X.
Toini Swan translation
CAREYN PERHE MUUTTOPUUHISSA.
Rouva Careyn vuokrasopimus oli voimassa vielä neljä vuotta eteenpäin, ja koska hän luonnollisesti halusi vapautua tästä rahallisesta edesvastuusta niin pian kuin suinkin mahdollista, niin annettiin heti Charlestownin talon vuokraaminen asiamiehen toimeksi. Jo kolmen päivän kuluttua onnistuikin tämän hankkia vuokralainen, ja koska kapteeni Carey oli saanut asunnon hyvin edullisilla ehdoilla, saattoi asiamies helposti koroittaa vuokrahinnan rouva Careyn hyväksi sadalla dollarilla vuodessa.
Tämä oli huhtikuun alussa ja eversti Wheeler oli jo kirjeellisesti tiedustellut, oliko keittiökasvitarha muokattava kylvökuntoon. Oli lopullisesti päätetty, että tytöt lopettaisivat kevätlukukauden kesken, ja että perhe muuttaisi Beulahiin Gilbertin pääsiäisloman aikana.
Carey-äitiä arvelutti heittää tyttöjen koulunkäynti lopettamatta, mutta hän oli vakuutettu siitä, että Nancyn ja Kathleenin ikäisille tytöille uuden kodin kuntoonasettaminen olisi innostuttavampi ja kasvattavampi sekä heidän vastaiselle kehitykselleen paljoa hyödyllisempi kuin muutamien viikkojen luvut.
Nuoruus rakastaa vaihtelua; se elää alituisesti uusien tapahtumain ja seikkailujen odotuksessa, ja sitä kun ei milloinkaan haittaa mitkään epäilyt suunnitelmiensa käytännöllisyyteen nähden, niin Careyn lapset olivat täynnä vilkasta toimintahalua ja tarmoa juuri nyt. Charlestown, vanha talo, jokapäiväinen elämä, kaikki oli isän kuoltua muuttunut surulliseksi ja ikäväksi. Kaikki kertoi hänestä. Äitikin kaipasi jotain, joka olisi temmannut hänen ajatuksensa menneisyydestä ja antanut niille siivet, jotta ne voisivat lentää tulevaisuuteen toivoa ja lohtua kohti. Talossa oli nyt loppumaton touhu aamusta iltaan ja kaikki toimitettiin hilpeän mielialan hengessä, joka oli kauan ollut kadoksissa Careyn kodista. Kepeäjalkaisia olentoja lensi portaita ylös ja alas ja ikkunain ohi näyttäytyen väliin talon edessä väliin takana, kädessä milloin taulu, postimerkki tai jokunen vati, milloin kynänpyyhkijä, tyyny, vasu tahi lankarulla. Vähemmän kärsivällinen äiti olisi tuskaantunut kun kuorossa alinomaa huudettiin: "Minne tämä pannaan, äiti?" "Mihin tämä mahtuu?" "Saammeko heittää tämän pois?" Kun Gilbert palasi koulusta neljän tienoissa, niin ilma kajahti vasaroimisesta, sahaamisesta, viilaamisesta, laatikkojen avaamisesta ja sulkemisesta, ja oli aivan verrattoman hauskaa kun täytyi (tahi ainakin melkein täytyi) huutaa toisilleen täyttä kurkkua melun ja hälinän läpi ja vastaus tuli takaisin mahdollisimman korkeassa äänilajissa. Peter kokoili loppumattomia kasoja tavaraa vajaan, missä pakkaukset toimitettiin, mutta kalleimmat aarteensa hän säilytti katuveräjän luona olevassa vasussa siinä luulossa, että ne hänen henkilökohtaisena matkatavaranaan vietäisiin asemalle. Kasa kasvoi kasvamistaan: villainen lammas, kaksi Noakin arkkia, pulloja ja lukemattomia pulikoita, pussillinen pyöreitä kiviä, rikkinäinen leikkiveturi, kaksi porsliinista linnunmunaa, appelsiini, banaani ja joitakin pähkinöitä, ongen siima, lapio, nuorakerä y.m. Nämä esineet suovat aavistuksen Peterin tavarain laadusta, vaikkei suinkaan niiden lukumäärästä.
Ellen, keittäjä, puuhaili voimainsa takaa, sillä hän oli nyt viimeistä viikkoa Careyn perheen työssä. Hän oli jäävä Charlestowniin, kuten kaikki muukin, mikä kuului vanhaan elämään Carey-äidin ja myrskylintujen lähtiessä ajelehtimaan tuntemattomille vesille satamasta satamaan. Koska Joanna perheestä erotessaan oli osoittautunut hyvin vähän romanttiseksi, päätti Nancy koettaa vaikuttaa Ellenin tunteisiin. Hän antoi hänelle luettavaksi englantilaisen romaanin Merriweatherin perhe, missä vanha uskollinen palvelija ei ainoastaan ollut seurannut isäntäväkeään linnasta hökkeliin, palvellen heitä siellä vuosikausia ilman palkkaa, vaan oli päälle päätteeksi itsepintaisesti vaatinut emäntäänsä ottamaan lainaksi kaikki hänen säästönsä. Ellen oli kovasti pitänyt Merriweatherin perheestä ja sanoi sen olevan parhaimman kirjan, minkä hän eläessään oli lukenut, ja ehkä Nancy-neitiä huvittaisi tietää, hän kun aina oli niin osanottavainen, että hän (Ellen) oli saanut paikan Salemissa, lähellä Joannan herrasväkeä, ja että hänelle oli tarjottu viisi dollaria kuussa enemmän kuin mitä hän oli Careyn perheessä saanut. Nancy onnitteli häntä lämpimästi, ja sitten hän repien Merriweatherin perheen palasiksi, pisti sen keittiö-uuniin Ellenin poistuttua huoneesta vähäksi aikaa. "Jos milloinkaan kirjoitan kirjan," huudahti hän, työntäen raivokkaasti tuleen Gvendolenin ja Reginald Merriweatherin, hovin rouvan ja etupäässä uskollisen palvelijattaren — "jos milloinkaan kirjoitan kirjan," toisti hän pontevalla kädenliikkeellä, "ei siinä saa olla valeita; — mutta se taitaakin silloin tulla ikäväksi," lisäsi hän miettivästi muistaessaan kuinka hän oli itkenyt, kun Merriweatherin Bridget oli nenäliinassa tuonut sadan punnan säästönsä emännälleen. Näinä muuttovalmistuksen päivinä Nancyllä oli melkein joka toinen minuutti jokin uusi tuuma mielessä ja hänen arvovaltaisuutensa kasvoi suunnattomasti perheen silmissä.
Vanhimman tyttärensä ehdotuksesta rouva Carey möi hienon flyygelinsä ja sai vaihdossa vanhanaikuisen pianon sekä sataviisikymmentä dollaria. Se oli ollut hyvän, vanhan sedän häälahja, sedän, joka varmaankin ilolla olisi auttanut sisarentytärtänsä tämän nykyisessä pulassa, jos hän olisi ollut vielä elossa.
Hihat käärittyinä, kiharainen tukka tomun ja hämähäkin verkkojen peitossa lensi Nancy eräänä iltana illallisen jälkeen ullakolta Kathleenin huoneeseen. "Minulla on taas tuuma!" puheli hän kuiskaamalla.
"Sinulla on pian niin monta tuumaa, ettei kukaan enää piittaa niistä," kiusotteli Kitty.
"Tämä on aijottu vain sinun korvillesi, Kitty."
"Oh! se muuttaa asiaa. Kerro joutuin."
"Tämä on tuuma, joka voi vapauttaa meidät Carey-suvun kirouksesta!"
"Se ei käy päinsä, Nancy; tiedäthän ettei se käy. Sinä ehkä voisit keksiä jonkun keinon, mutta emme koskaan saisi siihen äidin suostumusta."
"Hän ei saa tietää mitään. Kuinka voisin ajatella vetää äidin tapaista, hyvää ja suloista naista, sellaiseen juoneen!"
Tämä sanottiin niin salaperäisesti, että Kathleen melkein epäili Nancyn suunnittelevan verenvuodatusta. Selitykseksi mainittakoon, että kun luutnantti Carey ja Margaret Gilbert olivat menneet naimisiin, Ann Chadwik-serkku oli lahjoittanut heille neljä korkeata, mustan- ja valkeankirjavasta marmorista valmistettua hautauurnan tapaista uuninhyllykoristetta; mutta sittemmin, tuntien, ettei hän vielä tarpeeksi ollut osoittanut hyväksyvänsä heidän avioliittoansa, hän osti ison, kipsisen kuvaryhmän, nimeltä Likainen Poika.
Careyt olivat usein muuttaneet asuntoa kuten kaikki meriupseerin perheet, mutta silloinkin kun he olivat muut tavaransa jättäneet säilytettäväksi, Ann-serkku jalomielisesti maksoi rahtikustannukset ja lähetti heille uuninkoristeet sekä Likaisen Pojan. "Tiedän kuinka rakas teille on kotinne." oli hänen tapana sanoa "ja kuinka suuresti kaipaatte uurnianne. Koska kerran olen sattunut antamaan teille kauniita lahjoja, joita on vaikea kulettaa, tulee minun pitää huolta siitä, että saatte pitää ne kodissanne ilman vaivaa ja kustannuksia!"
Niinmuodoin nämä vihatut esineet nyt kuusitoista vuotta, lukuunottamatta lyhyttä levähdysaikaa, minkä Careyt olivat viettäneet Filippiineillä, olivat synkistyttäneet heidän olemassaoloaan. Kerran kun amiraalin kunniaksi pidettiin erikoisen hienot kutsut, oli kapteeni Carey nostanut koko hökötyksen ullakolle, mutta iltapuolella Ann-serkku saapui taloon aivan odottamatta, ja silloin olivat Nancy ja Gilbert Joannan avulla keittiön kautta tuoneet takaisin hänen kalleutensa ja sijoittaneet ne ruokasaliin. "Te näytte siirtäneen koristeet salista tänne," sanoi Ann-serkku päivällispöydässä. "Sehän on hauskaa vaihtelun vuoksi, ja oikeastaan te tässä huoneessa oleskelettekin yhtä paljon kuin muissa; ovathan vieraannekin täällä yhtä paljon."
Ann-serkku oli aina ollut ja oli aina olevakin ahkera vieras talossa, sillä hän oli kiintynyt perheeseen omalla erikoisella tavallaan. Mitähän Nancyllä siis mahtoi olla mielessä Careyn kirouksen suhteen.
"Kuuntele, hyvä tyttö", virkkoi Nancy nyt Kathleenille suljettuaan oven. "Sinä tiedät, että porsliinien pakkaaja tulee aikaisin huomenaamulla, ja että ruokasalin lattia on jo tälläkin hetkellä täynnä tynnyreitä, laatikoita ja olkia?"
"Tiedän."
"Silloin me kaksi, jotka olemme kasvaneet näiden hautauurnien synkässä varjossa ja nähneet aina syntymästämme saakka tuon siistin äidin hieroskelevan tuon vastahakoisen pojan korvia, — silloin minä ja sinä tahi ehkä oikeammin sinä ja minä ryhdymme omin neuvoin pakkaamaan, ennenkuin saapuu se oikea tavarainpakkaaja."
"En sittenkään vielä voi seurata älysi lentoa, tyttöseni!" sanoi neuvoton Kathleen yrittäen sovittaa sanansa Nancyn puhetavan henkeen, vaikkei se milloinkaan oikein onnistunut.
"Älä sano 'tyttöseni', sillä minä olen nyt emäntä, ja sinä olet apuvaimoni, mutta jos olet tarkka ja autat minua pakkaamaan, niin suuri valo on sinulle koittava", vastasi Nancy. "Kun Charlestownista muutetaan Beulahiin, saattaa tapahtua, että eräät rakkaat esineet joutuvat traagillisen kohtalon alaisiksi, vaikkakin Ann-serkku tietää Careyn perheen järjestystärakastavaksi. Mutta jos onnettomuuksia sattuu ja sattuva on, ei niiden aiheuttajista tule koskaan kukaan muu tietämään kuin sinä ja minä. Mikä aika soveltuu mielestäsi paremmin pakkaukseen, keskiyö vai kukonlaulun-aika, sillä pakkaus on meidän tehtävämme!"
"Minä suorastaan vihaan kukonlaulun-aikoja, tiedäthän sen", vakuutti Kathleen. "Eikö nyt sovi? Ellen ja Gilbert ovat ulkona, ja äiti laulaa Peteriä nukuksiin."
"Hyvä on; tule pois; ja astu varovasti. Se ei kestä kauan, sillä minä olen kaiken suunnitellut hyvin ja perusteellisesti. Älä läähätä ja puhku tuolla tavoin! Äiti kuulee!"
"Minä olen niin kiihdyksissäni", kuiskasi Kathleen heidän hiipiessään takaportaita alas ja mennessään saliin noutamaan uurnoja, jotka he hiljaan kantoivat ruokasaliin. Kun tämä oli saatu onnellisesti suoritetuksi, otettiin Likainen Poika inhoittavalta jalustaltaan (se oli meksikolaista onyksia ja Ann-serkun lahja myöskin) ja kumarassa kulkien osittain pidätetystä naurusta, osittain Likaisen Pojan raskaasta painosta, he hilasivat senkin ruokasaliin.
Nancy valitsi erittäin ison ja tilavan tynnyrin. He panivat vähän (hyvin vähän) pehkuja pohjalle, sitten pari raskaita voimistelupainoja, sitten hautauurna, sitten hiukan olkia ja toinen hautauurna poikittain. Tyhjät paikat välissä täytettiin huolellisesti raskailla painoilla. Kaiken tämän päälle laskettiin raskas Likainen Poika, ja sen päälle toinen pari hautauurnoja, toiset voimistelupainot ja enemmän olkia.
Työnsä he olivat toimittaneet nurkassa, missä tynnyri oli; nyt he vain asettivat kannen paikoilleen ja heittivät sen päälle huolimattomasti palasen säkkikangasta. Koko toimituksen aikana Kathleen oli nauraa tirskunut niin hysteerisesti, ettei hänestä ollut paljon mitään apua — päävehkeilijä sai suurimman työn suorittaa. Ilta ei ollut muiden iltojen kaltainen. Tytöt valvoivat vielä vähän aikaa nauraakseen, sitten he panivat maata, ja heräsivät hetken kuluttua, rupesivat uudelleen nauramaan ja niin edespäin. Nancy sepitti Ann-serkulle useita Beulahissa päivättyjä kirjeitä, missä ikävää tapaturmaa selostettiin ja pahoiteltiin. Hän oli niin vallattomalla tuulella sitä tehdessään, ettei hän voinut muistaa elämässään toista niin hilpeän hauskaa yötä. Ei pieninkään omantunnonpistos laimentanut hetken iloa eikä sumentanut jännittävän odotuksen riemua.
Aikaisin seuraavana aamuna Nancy oli alakerrassa ja hänen onnistui olla ensimmäisenä vastaanottamassa porsliinien pakkaajat. "Yhden tynnyrin täytimme jo eilisiltana", selitti hän heille. "Oletteko hyvä ja naulaatte tämän kiinni ennenkuin ryhdytte työhön?" Sen yksi miehistä heti paikalla tekikin.
"Tavarat joutuvat asemalle vietäväksi jo tänään iltapuolella", sanoi pääpakkaaja rouva Careylle.
"Olkaa varovaiset, olettehan?" pyysi rouva Carey. "Porsliinimme ja lasimme, kellomme ja kaikki pikku aarteemme ovat meille hyvin rakkaat."
"Niinkauan kuin käytätte James Perkins & Co:n liikettä, ei tule mitään särkymään", vastasi pakkaaja.
Nancy pistäytyi silmänräpäykseksi huoneeseen lausuakseen parisen sanaa taitavalle, erehtymättömälle J. P. & C:lle. "Tuon nurkassa seisovan tynnyrin suhteen ei tarvitse olla varovainen", virkkoi hän huolettomasti. "Siinä ei ole mitään arvokasta."
James Perkins lähti aikaisemmin iltapuolella kotiin jättäen poikansa lopettamaan työn. Poika vasaroi, leimasi ja maalasi osoitteita voimainsa takaa. Likaisen Pojan tynnyri nurkassa erillään muista näytti hänestä olevan muita tärkeämpi, joten hän omisti sille aivan erikoista huolta. Hän liimasi siihen varoitusleimoja: yhden "Särkyvää tavaraa", yhden "Tämä puoli pystyyn", kaksi "Lasia, varovaisesti pideltävä" ja löydettyään taskustaan vielä useita "Tarkasti varottavia"-leimoja, kiinnitti hän tynnyriin muutamia niitäkin ja kuletti sitten kaikki laatikot, huonekalut ja tynnyrit rautatien rahtitavaraosastoon.
Mies, joka pani tavarat vaunuun, kiinnitti erikoisesti huomiotaan Likaisen Pojan laatikkoon. "Kas kun ette jalan, käsissänne kantaen vieneet sitä Greentowniin", ilkkui hän. "Mitä kallista se sitten sisältää?"
"Mitä te siitä huolehditte, mitä se sisältää", vastasi nuori Perkins. "Teidän asianne on vain vastata siitä, ettei sitä kukaan eikä mikään satuta! Tuleeko tällainen tavarajunaa vaihtamaan matkalla Greentowniin?"
"Eikä; ellei aika käy ikäväksi, jotta keikahutamme ne ylösalasin lystiksemme." Perkinsin vastustaja kantoi pysyväistä kaunaa kaikille tavaramiehille ja kuorma-ajureille, sillä hänestä tuntui, ettei työtä olisi ollut juuri ollenkaan, jos he olisivat kuolleet tahi muuten maasta hävinneet.