XXII.

KUMMINLAHJOJA.

Rouva Lord kutsui monta haltiatarta Cyrilin ristiäisiin, mutta herra Lord oli tullut jännittävään kohtaan oppikirjansa ensimmäisessä osassa ja unohti, että hänellä oli poika. Kun molemmat vanhemmat eivät harrasta tällaisia pikkuasioita, on varmaa, että jotakin unohtuu. Cyrilin äiti oli heikko ja sairas näihin aikoihin ja syynä siihen oli se, että kutsumaton Haltiatar vainosi vihallaan Cyril-lapsukaista jo kehdosta alkaen. Kostonhimoinen haltiatar lähetti pojalle uhkauksen siunauksen asemasta julistaen, että Cyrilin piti vaeltaa elämänsä läpi alituisesti pelon vallassa. Haltiattarena hän tietysti oli täysin selvillä siitä, että jos Cyril tahi joku toinen Cyrilin hyvää harrastava henkilö, julistaisi tämän kirouksen tehottomaksi, niin hänellä ei olisi valtaa panna uhkaustansa täytäntöön. Mutta Haltiattarena hän myöskin tiesi, että jos Cyril tottuisi pitämään itseään pelkurina hänestä lopulta tulisikin pelkuri, joten haltiattarella yhtäkaikki oli hyvät onnistumisen toiveet.

Maailmaan tullessaan oli Cyril saanut osakseen vain niukat tervetuliaiset. Isä ja äiti eivät milloinkaan yhdessä istuneet hänen kehtonsa ääressä katselemassa ja kyselemässä toisiltaan "mahtoiko lapsi olla kaikin puolin terve." Kun hän oli niin vanha, että hänen kullanpunaiset hiuksensa pantiin kiharoille ja silkkinauhoja sidottiin hänen hennoille vyötäisilleen, vietiin hänet joskus alakertaan, mutta hän pakeni aina äitinsä tahi hoitajansa syliin isän lähestyessä. Kuinka monasti olivatkaan hän ja hänen pieni sisarensa Olive kätkeytyneet portaitten alle kun isä oli huutanut äitiä yläkerrasta lukuhuoneeseensa toruakseen häntä puotilaskuista! Ja ilkeän painajaisen tavoin vaivasi heitä muisto eräästä isän syntymäpäivästä, jolloin äiti oli päättänyt olla iloinen. Se tapahtui juuri ennen illallista. Ensimmäisiin, lyhyisiin housuihinsa puettuna piti Cyrilin koputtaa isän ovelle sinipunertava kukkavihko käsissään osoitteeksi, että syreenit olivat kukassa. Oliven piti punaisessa kasimirihameessaan pysytellä hänen lähellään voidakseen oven avautuessa ojentaa hänelle piirustamansa kissan vastasyntyneine poikasineen. Sievän ja odottavan näköisenä sydän kurkussa odotti äiti portailla oma lahjansa kädessään nähdäkseen miten hänen suunnitelmansa onnistuisi. Mutta näistä iloisista valmistuksista kehittyi mitä surkein kotoinen murhenäytelmä.

Cyril koputti. "Mitä tahdot?" kuului sisästä työssään keskeytyneen kiukustunut ääni.

"Kolkuta uudestaan!" kuiskasi rouva Lord. "Isä ei muista, että on hänen syntymäpäivänsä, eikä hän tiedä että sinä täällä koputat."

Cyril kolkutti arasti uudelleen, mutta niin pian kuin hän kuuli isän ärtyisän äänen tämän noustessa kiireisesti kirjoituspöytänsä äärestä, poika kääntyi ja pakeni keittiön kautta vajaan.

Olive jäi ovelle seisomaan kuva kädessään.

"Nyt on syntymäpäiväsi, isä", sanoi hän. "Illalliseksi on laitettu kaakku, ja tässä on minun lahjani." Lapsen äänessä ei ollut rakkautta. Kiihkeä myötätunto Cyriliä kohtaan oli karkoittanut kaiken ilon ja hauskuuden hänen sydämestään ja hän ojensi lahjansa isälleen lujasti yhteenpainunein huulin ja huohottaen.

"Kiitoksia vain; mutta en pidä siitä, että koputat ovelleni, kun kirjoitan; — olenhan sen jo ennenkin sanonut. Sano äidille, etten voi tulla illalliselle tänään, lähettäköön ruuan tänne tarjottimella!"

Sulkiessaan oven Olive näki hänen panevan kuvan pöydälle luomatta siihen ainoatakaan katsetta, sitten hän astui poikki huoneen ottaakseen kirjan suuresta kirjakaapista.

Rouva Lord oli jo lannistuneena kadonnut ylähallista. Kymmenvuotias Olive astui portaita raivokkaan vihan puuskassa. Astuessaan äitinsä huoneeseen hän repi punaisen nauharuusun hiuksistaan ja alkoi avata hameensa nappeja. "Minä vihaan häntä! Minä vihaan häntä!" huusi hän jalkaansa polkien. "En tahdo koskaan enää koputtaa hänen ovelleen. Tahtoisin ottaa Cyrilin ja juosta tieheni! Lampeen minä heitän syntymäpäiväkaakun, sen teen, ei mikään voi estää minua!" Sitten hän nähdessään äitinsä kalmankalpeat kasvot heittäytyi vuoteelle vaikeroiden: "Oi, äiti, äiti — miksi olet sallinut hänen tulla asumaan kanssamme? Oliko meillä pakko saada hänet isäksemme? Etkö voinut estää sitä, äiti?"

Rouva Lord tuli kalpeammaksi, painoi kädellään sydäntänsä, horjahti, ojentautui suoraksi, horjahti uudelleen ja kaatui istumaan ikkunan luona olevaan suureen tuoliin. Hänen silmänsä painuivat kiinni, ja Olive peljästyneenä sanojensa näkyvästä vaikutuksesta, juoksi takaportaita alas kutsumaan keittäjää. Kun hän hengästyneenä ja ähkien palasi, istui hänen äitinsä aivan rauhallisena ikkunan ääressä katsellen ikkunasta setripuita.

"Se oli vain ohimenevä tuskankohtaus, rakkaani! Minä olen taas terve. Ei mitään hätää, Bridget. Herra Lord ei tule illalliselle, ole hyvä ja vie hänelle ruokaa tarjottimella."

"Tekisi mieleni laittaa tarjotin hänelle Punaisen meren pohjaan; sinne hän olisi omiaan!" murisi Bridget mennessään keittiöön Cyriliä lohduttamaan.

"Oliko se minun syyni, äiti?" kysyi Olive kumartuen levottomana äitinsä puoleen.

Hänen äitinsä veti lapsen pään rinnoilleen ja painoi heikosti oman päänsä siihen. "Ei, rakkaani", huokasi hän. "Se ei ole kenenkään syy, ellei ehkä minun!"

"Onko tuska poissa?"

"Ihan poissa, rakkaani."

Tuska osoittautui kuitenkin jo monia vuosia murtumisen partaalla olleen sydämen viimeisiksi ponnistuksiksi, ja pian sen jälkeen Olive ja Cyril olivat äidittömiä.

Herra Lordilla ei ollut vähääkään muistuttamista sitä tuttavallisuutta vastaan, joka oli muodostumassa hänen lastensa ja Keltaisessa talossa asuvien uusien tulokkaiden välillä niin kauan kuin hän sai olla häiriintymättä ja niin kauan kuin se ei maksanut hänelle mitään. Lapsia oli ankarasti kielletty leikkimästä kylänlasten kanssa, sillä herra Lord kuvitteli olevansa ylimysmielinen. Mutta tosiasia oli, että hän oli peräti vailla minkäänlaista myötätuntoa ihmiskuntaa kohtaan, ja saadakseen hänestä hyvän naapurin olisi pitänyt alkaa hänen isoisästään ja työskennellä kolmen sukupolven ajan. Hän oli nähnyt Nancyn ja Gilbertin talonsa veräjällä, ja hän oli kerran kohdannut rouva Careyn ollessaan matkalla postikonttoriin, mikä oli jotenkin harvinaista. Rouva Carey ei ollut henkilö, jonka saattoi sivuuttaa välinpitämättömänä, ja herra Lord tunsi paikalla olevansa vertaisensa läheisyydessä, tavaton tapahtuma hänen kokemuksissaan; omaa itseään ylempänä olevaa henkilöä hän ei olisi tuntenut, vaikka olisi kuinka usein kohdannut sellaisen!

"Erinomaisen sievä, harvinainen nainen", ajatteli hän. "Tuo kaunis, uljas poika tulee häneen. Soisin, että hän panisi hiukan eloa Cyriliin!"

Gilbert oli todella omia kasvatusmetoodejaan käyttäen antanut Cyrilille hiukan itseluottamusta ja hänen ujoutensa oli myöskin jonkun verran haihtumassa Carey-äidin lämpimän vastaanoton ja hänen miellyttävän taitonsa vuoksi saada ihmiset unohtamaan ujoutensa ja kömpelyytensä hänen seurassaan.

"Hei, hei!" sanoivat myrskylinnut villihanhille tarinassa Vetten pienokaiset. "Tämä nuori herrasmies on menossa Hohtavalle Muurille. Aika uljas poika kun on päässyt näin pitkälle. Antakaa tälle pikkumiehelle hyvää vauhtia jäätikköjen yli Carey-äidin tähden."

Gilbert oli ihastunut löytäessään uudessa paikassa ikäisensä poikaystävän, ja Cyrilin nopea kiintymys häneen tyydytti hänen ylpeyttänsä. Gilbert edistyi huomattavasti näinä kesäkuukausina. Väsymätön toimeliaisuus, äidin ja siskojen hänelle osoittama luottamus, hänen yhä karttuva kätevyytensä kaikenmoisessa ammattityössä hänen avustaessaan Osh Pophamia tahi Bill Harmonia talossa, vajassa tahi puutarhassa, kaikki tämä miellytti hänen yritteliästä luonnettaan. Yksi seikka tuotti kuitenkin hänen äidillensä suurta levottomuutta: pojan alistumaton ja kapinallinen kanta kun joutui puheeksi suositun ja hienon Westoverin koulun vaihtaminen Beulahin opistoon, jota opinahjoa hän arvosteli sanomattoman ylenkatseellisesti. Hän tiesi ettei ollut rahaa Westoverin lukukausimaksun suorittamiseen, mutta hän oli vielä siksi lapsellinen, että arveli sitä jostain löytyvän, jos vain täydellä todella etsittäisiin. Kapteeni Careyn vanhemman pojan kasvatus oli hänestä niin painava asianhaara, että se vaikka olisi oikeuttanut äidin koskemaan tuohon kallisarvoiseen viidentuhannen dollarin summaan, josta lähti vähäinen lisä heidän niukkoihin vuotuisiin tuloihinsa. Kerran pikkupoikana ollessaan Gilbert oli sattunut nyrjähyttämään olkapäänsä ja aikaa voittaakseen hänen äitinsä vei hänet heti paikalla lääkärin luo. Hänellä oli tuskia, mutta hän jaksoi kumminkin kävellä. Heidän täytyi kiivetä mäkistä katua ylös, lapsi voihki ja valitteli, äiti viihdytteli ja rohkaisi heidän astuessaan. Äkkiä poika vikisi: "Voi, jos tämä sentään olisi tapahtunut Ellenille tahi Joannaille tahi Addylle tahi Nancylle, niin minun olisi ollut paljoa helpompi kantaa sitä!"

Gilbertissä oli vielä jäljellä paljon tätä pientä poikaa ja hän saattoi helpoimmin kantaa sellaisen säästäväisyyden, joka kohtasi perheen naispuolista väkeä.

Oltiin elokuun lopussa ja vaikka koulun piti alkaa syyskuun ensimmäisenä maanantaina, ei rouva Carey ollut varma siitä ohjaisiko Gilbert askeleensa vanhanaikuiseen, valkeaksi maalattuun opistoon, Beulahin halveksittujen "moukkien" seurassa vai panisiko hän toimeen kohtauksen pakottaen rouva Careyn turvautumaan äidilliseen arvovaltaansa.

"Ihmeellistä, Gilly!" huudahti rouva Carey eräänä iltana kun tästä aiheesta oli kiistelty; "sinua kuullessa luulisi, että pojalla ei ole muuta mahdollista elämäntietä kuin lopettaa ensin Westoverin koulu ja sittemmin lähteä korkeakouluun! Jos teet luettelon Amerikan kuuluisimmista miehistä, huomaat yhtäkaikki, olen varma siitä, että heistä on toinen puoli tullut Beulahin opiston tapaisista kouluista tahi kenties vielä mitättömämmistä paikoista. En tarkoita pelkkiä miljoonamiehiä. Tarkoitan kauppiaita ja insinöörejä ja kirurgeja ja runoilijoita ja kirjailijoita ja valtiomiehiä. Pää pystyyn vain, Gilbert, ja koeta sinä jollain tavoin antaa leimasi koululle äläkä odota, että koulusi leimaa sinut!"

Tämä kaikki oli varsin kaunis todiste Carey-äidin uljaasta tarmosta, mutta hänellä oli ollut hyvin raskas viikko. Gilbert oli äkäinen, Peter oli sairastellut kaulatautia, Nancy oli kyllästynyt astioidenpesuun ja toivoi olevansa poika; Julia oli täydellinen kiusankappale; Kathleenillä oli kipeä hammas, ja kun ei kylässä ollut hammaslääkäriä, koetteli hän Pophamin lääkkeitä — ryytineilikan pureskelemista, paahdettuja rusinoita ja rumentavia puurohauteita. Bill Harmon ei ollut saanut vastausta herra Hamiltonilta eikä Carey-äiti ollut kuukausimääriin ollut niin huolestunut ja mieleltään niin masentunut kuin sinä iltana maata pannessaan. Mennessään omaan makuusuojaansa Gilbert kurkisti sisään äitinsä huoneeseen, kun näki oven olevan raollaan. Rouva Carey, istui pukupöytänsä ääressä pitkät hiuksensa valloillaan olkapäillä aaltoillen ja pää molempiin käsiin painuneena. Hänen miehensä kuva oli tavallisella paikallaan ja Gilbert kuuli hänen sanovan sitä katsoessaan: "Oi rakkaani, rakkaani! Olen niin uupunut, niin huolestunut, niin lannistunut. Gilbert tarvitsee sinua ja samoin minä, enemmän kuin kielin voin kertoa!" Sanat lausuttiin hyvin hiljaa, melkein kuiskaten, mutta ne sattuivat Gilbertin korvaan ja häntä liikutti äänessä ilmenevä tukahdutettu nyyhkytys.

Poika hiipi varpaillaan makuuhuoneeseensa ja kävi istumaan vuoteelleen kuutamossa.

"Rakas vanha mami!" mietti hän. "Ei auta vastaan haraaminen! Minun on luovuttava Westoverista, korkeakoulusta ja kaikesta muusta ja tyydyttävä kyläkouluun. Kuka voi nähdä äitinsä noin alakuloisena ja kuulla hänen tuollaista puhuvan, luopumatta päätöksestään ja antamatta perään."

Rouva Carey oli sillä välin sammuttanut lampun ja makasi hiljaa vuoteessaan miettien. Viimeiset sanat, jotka väikkyivät hänen mielessään, ennenkuin hän ummisti silmänsä uneen, olivat puolittain unohtuneen runon sanat, opitut joskus hyvin pitkä aika sitten.

Lapselles voit ilon tai murheen tuottaa, lapsesi pettää voit ja lapsees luottaa. Ja kun kaikki tehty on alla Luojan auringon, voit vain rakastaa, jo lähtös aika on.