← Table of contents
Keltaisen talon lapset

XXV.

Toini Swan translation

OLIVEN ENSIMMÄINEN VOITTO.

Jos kesäkuukaudet olivat tuoneet paljon muutoksia Keltaisen talon ja Lordien talon asujamille, niin toi syksyaika niitä vieläkin runsaammin. Ann-serkun toimittamiin uudistuksiin oli ryhdytty ja niiden oli määrä valmistua ennen kylmän tuloa. Beulahin Opisto oli alkanut lukukautensa ja saanut kuusi uutta odottamatonta ja perin huvittavaa oppilasta. Onneksi Careyn perheelle ja onneksi Beulahille vanha johtaja, työssään uskollinen, mutta hyvin keskinkertainen opettaja oli kutsuttu Massachusettsiin korkeampaan virkaan; ja vasta pari päivää ennen koulun alkamista eräs nuori, hiljakkoin Bowdoinin yliopistossa lukunsa päättänyt mies, Ralf Thurston haki ja sai toimen. Sitä ihastuksen vavahdusta, joka sähkövirran tavalla kulki koulun naispuolisissa oppilaissa, kun he ensi kerran näkivät Ralf Thurstonin — näkivät hänen nousevan rukoussalin korokkeelle, ja tiesivät hänet omakseen, sitä ihastusta, voi paremmin kuvitella kuin selittää! Ralf Thurston oli arvokas, hän oli oppinut, hän oli erehtymättömästi gentlemanni. Hän oli kaunis, hän oli nuori, hänellä oli tarpeeksi tukkaa (jota heidän johtajillaan oli harvoin ollut), hänellä ei ollut silmälaseja, hänellä oli sointuva ääni ja sellainen puhetapa, että kolmetoista vuotiaat sitä kuullessaan tunsivat suloisten väreiden karmivan selkäpiitään. Hän oli leikkisä ja sukkelasanainen ja hänen naurunsa oli sydämellistä, mutta ken tarkemmin häntä silmäili arvasi, että hän oli kantanut kuormia ja että hänen saavutuksensa olivat kalliisti ostetut. Häntä ei nähtävästi ollut helppo tyydyttää ja tytöt — kaikenikäiset — kulkivat odotuksen jännityksessä, sillä he tiesivät, että tulisivat lukemaan toisella tavalla kuin ennen. Varajohtaja, etevä nainen, joutui joksikin ajaksi aivan pimentoon, ja Beulahin nuorison oli vallannut niin kiihkeä rakkaus klassikoihin, ettei sitä kukaan voinut ymmärtää. Ralf Thurston opetti itse latinaa ja kreikkaa, mutta vanhemmat eivät ensimmältä älynneet sitä salaperäistä yhteyttä, mikä oli olemassa syiden ja seurausten välillä. Kaikki oli niin nuorta, teeskentelemätöntä ja viatonta. Ei ollut pelkoa siitä, että hän olisi ollut mikään simasuinen naisten lumooja, sillä hän oli kauttaaltaan kunnon poika, kyllin miehekäs pitämään valveilla poikienkin mielenkiintoa.

Neljän Careyn ja kahden Lordin liittyminen oppilaitten joukkoon vaikutti elähyttävästi koko kouluun. Mikäli pelkät koulutiedot olivat kyseessä, joutuivat he usein alakynteen maalaisnaapuriensa rinnalla, mutta Careyt olivat nähneet niin paljon maailmaa, että heillä oli hyvin suuri määrä yleissivistystä, ja se painoi leimansa opiston ilmapiiriin. Olive, Gilbert ja Nancy tulivat korkeimmalle luokalle; Kathleen, Julia ja Cyril lähinnä korkeimmalle.

Nancyn ja Oliven ystävyys oli romanttista ja hehkuvaa laatua. Olivella ei ollut koskaan ennen elämässään ollut todellista toveria; Nancyn ystävät olivat ympäri maailmaa, missä hän oli sattunut asumaan. Olive oli itseensä sulkeutunut, ujo ja jäykkä, vain muutamain valittujen seurassa hän suli. Nancy oli oma itsensä joka seurassa. Nancyn myötätunto, innostus ja mielenlämpö ne Olive Lordin häneen kiinnittivät ja Oliven lahjakkuus sekä hänen rakkauden kaipuunsa olivat vanginneet Nancyn.

