VIII.

BEULAHIN LINNAN RITARI.

Nancyn punoittavat kasvot olivat litistyneet ikkunaruudulle, kunnes Gilbert kääntyi kadun kulmauksesta. Hän katseli taakseen, otti lakin päästään, heitti heille lentomuiskun ja katosi näkyvistä.

"Voi toki! kunpa minä olisin saanut lähteä!" huudahti Nancy. "Toivottavasti hän ei unohda mitä varten hän lähti! Toivottavasti hän ei ota vastaan kieltävää vastausta. Voi! Miksen minä ole poika!"

Rouva Carey kääntyi nauraen pois ikkunasta.

"Älähän huoli, Nancy, onhan se koko seikkailu talon miehiselle edustajalle. Mitä olisi sitten Sissipäällikkö tehnyt, jos hän olisi lähtenyt veljensä sijasta?"

"Minäkö? Oh! Vaikka miljoonia asioita!" sanoi Nancy mitaten askeleillaan arkihuoneen lattiaa pää hiukan painuksissa ja kädet selän takana. "Minä olisin nyt matkalla Bostonin uudelle rautatieasemalle ja pian olisinkin jo pilettiluukulla pyytämässä meno- ja paluumatkapilettiä Greentownin asemalle. 'Neljä dollaria, kymmenen centtiä', sanoisi myyjä ja minä paiskaisin kaikki kahdeksan dollariani hänen eteensä näyttääkseni hänelle mitä lajia ihmisiä minä olen."

"Toisen luokan pilettikö, neiti?" kysyy nuori piletinmyyjä — hikinen, tuskaantunut nuori mies — ja minä vastaan: "Ei kiitos; minä matkustan aina kolmannessa luokassa tutkiakseni kansan elämää." Niin sanoo amiraali, mutta pilettimies ei luonnollisesti ole selvillä siitä, että amiraali on läheinen ystäväni, vaan luulee että olen itse sen keksinyt.

"Sitten menen junasillalle ja Greentowniin menevään kolmannen luokan vaunuun. Pian olemmekin matkalla ja minä tiedustelen konduktööriltä onko Greentown se asema, missä voisi astua junasta ja ajaa Beulahiin, suloiseen pikku Beulahiin, kimaltelevan virran Beulahiin; mutta Keltaisesta talosta en virka halaistua sanaa, sillä pelkään, että hän kiirehtii hyppäämään ulos junasta ja vuokraa sen ennen minua. Silloin hän vastaa, ettei hän ole milloinkaan kuullut Beulahista puhuttavan. Minä katselen häntä surkeana, mutta en puhu mitään, sillä siitä ei olisi mitään hyötyä, ja tiedän joka tapauksessa, että Greentownissa on astuttava junasta, koska olen jo tätä ennen kysellyt samaa kolmelta mieheltä. Mutta Ann-serkusta on aina mieluista saada konduktöörit tunnustamaan, etteivät tiedä yhtä paljon kuin hän. Sitten lahjoitan muutamia pähkinöitä tahi piparkakkuja eräälle pienelle pojalle ja otan väsyneeltä äidiltä syliini kapalolapsen, sillä niin tekevät hyvät lapset aina pyhäkoulukirjoissa. Mutta yleensä en ryhdy puheisiin matkustajain kanssa, sillä otsani on syvissä ajatusrypyissä, minä kun matkustan tärkeissä asioissa."

Näihin aikoihin oli Carey-äiti jo aloittanut sukkienparsimisensa ja Kathleen ompelutyönsä, johon hän ei kumminkaan paljoa huomiota kiinnittänyt, sillä hän oli hyvin ihastunut Nancyn kertomuksiin. Peter oli ihastuneen pienen kuvapatsaan kaltaisena siitä asti kuin hänen kerkeä korvansa oli tajunnut, että tarina oli tulossa. Hänen silmänsä seuraavat Nancya tämän astuessa edestakaisin; mutta kuulijakunta ei häntä keskeytä, vain tuontuostakin Kathleen tahi Carey-äiti naurahtaa jollekin erikoisen hullunkuriselle lauseelle.

"Tunnit lentävät minuutteina", jatkoi Nancy pysähtyen sivuikkunalle ja hajamielisesti ikkunaverhontupsua pyöritellen. "Minä tähystelen maisemia, jonka halki kuljemme nähdäkseni voiko mitään verrata Beulahiin, ja huomaan, ettei voi. Ei missään sellaista jokea, ei sellaisia puita, eikä sellaista kaivoa, ei sellaista vanhaa tammista kaivosankoa, ja ennen kaikkea ei missään sellaista Keltaista taloa. Kaikki muut talot matkan varrella ovat vain mökkipahasia Beulahin Keltaisen talon rinnalla. Nyt avataan vaununovi, junamies pistää päänsä sisään ja huutaa syvällä barytoniäänellä: 'Greentown! Greentown! Korjatkaa kaikki pakettinne vaunusta!' Minä otan matkalaukkuni ja astun arvokkaasti alas. 'Astukaa nopeammin, neiti!' huutaa junamies, mutta minä en ole kuulevinani, henkilön joka on menossa maataloa vuokraamaan, on tietenkin liikuttava majesteettisesti. Junasta tultuani tiedustelen onko mitään Beulahiin meneviä ajoneuvoja ja siellä onkin valkoinen hevonen ja vaunut. Käsken rohkeasti ajuria ajamaan everstin toimistoon. Hän ei kysy 'kenen everstin', sanoo vain yksinkertaisesti: 'Eversti Forsteria kai neiti tarkoittaa', ja minä sanon 'tietysti'. Me saavumme toimistotalolle, ja kun minä esitän itseni kapteeni Careyn tyttäreksi, saan ystävällisen vastaanoton. Eversti soittaa kelloa ja sisään astuu vanha naisihminen, niiaa syvään ja tarjoo minulle lasillisen maitoa, leipäkyrsän, muutamia lihapiirakoita ja kylmää, höystetyillä linnuilla täytettyä hanhea. Kun tämä kaikki on kadonnut tyhjiin minun avullani, kysyn onko kylän laidassa oleva Keltainen talo vielä vuokrattavana, ja eversti vastaa sen olevan. Silloin minä saadessani tämän odottamattoman, mutta hartaasti toivotun vastauksen vaivun syvään tainnostilaan. Herätessäni huomaan iäkkään everstin kumartuvan ylitseni niin että hänen pitkä, valkoinen pukinpartansa kutittaa leukaani."

(Tässä Carey-äiti herkeää parsimasta ja Kathleen ei enää yritäkään ommella, kertomus lähestyy nopeasti huippukohtaansa — sen jokainen tuntee, Peterkin, joka toivoo saavansa siinä esiintyä toisessa tahi toisessa valepuvussa ennen sen loppua.)

"Oletko naimisissa, jalo neito?" kysyy vanhus kohteliaasti, "ja tahdotko tulla omakseni ellet ole?"

"Minä vapisen, sillä hän ei näy olevan tietoinen iästänsä, hän on kahdeksan- tahi yhdeksänkymmenen korvissa, mutta minä olen vain viisitoistavuotias. Pelkään ettei Keltainen talo tule koskaan kuulumaan minulle, jos hylkään hänet liian ylpeästi ja hätäisesti. 'Suokaa minulle hiukkanen aikaa, jotta voisin valmistua tähän suureen kunniaan', sanon vaatimattomasti, mutta hyvilläni, että joku aika sitten satuin löytämään tämän mainion lauseen eräästä kirjasta. Mutta äkkiä, kun katsahdan ylös, kosijani valkoiset hapset muuttuvat ruskeiksi, parta putoaa maahan, rypyt katoavat ja edessäni seisoo nuori ritari täydessä varustuksessaan. Tahdotko lähteä kerallani keltaiseen linnaan, jalo neito? kysyy hän. 'Tahdonko!' huudahdan haltioissani, ja me hypähdämme everstin takapihalle sidotun ratsun selkään. Karahutamme pitkin jalava- ja vaahterakujaa kylän läpi ja olemme saavuttaneet matkamme pään jo ennenkuin ritari on oikein kunnolleen ehtinyt selittää minulle, että ilkeä noita-akka muutti hänet pari vuotta takaperin vanhan miehen muotoiseksi, ja että hän vasta silloin oli saava takaisin oikean haahmonsa, kun joku ilmoittaisi haluavansa asua Keltaisessa talossa eli Beulahin linnassa."

"Me lähestymme tuttua seutua ja pientä ristikkoveräjää, ja ritari nostaa minut ratsun selästä. 'Tässä on talo ja maat, ja kaikki on sinun, armas neito, jos sinulla on nuorempi veli elossa. Maahan on linnan taakse aarteita kätketty, eikä sellaisia tavaroita voi löytää muut kuin nuoremmat veljet'."

"Minulla on nuorempi veli," huudahdan, "ja Peter on hänen nimensä."

Nancyn tullessa tähän kertomuksemme kohtaan Peter on aivan pakahtua jännityksestä. Hän on istunut tyynyjakkarallaan käsillään painaen pulleita sääriään, avohuulin ja tuikkivin silmin. Nancyn kertomuksissa on aina jokin kohta, missä muuan Peter esiintyy. Pikku poika elää tätä hetkeä varten!

Pidättäen nauruansa jatkaa Nancy nopeasti: "Ja niin ritari kutsuttaa Nuoremman Veljen Peterin ja hän lentää suuressa ilmalaivassa Charlestownista Beulahiin. Ja kun hän saapuu, niin ritari pyytää häntä kaivamaan ihmisten ilmoille maahan kätketyt aarteet."

(Tässä Peter käärii ylös hihansa kuoppaisiin kyynäspäihinsä saakka ja sieppaa käteensä kuvitellun aseen.)

"Peter menee linnan taakse ja siellä on ihana puutarha täynnä viljaa, papuja ja herneitä ja salaattia ja sipulia ja perunoita ja punajuurikoita ja nauriita ja tomaatteja ja kaaleja. Hän ottaa loihditun lapionsa ja se johtaa hänet kaalimaahan. Hän kaivaa kaivamistaan eikä aikaakaan kun jo lapio kilahtaa metalliin!"

"Hän on löytänyt kullan!" huutaa ritari, "ja Peter nostaa kiireesti maan syvyyksistä kosolti kultarahoja, tukaatteja ja floriineja, guldeneja ja muita kultarahoja, oikein ruukuttain."

(Peter nyökähyttää päätänsä kutakin kallista rahalajia mainitessa ja taputtaa sitten käsiänsä, huojuttaa ruumistaan edestakaisin jakkaralla ollen aivan ylenpalttisen ihastunut siitä, että saa olla pikkuinen deus ex machina.)

"Silloin kuuluu kylätieltä ravaavain hevosten kavionkopsetta ja samassa pyörähtää esiin koreaksi maalatut hovivaunut, ja niissä istuu Rouva Kuningatar ja Carey-suvun kruununprinssi ja prinsessa. He astuvat vaunuista; Peter kohtaa heitä veräjällä ruukullinen kultaa kummassakin kädessä. He astuvat linnaan ja asettavat sateenvarjonsa eteisen toiseen nurkkaan ja kalossinsa toiseen, oventakaiseen nurkkaan. Lady Nancibel astuu portaita ylös heidän jäljestänsä ja kääntyen ritarin puoleen hän lausuu armollisesti: 'Eikö teitä haluttaisi naida joku toinen minun sijastani? Olen suuresti kiintynyt omaisiini, ja he tulevat kaipaamaan minua aivan kauheasti järjestäessään asuntonsa täällä kuntoon'."

"En ole tietääkseni milloinkaan pyytänyt teitä omakseni", vastaa nuorukainen kohteliaasti.

"Pyysitte te", vastaa neito perin nolostuneena, sillä hän otaksui tietysti ritarin muistavan kosintansa vanhana, pukinpartaisena miehenä, "mutta ilolla unohdan kaiken, jos luovutte kädestäni."

"Kuten haluatte!" vastaa ritari jalomielisesti. "En voi kieltää teiltä mitään, kun muistan, että olette antanut minulle takaisin nuoruuteni. Sallitteko minun kysyä onko tuo toinen neito jo luvattu sulhaselle, hän, tuo kultakutrinen?"

"Monet ovat minua kosineet, mutta ketään en ole valinnut", vastaa kruununprinsessa Kitty vaatimattomasti, kuten hänen tapansa on.

"Sehän sopii mainiosti", sanoo ritari, "sillä hartain toivoni on päästä Rouva Kuningattaren vävypojaksi!"

"Onneksi olkoon, veikkoseni!" huudahtaa prinssi Gilbert de Carey, "ja koska me kipeästi kaipaamme apua hopeiden kiillottamisessa, suostun ilolla sisareni avioliittoon!"

"Sitten he kaikki menivät Beulahin linnaan ja sulkivat oven järjestänsä, ja siellä he elivät tyytyväisinä ja onnellisina elämänsä loppuun saakka, ja siellä he kuolivatkin, kun heidän aikansa tuli, ja kaikki he haudattiin kimaltelevan Beulah-joen rannoille!"

"Oh! sepä vasta mainio juttu!" huudahti Kathleen. "Paraimpia, mitä koskaan olet kertonut! Mutta muuta hiukan loppua, Nancy rakas! Niin hirveän sääli, että hänen piti mennä naimisiin Kityn kanssa, kun hän ensin valitsi Nancibelin. Olisin kyllä kauheasti paljon pitänyt hänestä, mutta en tahdo ottaa häntä tuolla tapaa!"

"Hyvä, mitä tästä arvelet?" Nancy tuumi silmänräpäyksen verran ennenkuin jatkoi. "Onneksi olkoon, veikkoseni!" huudahtaa prinssi Gilbert de Carey, "ja koska me kipeästi kaipaamme apua hopeiden kiillottamisessa, suostun ilolla sisareni avioliittoon."

"Ei!" huudahtaa Kuningatar. "Tässä ei ole asiat oikealla tolalla! Oletteko varma siitä", sanoo hän kääntyen vieraan ritarin puoleen, "ettei muistonne palaa jonakin päivänä ja ettei teissä herää lady Nancibelia kohtaan sama ihailu, mitä tunsitte nähdessänne hänen tainnuksissa jalkainne juuressa?"

"Nuoren ritarin silmiin tuli harhaileva katse ja hän painoi kädellään otsaansa."

"Nyt jo tunnen sen palaavan!" huokasi hän. "Lady Nancibelia rakastin tosiaankin hurjasti, enkä voi käsittää, miten se pääsi pujahtamaan muististani!"

"Päästän sinut mielihyvällä lupauksestasi!" huudahti kruununprinsessa Kitty ylpeästi, "sillä kosijoita minulla on miljoonia etkä sinä milloinkaan täydellä todella ollut omani!"

"Mutta tämä toinen neito hylkää minut myöskin!" vastaa kovaonninen nuorukainen kyynelten tipahtaessa hänen kotkansilmistään tulipunaiselle viitalle.

"Tahdotko siirtää häidenvieton siksi kunnes olen kahdeksantoista täyttänyt ja linna on saatu kuntoon?" kysäisee lady Nancibel vastahakoisesti.

"Koska niin on oleva, lupaan valalla odottaa", lausuu ritari. "Ja kultakutrista kaunotarta pyydän ottamaan huomioon veljeni toivomuksia. Minun veroiseni hän kenties ei ole, mutta onpa yhtä kaikki komea nuorukainen."

"Minä merkitsen hänet kosijoitteni listaan numerona kolmesataaseitsemäntoista", vastaa kruununprinsessa Kitty kainona kuin orvokinkukka. "Enempää hänen ei sovi odottaa, eikä minun enempää luvata."

"Sitten he kaikki elivät keltaisessa linnassa suuressa onnessa kuolemaansa saakka, ja heidät haudattiin kimaltelevan Beulah-joen rannoille! — Miellyttääkö tämä sinua enemmän?"

"Kerrassaan ihanaa!" huudahti Kitty, "ja se kohta, missä puhutaan minun vaatimattomuudestani, oli kaikista hullunkurisin! — Voi, jospa siinä olisi jotakin tottakin. Mutta pelkäänpä, ettei Gilbertistä ole satujen keksijää eikä toteuttajaa."

"Kyllä jotain sentään tapahtuu!" huudahti Peter. "Minä kaivan jok'ikinen päivä kunnes löydän kultarahat."

"Sinä olet itse kultaruukku, oikein kukkurainen kultaruukku!"

"No, Nancy, juokse nyt kirjoittamaan muistiin satusi niin kauan kuin vielä muistat sen!" sanoi Carey-äiti. "Se on sinulle hyvä ainekirjoitus-harjoitus ja sinä yhä paremmin kerrot kuin kirjoitat juttujasi."

Tätä satujen sepittämistä Nancy harjoitti silloin tällöin, ja oli tehnyt sitä jo pikku tytöstä alkaen. Joskus viime aikoina Carey-äiti katseli vanhinta poikastansa miettien mielessään, että eikö hän ehkä sittenkin ollut muita poikasia harvinaisempi, höyheniltään loistavampi, laulultaan suloäänisempi — ehkä nuori kotka, jonka vahvat siivet kantaisivat hänet muita korkeampaan lentoon!