XIII.

LIIAN TÄYDELLINEN.

Juliasta, Allan Careyn pienestä, kolmetoistavuotisesta tytöstä ei ollut muuta huolta kuin että hän oli — ja oli aina ollut — liian täydellinen. Sylilapsena hän oli aina ollut mallilapsi, syönyt vahvasti ja nukkunut sikeästi. Kun hän tunsi nuppineulan pistävän alushameessaan, hänestä oli epäkohteliasta itkeä, koska hän tiesi hoitajattarensa ainakin koettaneen pukea hänet huolellisesti. Kun hän oli hereillä, niin hänen älyllinen koneistonsa toimi hitaasti ja ilman minkäänlaisia nykäyksiä. Mitä tulee hänen moraaliseen koneistoonsa, niin enkelit olivat varmaankin panneet sen käymään hänen syntyessään ja suunnitelleet sen sellaiseksi, ettei se voinut pysähtyä eikä mennä rikki. Enkelit, joille toimi oli uskottu, olivat tietenkin tarkoittaneet hänen parastansa, mutta luultavasti he olivat nuoria, kokemattomia enkeleitä ilman selvää käsitystä ihmisluonteesta ja ilman tarkkaa tietoa Jumalan tarkoituksista; sillä lapsi, joka ei osaa tehdä pahoja, pystyy tuskin mitään hyvääkään tekemään, ei ainakaan mitään suurta suorittamaan.

Kun Julia oli neljän tahi viiden vuoden vanha hänestä sanottiin aina: "sellainen kiltti pikku tyttö." Varhaisemmalla iällään Nancy oli monesti polkenut jalkaansa huutaen: "Älkää puhuko Juliasta! En tahdo kuulla Juliasta!" sillä häntä osoitettiin aina lapsille erinomaisuuden esikuvana. Totta puhuen hän ikävystytti hirveästi omaa äitiänsä, mutta eipä ihmekään, sillä omituisesta luonnonoikusta rouva Allan Carey oli yhtä kevyt ja oikullinen kuin Julia oli vakavaluontoinen, ahdasmielinen, rajoitettu, säntillinen ja ikävä. Mutta tuo kevyt äiti hävisi Careyn perhe-elämästä, ja Julia joutui viisivuotiaasta alkaen jumalisen, kuivanlaisen kotiopettajattaren haltuun, vaikka hänelle olisi ollut terveellisempää päästä vallattomaan lapsilaumaan ilakoimaan. Kolmentoistavuoden vanhana hän siis oli jotenkin vakiintunut kehityksessään — kova, luotettava, luja. Hänellä oli suora, vaalea tukka, vaaleat, siniset silmät ja ohuet huulet, vartalo oli hänen ikäänsä nähden melkein liian paksu. Hän oli aina siisti ja piti kauniisti vaatteitaan ollen hyvin tarkka siitä, että ne olivat tyylikkäät ja hyvistä tarpeista valmistetut; — luonteenpiirre, joka oli vahvistunut rikkaan ja upeilevan Gladys Fergusonin kasvattavasta vaikutuksesta. Kun Julia kolmentoistavuotiaana yhtyi Carey-äidin linnunpoikaparveen, niin hän näytti käytöksestään päättäen kuuluvan aivan toiseen ilmapiiriin kuin he. He olivat kokeneet kuria, jota harvoin joutuu ainoan lapsen osalle. Omenat, lelut, kertomuskirjat oli heidän täytynyt jakaa keskenään ja yleensä oli heitä totutettu lainaamaan toisilleen. Jos Nancy sai jouluksi uuden puvun, sai Kathleen keväällä uuden hatun. Kathleenin ilmestyttyä näyttämölle kuuli Gilbert usein huudettavan: "Matti kukkarossa!" ja Peterin tultua maailmaan tottui Kathleenkin samaan huutoon.

"Julia ei ole koskaan ollut vallaton elämässään eikä lausunut pahaa sanaa", virkkoi hänen isänsä kerran ylpeänä.

"Älä ole huolissasi, hän on vasta kymmenen vuoden vanha, vielä voi toivoa", oli kapteeni Carey rohkaisevasti vastannut, vaikka jos hän olisi nähnyt tytön ensi aikoina Beulahissa, hän ei ehkä olisi ollut niin herkkäuskoinen. Julialla ei tuntunut olevan pienintäkään sulautumisvaistoa, hän pysyttelihe erillään perhe-elämästä, kylmän äänettömänä ja sanattoman arvostelun katse silmissään. Hänessä ei ollut hituistakaan leikillisyyttä, ei hilpeätä kekseliäisyyttä, ei iloisuutta eikä lämmittävää innostusta. Hän toi Beulahiin mukanaan koulutodistuksiaan oikein kasoittain, ja kun hän levitteli niitä Gilbertin eteen näyttäen miten paljon kiitettäviä numeroita hän oli saanut, katosi Gilbert vajan taa ja paiskeli rajusti sen perustuksia monta minuuttia. Ei kukaan voinut pelätä, että Julia milloinkaan joutuisi harhateille; Nancy väitti, ettei kukaan voinut kuvitella hänen koskaan joutuvan millekään tielle, ei edes harhatielle.

"Varo puhumasta äidin kuullen tuollaista, Nancy", sanoi Kathleen kerran, "eikä oikeastaan saisi ollenkaan sillä tavalla puhua, kun tietää, ettei hän sitä hyväksy."

"Nykyinen pyrkimykseni on olla hyvä kuin kulta äidin silmissä, mutta siinä tulee pysähdys!" vastasi Nancy rivakasti. "Kenties olen pian niinkin edistynyt, että koetan miellyttää enkeleitä — en Julian rautaanvalettuja enkeleitä, vaan noita toisia enkeleitä, jotka ymmärtävät ja ovat kärsivällisiä muistaen meidän puutteellisuutemme ja tietäen, että koska kerran tomusta olemme tehdyt, niin me luonnollisesti vielä tuontuostakin olemme tomuisia. Julia ei ole tehty tomusta. Hän on tehty — odotahan — kuoritusta maidosta, korpuista (veteen leivotuista) ja riisiryyneistä ja liivakosta, mausteena hyvin pieni palanen liiaksi kypsynyttä banaania, — juuri sen verran, että siitä lähtee äitelä maku. Sekoita tähän heikkoa, tykkänään suolatonta vesivelliä, sokeria, mausteita, pippuria, pistä tämä sekoitus heikkoon uuninlämpöön, ota se uunista puolikypsänä ja Julia on valmis."

Tämä keksimänsä Julioiden valmistustapa huvitti suuresti Nancya, hän oli vain pahoillaan siitä, ettei voinut näyttää sitä äidilleen, joka oli aina hyvin huvitettu hänen sepustuksistaan, joskin kriitillinen. Hän lähetti sen kirjeessä Kiinaan amiraalille, joka ei ylenkatsonut ihmisluonteen jokapäiväistä ruokaa, vaan nauroi sille makeasti eikä häntä siitä ripittänyt.

Julia ei tähän aikaan muusta puhunut kuin Gladys Fergusonin tahi Fergusonin perheen asioista. Kun seisoo astioita pesemässä Beulahissa, on varsin kiusoittavaa kuulla Gladys Fergusonin helmiäisellä silatusta teatterikiikarista, hänen ranskalaisesta kamarineitsyestään, hänen aamiaisestaan, joka tarjottimella tuodaan hänelle vuoteeseen, hänen timanttisormuksestaan, hänen muotokuvastaan Timesin sunnuntailehdessä, hänen ulkomaanmatkastaan, hänen ranskan- ja saksankielentaidostaan.

"Älä toki keittiöön hilaa Gladystä, hyvä tyttö!" toruskeli Nancy eräänä kuumana päivänä. "En huoli hänen timanttisormustansa astiainpesuveteeni. Jos sinun välttämättä täytyy puhua hänestä, niin odota sunnuntaihin, jolloin menemme hotelliin syömään parhaissa vaatteissamme. Sinä et pyyhi maitokannuja kuiviksi etkä pane niitä oikeaan paikkaan, kun pääsi on täynnä Gladystä!"

"Hyvä on!" lausui Julia lempeästi. "Minä puolestani toivon, että voisin aina samalla haavaa pyyhkiä astioita ja kiinnittää ajatukseni parempiin asioihin. Sitä neiti Tewksburykin kehoitti minua tekemään kuullessaan, että minun oli pakko pitkäksi aikaa luopua kotini ylellisyydestä. 'Älä salli köyhyyden vetää sinua alaspäin, Julia', sanoi hän, 'säilytä ylevät ajatuksesi, äläkä salli niiden tahraantua jokapäiväisen elämän liassa'."

Nancy ei todellakaan ollut tykkänään vailla itsehillitsemistaitoa ja kohteliaisuutta, sillä tällä hetkellä hänellä oli aivan raivokas halu pyyhkäistä Julian kopeita kasvoja ja puhdasta nenää pesurievulla, jolla hän juuri oli pessyt paistinpannun. Hän tiesi, ettei hän pääsisi käsiksi noihin ärsyttäviin yleviin ajatuksiin eikä voisi näkyväisesti ja kouraantuntuvasti saattaa niitä jokapäiväisen elämän lian yhteyteen, mutta Julian kasvot olivat hänen saavutettavissaan, ja Nancyn sormia kutkutti palava halu. Mutta hänen käytöksessään ei näkynyt mitään merkkiä moisesta hurjasta mielihalusta. Hän huuhteli astiainpesuvadin, käänsi sen kumoon pesupöydälle ja antoi pyyhinliinat Julialle pyytäen häntä huuhtomaan ne kuumassa vedessä ja sitten ripustamaan pensaille kuivumaan, kuten rouva Carey oli opettanut.

"Se on minulle niin vastenmielistä", voihki Julia. "Olen aina ollut niin tuntehikas, ja keittiöliinat ovat niin inhoittavat! Ne oikein haisevat, Nancy!"

"Niin tekevät", virkkoi järkähtämätön Nancy, "mutta vielä enemmän ne haisevat, jollei niitä pestä. Annoin sinulle astiainpyyhkimisen ja otin omalle osalleni niiden pesemisen säästääkseni käsiäsi, mutta on muitakin karkeita ja vastenmielisiä askareita, joissa sinun täytyy vuorotella Kathleenin ja minun kanssa. Jos olisit vieraamme, emme tietysti sallisi sinun sitä tehdä, mutta sinä olet perheen jäsen. Meidän ensi huolenamme täytyy olla pitää äidin 'ylevät ajatukset' loitolla liasta, käyköön meidän ajatustemme miten käy."

Oi, kuinka epämiellyttävä oli Nancy Julian mielestä tällä heidän yhteisen tarinansa aikakaudella, mutta kyllä Nancykin puolestaan voimakkaasti ja kaikesta sydämestään korvasi Julialle hänen vihamieliset tunteensa. Monena onnettomana hetkenä Carey-äidin oli astuttava näiden kahden väliin, vaikka tämä heidän keskinäinen vihamielisyytensä oli enimmäkseen salainen ja sanaton. Gilbertin käytös ei ollut paljoa lohdullisempaa. Hän oli löytänyt Julian pesupöydän yläpuolelta erään päiväjärjestystaulun. Se oli sepitetty neiti Tewksburyn johdolla, joka tunsi Julian täsmällisyyden puutteen ja kykenemättömyyden järjestää työnsä. Se kuului:

Päiväjärjestystaulu.

Nouseminen kello 6.45 Kylpeminen ja pukeutuminen. Hartaudenharjoituksia 7.15. Aamiainen 7.45 Taloustoimia 9:ään. Ulkoilmassa oleskelua 9-10 Oppitunteja 10-12. Päivällisvalmistuksia 12-1 Lepohetki 2-4. Oppitunteja 4-5. Illallisvalmistuksia 5-6. Hyödyllistä lukemista, kävelemistä tahi keskustelua 7-8. Hartausharjoituksia 9. Vuoteeseen 9.30.

Tässä ei ollut mitään naurettavaa, se oli päinvastoin oivallisesti kokoonpantu. Mutta Gilbertin mielestä se oli aivan suunnattoman hassunkurinen, ja niinpä hän Nancyn avulla kirjoitti toisen järjestystaulun ja kiinnitti sen Julian piirongin yläpuolelle.

Aikataulu.

Kun heräjän ma aamulla, voin Gillyä ja Nania ma rukouksin muistella. Syön aamiaista seitsemältä tai kahdeksalta, yhdeksältä. Kun päiväatriani saan, ei varhaist' oo se ollenkaan. Kahdestatoista yhtehen ma voitaleipää maistelen. Taas kahden tienohilla löytään ma otolliseks' ruokapöytään. Vaan kolmen, neljän tienoissa on välipala mieluisa. Kun kello viisi lyö, niin jokin helppo työ ja hyvin lyhyt, viisas lienee, se ruokahalun tuoda tiennee, kun taaskin pöydän äärehen käyn saapuessa iltaisen. Sa ällös huoli kauan valvoa, syö kahdeksalta kevyt atria. Kun sitten vielä rukoilen puolesta pahain serkkujen, niin taidan tunnolla ma puhtahalla uinailla yhdeksältä peiton alla.

Rouva Careyllä oli huumorin tajua, ja kun itkevä Julia toi hänelle molemmat paperit näytteeksi, hänen oli hyvin vaikea käsitellä asiaa vakavasti ja asettua Julian suhteen sille myötätunnon kannalle, jota asianhaarat olisivat vaatineet.

"F-f-f-fergusonilla ei milloinkaan puhuttu minun ruokahalustani", valitti Julia. "He koettivat aina s-s-saada minua syömään!"

"Gilbert ja Nancy pitävät hiukan liian paljon kujeilemisesta ja ovat aivan liian kärkkäät kiusoittelemaan", sanoi rouva Carey. "He unohtavat, ettet sinä ole siihen tottunut, mutta koetan saada heitä enemmän ajattelemaan toisten tunteita. Äläkä unohda, lapseni, että suuressa perheessä, kuten on meidän, täytyy paljon kestää ja sietää toisiltaan."