Kahta ajatustavaltaan erilaisempaa olentoa oli mahdotonta ajatella. Olive oli elänyt Beulahissa seitsemän vuotta ja isän kummallisuudet sekä eristäytyminen maailmasta vaikuttivat sen, että hänellä oli tuskin ollenkaan tuttavia; mutta jos Nancy olisi ollut luostariin teljetty, niin hän ennen kuukauden kuluttua olisi koppinsa ikkunasta hankkinut itselleen laajan tuttavapiirin. Hänessä oli kiihkeä myötätunto lähimmäisiänsä kohtaan ja milloin hän vain huomasi heidän poikkeavan kunnollisuuden suoralta tieltä, paloi hän halusta johtaa heidät oikealle tolalle. Jos Olive olisi nähnyt humalaisen makaavan maantienojassa, olisi hän tuskin luonut katsetta häneen, saatikka sitten tiedustellut hänen nimeänsä. Nancy olisi, jos mahdollista, käynyt istumaan hänen viereensä, kunnes hän olisi selvinnyt, tahi pitänyt huolta siitä, että hän olisi joutunut määräpaikkaansa. Hänen oli onnistunut saada nuori Nat Harmon lopettamaan paperossien polttamisen, mutta tämä ei aiheutunut niin paljon pojan vakaumuksesta tupakanpolton vahingollisuudesta kuin hänen ihailustaan Nancyä kohtaan. Tämä lupautui auliisti kantamaan sinistä nauhaa ja istumaan baptistikappelin puhujalavalla Nuorten Raittiusliiton vuosikokouksessa. Juhlan aattona hän olisi ilomielin pitänyt puheenkin, kun presidentti kävi häntä pyytämässä, mutta kauhistuneen Oliven onnistui estää hänet siitä ja hänen äitinsä piti lujasti Oliven puolta.

"Olkoon sitten pitämättä; en minä pidä väliä, mami", vastasi hän huolettomasti. "Minusta tuntuu vain niin ihanalta nousta sininauhaisesta tyttö- ja poikajoukosta puhumaan yleisölle suuren asian puolesta."

"Mitäpä sinä, Nancy rakas, tuolla iälläsi tiedät suuresta asiasta?"

"Oh, enpä todellakaan paljoa, mutta eipä tarvitse paljoa tietääkään, jos vain puhuu ääneen ja selvästi, että kuuluu takapenkille. Olen pannut merkille mitenkä se käy. Oli hirmuisen jännittävää kun näyttelimme 'Ihanaa Ester kuningatarta' raatihuoneella; kun huiskutimme kättämme, ja lauloimme 'Haman! Haman! Kauan eläköön Haman!' minä melkein pyörryin ilosta."

"Se oli hyvin onnistunutta; minäkin pidin siitä. Mutta jos sinä pyörryt ilosta joka kerran, kun jalkasi koskettaa lavaa, on varovaisinta, että kartat sitä!" ja Carey-äiti nauroi.

"Hyvä on, arvoisa rouva, teidän tahtonne on lakini! Kun näette Beulahin nuorison astuvan leveätä tietä, joka vie kadotukseen, ja kurkistavan punaiseen viinimaljaan, niin muistakaa, että te pysäytitte käteni ja ääneni!"

Gilbert ja Cyril olivat paljon yksissä, varsinkin sen jälkeen kuin Cyrilin asemaa Beulahissa oli aika tavalla kohottanut se uutinen, että herra Thurston piti häntä hyvin lahjakkaana matemaatikkona ja kenties luokan etevimpänä oppilaana. Cyril itse, liian kalpea maalaispoika ollakseen neljätoistavuotias, kapeahartiainen, hiljainen ja arka, vastaanotti tämän odottamattoman kuuluisuutensa suorastaan kauhistuen, mutta Oliven ylpeys riemuitsi siitä ja hän nautti veljensä saadessa tunnustusta. Itse hän salaisesti arveli kirjoja tarpeettomiksi milloin värejä ja pensseleitä oli saatavilla eikä ihmekään, ettei hän kohonnut luokan ensimmäisten joukkoon, kun otetaan huomioon, mitä hän puuhaili siveltimen seurassa. Hän maalasi tunnin ennen kouluunlähtöä ja koko lauantaipäivän milloin Keltaisen talon vierashuonetta, milloin Nancyn muotokuvaa, joka oli aiottu Carey-äidille joululahjaksi.

Kathleen ja Julia vetivät nyt yhtä köyttä ja olivat hyviä toveruksia. Kathleen ei ollut koskaan unohtanut omaa rikkomustansa hyviä tapoja ja sukuvelvollisuuksia vastaan; Julia muisti aina Kathleenin kiihkeän katumuksen, joka siitä päivin oli ohjannut hänen käytöstään Juliaa kohtaan. Julia oli hyvä "pänttääjä" ja herra Thurston kiitti hänen oivallista latinanlukuansa, kun hän saattoi muistaa Julian olevan olemassa. Nancyä hänen ei milloinkaan ollut vaikeata muistaa. Nancy, se myönnettäköön, ei ollut erikoisen ihailtava läksyjen kuulustelun aikana. Toisinaan hän tykkänään unohti mitä kirjassa oli sanottu jostain erikoisesta seikasta, mutta hänellä oli tavallisesti sen sijaan korvaukseksi tarjottavana jokin oma, älykäs huomautus. Ensin herra Thurston arveli, että hän sillä koetti salata tietojensa puutetta ja samalla häikäistä opettajansa, ettei tämä pääsisi hänen tietämättömyytensä perille. Myöhemmin herra Thurstonille selvisi mikä oli hänen heikkoutensa ja mikä hänen voimansa. Hän vastaanotti ja muutteli asioita aivan kuin itsestään — koristellen kaikkia tehtäviään mielivaltaisesti niin sanoaksemme ja esitti sanottavansa aina hiukan toisessa muodossa kuin muut tytöt. (Kun hän oli kolmetoistavuotias, hän kerran ommellessaan sievää valkoista esiliinaa sattui pistämään neulalla sormeensa ja tipautti veripisaran ompelukselleen. Kangas oli niin hienoa, ettei hän uskaltanut yrittää mitään puhdistuskeinoja, ja kun työn oli kova kiire, hän tuotapikaa kirjaili vihreän nelilehtisen apilan veritahran kohdalle, ja koko perhe huudahti: 'Tuo oli juuri Nancyn tapaista'.) Kielioppi kiusasi Nancyä, algebra ja geometria tyrmistyttivät häntä, niitä ei voinut kirjailla! Kielet huvittivat, kartanpiirustus ikävystytti häntä ja ainekirjoitus oli hänen ihastuksensa, vaikka hän oli paljoa taitavampi vapaasti esittämään ajatuksensa kuin siirtämään ne paperille huoliteltuun, täsmälliseen muotoon. Luokkakronikoita, ennustuksia, lauluja ja runoja valui ehtymättä hänen kynästään, mutta nämä tuotteet saivat uutta suloa ja viehkeyttä vasta silloin kun Kathleen ne luki kuulijakunnalleen.

Kuinka Beulahin opistolaiset säteilivätkään, paukuttivat käsiään ja pyörittivät päätään ylpeydestä eräänä päivänä ennen kiitosjuhlaa, kun rukoussalissa pidettiin harjoituksia. Olive oli piirustanut suurimmalle luokkataululle 'ensimmäisten siirtolaisten maihinnousun', ja Nancy oli kirjoittanut lystikkään pikku jutun, joka aiheutti runsaasti kättentaputusta sekä paljon naurua nuorissa kuulijoissa. Gilbert oli ottanut osaa painiin ja niittänyt runsaasti kunniaa ja Kathleen päätti improvisoidun ohjelman lausumalla Tennysonin runon —

Oi nuori merimies, valkamas luota juurella kallion katsot ja katsot taikurivanhusta, silmissä ihmetys… Säihkettä seuraa!

Suur' oli mestari, armias taika, kun yli laaksojen aamuina suven, kun yli vuorten ja ihmiskasvoin, kun yli kaiken lauluun kutsuen kimmelsi säihke.

Oi nuori merimies, rantahan riennä, kumppanis kutsu, purtesi työnnä, purjehet nosta! Ennenkuin häipyy se äyrähän taakse, lähteös, joudu, Säihkettä seuraa!

Kathleenin viimevuotisen ruskean samettihameen alta näkyivät pronssinväriset puolikengät ja sukat — uutuus Beulahissa — hänen tukkansa lainehti niin somina suortuvina, ettei sellaista oltu koskaan nähty Beulahissa, ja hänen äänensä oli suloinen kuin rastaan sävel. Eipä niinmuodoin kumma olekaan, että tämä runo tuli opiston muotirunoksi ja asetettiin kaiken lukemisen, kehittymisen ja elämisen johtolauseeksi.

Kiitosjuhlan päivä lähestyi, ja rukoiltiin hartaasti lumentuloa, edes sen vertaa, että syntyisi oikea tunnelma kalkkunapaistia ja karpalokastiketta nautittaessa. Kahdentenakymmenentenä päivänä Carey-äidille johtui äkkiä mieleen, että tänä Uuden Englannin tyypillisenä juhlapäivänä soveltuisi erittäin hyvin viettää heidän tupaantuliaisjuhlaansa. Niinpä Lordin lapset, Pophamit ja Harmonit kutsuttiin kaikki Keltaiseen taloon kello seitsemän illalla. Suuriin valmistuksiin ryhdyttiin. Kirjavia lyhtyjä riippui rivittäin pengermällä; huoneita oli koristettu muutamilla myöhästyneillä astereilla ja muratinoksilla ja valaistus oli niin uhkea, että siitä saattoi päättää jonkun lainanneen lisälamppuja ja kynttilöitä tätä tilaisuutta varten. Puvut olivat täysin tämän tärkeän tilaisuuden arvoiset, sillä Careyn vanha vaatevarasto, joka heillä oli Beulahiin tullessaan, kävi vielä täydestä ja näytti aivan moitteettomalta lampun valossa.

Oliven maalaama Nancyn muotokuva oli valmis ja hän julisti, että oli tuiki mahdotonta säilyttää sitä kätkettynä jouluun asti, joten se saapui Keltaiseen taloon kiitosjuhla-päivän aamuna. Kun Nancy avasi sen kääröstä ja näytti sen ensimmäisen kerran omaisilleen, niin Carey-äidin huulet avautuivat, hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä, mutta hän ei kotvaan virkkanut mitään, niin hän oli ymmällä. Olive oli kirjoittanut kuvan alle 'Nuori huhtikuu'. Nancy seisoi keltaisia kukkia kasvavalla mättäällä hiirenkorvilla oleva puu taustanaan ja käsivarsi ruskean vasikan kaulalla. Vasikka oli seisonut mallina jo aikoja sitten, mutta Nancy oli lisätty kuvaan toukokuun jäljestä. Älykästä päähänpistoa totellen Olive oli kääntänyt Nancyn kasvot poispäin ja maalannut hänen poskensa huhtikuun tuulessa liehuvain suortuvain peittoon. Olive ei ollut taitava kasvonpiirteiden maalaamisessa, hänen taiteensa oli vielä liian karkeata, mutta yhtäkaikki oli Nancy siinä ilmielävänä, vartaloltaan, asennoltaan ja hiuksiltaan niin erehtymättömästi näköisensä, että hänen äitinsä jäi seisomaan henkeään pidättäen. Mitä vasikkaan tulee, niin se ainakin oli Oliven omaa alaa ja olikin maalattu niin, että siinä huomasi neron siveltimen jäljet.

"Vasikasta on parempi kuva kuin sinusta, Nancy", arvosteli Gilbert.

"Eikö Vassu ole ihastuttava?" vastasi hänen sisarensa tyytyväisenä. "Eikö mikä kaunotar tahansa kalpene sen rinnalla? Olen vallan ylpeä siitä, että tulin maalatuksi sen viereen! Pidätkö siitä, mami rakas?"

"Pidänkö siitä?" huudahti hän, "se on ihmeteltävä. Se on lähetettävä Bostoniin arvosteltavaksi ja meidän pitää keksiä jokin keino, millä taivutamme herra Lordin hankkimaan Olivelle parhaimman saatavissa olevan opetuksen. Tämä taulu on parempi sitäkin mitä hän on maalannut minun huoneessani. Minua ei vähääkään ihmetyttäisi, Nancy, vaikka pieni Beulah tulisi suuresti ylpeilemään Olivesta tulevaisuudessa."

Nancy oli haltioissaan äitinsä ylistyksestä. "Minä tunsin sen, minä tiesin sen! Aina minä olen sanonut, että Olive on nero!" huudahti hän käsiään taputtaen. "Ettekö tunne kuinka tuuli puhaltaa hiuksiini ja pukuuni. Ettekö näe, että vasikka märehtii ja on juuri liikahtamaisillaan? Oliven eläimet näyttävät aina siltä kuin ne olisivat juuri liikahtamaisillaan! Oi, mami rakas! kun näet Oliven nykyisin hymyilevänä, ahkerana ja onnellisena, olet varmaankin mielissäsi siitä, että levitit siipesi, niin että hänkin mahtui niiden alle meidän muiden joukkoon? Ja etkö luule, että voisit herra Henry Lordinkin muuttaa 'uuteen asuun', vai onko hän liian vanha Carey-äidinkään muodosteltavaksi?"

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings