← Table of contents
Keltaisen talon lapset

XXXV.

Toini Swan translation

TULIPUNAINEN RUUSUKÖYNNÖS.

Rouva Careyn jutellessa herra Lordin kanssa Nancy liiteli permannon poikki kiiruhtaen puutarhaan aikeessa suorittaa jokin äkkiä mieleen juolahtanut taloustehtävä. Oven ulkopuolella ruususäleistön luona hän äkkiä tölmäsi vieraaseen nuoreen mieheen, joka avoimesta ovesta katseli tanssia.

Hänellä oli yllä hieno, musta päivällispuku, jommoista ei Beulahissa oltu koskaan ennen nähty, ja päässä pehmeä matkalakki. Ensin Nancy arveli häntä vierailevan viuluniekan tuttavaksi, mutta tarkemmin katseltuaan hänen hilpeitä, mustia silmiään, tuntui hänestä kuin olisi hän ennen nähnyt hänet tahi jonkun hänen näköisensä. Vieras ei odottanut, että hän avaisi suunsa, vaan nosti lakkiansa ja ojensi hänelle kätensä sanoen: "Päättäen siitä, että olette aivan samaa näköä kuin hallussani oleva valokuva, luulisin teitä tytöksi, joka istutti tulipunaisen ruusuköynnöksen."

"Oletteko te 'poikani Tom'?" kysäisi Nancy peittelemätön ällistys äänessään. "Tarkoitan minun herra Hamiltonini poika Tom?"

"Minä olen minun herra Hamiltonini poika Tom; tahi sanoisimmeko meidän herra Hamiltonin? Eikö kahdesta 'minästä' tule meidän?"

"No totta tosiaan, ihmeistä ei tule koskaan loppua!" huudahti Nancy. "Amiraali sanoi, että olitte Bostonissa, mutta hän ei ole virkkanut sanaakaan siitä, että tulisitte niin pian Beulahiin!"

"Ei tietystikään, sillä tahdoin pitää sen salassa. Tahdoin ilmestyä ilon ollessa ylimmillään tanssiaisissa; kun vanhan ja uuden hallituskauden henget kohtaavat toisensa, niin sanoakseni."

"Beulahista tulee piakkoin oikea kesäpaikka; kaikki ihmiset näyttävät tulevan tänne."

"Se on osaksi teidän syynne, eikö olekin?"

"Miksi muka?"

"'Vetten pienokaiset' on lempikirjani, ja Carey-äidin poikasista tiedän kaikki. Ne kulkevat merten yli näyttäen hyville linnuille tietä kotiin."

"Oletteko te hyvä lintu?" kysyi Nancy häijynkurisesti.

"Olen ainakin kotona!" sanoi Tom sellaisella äänenpainolla, että Nancyä värisytti; ehkäpä nuori mies olikin tullut Beulahiin asettuakseen asumaan isänsä kotitaloon.

Molemmat nuoret kävivät istumaan pengermän portaille sillävälin kun "Sulttaanin Polkan" säveleet kajahtivat ladon ovesta. Vanha rouva Jenks tanssi Peterin kanssa, hänen kahdeksankymmenvuotiset jalkansa olivat yhtä kerkeät kuin pikku pojan, ja hänen pitkät, valkoiset korvakiharansa liehuivat tahdissa. Hänen kuihtuneet kätensä pusersivat Peterin lihavia kätösiä ja nämä kaksi näyttivät olevan samanikäisiä, sillä tässä naurun ja hyvänsuopaisuuden seurakunnassa ei olisi ollut mitään sijaa sydämeltään vanhoille, joten rouva Jenks oli varmasti yhtä nuori kuin kuka muu vieras tahansa.

"En voi olla tuntematta pelkoa teitä kohtaan, vaikka olettekin hauskan ja rakastettavan näköinen", virkkoi Nancy suorasukaisesti Tom Hamiltonille. "Minua niin peloittaa, että rakastutte Keltaiseen taloon ja tahdotte ottaa sen meiltä. Oletteko kihloissa jonkun pikkujalkaisen kiinalaisnuken kanssa?" lisäsi hän kiusoittava katse silmissään ja niin lystikkään vallattomasti hymyillen, ettei kysymys tuntunut vähääkään epäkohteliaalta.

"En ole vielä kihloissa kenenkään kanssa, mutta aavistan pian joutuvani, jos kaikki hyvin käy! Minulle on jo karttunut vuosia koko joukko!"

"Minun olisi pitänyt tietää se!" huokasi Nancy. "Profeetallinen vaisto pani minut nimittämään teitä Keltaiseksi Vaaraksi."

"Olettepa aika häijynilkinen, kun rupeatte minusta pahaa ajattelemaan, ennenkuin tunnette minua. Toisin oli minun laitani!"

"Mitä tarkoitatte?"

"Katsokaas, ensimmäisessä isälle kirjoittamassanne kirjeessä lähetitte hellät terveiset sille hänen lapsistaan, joka sattuisi olemaan juuri lähinnä teitä ikään nähden. Minä satuin olemaan juuri sopivassa iässä, joten otin kiitollisena terveiset vastaan. Minulla on ne matkassani täällä, ei, ne jäivätkin toisen nutun taskuun", puheli hän hilpeästi ollen etsivinään nuttunsa taskuista.

Nancy nauroi hänen hulluttelulleen; ei auttanut muu.

"Lupaatteko voittaa mielettömät ja häijyt ennakkoluulonne, jos minä puolestani lupaan olla milloinkaan ottamatta Keltaista taloa teiltä ilman teidän tahtoanne?" jatkoi Tom.

"Suurimmalla mielihyvällä!" huudahti Nancy iloisesti. "Se on varmin lupaus, minkä voin antaa, sillä vapaaehtoisesti en ole koskaan lähtevä sieltä. Ensin se oli isän valinta, sitten äidin ja nyt me kaikki tunnumme kasvaneen kiinni siihen. Minusta tuntuu melkein peloittavalta olla niin kiintynyt johonkin, ja huojennuksen huokaus pääsee rinnastani, jos todella, kaikesta huolimatta käy ilmi, ettette olekaan mikään Keltainen Vaara!"

"Itse olette paljoa suurempi Keltainen Vaara tuossa puvussa ja tuo nauharuusu tukassanne!" virkkoi Tom. "Tahdotteko tanssia seuraavan tanssin minun kanssani!"

"Se on 'Myrsky', osaatteko tanssia sitä?"

"En, mutta enhän ole niin vanha, etten oppisi. Otan malliksi tuon ihmeteltävän henkilön, joka näkyy olevan hyvin leikkisä amiraalin kustannuksella ja soittaa viulua."

"Se on Ossian Popham, Carey-suvun päätuki!"

"Kas sitä onnenpoikaa! Joko olette saaneet kaikki tukipuut, joita tarvitsette?"

Nancyn käsi ei ollut kyllin vanha, vahva eikä kokenut pitääkseen tätä outoa nuorta miestä aisoissa, ja hänen tuumiessaan nujertavaa vastausta Tom jatkoi —

"Kuka on tuo kerrassaan lumoava, tuo sanomattoman kaunis rouva mustissa — hän, jolla on kruununtapainen helmikampa päässä?"

"Se on äiti", virkkoi Nancy hehkuvana.

"Sen arvasinkin. Mitenkä muuten voisi häntä selittää?"

"Selittää, mitenkä?" kysäisi Nancy ymmällä.

"Kun näkee äitinne, niin ymmärtää teidät, ja kun näkee teidät, niin ymmärtää äitinne, niin minusta näyttää. Missä on se kuuluisa tulipunainen köynnösruusu?"

"Te istutte sen päällä", vastasi Nancy rauhallisesti.

Tom hypähti pystyyn säleiköltä, johon hän oli puolittain nojautunut. "Siunatkoon", huudahti hän. "Miksi ette sanonut? Tämä ruusupensas on minulle perin rakas; sen istuttaminenhan ensin saattoi minut — ajattelemaan teistä kaikkea hyvää. Vieläkö siinä on yhtään ruusuja? En voi nähdä tässä valossa."

"Se on jo melkein loppuun kukkinut; latvassa jossain saattaa vielä olla jokunen ruusu. Huomenaamuna katson ikkunastani onko siellä mitään."

"Mihin aikaan?"

"Mitenkä minä sen voisin tietää?" nauroi Nancy.

"Oh! teihin ei voi luottaa!" virkkoi Tom moittivasti. "Kas niin, antakaa minulle kätenne silmänräpäykseksi; astukaa tuolle matalimmalle nappulalle, nyt vielä askel ylemmäs, olkaa hyvä; nyt ojentakaa oikea kätenne ja taittakaa tuo pieni nuppu, näettekö, tuolla? Mainiota; nyt alas, olkaa varovainen, kas niin, kiitoksia! Ruusu pivossa on enemmän arvoinen kuin kaksi oksalla."

"Pankaa se napinläpeenne", sanoi Nancy. "Se on viimeinen; annoin isällenne ensimmäisen kuukausi sitten."

"Pistän tämän lompakkooni ja lähetän sen äidilleni kirjeessä", vastasi Tom. ("Ja kerron hänelle, että se on juuri samannäköinen kuin tyttö, joka sen istutti", ajatteli hän; "suloinen, tuoksuava, terhakka, eloisa, väririkas.")

"Nyt tulkaa sisään äitiä tapaamaan", sanoi Nancy. "Polkka on päättynyt ja pian he asettuvat riviin 'Myrskyä' tanssimaan."

Tom Hamiltonin tulo ja esittely osoittautui niin mielenkiintoiseksi, että tanssin alkaminen viivästyi joitakin hetkiä. Sitten Osh Popham ja mestarisoittaja tarttuivat jouheensa, ja rouva Carey avusti Susie Bennettiä pianolla, joten neljä soittoniekkaa oli antamassa vauhtia kärsimättömille jaloille.

Tom Hamilton oli tuskin selvillä siitä, mikä hänestä oli mieluisinta, tanssia Nancyn kanssa vaiko seisoa häntä katselemassa avoimessa ovessa kuten hän oli tehnyt aikaisemmin illalla. Hän ei voinut oikeastaan nähdä Nancyä nyt, vaikka hän oli Tomin pari, sillä tanssin konstikkaat vuorot anastivat liiaksi hänen huomionsa, mutta hän saattoi tuntea Nancyn läheisyyden ruumiinsa joka säikeellä, nuoren tytön kevyt kädenkosketus oli kuin magnetismin vavahuttama.

Joku heitti ladon takaovet selkoselälleen. Vastaniitetyn heinänhaju tuoksahti sisään ja matalalla kummulla niittyjen taustalla kohosivat tummanvihreät havupuut taivasta kohti. Viileä ilta-ilma löyhytti jalavapuita ja heloittava kuu näyttäytyi juuri oven aukeaman kohdalla. Illan tunnelmallinen ihanuus meni hiukan Tom Hamiltonin päähän, mutta hän pakotti ajatuksensa seuraamaan tanssin "kiemuroita", kuten Osh Popham sanoi.

Nancy Carey tanssimassa "Myrskyä", oli näky, joka pani hitaimmankin veren liikkeelle. Molemmat pääparit pitivät toisiaan kädestä ja kulkivat rinnatusten ladon toisesta päästä toiseen, ja pyörähtivät samassa takaisin kuin virvatuli, sitten he tupsahtivat seuraavan parin luo, sitten tuli "käsien piiri", ja "naisten ketju" ja äkkiä he jälleen lensivät pitkin permantoa toiset neljä takanaan. Ensimmäiset parit olivat Nancy ja Tom, Ralf Thurston ja Kathleen, kaksi viimemainittua Beulahin parhaat tanssijat. Kitty oli notkea, suora ja sulavaliikkeinen kuin nuori vuorikauris, mutta Nancy pyörähti keskelle permantoa kuin tuulenhengen puhaltama kukka. Hän oli eläväksi olennoitu Nuoruus, Ilo, Toivo! Hän oli pessyt astioita tänä iltana ja oli huomennakin pesevä, mutta mitäs siitä? Vähät hän siitä välitti, että lähivuodet (mikäli hän tiesi) tulisivat olemaan kieltäymyksen ja säästäväisyyden vuosia? Olihan hän seitsemäntoistavuotias! Kaikki on mahdollista seitsemäntoistavuotiaana! Maailmassa oli soittoa ja naurua jos oli työtäkin, ja olihan siinä rakkauttakin, kokonaisia valtameriä rakkautta; eikö niin ollen kannattanut karkeloida ja olla iloinen ja ohjata pariansa turvallisesti läpi tanssin hämmentävien sokkeloiden ja viedä hänet sen päätyttyä punoittavana ja riemuitsevana vastaanottamaan äidin nauravia onnentoivotuksia?

Jokainen tanssi "Myrskyä" omalla tavallaan, ajatteli amiraali, joka istui tanssia katselemassa. Rouva Popham oli vakava, jopa synkkäkin vyötäisiltä ylöspäin, mutta uskomattoman vilkas vyötäisiltä alaspäin liikkuen koneen tarkkuudella, hänen parinsa, muutaman Beulahin muurarin, vetäessä koko seuran huomion puoleensa ihmeteltävillä askeleillaan. Kyllä kannattikin pitää varansa vuorojen suhteen, sillä hänen kilpailijansa, rouva Bill Harmonin paikka oli aivan vastapäätä häntä. Lallie Joy, joka prameili Kathleeniltä lainatussa hameessa ja Julian kätten sommittelemassa hiuslaitteessa, oli kesäkurssien harras, jokapäiväinen oppilas, mutta viiden viikon uuttera opetus ei ollut pystynyt antamaan hänelle täyttä varmuutta 'Naisten Ketjun' vuoroista. Olive liikkui pää painuksissa, hänelle ominaisella, pehmeällä suloudella, aran, kesyttömän ihmislapsen tavalla ja Gilbert vuorostaan tanssi luontevasti ja huomattavan varmasti.

Seurasi lyhyt väliaika; tarjottiin jäätelöä erilaisten kakkujen kera. Siinä oli marmorikakkua, kultakakkua, hopeakakkua, oli vaalikakkua, sienikakkua, kuppikakkua, sitruunakakkua ja Valkean Vuoren kakkua. Virvokkeita nautittaessa Susie Bennett soitteli "Liukuvalssia", "Tytön rukousta" ja "Kuuntele ilolintua" variatsioneilla, jotka seurasivat toisiansa melkein ylenluonnollisen ripeästi.

"Ei piisanne monikaan Susie Bennettille pianonsoitossa!" sanoi Osh Popham, joka istui amiraalin vieressä. "Oletteko missään kaupungissa nähnyt ketään, joka soittaisi häntä nopeammin?"

"Oikeassa olette!" vastasi amiraali, "ja nyt näkyy koko yleisö huutavan teitä. Mitä he vaativat teitä tekemään — lentämään?"

"Niinpä niin", virkkoi Osh. "Rouva Carey, tahdotteko säestää? Maria, voithan mennä vaunuliiteriin, jos sinua kovasti hävettää."

Lopulta vanhan mielilaulun säveleet häipyivät ihastuneiden kuulijain korvista. Sitten seurasi vielä "Portlandin ihastus", "Irlantilainen pesijämummo", "Yliopiston torvi" ja viimein kuului kello lyövän keskiyön aikaa ja vieraat poistuivat kahden, kolmen ja neljän hengen ryhmissä heidän iloisten ääntensä etääntyessä pitkin kylätietä.

Osh Popham jäi sulkemaan pianoa, puhaltamaan kynttilöitä sammuksiin, sulkemaan ovia ja ikkunoita ja lukitsemaan latoa, rouva Careyn ja amiraalin vaeltaessa verkalleen ruohikkoa pitkin talon takaovelle.

"Hyvää yötä", huusi Osh tyytyväisyydestä säteillen sivuuttaessaan heidät joitakin minuutteja myöhemmin. "Ei maar Beulahissa ole ennen ollut sellaisia kutsuja kuin nämä meidän. Jos totta puhutaan, niin ei liene koko Mainen valtiossakaan ikinä ollut tällaista lystiä! Hyvää yötä vain! Jos pidän kiirettä, niin tavoitan ehkä vielä Mariankin!"

Hänen ripeä astuntansa ruohoisella polulla kuului vielä hetken aikaa, ja sitten hänen taipuisa tenoriäänensä halkoi kirkasta, tyyntä ilmaa: —

Oi tule, lennä, armahin, käy rientäväisin askelin, kuin nuori hirvi kiitäen luo vuorten yrttirinteisten.

Julia oli mennyt yläkertaan unisen Peter-linnun kanssa, joka Nancyn juhlapäivänä oli saanut ensimmäisen kerran valvoa myöhään. Muut nuoret olivat ryhmittyneet jalavain alle, missä he parittain seisoivat juttelemassa — Olive ja Ralf Thurston, Kathleen ja Cyril Lord, Nancy ja Tom Hamilton. Sitten he erosivat, Tom Hamilton käveli maalaishotelliin nuoren koulunopettajan seurassa, ja Olive ja Cyril kulkivat ketojen poikki Lordien talolle.

Yö oli verrattoman ihana. Ilma oli lämmin, kirkas ja niin tyyni, ettei ainoakaan puun lehti värähtänyt. Taivas oli pilvetön ja kuu paistoi säteilevänä ja loistavana kuin harvoin Pohjolan perillä. Beulahin kimaltelevan joen vesi oli alhaalla ja se virtasi kohisematta sillan alitse. Sillävälin kuin Kathleen ja Julia kampasivat tukkaansa ja miltei joka kamman vedolla päästivät ylistyshuudahduksia illan kutsujen onnistumisesta, oli Nancy suudellut äitiänsä ja hiipinyt hiljaa vuoteeseensa. Kaiken yötä "Myrskyn" säveleet seurasivat häntä unessa. Hänen kädessään tuntui vieraan käden kosketus, tykkänään uusi kosketus, lämmin ja pakottava. Siinä oli jälleen tuo vallaton nelistäminen, kun nelisin rinnatusten tömistettiin pitkin ladon permantoa — hänen sivullaan joku, joka ei milloinkaan ennen ollut ollut siinä — ja hän itse aivan uuden ja huumaavan tunnelman pauloissa, sillä milloin ikinä hänen silmänsä kohtasivat katseen vierustanssijan hilpeistä, mustista silmistä, hän tapasi itsensä niiden syvyyksissä.

Oliko hän lapsi, kun hän kuuli Osh Pophamin huutavan "'Myrskyn' parit paikoilleen!" ja oliko hän nainen kun huudettiin "Yleinen levähdys!" Tuskin hän sitä tiesi. Beulah oli unelma, Keltainen talo oli unelma, tanssi oli unelma, tanssijatoveri oli unelma. Milloin hän luuli olevansa lapsi, joka auttoi isäänsä istuttamaan tulipunaista ruusuköynnöstä, milloin nainen, joka repäsi ruusun ylimmästä oksasta ja antoi sen eräälle, joka tuki hänen säleaitaa kouristavaa kättänsä, eräälle, joka sanoi "Kiitoksia" ja "Hyvää yötä" ihan toisella tavalla kuin kaikki muut.

Kuka oli tuo nuori muukalainen? Oliko hän Beulahin linnan ritari, Keltaisen talon lääniherra, oliko hän Keltainen Vaara, oliko hän hyvä lintu, jolle Carey-äidin poikaset olivat näyttäneet tien kotiin? Unien sekavaa, suloista kiertokulkua jatkui yhä ja Nancyn korvissa soi salaperäisiä lauselmia aivan uudella äänenpainolla puhuttuja: "Eikö Careyn suku tarvitse vielä yhtä tukea lisää?" "Ettekö tahdo antaa minulle ruusua?" ja ennen kaikkea: "Te lähetitte rakkaat terveiset sille Hamiltonin lapsista, joka oli sopivassa iässä, minä olin sopivassa iässä ja minä omaksuin ne."

"Ei rakkautta voi lähettää kirjeessä!" väitteli Nancy unissaan, ja unessa vastasi aina joku: "Älä ole niin varma! Paljon merkillistä tapahtuu kun Carey-äidin sanansaattajat kulkevat merien yli. Etkö muista mitä ne puhuivat Vetten pienokaisten Tomille? — Vetten poikki tulevista lauluista oli yksi suloisempi ja kirkkaampi kuin kaikki muut, sillä se oli nuoren tytön laulu… Ja mitä laulua hän lauloi?… Ole kärsivällinen, pidä silmäsi kirkkaana ja kätesi puhtaina ja päivä on tuleva, jolloin itsekin opit sen laulamaan kaipaamatta kenenkään opetusta."

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings