XXXIII.

HAMILTONIN ÄIDIN SYNTYMÄPÄIVÄLAHJA.

Oli neljäs päivä heinäkuuta, kuuma, hiljainen päivä, jolloin saattoi selvästi nähdä herneiden paisuvan paloissaan ja papujen voimistelijain tavoin kiipeävän ylös keppeihinsä. Päivän kunniaksi kylässä vietettyjen juhlallisuuksien päätyttyä aamupuolella Careyn perhe oli viettänyt uneliaan päivän, jota oli keskeyttänyt vain Keltaisen talon vuotuisen vuokra-maksun juhlallinen suoritus. Uhrikukkavihko oli huolellisesti kyhätty kokoon ja Nancy oli hellästi asettanut sen Hamiltonin äidin muotokuvan alle ei vain koko perheen, vaan myöskin Osh Pophamin läsnäollessa, joka oli pistäytynyt tuomaan hiukan aikaisin kypsyneitä vihanneksia.

"Lähtisin halusta kanssanne yläkertaan, kun olette saaneet kukkakimppunne valmiiksi", virkkoi hän, "sillä on niin riivatun kuuma päivä tänään ja tässä talossa tehdään aina niin paljon merkillistä, että oikein selkäpiitä karmii kylmästä. En olisi koskaan uskonut Lem Hamiltonilla olevan päässään yhtä hullunkurisia tuumia kuin teikäläisillä, mutta kaitpa vuokralaisista tarttuu isäntäänkin. Soisinpa, että se vanha kalkkinaama Henry Lordkin olisi täällä; minä asun hänen talossaan ja tämä voisi herättää hyviä päähänpistoja hänessäkin!"

Iltapuolella Nancy otti kirjoitusvehkeensä ja kävi istumaan ympyräportaille, missä tuntui viileältä. Bostonista tuleva juna vihelsi asemalla mailin matkan päässä, kun hän somasti kokosi valkean hameensa liepeet ja kävi istumaan kaikkein varjoisimpaan soppeen. Aika kului hänen huomaamattaan ja hän katsahti tuskin kertaakaan työstään, ennenkuin pyöräin ratina sattui hänen korviinsa. Keltaisen talon portille olivat pysähtyneet kyytirattaat ja niistä astui alas vieras herrasmies. Hän oli erehtymättömästi kaupunkilainen herrasmies. Hänen vaatteensa eivät olleet Beulahin kuosia eikä hänen hattunsa Beulahin hattu, sillä se oli hieno, taipuisa, leveälierinen panamahattu. Nancy nousi pystyyn portailta, silmissä kuvastui ensin hämmästystä, sitten ihmettelyä, sitten epäluuloa, sitten vakaumusta ja lopulta puhkesi kaksi kuoppasta hänen poskilleen.

Muukalainen kohotti hymähtäen vieraskuosista hattuansa ja sanoi: "Pieni ystäväni ja kirjeenvaihtajani Nancy Carey, luullakseni?"

"Minun Amerikan konsulini, varmastikin!" huudahti Nancy ilomielin juostessaan polkua alas kädet ojossa. "Mistä te tulitte? Miksi ette ilmoittanut ennakolta? Ei meillä ole ollut aavistustakaan siitä, että te olitte saapunut kotimaahan! Oh! kyllä tiedän minkävuoksi olette valinnut heinäkuun neljännen päivän! Se on maksupäivä, ja te arvelitte, ettemme olisi valmiit vuokraa maksamaan. Mutta kaikki on jo suoritettu, kauniisti tänä aamuna!"

"Saanko lähettää laukkuni majataloon ja viipyä hetken luonanne?" kysyi herra Hamilton. "Ovatko muut teikäläiset kotona? Miten jaksaa Gilbert ja miten Kathleen ja Julia ja Peter? Ja miten varsinkin Carey-äiti?"

"Teillähän on vallan tavaton muisti!" huudahti Nancy. "Ottakaa herra Hamiltonin laukku, olkaa hyvä, herra Bennett, ja sanokaa ravintolassa, että hän tulee sinne vasta illallisen jälkeen."

Nyt seurasi hauska tunti, sillä Nancy oli murtanut jään ja puheenaineesta ei ollut puutetta. Ja sitten oli tietysti myös koko talo näytettävä, huoneesta huoneeseen aina Ann-serkun kellarinuuniin ja keittiön vesipumppuun asti.

"En ole moista nähnyt ennen!" huudahti herra Hamilton. "Tämä on kuin taikaa! Minun pitäisi tässä paikassa maksaa teille tuhat dollaria! Minun pitäisi koettaa ostaa teiltä paikka viidellä tuhannella dollarilla! Miksi ette perusta talojen hauskutusliikettä ja myy niitä minunkaltaisille poloisille matkamiehille, jotka eivät ole koskaan älynneet niiden monia mahdollisuuksia?"

"Lupaatteko, ettette ole kovin onneton, jos näytän teille maalatun kamarin?" kysäisi Nancy. "Ette voi olla itkemättä raivosta ja murheesta kun ajattelette, että se on meidän maalattu kamarimme eikä teidän; mutta koettakaa kestää, kunnes tulette majataloon, sillä äiti on niin hyväsydäminen, että hän antaa sen teille takaisin, ellen minä astu väliin."

"Te olette mahtaneet kuluttaa suunnattomia summia tämän huoneen korjauttamiseen", sanoi konsuli. "Sehän on todellinen taideluoma."

"Ei penniäkään", sanoi rouva Carey. "Työn on suorittanut Nancyn hyvä ystävä, seitsemäntoistavuotinen tyttö, joka kerran, luullaksemme, on tuottava mainetta Beulahille. Tahdotteko nyt mennä äitinne huoneeseen; tien löydätte näyttämättä? Julia näytä sinä hiukan myöhemmin lato herra Hamiltonille; Nancy ja minä valmistamme sillä välin illallisen. Kittyn täytyy lähteä Pophamille Peteriä noutamaan, hän on viettänyt iltapäivänsä siellä."

Nancyllä oli kyllin mielenmalttia suhauttaakseen hätäisesti Kittyn korvaan: "Lainaa leipäkyrsä rouva Pophamilta, meillä on sitä niukasti; ja koeta saada Bill Harmonilta mansikoita keinolla vaikka millä! Meidän piti syödä vain leipä- ja maito-illallinen pengermällä tänä iltana, mutta nyt se on kiireisesti muutettava konsulin juhlapäivällisiksi! Lennä!"

Gilbert sukelsi näkyviin kello kuuden ajoissa ja hänen äitinsä esitti ylpeästi hänet poikanaan, joka oli hiljakkoin "aloittanut liikemiesuransa".

"Minä olen Bill Harmonin kesäapulainen ja asiapoika", selitti hän. "Se on aika hauskaa ja viikossa saan kaksi ja puoli dollaria."

Nancy ja hänen äitinsä työskentelivät keittiössä kuin troijalaiset, sillä he olivat yksimieliset siitä, ettei nyt sopinut menoja surra, ei sittenkään, vaikka seuraavalla viikolla olisi vähemmän syötävää.

"Herra Hamilton on juuri niin herttainen kuin päätin hänen olevan silloin kuin hänen ensimmäinen kirjeensä tuli", puheli Nancy. "Menin yläkertaan hakemaan korttia illallisruokalistaa varten ja hän seisoi sinun takkasi ääressä nojaten päätänsä käsivarsiinsa. Kädessään hänellä oli meidän kedonkukkavihkomme ja tiedän, että hän oli niitä haistellut ja katsellut äitinsä kuvaa ja muistellut lapsuuttaan."

Illallinen oli mitä hilpein; pöydän keskellä oli kimppu tummasilmäisiä unikoita ja herra Hamiltonin lautasen vieressä käsinkirjoitettu ruokalista, 'koska hän oli konsuli', sanoi Nancy.

Gilbert istui pöydän päässä ja herra Hamilton ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan eläessään nähnyt mitään niin kaunista kuin rouva Carey hänen istuessaan puolisilkkisessä lavendelinvärisessä puvussaan teekuppien takana, Nancyä ehkä lukuunottamatta, joka punoittavana kuin ruusu, muutteli lautasia ja tarjoili pöydässä. Konsuli ei ollut millään diplomaatti-päivällisillä pitänyt näin hauskaa ja hän voitti koko perheen sydämen ennenkuin ateria oli päättynyt.

"Asiasta toiseen, minulla on suosituskirje teille kaikille, mutta varsinkin Nancy-neidille tässä, enkä ole ensinkään muistanut jättää sitä perille", sanoi hän. "Keltä luulette sen olevan — se tulee kaukaa — Kiinasta asti?"

"Poikani Tom", huudahti Nancy, "mutta ei, häneltä se ei voi olla, eihän hän tunne meitä."

"Amiraalilta se tietysti on!" huudahti Gilbert.

"Molemmat olette oikeassa", vastasi herra Hamilton vetäen kirjeen povitaskustaan. "Se on yhteinen viesti amiraalilta ja Tom-pojaltani, jotka ovat tutustuneet toisiinsa Hong Kongissa. Osoite kuuluu:

"Kiinan Keltaiselta Vaaralta Beulahin Keltaiselle Talolle Tervehdys!"

Nancy sävähti punaiseksi. "Onko amiraali kertonut Tom-pojallenne, että nimitin hänet Keltaiseksi Vaaraksi? Se oli katala teko! Sen tein vain siksi, näettekö, että kirjoititte Tom-poikanne olevan Hamiltonin suvussa ainoan, joka välittää hiukan vanhasta talosta tahi joka kenties joskus haluaisi asua täällä. Sen jälkeen olen aina sanonut häntä Keltaiseksi Vaaraksi, ja muistaakseni mainitsin siitä kerran kirjeessäni amiraalille."

"Pelkään, että Nancyn pää on aivan tyhjä ajatuksista maatapanon aikana, sillä päivällä hän juttelee ne kaikki jollekulle", nauroi hänen äitinsä. "Toivon että aika opettaa hänet pidättyväisemmäksi, mutta epäilen sitä."

"Tom-poikani palaa piakkoin kotiin!" sanoi hänen isänsä peittelemättömän mielihyvän kaiku äänessään.

Nancy, joka tarjoili kakkua, putosi istumaan tuolilleen niin raskaasti, että kaikki rupesivat nauramaan.

"Älkäähän toki, Nancy-neiti! En voi sallia teidän pitävän poikaa jonkinlaisena ilkeänä jättiläisenä", rauhoitteli herra Hamilton. "Hän on kaikin puolin kelpo poika, ja jos hän pistäytyy täällä vanhaa taloa tervehtimään, olen varma siitä, että teistä tulee hyvät ystävät."

"Lähteekö hän takaisin Kiinaan kotimaassa käytyään?" kysäsi rouva Carey, joka tunsi melkein yhtä suurta pelkoa nuorta Hamiltonia kohtaan kuin hänen tyttärensä.

"Ei lähde, onneksi. Perheemme on ollut liian hajallaan viimeiset kymmenen vuotta. Ensin se näytti olevan välttämätöntä tahi ainakin mukavaa ja toivottavaa, enkä siitä sen enempää välittänyt. Mutta viime aikoina on mieltäni alati painanut ajatus, että elämämme kuluu varsin ilottomasti näissä oloissa, ja olen päättänyt järjestää asiat toisin."

Rouva Carey muisti Ossian Pophamin kuvauksen rouva Hamiltonista ja varoi utelemasta mitään hänestä, koska ei hänen miehensä maininnut häntä.

"Te asetutte siis kaikki Washingtoniin", virkkoi hän, "ja Tom-poikanne tietysti myös?"

"Eipä aivan niin", vastasi hänen isänsä. "Tomin kauppahuone avaa Bostonissa liikkeen ja hän tulee sitä hoitamaan. Milloin odotatte amiraalia kotiin tulevaksi? Tom kirjoittaa, että he ovat suunnitelleet palaavansa yhdessä Beduinissa, jos se vain käy päinsä."

"Emme ole hiljakkoin kuulleet mitään", sanoi rouva Carey, "mutta hänen piti palata kuukauden tahi kahden kuluttua, eikö niin, Nancy? Tyttäreni kirjoittaa kaikki perheen kirjeet, herra Hamilton, kuten nähtävästi olette jo huomannutkin."

"Niin olen suureksi mielihyväkseni ja tyytyväisyydekseni. Nyt on vielä yksi seikka, jota en ole nähnyt, seikka, jota hartaasti olen halunnut nähdä. Saanko polttaa sikaarini kuuluisan tulipunaisen köynnösruusun alla?" Aurinko laski heloittavan punaisena Beulahin kukkulain taa. Sammakot kurnuttivat Lordien talon viereisessä lammessa ja heinäsirkat sirkuttivat Hamiltonin äidin lempiniityn pitkässä heinikossa. Sitten kuu, pyöreänä ja kirkkaan keltaisena kuin mikäkin suuri appelsiini, kohosi taivaalle, josta aurinko oli häipynyt, ja tuo pieni ryhmä istui yhäti juttelemassa pengermällä. Carey-poikasia ei estänyt mikään muu herra Hamiltonin syliin kiipeämästä kuin heidän ikänsä ja kokonsa, ja Peter nukahtikin lopullisesti pää hänen polvellaan. Ketään hänen tapaistaan ei ollut todellakaan ollut Careyn perhepiirissä moneen herran aikaan. Hän oli hellä, hän oli hilpeä, hän oli isällinen, hän oli huvitettu kaikesta mikä koski heitä. Eipä niinmuodoin ollut lainkaan ihme, että hänelle kerrottiin mitä kaikkea Gilbert oli suunnitellut rahaa ansaitakseen, ja että hänelle ylpeästi näytettiin kymmenen dollarin shekki, joka oli lähetetty Nancyn hyväksytyn kertomuksen maksuksi, eikä ihme sekään, että hän oli ihastunut ladossa pidettäviin Kesäkursseihin, missä neljätoista pientä oppilasta nautti Careyn perheen opetusta. "En ole milloinkaan eläessäni mitään niin hartaasti halunnut kuin päästä tämän koulun oppilaaksi!" vakuutti herra Hamilton. "Olisin upporikas mies jos voisin kirjoittaa niin houkuttelevia kiertokirjeitä kuin tämä on. Kunpa antaisitte minullekin muutamia iltatunteja; tekisinpä melkein mitä hyvänsä saadakseni olla mukana näissä kursseissa."

"Vielä parempi olisi, jos pitäisitte tunteja opettajakunnan hyväksi", huudahti Kitty. "Nancyn täysikasvuiseksi tulemista aiomme viettää tanssiaisilla vajassa tänä kesänä, siinä yksi syy miksi ansaitsemme rahaa, tahi ainakin olemme luulevinamme niin, sillä on niin paljon hauskempaa tehdä työtä kutsuja, kuin leipää ja lihaa varten!"

Rouva Carey ehkäisi nopealla silmäyksellä lapsia sen enempää viittaamasta taloudellisiin kysymyksiin, ja Gilbert ohjasi taidokkaasti puheen toiselle tolalle esittämällä dramaattisen kuvauksen Likaisen Pojan noususta ja laskusta alkaen sen ensimmäisestä ilmestymisestä äidin hääaterialla ja päättyen tupaantuliais-illallisen yllätykseen.

Tultuaan pieneen maalaishotelliin Lemuel Hamilton istui vielä tunnin verran avonaisen ikkunan ääressä katsellen kuunsäteissä kimaltelevaa jokea, sekä valkean rukoushuoneen valomeressä kylpevää torninhuippua. Ilma oli kuulakka ja kiiltokärpäset kohosivat sakean ruohikon yllä kuljettaen lamppunsa tuuheain jalavain alimmille oksille. Heinänteko oli alkava aikaisin aamulla, ja hän oli heräävä sirppien hiontaan ja niittokoneitten suhinaan. Hauskaa olisi olla auttamassa heinänteossa, arveli hän, vajota polvia myöten tuhatkaunoihin ja ruohikkoon, jota hän ei ollut tallannut siitä päivin kuin hän pienenä poika-pahaisena oli tallustellut koneen jäljestä harava kädessään.

Olipa tämä ollut ihmeellinen ilta! Herra Hamilton näki uudelleen Keltaisen talon veräjällä seisovan ryhmän — viimeisen kuvan, minkä hän oli vienyt mukanaan, Carey-äiti nojautui Gilbertin käsivarteen kuun säteitten leikitellessä hänen ruskeilla hiuksillaan, tytöt seisoivat hänen vieressään hänen käsivarsissaan riippuen ja pikku Peter piteli äitiään kädestä.

"Heillä mahtaa olla ahtaat ajat!" mietti hän, "enkä voi keksiä mitään sopivaa keinoa auttaakseni heitä ahdingosta. Mutta yhtäkaikki heitä täytyy kadehtia, ei sääliä! Jos Luonto olisi antanut minulle luomisvallan, niin olisin äidin luonut juuri tuontapaiseksi ja pannut hänen otsalleen leiman: Tällainen on naisen oltava!"