XXVI.

ELÄINTIETEELLINEN ISÄ.

Sitä samaa Carey-äitikin juuri ajatteli Nancyn puhuessa, ja muutamien tuntien mietiskelyn seurauksena oli, että hän lähti kävelemään setripuistoa kohti käärö viittansa alle kätkettynä.

Hän kulki taloon vievää pitkää, suoraa tietä ja koputti jotenkin arasti pääovelle. Rouva Bangs tuli avaamaan kiirettä pitämättä ja vei rouva Careyn perheen arkihuoneeseen, ikävimpään, missä hän oli milloinkaan käynyt.

"Minä olen rouva Carey Hamiltonin talosta", sanoi hän rouva Bangsille. "Olkaa hyvä ja kysykää, saanko puhutella herra Lordia hetkisen."

Rouva Bangs aivan ällistyi moisen pyynnön kuullessaan, sillä hänen aikanaan oli tuskin yksikään kylästä tullut vieras avannut heidän oviaan, vaikka kyllä toisinaan Portlandista tahi Bostonista tuli kävijöitä.

Rouva Carey odotti hetken aikaa silmäillen äänetönnä alastonta, rumaa, kolkkoa huonetta. "Olivella on kauneudenaistia", ajatteli hän, "ja Olive on kuusitoistavuotias, hänen asiansa olisi muuttaa tämä paikka toisennäköiseksi ja sen hän tekisikin, ellei hänen isänsä olisi tässä kompastuskivenä."

Siinä samassa oletettu kompastuskivi, filosofian tohtori Henry Lord astui huoneeseen ja tervehti häntä kohteliaasti. Hänen käytöksensä ei ollut koskaan ystävällinen, sillä rakkautta ei ollut hänen sydämessään eikä lämmintä verta hänen suonissaan, mutta ollen hyvää sukua, sivistynyt ja hyvin kasvatettu kivettymä, oli hän toki kohtelias. Hän oli juuri työhuoneessaan leikellyt eläimistönäytteitä ja näytti siltä kuin olisi häntä haluttanut leikellä ja silpoa rouva Careyäkin; mutta tällä oli, luojan kiitos, näkymättömässä asevarastossaan aseita, jotka pystyivät hämminkiä aikaansaamaan professorin kehnossa koneistossa, muun muassa hieno, kapea miekka, jolla tilaisuuden tullen voi pistää varsin kipeästi.

Henry Lord oli keskikokoinen, laihahko, sileäksi ajeltu ja ohuthuulinen, kastanjanruskea tukka oli harva ja otsa korkea; hänen pienet silmänsä olivat erittäin sopivat mikroskooppiin tuijottamaan, vaikka hyvin kelpaamattomat ystävällisessä juttelussa käytettäväksi.

"Me olemme naapureita, professori Lord, vaikka emme ole koskaan sattuneet tapaamaan", sanoi rouva Carey nousten istualtaan ja ojentaen hänelle kätensä.

"Lapseni tuntevat teidät paremmin kuin minä", vastasi herra Lord, "ja olette mielestäni perin ystävällinen salliessanne heidän oleskella niin useasti luonanne." He olivat neljän kuukauden aikana asuneet Keltaisessa talossa, ateria-aikoja lukuunottamatta, mutta koska heidän isänsä näkyi olevan tietämätön siitä kuinka taajat ja pitkät heidän vierailunsa siellä olivat, niin rouva Carey piti tarpeettomana puhua niistä ja sanoi vain:

"Meillä on paljon hupia heidän seurastaan. Lapsiltani jäi paljon ystäviä Massachusettsiin ja muualle ja heillä olisi ehkä muuten ollut ikävä Beulahissa. Paitsi sitä luulen, että mitä suuremmassa piirissä lapset kasvavat, sitä paremmin he oppivat elämisen taitoa."

"Oliven ja Cyrilin en olisi mitenkään sallinut käydä koulua tällä paikkakunnalla ellei teidän lapsianne olisi tullut oppilaiksi. Tällaisissa maaseutukouluissa ei ole milloinkaan oikeata tieteellistä henkeä ja sekä opettajain että oppilaitten puheet ja käytös jättävät koko joukon toivomisen varaa."

