← Table of contents
Keltaisen talon lapset

XXVII.

Toini Swan translation

TUPAANTULIAISET.

Tupaantuliaisissa oli ilo ylinnä ja joka kymmenes minuutti vakuuttivat kaikki toisilleen, että ne olivat todennäköisesti onnistuneimmat kutsut, mitä koskaan oli ollut maailman historiassa.

Vettä valui runsaasti Ann-serkun kalliista putkista, jotka oli upotettu niin syviin ojiin, etteivät talvipakkaset voineet päästä niihin käsiksi. Natty Harmon koetteli illan kuluessa useita kertoja keittiön vesihanaa, sillä veden täytyi kaiken aikaa virtailla ylämäkeä kaivosta keittiöaltaaseen, ja hänestä se oli jatkuva ihme, joka saattoi joka hetkellä "tehdä lakon." Kellarin suurta uunia oli tähän asti käytetty vain kokeilemiseen, mutta yleisesti arveltiin, että sillä tulee olemaan täydellinen menestys. Tänä iltana ei ylimääräistä lämpöä kaivattu, ja oli määrä sytyttää takkavalkeat suurin juhlamenoin. Aloitettiin perheen arkihuoneesta; eversti Wheeler, Ralf Thurston, herra ja rouva Bill Harmon sekä Natty ja Rufus, herra ja rouva Popham sekä Digby ja Lallie Joy olivat kaikki ryhmittyneet uunin ympärille ihastuneina ja jännitettyinä odottaen tapausten kehitystä. Carey-äiti istui takan ääressä iloisesta kiihtymyksestä säteilevän pikku Peterin nojatessa hänen polveaan vasten ja odotellessa omaa suurta hetkeään, joka oli juuri tulossa.

"Kun tulette sisälle taloon, niin tervehtikää sitä, ja jos talo on kelvollinen, niin tulkoon rauhanne sen päälle."

"Olkoon se kaikille niille, jotka sukukunnasta sukukuntaan tulevat siinä asumaan Jumalan talo, taivaan portti."

"Sillä kukin talo on jonkun rakentama, mutta se, joka on rakentanut kaikki, on Jumala, ja Hän antaa meille kullekin elämän ja hengen ja kaikki hyvät lahjat."

Carey-äiti lausui nämä sanat niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti katsahtaen naapureihinsa vuoroin toiseen ja toiseen ja sivellen kädellään Peterin kiharaista päätä, että he tuskin tiesivät oliko oltava vaiti vai sanottava Amen.

"Raamattuako se oli, Osh?" kuiskasi Bill Harmon.

"Enkä tiedä; melkein kaikki, mitä hän sanoo kuulostaa minun korvissani Jumalan sanalta tahi Shakespearelta."

Carey-äidin tervehdyssanoja seuranneen hiljaisuuden aikana Gilbert lähestyi kori käsivarrellaan ja rakensi nopeasti ja näppärästi rovion messinkiristikon takana olevaan takkaan. Sitten Nancy ojensi Peterille löyhästi sidotun lyhteen sanoen: "Sytyttääksesi tulen tähän takkaan annan sinulle soihdun. Siinä on kedon yrttejä ruumiin terveydeksi, sananjalka laupeuden merkiksi, jalavan oksa rauhan- ja tammenoksa voiman merkkinä sekä muratinköynnös osoitukseksi, että elämme iäisesti teoissamme. Tähän olemme vielä lisänneet rosmariinin muistoksi ja orvokkeja ajatuksien merkiksi."

Peter kumartui takan eteen ja sytytti tulen kolmeen paikkaan, sitten hän ojensi soihdun Kathleenille hiipien takaisin äitinsä helmaan täydelleen mykistyneenä omasta merkitsevästä osallisuudestaan salaperäisten juhlamenojen suorituksessa. Kathleen pyöritteli kädessään soihtua lausuen muutamia kauniita, erästä tällaista tilaisuutta varten kirjoitettuja säkeitä:

'Pala, tuli, pala! Liekki, leiskua! Ken tässä kättä kohottaa, Hän suuren taikavoiman saa, Hän lämpöä viepi viluisille Ja hohdetta ulkona seisoville. He käyvät lieden äärehen Toivoen, kaivaten, Ylemmäksi pyrkien. Tää liekki ketä lämmittää Ja viihdyttää Hän milloinkaan ei yksin jää. Ja kellä koti kolkko on Ja liesi köyhä, loistoton, Hän tähän lämpöön tulkohon! Pala, tuli, pala! Liekki, leiskua!'

Sitten tuli Oliven vuoro avustaa. Ralf Thurston oli löytänyt rakkaasta Horatiuksestaan sopivan säkeen: Tibi splendet focus (Sinulle kotiliesi loimuaa). Olive oli maalannut tämän mietelauseen pitkälle, kaidalle kangaskaistaleelle ja antoi sen nyt herra Pophamille, joka nokkelasti kiinnitti sen sille varattuun paikkaan.

"Olivella on vielä toinenkin kaunis lahja Keltaiselle talolle", sanoi Carey-äiti nousten seisaalleen, "ja suorittaaksemme ohjelman seuraavan osan, on meidän saattueessa kuljettava yläkertaan minun makuuhuoneeseeni."

Kulkuetta johti Gilbert kantaen Hamiltonin äidin kuvaa, joka oli otettu vanhasta tiiliuunista "poikani Tomin" piilopaikasta. Carey-äidin makuuhuone, jonka seinäpapereilla upeili niittykukka-kimppuja, oli iloisesti valaistu ja valmiina vastaanottamaan lahjan. Nancy nousi tuolille ja ripusti muotokuvan uunin yläpuolelle sanoen: "Asetamme tämän kuvan tähän Agathan, Keltaisen talon omistajan, Lemuel Hamiltonin, äidin muistoksi. Sen alapuolelle panemme vihkosen kuivattuja satakaunoja, voikukkia ja angervoja, niitä kedonkukkia, joita hän eniten rakasti."

Nyt Olive otti pois viheriän seppeleen, joka oli peittänyt ruskein kirjaimin tiilitakan yläpuolelle maalatut sanat: "Mater Cara". Kirjaimet olivat muinaisenglantilaista tyyliä ja niiden lomitse kiemurteli voikukkia ja angervoja uhkeissa kimpuissa.

"'Mater Cara' merkitsee 'äiti rakas'", selitti Nancy, "ja niin on tämä huone oleva täynnä muistoja kahdesta rakkaasta äidistä, poissaolevasta ja läsnäolevasta."

Sitten Kathleen ja Gilbert ja Julia, Carey-äiti ja Peter taivuttivat päätänsä lausuen kuorossa: "Oi Sinä, joka asut niin monessa kodissa, ota haltuusi tämäkin. Sinä, joka olet yksinäiset liittänyt perheeksi, siunaa elämämme näissä suojissa. Suo luottamuksen, rauhan ja tyytyväisyyden asustaa niissä, suo rakkauden, valon ja hyödyllisen työn ikuisesti tulvia maailmaan tästä talosta. Amen."

Hetken olivat kaikki ääneti ja sitten astui koko seurue portaita alas ruokasaliin.

"Tämäkös vasta kaunista!" mutisi Lallie Joy kääntyen isänsä puoleen, mutta tämä oli kadonnut joukosta. Ruokasali oli yhtenä loistavana valomerenä ja äänekkään ilon vallitessa sijoittautuivat vieraat pöydän ääreen. Carey-äiti kaatoi kahvia, Nancy suklaata ja muut tarjoilivat voileipiä ja kaakkua, piparkakkuja ja torttuja.

"Missä on herra Popham?" kysyi pöydän alapäässä istuva Nancy. "Ei voi olla hauskaa ilman herra Pophamia."

Juuri samassa mainittu herrasmies astui sisään kantaen suunnattoman suurta, viheriään huopaan kiedottua esinettä. Lähestyen ruokapöytää hän asetti taakkansa varovaisesti keskelle poistaen siitä vaatteen.

Se oli Likainen Poika huolellisesti korjattuna! Vieraat eivät luonnollisesti tietäneet mitään Careyn Kirouksesta ja Careyt olivat itse mykistyneet hämmästyksestä ja epätoivosta.

"Olen nähnyt tämän esineen tuhansina kappaleina kaiken kesää!" huudahti säteilevä herra Popham. "Arvasin, että siitä toivottiin vielä kalua tulevan, koska ei sitä oltu rikkaläjään heitetty. Ja kas, ei vielä sitä asiaa ollut, jota ei Osh Popham saanut korjatuksi, jos vain malttaa uhrata siihen tarpeeksi aikaa ja vaivaa. Ja niin minä eräänä iltana viime kuussa kannoin tämän pikkumiehen korissa kotiin, ja yksitoista iltaa olen istua nököttänyt sitä paikkailemassa! En tahdo väittää, että se olisi uuden veroinen, mutta on se sentään melkoista paremmassa kunnossa kuin vajan ylisillä viruessaan!"

"Kiitos, herra Popham!" sanoi rouva Carey katsoen vilkkuvin silmin nauravia lapsiaan. "Olittepa oikein kiltti kun niin paljon aikaa uhrasitte meidän hyväksemme."

"No niin, minä sanoin itsekseni, ettei mikään ole liika hyvää heille, ja kun kiitosjuhla tulee, niin toimitan vielä yhden asian, josta voivat olla kiitolliset!"

"Herkeä jo haastamasta, Pop, kuuletko?" kuiskasi Digby. "Sinä olet puhunut jo ainakin viisi minuuttia ja estät meitä syömään rupeamasta ja minä olen nälkäinen kuin susi."

Keltaisessa talossa lienee tuskin koskaan ollut niin hilpeätä, puheliasta, hyvänsuopaa, ystävällistä ja juhlatuulista illallisseuraa, vaikkakin kuvernööri Weatherby ehkä oli aikoinaan pitänyt siellä paljoa komeampia kutsuja. Kun kaikki oli loppuun suoritettu, lähdettiin ruusunväriseen, lehtimajantapaiseen saliin. Pian rätisi ja leimusi täälläkin kirkas takkatuli ja siellä kuunneltiin laulua, lausuntoa ja kuoroja, ja Osh Popham soitti viuluansa puhumattakaan illan loistonumerosta "Käy rientäväisin askelin, kuin nuori hirvi kiitäen, luo vuorten yrttirinteisten", jonka hän suoritti Carey-äidin säestyksellä. Sitä tehdessään hän työnsi silmälasinsa otsalle ja ummisti silmänsä, mutta eivät harmaat suortuvat sen paremmin kuin silmälasitkaan voineet himmentää sitä säteilevää hymyä, joka saattoi hänet näyttämään viisitoistavuotiselta ja nuoremmalta molempia lapsiaan.

Rouva Harmon arveli hänen laulavan liian paljon ja kuiskasi miehelleen toivovansa, että hän, Popham, olisi kanarialintu, jotta voisi saada hänet vaikenemaan heittämällä pöytäliinan hänen päänsä päälle, mutta muilta kuulijoilta hän sai jakamatonta suosiota osakseen.

Loppujen lopuksi koko seura kokoontui vanhanaikaisen pianon ympärille laulamaan lähtövirttä. Soittokoneen mahonki kiilsi mielihyvästä ja miksikäs ei, hoitihan se moitteettomasti (melkein moitteettomasti) pianon virkaa, ja sen lisäksi oli perhe viikkomääriä nauttinut kylläistä ravintoa siitä mitä oli säästetty sen vaihtohinnasta. Eihän mikään järkevä perhe voinut sitäpaitsi surra sellaisen muodottoman soittokoneen menetystä, joka seisoi kolmella jalalla, ja jota soitettiin vain yhdestä kulmasta. Korkea, hopeainen kynttiläjalka välkkyi tulenvalossa ja Carey-äiti soitti tuttua, rakasta, vanhaa säveltä muiden virittäessä äänensä Whittierin virteen. Careyt lauloivat kaikki kuin rastaat ja Peterkin, joka piteli virsikirjaansa ylösalaisin, sovitti pienen linnunäänensä joukkoon, milloin joku tuttu nuotti sattui hänen korviinsa.

Taas korjuunaika hymyää, Sen antimet on armiaat. Ja Luonnon työtä tervehtää Syyslaulut, virret voitokkaat.

Me nukumme, maa kasvuss' on Ja täyttyy tähkä kultainen. Me valitsemme pimennon. Vaan päivä paistaa eellehen.

Oi ihme, uusi joka syys. Oi lahjat päivän, sadesään! Tää armon yltäkylläisyys Saa kylmyytemme häpeään.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings