XXIII.

LÄHELLÄ HOHTAVAA MUURIA.

Toinen henkilö, joka suuntasi matkansa kohti Hohtavaa Muuria ja Rauhalampea, vaikka matka suoritettiin perin vähäisellä tarmolla, oli Julia Carey, tuo monien silmiinpistävien hyveitten ihmelapsi. Useampi kuin yksi haltiatar oli varmaan jäänyt kutsumatta Julian ristiäisiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistään sellaisesta kuin sydämellisestä, tuttavallisesta ajatustenvaihdosta hämärissä. Ei milloinkaan, ei edes aivan pienenä ollut hän tuntenut halua istua jonkun etevämmän jalkain juuressa; hän oli aina mieluummin pitänyt oman tuolinsa. Hän teki harvoin väärin omasta mielestään, sillä hänen turhamaisuutensa sokaisi hänen silmänsä estäen häntä näkemästä totuutta. Lääkärit eivät sallineet kenenkään kirjoittaa Allan Carey raukalle, eikä Julian sydän niinmuodoin voinut pehmetä säännöllisestä kirjeenvaihdosta sairastavan isän kanssa, sillä yksin hänen ja Gladys Fergusonin arvostelun pätevyyteen hän luotti. Hänen tietoisuutensa omasta etevämmyydestään, hänen ylellisyydenrakkautensa, se silkinpehmyt itsekkyys, jonka avulla hän pelastautui epämieluisista velvollisuuksista sekä hänen tekopyhä käytöksensä tekivät hänet niin epämiellyttäväksi ja vähän halutuksi asuintoveriksi, että Carey-äidillä oli täysi työ säilyttää sopusointua perhepiirissään. Nancyn helposti kuohahtavaa mielenlaatua rouva Carey oli aina salaisesti pelännyt, mutta yhtäkaikki joutui Kathleen raukka syylliseksi kohtaukseen, jonka jälkimainingit tuntuvat vielä kuukausia jälkeenpäin.

Rouva Careyn ja Gilbertin keskustelun jälkeisenä aamuna hän katsahti ylös ovea auki työnnettäessä ja näki Julian vihasta kalpeana ja jäykistyneenä seisovan kynnyksellä.

"Mikä sinun on, lapsi?" huudahti rouva Carey keskeyttäen säikähtyneenä työnsä.

Julian kintereillä seurasi Kathleen kasvot itkusta turvonneina ja surkean onnettoman näköisenä.

Julian huulet avautuivat melkein koneellisesti, kun hän verkalleen ja katkeran painokkaasti sanoi:

"Margaret-täti, onko totta mitä Kathleen sanoo, että isäni on ottanut kaikki teidän rahanne ja Peter-sedän rahoistakin osan?"

Carey-äidin sydäntä vihlaisi! Silmäys Kathleeniin osoitti liian selvästi hänen tehneen tuon melkein anteeksiantamattoman synnin, että oli kertonut Julialle, mitä niin huolellisesti ja hellästi oli tähän saakka pidetty häneltä salassa. Ennenkuin hän sai mitään vastanneeksi, Kathleen pyyhkäisi Julian ohi ja heittäytyi lattialle äitinsä viereen. "Oi, äiti, en voi sanoa mitään, jotta ymmärtäisit minua. Julia tietää, hän tietää sydämessään mitä hän sanoi, kiusatakseen minua! Hän ei tee muuta kuin nurisee, — siitä että on niin paljon työtä, että meillä on niin vähän pukuja, että hänet pannaan raatamaan, että meillä on niin sivistymättömiä naapureita, hän sanoo, että neiti Tewksbury säälisi häntä niin, jos tietäisi kaiken ja että Allan-setä olisi hirveän onneton, jos hän näkisi tyttärensä viettävän sellaista elämää! Ja tänä aamuna minun päätäni kivisti ja hammasta särki ja minä olin äkäisellä päällä, ja aivan äkkiä kaikki tupsahti ulos suustani!"

"Kerro tädille, mitä sanoit", vaati Julia järkähtämättömästi!

Nyyhkytykset tukahuttivat Kathleenin äänen. "Minä sanoin — minä sanoin — voi! kuinka voin sitä kertoa! Minä sanoin että jos hänen isänsä ei olisi menettänyt niin paljon minun isäni ja äitini rahoja, niin me emme nyt kaikki olisi niin köyhiä."

"Kathleen, kuinka saatoit!" huudahti hänen äitinsä.

Jos Julia oli halunnut nostattaa myrskyn, oli hän onnistunut ja hänen kasvonsa osoittivat hillittyä vahingoniloa.

"Voi, äiti, älä hylkää minua; älä hylkää minua!" voihki Kathleen. "Minä en sitä sanonut, vaan joku muu, jonka en tietänyt asuvan sisässäni. En vaadi että annat anteeksi tahi että unohdat, Julia, mutta jos tahdot koettaa, vaikka kuinka vähän, niin osoitan sinulle kuinka pahoillani olen. Minä leikkaisin itseäni veitsellä ja tekisin vuotavan haavan, minä menisin vankeuteen, jos saisin takaisin sen minkä sanoin! Voi, mitä minun pitää tekemän, äiti, jos sinä vielä kerran katsot minuun tuolla tapaa ja sanot: 'Kuinka saatoit'!"

Kathleenin omantunnonvaivat olivat todella kovat, sen saattoi Juliakin nähdä.

"Puhuiko hän totta, Margaret-täti?" toisti hän.

"Tule tänne, Julia, ja käy istumaan tähän viereeni. Totta on, että Peter-setä ja minä olemme kumpikin sijoittaneet rahaa isäsi liikkeeseen, ja totta on myöskin, ettei hän ole kyennyt antamaan sitä takaisin eikä kenties koskaan kykene. Varoja on juuri sen verran, että saadaan isäsi elatuskustannukset maksetuiksi, mutta me luotamme hänen kunniallisuuteensa. Olemme äärettömän pahoillamme hänen puolestaan ja rakastamme häntä hellästi. Kathleen ei tarkoittanut mitään muuta kuin että isälläsi on ollut vastoinkäymisiä ja että meidän on kaikkien kärsittävä niiden seurauksia, mutta olen hyvin ihmeissäni siitä, että tyttäreni on saattanut unohtaa itsensä puhumalla siitä sinulle!" (Maahan käpertynyt Kathleen nyyhkyttää yhä rajummin.)

"Varsinkin", virkkoi Julia, "kun minulla kuten Gladys Ferguson sanoo, ei ole muita kuin te, joiden puoleen voisin kääntyä surussani. Minä olen isätön tyttö", (hänen äänensä värähti tässä) "ja minä olen vieras talossanne."

Rouva Carey tunsi hiukan kiivastuvansa silmäillessään tutisevaa, kyynelissä kylpevää Kitty raukkaa ja Julian taipumattomia kasvoja. "Nyt olet väärässä, Julia. Minä en käsitä miksi sinä et osaltasi jakaisi meidän onnettomuuttamme ja miksi sinä et kärsisi yhtä paljon puutetta kuin me. Syy ei ole meidän, ei liioin sinun. Sinä et ole etuoikeuksia nauttiva vieras, sinä olet perheeseen kuuluva. Sinä olet isätön juuri tällä hetkellä, mutta minun lapseni ovat isättömiä ikiajoiksi, etkä kuitenkaan ole tehnyt yhtäkään kuormaa kepeämmäksi yhdistämällä voimasi meidän voimiimme. Sinä olet pysytellyt ulkopuolella, sen sijasta että olisit uskollisena liittynyt yhteiseen rintamaan ja työskennellyt kanssamme ilomielin ja voimiesi mukaan. Avosylin otin sinut vastaan, ja sinä olet tehnyt elämäni raskaammaksi, paljoa raskaammaksi kuin mitä se oli ennen tuloasi. Minun on täytynyt lakkaamatta pitää omat lapseni kurissa voidakseni suojella sinua ja kaiken aikaa sinä olet pannut heidän kärsivällisyytensä ja mielenmalttinsa aivan tarpeettomalle koetukselle! Minä en puolusta Kathleeniä, mutta tahdon vain sanoa, ettei sinulla ole vähääkään oikeutta käyttäytyä kuten käyttäydyt. Sinä olet kolmetoista vuotias, kyllin vanha päättämään haluatko olla rakastettu vai ei, nykyisin et ole rakastettu!"

Koskaan eivät neiti Täydellisen korvat olleet kuulleet noin epämieluista puhetta. Hän ei ollut taipuvainen vetistelemään, mutta hänen silmänsä alkoivat kastua ja näytti siltä kuin olisi kyynelryöppy ollut tulossa. Margaret-täti oli niin ihana kiivaudessaan, ja Julia sekä pelkäsi että ihaili häntä. Mitä jos hänen kohtalokseen todella tulisi se, etteivät ihmiset rakastaisi häntä, sellainen ajatus kauhistutti häntä. Salaisesti hän kadehti Nancyn synnynnäistä lahjaa voittaa silmänräpäyksessä ihmisten mieltymys, miesten, naisten, lasten, — koirien ja hevostenkin jos siksi tuli. Hän ei milloinkaan huomannut, että Nancyn sydän riensi ystävällisenä jokaista vastaan, että hänestä tulvehti eloisuutta, iloa ja myötätuntoa; hän arveli päinvastoin Nancyn osalle tulevan kiintymyksen ja ihastuksen johtuvan hänen viehättävästä ulkonäöstään. Juliaa ei totta tosiaan haluttanut olla epämiellyttävä, sillä hän tunsi olevansa hyväntapainen, tunnollinen, älykäs ja hyvinpuettu; hänelle oli täydellinen yllätys, ettei hän ollut mikään onnistunut Carey-poikanen.

"Gladys Ferguson on aina rakastanut minua", puhkesi hän viimein sanomaan ja hänen äänensä värähti.

"Siinä tapauksessa joko Gladyksella on huomattava rakastamistaito tahi ehkäpä olet toisenlainen Julia hänen seurassaan", huomautti Carey-äiti tyynesti nostattaen huippuunsa Julian hämmästyksen ja hämmennyksen.

"No, Kathleen", jatkoi Carey-äiti. "Rouva Godfrey on usein pyytänyt sinua viikoksi Elsien luo, ja voit lähteä Charlestowniin jo iltapäiväjunassa. Lähde pois Julian luota äläkä muista muuta kuin että olet tehnyt väärin ja että sinun on tavalla tahi toisella korjattava mitä olet rikkonut. Toivon että Julia sinun poissaollessasi miettii mitä hänen on tehtävä, että sinun olisi helpompi olla hänelle kohtelias ja ystävällinen. Raamatussa puhutaan paljon siitä, Julia, että on synti saattaa veljensä syntiä tekemään. Tämän synnin ja Kathleenin rikkomuksen välillä on minun nähdäkseni varsin pieni ero?"

"Eikä ole!" huudahti Kathleen. "Minä olen paljoa, paljoa huonompi Juliaa. Jos isä tietäisi miten olen loukannut Juliaa ja sinuakin, äiti! Minä olen ollut uskoton isälle, sinulle, Allan-sedälle ja Julialle. Ei mikään voi minua puolustaa, ei mikään! Minä olen niin häpeissäni, etten voi koskaan maailmassa sitä unhoittaa. Voi, Julia, voisitko ojentaa minulle kätesi vain siksi, että näyttäisit tietäväsi, kuinka kovasti ylenkatson itseäni?"

Julia pudisti hänen kättänsä koko lailla vähemmän arvokkaana ja itsetyytyväisenä kuin tavallisesti, ja jotain hyvin merkillistä ja perin odottamatonta tapahtui, kun hänen kätensä tapasi poloisen Kityn kostean, kuumeisen pikku kämmenen. Hän kumartui äkkiä serkkunsa puoleen ja suuteli häntä aivan vaistomaisesti. Kathleen vastasi tervehdykseen kiitollisena, liikutetun lämpimästi ja sitten he molemmat heittäytyivät Carey-äidin kaulaan, missä he itkien ja suudellen viipyivät kokonaisen minuutin.

"Minä menen lääkärin luo vedättämään ulos pahan hampaani", huudahti Kathleen silmiään kuivaten. "Ellei minulla olisi ollut hammassärkyä, en olisi koskaan voinut olla niin inhoittava!"

"Kerraksi se puolustus saattaa kelvata", vastasi hänen äitinsä raukeasti hymyillen, "mutta jos sinä joka kerran, kun teet väärin, otatat pois jonkun jäsenen, jonka arvelet aiheuttaneen loukkauksen, pelkään, ettei sinulla vanhana ole monta jäsentä tallella!"

"Äiti!" kuiskasi Kathleen hänen korvaansa uskaltamatta katsahtaa häneen, "enkö saisi olla menemättä Charlestowniin ja jäädä kotiin näyttääkseni sinulle ja Julialle kuinka pahoillani olen."

"Niin, antakaa hänen jäädä, Margaret-täti, niin minullakin olisi tilaisuutta koettaa", pyyteli Julia.

Oliko taivas romahtanut maahan? Oliko Soveliaisuuden ja Täydellisyyden Esikuva tunnustanut vikansa? Oliko kopea, itsekäs sydän sulanut, ja tunsiko hän viimeinkin olevansa Careyn poikasten sukua? Oliko häntä kohdannut oikein todellinen suru, mikä ensin sai hänet "vanhan" tavalla vihastumaan ja sitten "uuden" tavalla anteeksi antamaan. Carey-äiti näytti todellakin tällä viikolla ahkerasti harjoittavan vanhaa ammattiansa "saattaa elolliset olennot itse luomaan itsensä!" Gilbert, Kathleen ja Julia olivat kaikki raivanneet itselleen tietä jäälohkareitten alla ja näkivät jo vilahdukselta Hohtavan Muurin.