"Niin lienee kyllä usein asian laita. Jospa nykyajan koulut voisivat tuottaa sellaisia opettajia kuin oli viisikymmentä vuotta sitten ja jospa me vanhemmat voisimme tuottaa sellaisia älykkäitä, tarmokkaita, lujia ja uhrautuvia oppilaita, joita ennen aikaan tuli maalaiskodeista, niin olisi meillä vähemmän valittamisen syytä. Täällä Beulahissahan meillä sattuu olemaan erikoisen hyvä onni."

Herra Lord hymähti huvitettuna ja ylevän säälivästi. "Pelkäänpä, hyvä rouva", virkkoi hän, "ettei teillä ole vielä ollut kyllin pitkää kokemusta voidaksenne oikein arvostella herra Philpotin henkistä kykyä."

"Oh, herra Philpot erosi lähes kolme kuukautta sitten", sanoi rouva Carey kevyesti antaen tohtori Henry Lordille ensimmäisen miekanpistonsa ja hymähtäen nyt hänkin puolestaan huvitettuna. "Ralf Thurston, nykyinen johtaja, on harvinaisen sivistynyt ja hieno mies."

"Vai niin! Lapset eivät ole koskaan maininneet mistään muutoksesta, mutta ikäväkseni on minun tunnustettava, että olen hyvin hajamielinen aterioilla. Vaimoni kuolema jätti kotoiseen elämäämme monta aukkoa."

"Joten teidän on oltava samalla haavaa isänä ja äitinä!" (Toinen pisto, hyvin lempeästi annettuna.)

"Pelkään olevani liiaksi tiedemies kyetäkseni hyvin hoitamaan perheenisän velvollisuuksia."

"Siihen käsitykseen olenkin tullut." Kolmas pisto. Hän halusi herättää uteliaisuutta.

Herra Lord näytti harmistuneelta. Hän tiesi olevansa suuresti epäsuosiossa paikkakunnalla eikä ollut mielissään siitä, että kyläläisten juorut joutuivat vierasten korviin. "Te, arvoisa rouva, pystytte kyllä käsittämään, että olen hartaasti kiintynyt elämäntyöhöni, vaikka naapurit käsittävät sen aivan väärin", virkkoi hän.

"Naapureilta en ole kuullut mitään", vastasi rouva Carey, "mutta naisen ei tarvitse muuta kuin tuntea hyvin lapset nähdäkseen mitä heiltä puuttuu. Te olette juuri näihin aikoihin niin kiinni kirjallisissa töissänne, että nuorisonne luonnollisesti kärsii siitä hiukan. Mutta teillä on kaiketi hengähtysaikoja kirjojenne lomassa?"

"Minulla ei ole mitään hengähdysaikoja, teokseni tulee kuusiosaiseksi ja olen tuskin päässyt puoliväliin kolmatta, vaikka olen jo seitsemän vuotta uhrannut tähän työhön. Mutta minulla on oivallinen taloudenhoitaja, joka huolehtii vaatimattomista tarpeistamme. Lapsistani ei ole seuraihmisiksi."

"Ei, ei vielä." (Neljäs pisto.) "Siksipä olisikin syytä totuttaa heitä seurustelemaan toisten kanssa, mutta nytkin he ovat hyvin herttaisia ja lahjakkaita lapsia."

"Minua ilahuttaa teidän hyvä ajatuksenne heistä, mutta yhtäkaikki he kirjoittavat äidinkieltänsä hyvin huonosti ja muutenkin heillä on peräti huonot yleistiedot."

"Oh, se seikka kyllä korjautuu, kun te saatte enemmän aikaa seurustella heidän kanssaan. (Viides pisto.) Minusta tuntuu, ettei sellaisia salaperäisiä asioita kuin sivistynyttä kieltä ja kulttuuria voida milloinkaan oppia koulussa. Eiköhän se kuulu meidän alaamme, professori Lord!" (Kuudes pisto.) "Oli miten oli, vaikka olette hyvin vaatimaton isä, niin sen kai myönnätte, että Olive on nero?"

