän on poissa, poimimaan satakaunoista ja angervoista pienen kukkavihon ja panemaan sen äitini kuvan alla olevaan maljakkoon? Se on oleva Careyn perheen Lemuel Hamiltonille maksettava vuotuinen vuokra Keltaisesta talosta!

Ilokyyneleet syöksähtivät tunteellisen Nancyn silmiin. Hän nousi seisaalleen kiihtyneenä askelillaan ruohikkoa mittaillen.

"Oi, äiti, en luullut että isän ja amiraalin jälkeen voisi vielä olla maailmassa sellaisia miehiä. Eikö kaikki ole ihmeellistä kuin satu?"

"Tässä on vielä hiukan enemmänkin, kuuntele, rakas."

Mitä tulee asumisoikeuteen, saavat Careyt asua Keltaisessa talossa kuolinpäivääni saakka, ellei poikani Tom jonkun erikoisen sattuman kautta joskus toivoisi sitä kesäkodikseen.

"Voi, hyvänen aika! siinä tulee se kauhea, ellei! Poikani Tom on siis ainoa vihollisemme!" puheli Nancy synkkänä.

"Hän on onneksi Kiinassa", rauhoitti hänen äitinsä.

Tom on ainoa, jolla koskaan on ollut hitunen rakkautta Beulahiin, ja hän on aina ollut haluton suomaan sitä vieraitten asuttavaksi. Omituisin seikka tässä on se, että te ja omaisenne ette ensinkään tunnu vierailta minulle ja omilleni. Tiedättekö, rakas pikku Nancy-neiti, mikä sai kyyneleitä kohoamaan silmiini kirjettänne lukiessani? Se kohta, missä kerroitte isänne kysyneen mitä voisitte tehdä kiittääksenne Keltaista taloa siitä onnellisesta hetkestä, jonka vietitte siellä tuona kesäpäivänä aikaa sitten, ja tulipunaisen ruusun istuttaminen veräjän viereen. Olen lähettänyt kuvanne, missä sidotte ruusua seinään — ja se oli niin viehättävä kuva, että hyvin vastenmielisesti luovuin siitä — ynnä kirjeenne ja pikakuvan perheryhmästä pojalleni Tomille Kiinaan. Silloin hän saa tietää miksi olen vuokrannut talon ja kelle sekä kaikki siihen liittyvät asianhaarat. Luottakaa siihen, ettei hän tule koskaan teitä häiritsemään, kun hän näkee miten suuresti rakastatte tuota vanhaa paikkaa. Punaisen ruusun istuttaminen pitää Tomin aisoissa, sillä hän on romanttinen poika.

"Ruusun istuttaminen oli taivaasta lähetetty päähänpisto, koska se 'pitää Tomin aisoissa.' Me nimitämme Tomin Kiinalaiseksi viholliseksi! Ei, me nimitämme hänet Keltaiseksi Vaaraksi", nauroi Nancy voitonriemuisena.

Olen ihastunut päähalliin valitsemaanne seinäpaperiin, josta lähetitte minulle näytteen.

"En käsitä mikset itse tehnyt matkaa Saksaan, Nancy, suuri, matka-arkku seinäpaperi-näytteitä matkassasi!" huudahti rouva Carey kuivaten naurunkyyneleitään. "Kuinkahan paljon postimerkkejä olet mahtanut panna kirjeeseesi?"

"Kymmenen sentin", tunnusti Nancy, "mutta eikö se ollut sen arvoinenkin, mami? — No hyvä, lue nuo viimeiset rivit, ja sitten juoksemme kotiin kertomaan muille."

Lähettäkää minulle mitä uutisia tahansa ja vaikka mihin aikaan, että yhä edelleenkin saisin kuulla, mitä hauskaa toimitatte siellä. Olen ylpeä, jos kunnioitatte minua silloin tällöin kirjeellä. Tervehtikää äitiänne, jota kadehdin ja kaikkia vallattomia myrskylintuja samoin.

Olen alati, rakas Nancy-neiti,

Teidän Lemuel Hamilton.

"En voi muistaa miksi puhuin hänelle Carey-äidin poikasista", tuumi Nancy. "Se tuli varmaan aivan itsestään. Keltainen vaara on varmaankin hyvin hauska kuten isänsäkin, vaikka hän onkin vihollisemme. Aika sukkelaa, hänen pistää iso-äitinsä tiiliuuniin!" Ja Nancy nauroi ja nauroi nauramistaan ajatellessaan, miltä hänen viimeinen huomautuksensa saattaisi kuulua sen korvissa, joka oli asianhaaroihin perehtymätön.

"Hauska, lämmin, ystävällinen kirje", virkkoi Carey-äiti taittaen sen kokoon hyväilevin sormin. "Kunpa isäsi olisi voinut lukea sen!"

"Hän ei puhu sanaakaan lapsistaan", ja Nancy otti paperit alkaen niitä uudelleen tutkia.

"Sinä olet nähtävästi kertonut hänelle kaikkien omaistesi elämänkerran, mutta hän tyytyy oman elämänsä kuvaamiseen."

"Poikani Tom mainitaan kylläkin usein, mutta rouva Hamiltonista ei hiiskuta sanaakaan."

"Ei, mutta mitä syytä hänellä olisikaan siihen!"

"Jos hän rakastaisi vaimoansa, niin hän ei voisi olla häntä mainitsematta", sanoi Nancy ovelasti. "Hän on koko jutun ulkopuolella, siinä se. Voisiko meistä kukaan kirjoittaa sen talon kronikkaa, missä joskus olemme asuneet, ja sulkea sinut siitä pois?"

Rouva Carey tarttui Nancyn ojennettuun käteen ja kohosi pystyyn nurmi-istuimeltaan. "Sinulla on itselläsikin vaistoja, tytärpieni", sanoi hän taputellen rusoittavaa poskea. "No, Peter, pistä pulikkasi taskuun ja ota maitokannu pensaitten alta, meidän on kiireisesti lähdettävä kotiin, jos mielimme saada kalakeittoa."

Heidän lähestyessään puutarhaa hyökkäsi heitä vastaan lapsijoukko Kitty etunenässä.

"Kalamies ei tullutkaan", huudahti hän, "eikä ole enää toivoa, sillä kello on jo niin paljon, mutta Julia ja minä olemme järjestäneet koko päivällishomman. Koska emme kumminkaan voi saada kunnollista päivällistä, olemme pyytäneet Olivea ja Cyriliä huviretki-päivällisille ja kannoimme pöydän suuren vaahteran alle — onko sinulla mitään sitä vastaan?"

"Ei hituistakaan; pitäkäämme oikeat kemut, sillä Nancyllä on hyviä uutisia teille kerrottavana!"

"Päivällinen ei ole oikein kemujen veroinen", huomautti Kitty levottomana. "Kannattaako näiden uutisten takia avata jokin säilykepurkki tahi muuta hyvää?"

"Avaa kaikki mikä sattuu olemaan suljettuna", huudahti Nancy syleillen riemastuneena Olivea. "Sytytä ilotulet loistamaan lähikukkuloille. Pane rummut pärisemään ja niin edespäin."

"Se on saksalainen kirje!" arvasi Gilbert.

"Mitä on päivälliseksi, Kitty?" kysyi Carey-äiti.

"Uusia perunoita ja silpoherneitä puutarhasta. Maitoon keitettyä leipäkeittoa jälkiruoaksi. Ja sitten on Julia valmistanut sanomalehtisalaattia antaakseen aterialle enemmän tyyliä."

Nancy veti kaikkien huomion puoleensa kaatuessaan pyörtyneenä ruohikolle, taito, jolla hän kuva-arvoituksia näyteltäessä oli saavuttanut suurta mainetta.

"Sen aiheutti vain muisto Julian viimeisestä sanomalehtisalaatista", mutisi hän kun oli ryhdytty tavanmukaisiin virvoitustoimenpiteisiin. "Puhu, lapsukainen, mitä on tänäpäivänä valunut vatiisi?"

Julian ääni miltei tukehtui nauruun, kun hän esiliinansa taskusta olevasta paperiliuskasta luki: "'Hedelmiä, mitä vuoden aikana sattuu olemaan, kylmiä papuja tahi herneitä, hienoksi leikattuja kurkkuja, englantilaisia pähkinöitä, muutamia viipaleita päivällisestä tähteeksi jäänyttä lihaa, kovaksi keitettyjä munia paritettuina, kypsiä, pienennettyjä tomaatteja ja rediiseja hienon värin kohottamiseksi, hiukkasen sipulia, hiukkasen piparjuurta, hiukkasen paksua kermaa.' Olen jättänyt, pois salkopavut, ruokolaukan, rakuunaetikan, artisokan, väkipippurin, sillä sitä meillä ei ollut; — luuletko, että se vaikuttaa mitään, Margaret-täti?"

"Vaikuttaa", sanoi Nancy juhlallisen salaperäisesti, "mutta vain meille eduksi."

"Tuopa vasta on yksitoikkoista salaattia", ruikutti Gilbert. "Siitähän puuttuu juuri maukkain osa, ei ole ruodittuja kilohaileja, ei lavendeliöljyssä säilytettyä etanaa eikä vasikanjalkahyytelöä eikä laululintujäätelöä eikä paistetulta edelweissejä, jollaisia toki on jokaisen kunnon perheen ruokasäiliössä. Eikä mausteena ole edes inkivääriä eikä reumatismivoidetta eikä katajanmarjaviinaa eikä paljon mitään. Ellei Julia keksi lehteä, joka antaa ajanmukaisia ruoanlaitto-ohjeita maaseututilaajilleen, saamme siirtää hänen kokeilunsa keittiöstä vajaan."

Julian koko ryhti ja asento tämän, hänen viimeisiä keittiökokeilujaan koskevan keskustelun aikana osoitti, että hänen katsantokannassaan oli verkalleen tapahtumassa suuri muutos. Careyt omasivat kaikki hyvin vahvan annoksen huumoria äidistä alkaen pikku Peteriin saakka. He kiusoittelivat toisiaan kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa pistopuheilla, vaikka tavallisesti kohteliaassa muodossa ja aina erinomaisen hyväntuulisesti. Leigh Hunt väittää, että eräät henkilöt pelkäävät alati henkisen kömpelyytensä tulevan näkyville, ja siksi varovat mihinkään tavallisuudesta poikkeavaan tunnetilaan joutumista. Se oli ollut Juliankin huolena, mutta vietettyään neljä, viisi kuukautta kodissa, missä kaikki henkinen toiminta, vaikkei aina syvääkään, oli uskomattoman nopeata, oli hän muuttunut hiukan joustavammaksi. Carey-äiti oli aina sanonut, että jos Juliassa olisi hitaistakaan taipumusta leikillisyyteen, niin hän ennen pitkää keksisi itse kuinka tyhmä ja viisasteleva hän oli ja parantaisi tapojansa, ja näytti siltä kuin tämä ennustus olisi aikaa voittaen käyvä toteen.

"Mitä sitten maidolla tehdään?" kysyi nyt Peter, joka oli kantanut sen kaiken matkaa Pophamilta asti ja jolle se senvuoksi oli perin painava kysymys.

"Enkeli-poju!" huudahti Nancy syleillen häntä. "Perheen ainoa käytännöllinen jäsen! Mitä sinä ehdottaisit?"

"Juodaan se", kuului varma vastaus.

"Ja niin tapahtukoon, oi herrani mahtava! Nouda pikarini, palvelija", — tehden kuninkaallisen liikkeen Cyrilille. "Ammenna kristallivettä kaivosta, josta Ann-serkkumme käskystä vesitorvi piakkoin on kuljettava vettä linnamme muurien sisään. Juokaamme ilomaljoja tänä päivänä Hamiltonin vaahteran alla kokoontuessamme ja ensimmäinen ja kiitollinen maljamme kohotettakoon Amerikan konsulillemme Breslaussa!"