XXX.
Toini Swan translation
KOTISOPPI.
Oli myrskyinen perjantai-ilta maaliskuussa, ulkona elämöi tuisku, rakennellen uhkeita lumikinoksia. Beulah oli verhottu kuninkaalliseen kärpännahkaan, eikä ainoastaan verhottu vaan miltei hautautunut siihen. Keltaisen talon hirret narskuivat ja ikkunoille kokoontui lumiköynnöksiä. Pakkanen oli liikkeellä nipistellen varpaita ja korvia, ripustellen jääpuikkoja talojen räystäille ja koristellen metsän puut kimaltelevilla riippuhetaleilla. Tuuli ulvoi arkihuoneen uunissa, mutta suuren takan pesässä hehkui punainen hiillos ja leimuavat liekit heittelivät lepattavia varjoja lasten kasvoille. Ei ole mahdotonta kasvattaa lapsia keskuslämmössä, ja usein se on välttämätöntäkin, mutta ei kukaan voi vaatia, että se kävisi yhtä yksinkertaisesti ja hauskasti kuin takkavalkean ääressä.
Nancyn lämpimässä helmassa hyrräsi tyytyväisenä kolme uneliasta kissaa. Carey-äiti oli suostunut kahteen ja kun Nancy eräänä päivänä ilmestyi koulusta sylissään kolmas, niin hän jotenkin päättävästi lausui kieltävänsä siltä kodin turvan.
"Jos meidän täytyy olla säästäväisiä kissojen suhteen", huudahti Nancy kiihkeästi, "älkäämme ainakaan tällä alottako! se on sankaritar, vaikka se ei siltä näytä. Kun Rideoutin talo paloi poroksi, niin sen poikaset olivat vasussa keittiönuunin vieressä. Kolme kertaa se juoksi sisään liekkien läpi ja toi suussaan poikasen. Se on menettänyt hännänpäänsä ja osan korvastaankin ja toinen silmä on sokea; sano, äiti, mitä nyt arvelet?"
"Arvelen, ettei kukaan äidiksi itseään väittävä voisi kääntää selkäänsä sellaiselle äidille", sanoi rouva Carey empimättä. "Otetaan maitoa tuoppi enemmän, ja teidän, lapset, on silloin tällöin jätettävä jotain lautaselle; te puhdistatte ne aivan säädyttömän kiiltäviksi."
Tänä iltana oli Neuvottelevalla Raha-asiainkomitealla aivan valmistamaton kokous, kenties siitä syystä, että tällä viikolla oli lautasia kiilloitettu ruokapöydässä aivan pelottavassa määrässä.
"Lapset", sanoi Carey-äiti, "olemme säästäneet niin paljon kuin olemme kyenneet, olemme tehneet työtä minkä voimamme ovat sallineet; vaatteisiin olemme kuluttaneet tuskin mitään, mutta tosiasia on yhtä kaikki, että säästössä olevat varamme tuskin riittävät puoleksikaan vuodeksi eteenpäin. Mitä on meidän tehtävä?"
Nancy hypähti pystyyn, hajoittaen kissansa joka suunnalle.
"Carey-äiti!" huudahti hän nuhtelevasti. "Et ole maininnut rahaa uudesta vuodesta saakka, ja minä luulin, että kihnutimme eteenpäin kuten tavallisesti. Laskut ovat maksetut; mikä nyt on hätänä?"
"Niin, laskut ovat maksetut!" vastasi rouva Carey ja hänen nauravassa äänessään tuntui kyynelten vivahdus. "Laskut ovat maksetut, ja meillä on liian vähän rahaa jäljellä! Me syömme niin paljon ja me poltamme paljon halkoja ja öljyä!"
"Talven selkä on taittunut, äiti rakas!" virkkoi Gilbert hurjan vihurin ravistaessa ikkunaluukkuja kuten mäyräkoira rottaa. "Älä kuuntele tuota vihaista tuulta; se on vain maaliskuun pelotusta. Osh Popham sanoo, että lumi on köyhän pellon lantaa; hän sanoo, että kesä tulee aikaisin ja että tulee hyvä heinävuosi. Me saamme viisikymmentä dollaria niitystämme."
"Se on vasta heinäkuussa ja nyt olemme maaliskuussa," sanoi hänen äitinsä. "Toivoakseni pieni ylösalasin käännettävä Van Twillerimme kuitenkin auttaa meitä toukokuun läpi yhdessä muiden tulojemme kanssa. Mutta säästämispäivien aika on mennyt ja nyt ovat ansaitsemisen päivät tulleet, lapsi-kullat. Minä olen vanhin ja suurin, minun on alotettava."
"Ei koskaan!" huudahti Nancy. "Sinä aherrat jo tarpeeksi meidänkin puolestamme, mutta muiden puolesta sinä et saa koskaan ahertaa: saako hän Gilly?"
"Ei ainakaan minun suostumuksellani!" vastasi Gilbert hyvälle kajahtavalla äänenpainolla.
"Ensi talvena, pelkään, täytyy meidän sulkea Keltainen talo ja —"
Carey-äidin huomautuksen loppuosa jäi ikipäiviksi kuulematta; sillä Nancyltä merkin saatuaan Careyn perheen neljä nuorempaa jäsentä kaatui siinä tuokiossa pyörtyneinä lattialle. Nancy oli salaisesti harjoittanut Peterin sisarusten taitavimmaksi pyörtyjäksi, ja hänen lystikkäät yrityksensä jäljitellä Nancyä olivat niin hilpeyttä herättäviä, että Carey-äiti nauraen selitti, ettei kannattanut puhella vakavista asioista tuollaisten lasten kanssa.
"Mutta mami rakas, ethän sinä tarkoita täyttä totta?" mielisteli Nancy taivuttaen soreata päätään äitinsä olkapään yli ja painuen hänen syliinsä, jolloin Gilbert alkoi näytellä mustasukkaista koiranpentua ja muristen ja haukkuen ja tuuppien työnsi karvaisen päänsä äitinsä käsivarren alitse karkoittaakseen Nancyn hänen etuisasta paikastaan, jota tämä uljaasti puolusti. Tietysti Kittykin löysi pienen tyhjän tilan, johon hän saattoi ripustautua, ja Peter kiipesi sukkelasti äitinsä helmaan, joten rouva Carey näytti suoranaisesti uppoutuvan — lapsiinsa! Vuosi takaperin Julian oli tapana ylenkatseellisen näköisenä pysytellä loitolla tuollaisista hellistä perhenäytöksistä, mutta tänä iltana Carey-äidin ojentaessa kätensä ja tukahtuvalla äänellä huutaessa: "Auta, Judy!" hän tunsi olevansa yhtä tuon nauravan, meluavan ryhmän kanssa. Hän ei tietänyt, että tämä käsi ojennettiin hänelle syystä, että juuri samana päivänä oli tullut kirje, missä kerrottiin Allan Careyn tilan käyneen niin huonoksi, ettei hänen henkisestä toipumisestaan ollut enää mitään toivoa. Hän oli iloinen, toivehikas ja tyytyväinen, kirjoitti herra Manson, ja ylisteli lakkaamatta liikeyritystä, johon hän oli upottanut viimeiset tuhantensa. "Me voimme valmistaa sen kymmenellä sentillä ja myydä sen kymmenellä dollarilla", oli hänen tapansa sanoa innostuneena käsiänsä hieroskellen. "Me voimme maksaa vuokraa toimistohuoneestamme viisikymmentä dollaria kuukaudessa! Ja luulenpa melkein, että voisimmekin!" lisäsi herra Manson, "jos meillä olisi tarpeeksi uskoa ja pääomaa!"
"Käsitättehän, rakkaani, että jättäisin Beulahin vain kaikkein kylmimmäksi ajaksi tahi ansaitakseni hiukan rahaa", sanoi rouva Carey silitellen pukuansa, oikaisten kaulustansa ja kiinnittäen paikoilleen Nancyn rajusta syleilystä löyhtyneet hiuspalmikot.
"Minun täytyy heti ryhtyä käsittelemään tätä probleemia", virkkoi Nancy mittaillen askelillaan lattiaa. "Olenkin ollut niin syventynyt Virgiliukseen, niin retoriikkaan ja ainekirjoitukseen vajonnut, etten ole kuukausimääriin ajatellut keinojen keksimistä ja varojen hankkimista, mutta Keltaisesta talosta emme tietysti tule koskaan lähtemään, ja meidän on tietysti hankittava ja ansaittava tarpeeksi rahaa elääksemme siinä. Meidän täytyy tuumia tätä joka joutohetki, kunnes loma-aika tulee ja sitten meillä on oleva melkein neljä kuukautta aikaa koota itsellemme niin paljon omaisuutta, että suoriudumme ensi vuodesta. Minulla on jo itselläni hyvä tuuma. Arvelin odottaa kunnes olen täyttänyt seitsemäntoista, mutta siihen on vielä neljä kuukautta ja se kestää liian kauan. Olen joka tapauksessa kyllin vanha aloittamaan. Tunnen tällä hetkellä olevani kyllin vanha kirjoittamaan muistelmiani."
"Julkaise kirjeesi Amerikan konsulille Breslaussa; niistä syntyy aikamoinen kirja!" kiusoitteli Gilbert.
"Todennäköisesti minä sen teenkin, suulas Gillyni", vastasi Nancy ylpeänä harjaansa heilauttaen. "Ei joka tyttö saakaan kerran kuukaudessa kirjeitä Kiinassa olevalta amiraalilta ja Saksassa olevalta konsulilta."
"Minua et vain saisi kirjeisiin vastaamaan, ei, vaikkapa kirjoittaja olisi itse Saaban kuningatar tahi Intian keisarinna", huudahti Gilbert, jonka kynä oli tuntuvasti heikompi kuin hänen miekkansa. "Halloo, te molemmat siellä! mitä siellä kuiskailette?" huusi hän Kathleenille ja Julialle, jotka olivat vetäytyneet suuren huoneen syrjäisimpään soppeen ja siellä päät yhdessä sopattivat vilkkain elein.
"Meillä on tuuma! Meillä on tuuma! Olemme löytäneet keinon!" lauleskelivat molemmat tytöt lähestyen tanssiaskelin takan ääressä istuvaa ryhmää. "Emme puhu siitä mitään ennenkuin se on pantu toimeen, mutta se on kerrassaan loistava ja niin käytännöllinen."
"Kuinka paljon?" kysyi Gilbert suppeasti.
Tytöt kuiskailivat vielä parisen minuuttia ja näyttivät kertovan kaksikymmentäviisi ensin viidellätoista ja sitten uudelleen kahdellakymmenellä.
"Kolme dollaria ja seitsemänkymmentäviisi senttiä tahi neljä ja puoli dollaria viikossa riippuen olosuhteista!" vastasi Kathleen ylpeästi.
"Oletteko molemmat siinä?"
"Olemme."
"Koko päivänkö?"
Taas päännyökähdyksiä, kuiskauksia ja laskemista.
"Eikä, vain kolme tuntia päivässä."
"Tarvitaanko siihen minuakin?"
"Vain hiukan."
"Sen kohta arvasin!" sanoi Gilbert mahtavasti. "Aina te tarvitsette minua ja vasaraani tahi sahaani; mutta minäkin puolestani aion olla ahkera, niin että saatte nyt itse soutaa venheenne maalle."
"Saat maksun siitä, mitä teet", lausui Julia viekkaasti nykäisten Kathleeniä kylkeen, jolloin molemmat purskahtivat sellaiseen nauruun, joka on vain aivan nuorille suotu.
Samassa kolkutettiin ovelle, ja ympyräportailla kuului joku kopistelevan lunta jaloistaan.
"Mene avaamaan ovi, Gilbert; kukahan näin myöhään tällaisessa ilmassa tulee — vaikka eihän kello ole kahdeksaa enempää! Kas herra Thurstonhan siellä on!"
Ralf Thurston astui sisään punehtuen ja hymyilevänä, iloisena ystävällisestä vastaanotosta, mutta peläten häiritsevänsä ja uskaltamatta oikein näyttää kuinka onnellinen hän oli heidän seuraansa päästessään.
"Iltaa, hyvä herrasväki!" virkkoi hän. "Näettekö, en malttanut odottaa, rouva Carey. Ei pahinkaan myrsky voinut estää minua tulemasta tänä iltana teitä kiittämään."
"Mitä äiti on taas tehnyt?" kysyi Nancy. "Hänen oikea kätensä puuhailee alati, mutta kun hän ei milloinkaan puhu vasemmalle kädelleen tuumistaan, olemme me lapset aina pimeydessä?"
"Ei siitä kannata puhua", sanoi rouva Carey työntäen nuoren miehen ystävällisesti korkeaselkäiseen kiikkutuoliin. "Rouva Harmon, rouva Popham ja minä olemme vain koettaneet osoittaa herra Thurstonille kiitollisuuttamme siitä, että hän opettaa väsyttäviä lapsiamme."
"Kuinka tiesitte, että tänään on syntymäpäiväni?" kysyi Thurston.
"Kirjoitittehan päivän Lallie Joyn syntymäpäiväkirjaan?"
"Kirjoitin tosiaankin; sen olin jo aikaa sitten unohtanut. Minun syntymäpäivääni ei ole koskaan ennen muistettu ja olen jo kahdenkymmenenneljän vuoden vanha."
"Sitten oli jo aika muistaakin!" myhähti rouva Carey.
"Mutta, mitä äiti on tehnyt?" kuului Nancyn, Gilbertin ja Kathleenin kärsimätön kuoro.
"Hän tuli kolkkoon, ilottomaan huoneeseeni ja muutti sen kodiksi", sanoi Thurston. "Kenties hän toivoi, että pysyisin siinä hiukan enemmän ja vaivaisin häntä vähemmän! Joka tapauksessa hän on hankkinut Keltaiselle talolle melkein vaarallisen kilpailijan!"
Ralf Thurstonilia oli tilava, jotenkin ikävä huone Bill Harmonin puodin yläpuolella ja hän söi ateriat leskirouva Berryn luona, joka asui lähellä. Hän oli orpo eikä häneltä riittänyt rahaa ylellisyystavaroihin, sillä kaikki hänen ansionsa meni välttämättömien, opintoaikana tehtyjen velkojen maksamiseen.
Tänä pyryisenä perjantai-iltapäivänä, sillä aikaa kuin opettaja nautti aamiaisensa opistossa, oli rouva Carey kahden naapurinsa avustamana käyttänyt tilaisuutta hyväkseen muuttaakseen Ralfin huoneen mukavaksi ja viihtyisäksi. Vanha, halkeillut, savuava kamiini oli korjattu pois ja Bill Harmon oli varustanut huoneen käytetyllä Franklin-uunilla, joka hänelle oli jätetty suorittamattoman velan vastineeksi. Se oli valmistettu rasvakivestä ja edessä siinä oli aukenevat luukut niin että saattoi nähdä leimuavat liekit alla päin ja ikävissään istuessa. Olkimatto oven edustalla oli mennyt mukiin syksyaikana, mutta rouva Carey peitti nyt keskilattian kirkkaanpunaisella karvamatolla — se oli jäte Charlestownin talon sisustuksesta. Kumpaankin ikkunaan hän ripusti valkeat, kukikkaat uutimet. Ossian Popham oli hät'hätää kyhäissyt punaisella huopavaatteella päällystetyn varjostimen vuoteen ja pesukaapin eteen ja Ralfin pienen, huojuvan pöydän tilalle oli saatu iso, leveä honkapöytä, jota puolittain peitti vanha kirkkaanpunainen pianovaate. Nähdessään näiden esineiden aikaansaaman hauskan muutoksen Osh kiirehti takaisin vajakamariinsa ja palasi sieltä hetken kuluttua kantaen käsissään parisen kiireisesti kokoonkyhättyä hyllyä. Nämä hän naulasi seinälle ja täytti kirjoilla, mitkä hän löysi vaatekomerosta, lattialta, vuoteen jalkapäästä ja ikkunalaudoilta.
"Ethän sinä niin suuresti pidä väliä siitä missä iltasin istut, Ossian?" kysäisi rouva Popham, joka kaiken päivää oli elänyt ja liikkunut rajattoman tarmon huumauksessa. "Kiikkutuolissasi, näetkös, on turkinpunainen tyyny ja se näyttäisi niin hirveän hauskalta herra Thurstonin huoneessa. Sinähän soitat viulua suurimman osan iltaa ja käyt nukkumaan aikaisin."
"Mitäs minusta väliä!" huudahti Ossian hyväntuulisesti ja katosi heti pyydettyä istuinta noutamaan. Kun hän palasi, oli hänellä lisäksi kaksi suunnattoman suurta, keltaista merinäkinkenkää, jotka hän asetti lattialle molemmin puolin uuninmattoa. "Mitä niistä pidätte?" kysäisi hän rouva Careyltä.
"En ollenkaan", vastasi tämä päättävästi.
"Vai ette?" kysäisi Osh epäuskoisena. "No ihme ja kumma, kaikilla on oma makunsa. Entä mitä sanotte vanhasta pöytälampusta. Löysin kotoa yhden, jonka voin pronssata hienoksi parissa minuutissa, jos rouva Harmon voi hankkia varjostimen Billin tavaravarastosta."
He viipyivät kaikki huoneessa, kunnes tämä viimeinenkin keksintö oli pantu täytäntöön, viipyivät kunnes tuli uunissa oli palanut hehkuvaksi hiillokseksi. Sitten he laskivat ikkunakaihtimet alas, sytyttivät lampun, loivat vielä viimeisen ihailevan katseen huoneeseen ja lähtivät kotiin.
Tämä oli vaatinut vain muutaman tunnin ajatusta ja työtä, ja tuskin mitään rahallisia kustannuksia, mutta voitte kuvailla miltä Ralf Thurstonista tuntui, kun hän kylmästä ja pyrystä astui huoneeseensa. Hänestä näytti joku satujen loihtija käyneen siellä taikojaan tekemässä. Hän vaipui istumaan kiikkutuoliin ja katseli kiiluvaa hiillosta, katseli sitä lämmintä hohdetta, jonka se heitti iloiselle, kirkkaanpunaiselle matolle, katseli hämmästyksen ja ihastuksen huumeessa, kunnes hänen silmänsä sattui lampun vieressä olevaan korttiin — "Syntymäpäivälahja kolmelta äidiltä, jotka ovat kiitollisia teidän työstänne heidän poikiensa ja tyttöjensä hyväksi."
Hän tunsi rouva Careyn käsialan ja riensi Keltaiseen taloon niin pian kuin oli syönyt illallisensa, mutta nyt koko perheen läsnäollessa, hän tunsi olevansa tuppisuu ja tykkänään kykenemätön sanoin ilmaisemaan kiitollisuuttansa.
Oli makuullemenon aika ja nuori väki hupeni vähitellen takkatulen äärestä.
"Suutele äitiä ja sano hyvää yötä, Peter-muru", virkkoi Nancy, ottaen vastahakoista keruubia kädestä. "'Hoc opus, hic labor est', herra Thurston, saada Peter-lintu nukkumaan, kun hän kerran on alakerrassa. Lyö kättä tulevalle opettajallesi, Peter; ei, sinä et saa suudella häntä; ei pikku poikien pidä suudella suuria klassikoita ellei heitä pyydetä."
Thurston nauroi ja nosti riemuitsevan Peterin korkealle ilmaan. "Hyvää yötä, pikku mies!" virkkoi hän. "Pidä kiirettä, että pääset kouluun!"
"Kyllä minä jo melkein voin tulla!" kehuskeli Peter. "Osaan jo lukea 'Herää — jo — poikaseni — päivällä — ei — nukuta, — jo — on — kaste — kuivumassa', kun pidän kirjan ylösalaisin, — enkö osaakin, mami?"
"Osaat sinä, poikani, lähde menemään nyt siskon kanssa."
Thurston avasi Nancylle oven ja hänen silmänsä seurasivat silmänräpäyksen verran nuorta tyttöä hänen astuessaan portaita alas. Vanhassa punaisessa kashimirhameessaan Nancy heloitti tänä iltana kuin mikäkin rubiini. Hänen silmiensä säihky, hänen tukkansa kiilto, hänen huuliensa pehmennyt puna, hänen notkean, nuoren ruumiinsa sulavat liikkeet, herättivät hänen äitinsäkin huomiota, vaikka hän oli tottunut tyttärensä kauneuteen. "Hän on tulemassa nuoreksi tytöksi!" ajatteli rouva Carey kaihomielin. "Minä näen sen jo selvästi, ja pian tulevat muutkin sen näkemään."
Voi! nuori Ralf Thurston oli sen nähnyt jo viikkokausia. Hän ei ollut ehkä niin paljon rakastunut Nancyyn, tyttöön, kuin Nancyyn, tulevaan nuoreen naiseen. Äitiä ympäröivästä sädeloistosta oli jotain tarttunut tyttäreenkin. Nancyssä tuntui alati niiden vaikutusten kosketusta, joiden alaisena hän oli elänyt syntymästään saakka. Häntä ei voinut katsella eikä puhutella tuntematta, että äiti hengitti, kasvoi, kukoisti hänessä päivä päivältä.
Nuori opettaja palasi takkatulen ääreen, missä rouva Carey yhä seisoi mietteisiin vaipuneena.
"En ole milloinkaan ennen saanut olla kahdenkesken kanssanne", sammalsi hän, "ja nyt tartun kiinni tilaisuuteen puhuakseni teille, mitä olette ollut minulle siitä päivin kuin Beulahiin tulin."
"Te olette auttanut minua vaikeuksissani enemmän kuin minä olen saattanut hyödyttää teitä", vastasi rouva Carey rauhallisesti. "Gilbert oli niin kapinamielinen maalaiskouluille, niin yliolkainen, niin halveksiva niiden ansioihin nähden, että täydellä todella pelkäsin hänen aikovan heittää lukunsa kesken opistossa. Te olette käännyttänyt hänet ja siitä olen hyvin kiitollinen."
"Olen tavattoman tyytyväinen kouluuni", sanoi Ralf, "ja tätä perhettä on minun siitä kiittäminen! Teidän lapsenne sekä Olive ja Cyril Lord ovat antaneet vauhtia koululle, ja muut seuraavat heidän jälkiään minkä kykenevät. Koko liudassa — vaikka heitä on kuusikymmentä — ei ole yhtäkään vetelystä eikä laiskuria. Beulah ei ole kolmeenkymmeneen vuoteen ollut niin ylpeä opistostaan ja kiitosta lankee minunkin osalleni. Koetan tehdä Gilbertin ja Cyrilin puolesta mitä heidän vanhempi veljensä tekisi, mutta olisin ollut voimaton, ellei minulla olisi ollut kotia ja tätä liettä innoittamassa minua!"
"Tibi splendet focus!" lausui rouva Carey viitaten Oliven kirjoitukseen uuninreunan alapuolella.
"Olenhan sen tuntenut alusta alkaen!" virkkoi Ralf. "En ole koskaan tuntenut äitiäni, rouva Carey, ja harvojen naisten kanssa olen ollut tekemisissä elämässäni; olen ollut liian köyhä ja työn painama viljelläkseni heidän ystävyyttään. Sitten tulin Beulahiin ja te veditte minut piiriinne, kutsuitte tuntemattoman, ilottoman nuorukaisen pieneen ryhmäänne! Se oli ihanata, ihmeteltävää!"
"Mitä varten on olemassa äitejä, ellei juuri tehdäkseen tätä ja paljon muutakin äidittömille pojille?"
"Niin, kenties ei minulla toiste ole rohkeutta avata suutani; uskokaa siis minua, kun sanon että teidän vaikutuksenne on oleva elämäni käännekohta. En tahdo koskaan, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, tehdä mitään, joka voisi saattaa minut arvottomaksi istumaan tämän takkatulen ääressä! Niin kauan kuin voin käyttää aivojani ja käsiäni työhön, pyrin siihen, että voisin luoda aikanani toisen, samankaltaisen kodin kuin tämä on. Teidän ansionne on, että tyttö, joka minut ottaa, saa minusta paremman aviomiehen kuin muuten, teidän, että lapseni, jos niitä minulle suodaan, saavat paremman isän kuin muuten olisivat saaneet. Olkaa varuillanne, rakas rouva Carey, teidän takkavalkeanne hohtaa pitkän, pitkän matkan päähän!"
Carey-äiti oli liikutettu sydämensä syvimpään sopukkaan. Hän kumartui eteenpäin ja tarttui molemmin käsin Ralf Thurstonin nuoriin kasvoihin, joihin kieltäymykset ja ahkera opiskelu olivat painaneet leimansa. Ralf taivutti vaistomaisesti päätänsä osaksi salatakseen silmiin kihoavia kyyneleitä, ja rouva Carey suuteli häntä otsalle yksinkertaisesti ja hellästi. Siinä samassa nuorukainen heittäytyi polvilleen uuninmatolle; kaiken ihailevan hellyytensä hän laski Carey-äidin jalkain juureen, koko hänen nuorekas ritarillisuutensa leimahti ilmi äskeisen kosketuksen tuottamasta kunniasta.
Ja maailmassa on sittenkin naisia, jotka eivät välitä olla äitejä!