"Sitä en ole koskaan huomannut", huomautti hänen isänsä. "En voi tietenkään sallia hänen harjoittelevan millään soittokoneella, sillä tieteellinen työni vaatii hiljaisuutta, mutta en usko hänen välittävänkään soitosta."

"Mutta hän piirustaa ja maalaa aivan hämmästyttävästi, ja hänessä on aivan intohimoista tarmoa ja sen ohessa sellaista keskittymistaitoa ja kiintymistä työhönsä, jota minä en koskaan ole huomannut kenessäkään ilman siihen yhdistyvää suurta kykyä. Minun luuloni on, että hän tulee pääsemään hyvin pitkälle."

"Ei liian pitkälle, toivoakseni", huomautti herra Lord jäätävästi hymyillen. "Olive maalatkoon sametille ja porsliinille niin paljon kuin mielensä tekee, mutta minä en ole mikään nuorten taiteilijattarien suosija."

"Enkä minäkään, ellei lahjakkaisuus osoittaudu niin voimakkaaksi, niin ilmeiseksi, että siihen täytyy kiinnittää huomiota; — mutta nyt en saa kauemmin viivytellä asiani esittämistä enkä pidättää teitä työstänne. Me vietämme tänä iltana kello seitsemän tupaantuliaisia, Olive ja Cyril ovat nyt meillä avustamassa valmistuksissa ja tahtoisin tietää, saavatko he jäädä illalliselle ja voitteko lähettää noutamaan heitä puoli kymmenen tahi kymmenen seutuvilla?"

"Tietysti he saavat jäädä, vaikka luulisin että teidän illallispöytänne tuskin sietää lisäystä."

"Siinä missä jo on viisi, ei haittaa kaksi lisää, siitä vain ruokahalu paranee", sanoi Carey-äiti myhäillen noustessaan.

"Jos sallitte minun noutaa hattuni ja päällystakkini, niin saatan teidät maantielle", sanoi herra Lord astuen eteishalliin. Sitten hän avasi rouva Careylle oven sanoen: "Sallittehan minun kantaa kääröänne?"

Hän ei vähääkään käsittänyt, miksi hän sen sanoi ja miksi hän sen teki. Tämä rouva oli sekaantunut hänen perhe-asioihinsa varsin epäilyttävällä tavalla ja lausunut useita huomautuksia, jotka olisivat kuulostaneet häijynilkisiltä, elleivät olisi tulleet niin kauniista ja miellyttävästä suusta. Rouva Popham ja rouva Harmon olisi vähemmästäkin ajettu ulos ovesta, mutta tässä professori Henry Lord nyt asteli tietä eteenpäin Carey-äidin rinnalla miettien tyytyväisenä, että tämä oli nostanut hänen hartioiltaan raskaan kuorman osoittaessaan aivan käsittämätöntä mielenkiintoa hänen epämiellyttäviä lapsiansa kohtaan. Vielä hän mietti sitäkin, että rouva asteli hyvin joustavasti lyhyessä mustassa puvussaan, että hänen kastanjanruskea tukkansa näytti ihmeteltävän kauniilta mustan huopahatun alta ja että hänen hipiänsä hohti hyvin valkoisena kiiltävää, mustaa ilvespuuhkaa vasten. Jonkinlaista limaista nestettä valui herra Lordin suonissa veren asemesta, mutta professori Henry Lordilla oli siitä huolimatta herkkä kohtansa, ja hän oli tällä hetkellä erinomaisen hyvällä mielellä melkein kuin olisi kirjan kolmas osa jo painovalmiina ja kustantajat vaatimassa sen julkaisemisoikeutta.

"En käsitä mistä Olive olisi voinut saada sellaisia lahjoja, joista puhutte", sanoi hän heidän astuessaan tietä eteenpäin. "Jo aikoja sitten hän sai joitakin oppitunteja, muistaakseni, ja hänen äitinsä jutteli usein siitä, että hän huvittelihe kynien ja värien parissa, mutta en ole vuosikausiin kuullut mitään siitä."

"Pyytäkää nähdä hänen luonnoksiaan kun jonakin päivänä puhelette hänen kanssaan hänen työstään", ehdotti Carey-äiti. (Seitsemäs pisto.) "Taitonsa on hän todennäköisesti perinyt teiltä."

"Minulta!" Painokirjaimet eivät pysty kuvaamaan professori Lordin hämmästystä.

"Sehän on luonnollista, kun otamme huomioon hänen erikoisalansa!"

"Minkä erikoisalan?"

Kevyt miekka ei tosiaankaan ollut riittävä tälle miehelle, paksu moukari olisi ollut sopivampi, mutta se olisi voinut haavoittaa ja rouva Carey halusi vain pistellä. Eikö tuo ihminen ollut milloinkaan nähnyt Oliven piirustavan eikä tarkannut millaisia aiheita hän valitsi?

"Hän maalaa eläimiä, eikä mitään muuta, jos hän vain saa seurata haluansa; vaikka hän suorittaa aika hyvin toisiakin tehtäviä. Onko mahdotonta, että eläintieteellinen työnne — ajatuksenne, vuosikausia kestänyt luokittelu, eläinten ruumiinrakennuksien ja tapojen väsymätön tutkiminen — olisi saattanut painua lapsenne mieleen? Hänessä on yhtä palava innostus kuin teissä itsessänne, se esiintyy vain toisella tavalla. Te olette kenties jollain salaperäisellä tavalla johtanut tietonne Oliveen. Katsokaa tätä, professori Lord. Olive antoi sen tänäpäivänä minulle."

He nojautuivat kumpikin tielle vievälle veräjälle, ja rouva Carey kääri auki maalauksen ja piteli sitä pystyssä veräjällä.

Oliven isä katseli sitä hetken aikaa ja sanoi sitten: "Minä en pysty arvostelemaan tällaisia asioita, en tekniikkaa enkä muutakaan, mutta täytyy myöntää, että ollakseen Oliven ikäisen tytön maalaama, se on varsin ansiokkaasti suoritettu."

"Oh, ei vain ansiokkaasti, vaan etevästi! Nancy-tyttöni seisoo siinä ilmielävänä, vaikka hänen kasvojansa ei näe. Katsokaa miten tuuli puhaltaa, katsokaa tuota hauskaa, ihastuttavaa vasikkaa; katsokaa ennen kaikkea taulun nimeä! Vain pieni neronalku olisi voinut kyhätä tällaista joka tuumalta nuoruutta huokuvaa luonnosta, ja nimittää sen 'Nuoreksi huhtikuuksi.' Oi, professori Lord, minä olen hyvin suorapuheinen, koska vaimonne ei ole elossa, ja naiset juuri useimmiten näkevät nupussaan olevat taipumukset lapsissa. Suokaa minulle anteeksi, mutta pyydän, ottakaa varteen ja kehittäkää tätä Oliven lahjakkaisuutta."

Sinisen samettipäähineen väriset silmät katselivat suoraan ja hartaasti filosofian tohtoria Henry Lordia. Ne kylpivät kyynelissä ja poski kalpeni ja punastui vuorotellen. Hän oli neljänkymmenen vuotias, mutta yhtäkaikki oli poski vielä kaunis.

"Minä mietin asiaa", virkkoi herra Lord hiukan hämillään kääriessään taulun uudelleen kokoon ja ojentaessaan sen rouva Careylle. "Joka tapauksessa olen suuresti kiitollinen teille. Teillä tuntuu olevan harvinainen kokemus lapsiin nähden. Saanko kysyä oletteko ollut opettaja tai oletteko ehkä vieläkin?"

"Vielä mitä!" hymähti rouva Carey. "Minä olen vain äiti — siinä kaikki! Hyvää yötä."