I.

CAREY-ÄITI.

"Vähitellen saapui paikalle parvi myrskylintuja, Carey-äidin omia poikasia. Ne liitelivät eteenpäin kuin pääskysparvi, hyppelivät ja kiikkuivat laineilla, ja nostelivat pikku jalkojaan niin sirosti, että Tom siinä tuokiossa rakastui niihin."

Nancy herkesi lukemasta ja laski kädestään arkihuoneen pöydälle Vetten pienokaiset [Charles Kingsbyn teos]. "Nyt ei lueta enempää, Peter-lintu", sanoi hän. "Äiti kuuluu tulevan."

Oli kylmä, kolea päivä lokakuun lopussa. Itätuuli puhalsi vinhasti ja ilmassa oli talven tuntua. Kapteeni Careyn asunnon edustalla odotti ajuri matka-arkku vieressään ja vastakkaisista ikkunoista kurkistelivat naapurit odottava ilme kasvoillaan.

Rouva Carey astui portaita alas Gilbertin ja Kathleenin seuraamana. Gilbert kantoi äitinsä pientä matkalaukkua ja vaippaa, Kathleen hänen sateenvarjoansa ja pikku Peter riensi portaitten alapäähän pientä voileipärasiaa rintaansa vasten likistäen.

Rouva Careyn katse ei nyt ollut suloisen tyven kuten tavallisesti, vaikkei mikään voinut tykkänään samentaa suloista, hempeätä arvokkaisuutta hänen kasvoiltaan ja olennostaan. Kun hän nyt nopein, varmoin askelin joukkonsa seuraamana astui portaita alas, näytti hän oikein ihanne-äidiltä. Hän oli pitkä, kaunisryhtinen, korkeapovinen nainen ja hänen kirkkaat silmänsä sekä raitis hipiänsä ilmaisivat onnellista, tyytyväistä, toimintahaluista naista, joskin hänen silmissään ja huulillaan juuri tällä hetkellä piili tilapäistä levottomuutta.

"Ajuri on saapunut liian aikaisin", virkkoi hän; "mennään vielä viideksi minuutiksi arkihuoneeseen. Kymmeniä kertoja olen jo heittänyt hyvästi ja suudellut teitä, mutta eipä taida valmista tulla ennenkuin olen kadonnut näkyvistä."

"Oi, äiti, äiti, miten voimme päästää sinut lähtemään", vaikeroi Kathleen.

"Kitty! kuinka saatat!" huudahti Nancy. "Vähät meistä, kun äidin on lähdettävä vaivalloiselle matkalle ja isä on niin sairas."

"Ei se kaiketi ole pitkällistä — en uskoisi", sanoi rouva Carey miettivästi. "Sähkösanomassa sanottiin vain 'lieviä lavantaudin oireita', mutta tuollainen lievä kuume kestää toisinaan aika kauan ja heikontaa suuresti, niin että mahdollisesti emme palaa, isä ja minä, ennen kuin kahden tai kolmen viikon kuluttua. Minun pitäisi olla Fortress Monroessa ylihuomenna, teidän pitää kirjoittaa minulle vuorotellen, lapset!"

"Ihan joka päivä, äiti!"

"Ihan joka seikka, mikä tapahtuu!"

"Paksu kirje joka aamu", huudettiin kuorossa.

"Jos sattuisi jokin todellinen hätä, niin muistakaa sähköttää Allan-sedälle — kirjoititteko muistiin hänen osoitteensa, 11, Broad Street, New York? Älkää vaivatko häntä pikkuasioilla, sillä hän ei ole terve, kuten tiedätte."

Gilbert veti taskustaan muistiinpanoja ja osoitteita sisältävän muistikirjan.

"Ja kutsukaa Ann-serkku milloin sattuu pikku vastuksia", jatkoi rouva Carey.

"Jo pelkkä ajatuskin, että hän ilmestyisi tänne, panee minut kauhistumaan", oli Gilbertin vastaus.

"Parempi Ann-serkku kumminkin on kuin jokin jättiläinen tahi muu kummitus, ainakin Peterin mielestä!" lausui Nancy.

"Ja tahtooko Peter-lintuseni olla kiltti eikä pahoittaa mitenkään Nancyn mieltä?" sanoi rouva Carey nostaen pikku pojan syliinsä syleilläkseen häntä vielä viimeisen kerran.

"Minä olen koko ajan niin kiltti kuin enkeli", vakuutti hän suurta omenaa haukaten, "tai melkein yhtä kiltti kuin enkeli", lisäsi hän varovaisesti, nähtävästi katuen luvanneensa liian yliluonnollista käyttäytymiseen nähden. Tosiasia oli, että Peteriltä vaadittiin vain hyvin kohtuullinen määrä hyveellisyyttä, kun jo kaikki kotiväki joutui ihan haltioihinsa ihastuksesta. Hän vain työnsi kiharaisen hiustukkonsa pois otsalta, kohotti katseensa ja avasi huulensa, joiden lomitse näkyi rivi pieniä valkeita hampaita, ja kun silloin kumpaankin poskeen ilmaantui kuoppanen ja enkelimäinen ilme (mikä ei suinkaan vastannut todellisuutta) levisi hänen palleroisille poskilleen, niin siinä tuokiossa läsnäolijat — Carey-äiti, siskot, keittäjä, sisäkkö, todella kaikki paitsi Ann-serkku, jota oli mahdoton liehittelyllä voittaa — huusivat "Enkeli-poju!" ja suutelivat häntä. Nytkin häntä suudeltiin, vaikkei hän ollut tehnyt mitään, olihan vain lumoava pikku olento. Sellaista vääryyttä tapahtuu usein tässä maailmassa, missä joukoittain hyveellisiä ja hyvätapaisia ihmisiä vaeltaa hautaansa joutumatta koskaan kenenkään suudeltavaksi.

"Joanna ja Ellen tulevat kyllä pitämään hyvää huolta taloudesta", jatkoi rouva Carey, "ja yhdeksästä kahteen olette koulussa, niin ettei aika käy pitkäksi. Muusta saa Nancy vastata. Vaikka hän on nuori, niin muistakaa, että te olette kaikki vielä nuorempia, ja minä jätän teidät hänen hoitoonsa."

"Kun sen viime kerralla teit, oli käydä hullusti!" Ja Gilbert iski Nancyyn viekkaan silmäyksen muistuttaakseen häntä pienestä perhekohtauksesta, jonka oli aiheuttanut jokin tottelemattomuus.

Nancyn kasvot sävähtivät punaisiksi ja hänen huulensa aukenivat lennättääkseen pikaisen, eikä nähtävästi kovin suopean vastauksen.

Hänen äitinsä keskeytti tyynesti: "Viime kerroista emme huoli koskaan puhua, Gilly, miten kävisi meidän kaikkien, jos sen tekisimme. Meidän on aina ajateltava ensi kertoja. Minä luotan Nancyyn ensi kerralla ja ensi kerralla ja ensi kerralla ja luotan häneen yhä uudelleen kunnes voin aina luottaa häneen."

Nancyn kasvoille välähti rakkauden ja lapsellisen uskollisuuden hehku, mutta hän ei virkkanut mitään, hengähti vain syvään ja kietoi vapisevan kätensä äitinsä kaulalle ja leuan alle.

"Nyt on lähdettävä. Vielä yksi suudelma teille kaikille. Muistakaa, että olette Carey-äidin omia poikasia! Saattaa tulla vihurituulia kun olen poissa, mutta teidän täytyy ratsastaa hyrskylaineiden ylitse hilpeinä kuin olisitte vedessä kiitäviä kaloja. Hyvästi! Hyvästi! Voi pikkuisinta Peter-lintuani, kuinka äiti voi jättää sinut?"

"Minä avasin eväslaukun, että näkisin mitä Ellen on antanut sinulle, mutta minä taitoin vain kaksi pikkuriikkistä syrjää äidin voileivistä ja kaakusta haukkasin vain hyvin pienen syrjän", sanoi Peter kääntäen tapansa mukaan huomion omaan itseensä.

Ellen ja Joanna tulivat ulko-ovelle ja lapset pyörivät huurteisella tiellä portin kohdalla äitinsä hameissa. He hyppivät lämmitelläkseen ja koettivat antaa hänelle hyväilyn milloin ja missä vain oli tilaisuutta siihen. Gilbert sulki vaunujen oven ja ne lähtivät vierimään katua alas. Avatusta ikkunasta näkyi vielä viimeinen vilaus rakkaista kasvoista tummansinisen samettipäähineen puitteissa, vielä viimeinen ruskean muhvin huiskutus.

"Voi, kuinka hän on kaunis!" nyyhkytti Kathleen, "hänen hattunsa on aivan saman värinen kuin hänen silmänsä; ja hän itki!"

"Ei ole koskaan ollut ketään sellaista kuin äiti!" sanoi Nancy nojautuen vasten porttia kylmästä ja mielenliikutuksesta väristen. "Ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan. Me koetamme ja koetamme olla hyviä, Kathleen, mutta meidän täytyy koettaa, meidän muiden; äiti on varmaan syntynyt tuollaisena!"