XI.

HARTAUSHETKI UUDEN KODIN KYNNYKSELLÄ.

Tästä hetkestä alkaen muutto sujui tasaisesti ja rauhallisesti, eikä Careyn perheen oma lähtö Greentowniin lauhkeana, keväisenä huhtikuun päivänä ollut mitään verrattuna edelläkäyneisiin raskaisiin valmistustöihin. Kaikki matkatavarat ja irtaimisto oli pantu junaan jo viikkoa aikaisemmin ollakseen ennen heitä perillä, ja varsinainen muutto suoritettiin perjantaina, jotta Gilbert voisi käyttää loma-aikansa joka hetken uuden kodin kuntoonpanemiseen. Eräs hänen tovereistaan oli pyytänyt häntä luokseen pääsiäisajaksi ja Gilly olikin luvannut ja sanonut äidilleen huolettomasti: "Arvelin, ettette kaipaisi minua kotona, kun järjestätte kaikki paikoilleen; miehethän ovat aina vain tiellä, siksi lupasin Fred Bascomille viettää lomani hänen luonaan."

"Fredin luona! Ainoa miehemme! Carey-suvun ainoa tuki!" huudahti hänen äitinsä ovelan tahdikkaasti. "Ei toki, Gilly rakas, minä tulen tarvitsemaan neuvoasi joka hetki! Entä kuka määrää kylvöt — sillä mehän olemme vain vaimoväkeä? Ja kuka kaiken vasaroimisen ja nikkarityöt suorittaa? Sinä olet aina niin suurenmoinen kun sellaiset asiat ovat kyseessä, että olet enemmän arvoinen kuin me kaikki yhteensä."

"Vielä mitä, mutta jos te niin kovin tarvitsette minua, niin tietysti minä tulen mukaan", sanoi Gilbert, "mutta Fred sanoi, että hänen äitinsä ja sisarensa suorittavat aina tuollaiset asiat omin neuvoin."

"'Omin neuvoin' Fredin kotona", huomautti rouva Carey, "merkitsee hovimestaria, miespalvelijaa ja rahaa yllin kyllin kaikennäköisen apuväen palkkaamiseen. Ja vaikka luonnollisesti pidät paljon Fredistä, joka on niin hyväntuulinen ja hauska toveri, olet tietysti huomannut kuinka itsekäs hän on!"

"Älähän, äiti, sinä et ole nähnyt Fred Bascomia kuin korkeintaan kuusi kertaa!"

"En olekaan, enkä muista ensinkään mitä hänessä näin viitenä viimeisenä kertana, sillä jo ensimmäisen kerran hänen meillä ollessaan olin selvillä kaikesta siitä, mitä minun on tarpeellista tietää", vastasi rouva Carey tyynesti. "Mutta myönnän, että hän on tavallaan hauska ja miellyttävä poika."

"Ja epäilemättä hänen onnistuu hävittää porsas itsestään, ennenkuin se kasvaa isoksi", virkkoi Nancy kulkiessaan huoneen poikki. "Minusta se röhki ja tonki aikatavalla, kun viimeksi olimme yhdessä."

Eversti Wheeler oli Greentownin asemalla Careyn perhettä vastaanottamassa ja hän oli itse rouva Careyn ja Peterin kyytimiehenä Keltaiseen taloon ajettaessa. Toiset seurasivat heitä kyytihevosella ja viimeisenä ajoivat kuormarattaat kukkurallaan matka-arkkuja ja muuta muuttotavaraa. Kevät oli hyvin aikainen, tiet olivat jo rapakosta kuivat, puut olivat hiirenkorvilla ja kaikilla päivänpuolisilla rinteillä vihersi jo tuore ruoho. Kun Careyt ensimmäisen kerran olivat nähneet tulevan kotinsa, olivat he tulleet kylään lännenpuolelta ja Keltainen talo oli viimeinen jalavain varjostamalla kylätiellä, aivan Beulahin laidassa. Nyt he asemalta tullessaan kulkivat joen yli ja ajoivat itäisen Beulahin läpi pitkin tietä, joka oli tuntematon kaikille muille paitsi seurueen sankarina ja oppaana olevalle Gilbertille. Jo tulikin tuo rakkaassa muistossa säilynyt talo näkyviin, ja kun molemmat ajoneuvot olivat pysytelleet yhdessä, tervehdittiin sitä äänekkäin eläköön-huudoin.

Se oli heidän mielestään entistään vieläkin kauniimpi, ja paljoa mukavampi, paljoa hauskemmalla paikalla. Vajan ovi oli auki ja sinne olivat huonekalut pinotut, ja pengermällä oli kokonainen vuori arkkuja ja laatikoita.

Bill Harmon seisoi pääovella myhäillen. Hän toivoi saavansa hyviä kauppatuttavia ja oli paitsi sitä hyväntahtoinen mies.

"Luulin jo ettette tulisikaan tänä iltana", huusi hän heille veräjälle astuen. "Juna on myöhästynyt puolen tuntia. Kyllästyin jo odottamiseen, jonka vuoksi omalla vastuullani rupesin aukomaan teille hiukan tavaroita, että pääsisitte alkuun. Ei kai mitään illallista tule tässä talossa syötyä tänä iltana?"

"Meillä on illallinen matkassa", virkkoi Nancy iloisesti, ruveten heti paikalla tuttavaksi.

"Hohoo, kas tepä vasta huoltapitäviä olette! Kas niin! hyppää alas, sinä pikkarainen!" sanoi Bill levittäen käsivartensa. Peter, kädessään useita pieniä esineitä, jotka olivat liian arvokkaat toisten haltuun uskottaviksi, teki työtä käskettyä antaen uudelle ystävälleen useita odottamattomia iskuja vaatteisiinsa kätketyistä kovista esineistä.

"Voi Jerusalemin suutari, oletpa sinä täyteen sullottu, poikanen!" nauroi hän laskiessaan Peterin maahan.

Peter tervehti tätä mieluista ylistystä loistavalla hymyllä, joka samassa silmänräpäyksessä kahlehti Bill Harmonin hänen uhrikseen ja orjakseen. Eipä hän aavistanut seisoessaan siinä huolettomana rattaittensa vieressä olevansa määrätty vastaisuudessa vuosikausia jakamaan puotinsa antimista tälle pienelle pojalle.

Hän ja eversti Wheeler nostelivat joutuisasti kapineita kyytirattailta, sillä välin kuin Careyt astuivat yhdessä talolle vievää tietä jännitetyin mielin ja liikutuksesta väräjävinä. Nancy hengitti raskaasti ja tarttui punoittavin poskin äitinsä käteen.

"Oi, äiti!" kuiskasi hän, "kaikki tapahtuu juuri sillä tavalla kuin olemme uneksineet. Gilbert rakas, älä kiirehdi! Annetaan äidin ensin astua kynnykselle ja kutsua meitä Keltaiseen taloon! Minä lukitsen uudelleen oven ja annan hänelle avaimen."

Carey-äidin kurkkua kouristi, hän tunsi jälleen tämän yrityksen vakavan vastuunalaisuuden painon. Se tulvahti hänen ylitseen aaltoina, voimakkaampana, elävämpänä nyt tosi hetken ollessa käsissä kuin milloinkaan ennen suunnittelujen aikana. Hän astui viimeiselle portaalle ja seisahtaen vavisten oven eteen, sanoi hän hiljaa ja lempeästi: "Tulkaa kotiin, lapset! Nancy! Gilbert! Kathleen! Peter-lintu!" He pujahtivat sisään hiljaa ja äännähtämättä; äidin äänessä oleva uusi vivahdus poisti heidän naurutuulensa.

Nancy ja Kitty kietaisivat käsivartensa äitinsä vyötäisille. Äkillisen vaiston johtamana Gilbert tempasi lakin päästään ja katsahtaen ihmetellen vanhempaan veljeensä teki Peterkin samoin. Oli kotvan äänettömyyttä: sitä kultaista äänettömyyttä, joka on ääriään myöten täynnä ajatuksia, rukouksia ja muistoja, täynnä toiveita ja toivomuksia — niin täynnä kaikkia kauniita, vienoja tunteita, että puheleminen sellaisella hetkellä tuntuisi arvottomalta ja surkealta. Sitten Carey-äiti kääntyi ja Keltainen talo oli siunattu. Veräjällä puuhailevalla eversti Wheelerillä ja Bill Harmonilla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä että kynnyksellä oli pidetty pieni hartaushetki, kun he astuivat talolle katsoakseen tarvittiinko heidän apuaan vielä. "Tuotin sisään kaikki sängyt ja panin niihin patjat", sanoi Bill Harmon. "Arvelin näet, että Nukku-Matti tulee aikaisin tänä iltana."

"Tehän olette erinomaisen ystävällinen ja oiva naapuri!" huudahti rouva Carey kiitollisena. "Ajattelin, että meidän pitäisi mennä jonnekin muualle yöksi. Tekö olette tämän kylän kauppias?"

"Minähän se olen!" sanoi Bill.

"Silloin ehkä tahdotte olla ystävällinen ja tulette tänne kerran vielä tänä iltana tuomaan yhtä ja toista, niin olemme hyvin kiitolliset. Meillä on öljykeittiö, teetä, kahvia, säilykelihaa, leipää ja hedelmiä, mutta voita, munia, maitoa ja jauhoja me tarvitsemme. Gilbert, avaa ruokavasu, ole hyvä, ja Nancy, avaa sinä matka-arkku, missä liinavaatteet ovat. Emme voineet aavistaakaan, että tapaisimme niin ystävällisiä ihmisiä täällä."

"Teidän ruokapöytänne nostin ruokasaliin", sanoi Bill, "ja koetin parastani löytääkseni ruoka-astioita, mutta niitä en saanut käsiini ennenkuin tulitte perille. Kai maar teillä on omat merkkinne, jotta tiedätte mikä laatikko on ensiksi avattava. Löysin ainoastaan sellaisia tavaroita, joista ei nykyoloissa ole mitään hyötyä, luulisin, mutta itsehän tiedätte, kun näette tavarat ruokasalin pöydällä." Kaikki seurasivat häntä ruokasaliin, kun hän avasi oven, Nancy ensimmäisenä, kuten hänen tapansa aina oli, ikävä kyllä. Siellä keskellä pöytää seisoi Likainen Poika tuuhea hiusharja voitokkaasti pystyssä ja sen ympärillä, hautakammion patsaiden tavalla nuo neljä mustaa ja valkoista hautauurnaa. Ehjinä ja kokonaisina ilman pienintäkään vammaa ne seisoivat siinä Nancyn katseltavina.

"Ne eivät ole luopuneet vanhasta tavastaan, ne ovat ensimmäisinä meitä vastaanottamassa", virkkoi rouva Carey yrittäen hymyillä, mutta Nancy ja Kathleen eivät hiiskahtaneet sanaakaan. He seisoivat lattiaan naulittuina tuijottaen Careyn suvun kiroukseen kuin eivät uskoisi silmiään.

"Näyttää siltä kuin ette olisi odottaneet näkevänne niitä, tytöt!" sanoi heidän äitinsä, "mutta ovatko ne milloinkaan olleet meille uskottomia? — Tiedättekö, tällä hetkellä tunnen rohkeutta, jota ei minulla koskaan ennen ole ollut. — Beulah on niin kaukana Buffalosta, ettei Ann-serkku voi usein tulla meitä tervehtimään eikä koskaan ennakolta ilmoittamatta. En tahtoisi pahoittaa häntä enkä loukata hänen tunteitaan, mutta mielestäni voimme vastaiseksi siirtää Likaisen Pojan sekä uuninreuna-koristeet ullakolle tahi vajan ylisille. Mitä te arvelette?"

Eversti Wheeler ja herra Harmon olivat jo lähteneet, ja niin nuoret Careyt kajahuttivat ilmoille raikuvan riemuhuudon. Nancy lähestyi Likaista Poikaa verenhimoinen välke silmissään. "Tule pois, sinä ilkeä, kammottava kappale!" virkkoi hän. "Tartu kiinni toisesta päästä, Gilly, lähdetään menemään vajaan; siellä se on meistä kauimpana, mutta auttaneeko sekään, se on kuin veritahra lady Macbethin kädessä — se ei tahdo lähteä. Kathleen, avaa liinavaatearkku meidän mentyämme. Emme voi kattaa pöytää, ennenkuin olemme päässeet kirouksestamme. Kun olet ottanut liinavaatteet arkusta, ota marmoriuurna kumpaankin käteesi ja raasta ne sinne, missä me olemme. Minun kyyneleeni osoittavat sinulle tietä!"

He löysivät vajan ylisille johtavat portaat ja Likainen Poika nostettiin portaita ylös askel askeleelta hitaasti ja läähättämällä. Kathleen riensi viemään kahta uurnaa alimmalle portaalle, ja juoksi sitten takaisin taloon toista paria noutamaan. Gilbert ja Nancy seisoivat ylimmällä portaalla Likainen Poika välissään neuvotellen paikasta, mistä sen helpoimmin saisi esille, jos tulevien vuosien kuluessa jokin hyvin epämieluisa tilaisuus vaatisi heitä hilaamaan sen jälleen alas.

Äkkiä he kuulivat surkean, kuiskaavan äänen mainitsevan heitä nimeltä. "Gilbert! Nancy! Pian! Ann-serkku on veräjällä!"

Kuului kova romahdus! Ei yksikään inhimillinen olento, olkoonpa hänellä mielenmalttia enemmänkin, olisi voinut kestää tämän yllätyksen iskua, niin odottamattomana se tuli. Gilbertin ja Nancyn kädet päästivät otteensa yhtaikaa ja Likainen Poika romahti lattialle kahdeksi palaseksi haljeten niin onnellisesti, että äiti pesuriepuineen jäi toiseen puoliskoon, poika toiseen — erittäin tervetullut tapaus pojalle, joka jo kauankin oli ikävöinyt päästä eroon äidistä.

"Hän astui junasta väärällä asemalla", huohotti Kathleen portaitten alapäässä, "ja hänen täytyi ajaa hevosella viisi mailia, muuten hän olisi ollut täällä tuntia ennen meidän tuloamme, kuten hänen aikomuksensa oli. Hän on tullut auttamaan meitä talon kuntoonpanemisessa ja sanoo pelkäävänsä, että äiti rasittuu. Pudotitteko jotain? Kiirehtikää alas, minä jätän maljat tänne huonekalujen joukkoon, vai vienkö sisään niistä kaksi, jotta hän luulisi meidän ensimmäiseksi ajatelleen niitä? Ja voi! Ihanhan unohdin. Hän on tuonut Julian mukanaan. Kaksi ruokittavaa lisää eikä sänkyjäkään ole tarpeeksi!"

Nancy ja Gilbert silmäilivät toisiaan.

"Kätke se nurkkaan, Gilly", sanoi Nancy; "ja sanotaan, Gilly —"

"Sanotaan mitä?"

"Näetkös, se on kahtena kappaleena!"

"Niin on."

"Mitä jos tekisimme niitä neljä tahi vieläkin useampia?"

"Kuulehan, mene sinä alas ennen minua, minä tulen heti jäljestäsi! Sulje vajan ovi huolellisesti! — Oletko ymmärtänyt?"

"Olen ymmärtänyt ja sinua ylistän ja ihailen. Minun henkeni on oleva sinun kanssasi, kun sen teet, Gilly rakas, vaikka ruumiillisesti lausun Ann-serkun ja Julian tervetulleeksi!"