YHDESTOISTA LUKU.

Ei ollut enää pitkältä puoliyöhön. Kreivi Gerhard makasi kärsimättömänä vuoteellaan eikä voinut nukkua. Hän luuli kuulevansa linnasta viulujen ja huilujen soittoa ja oli saanut sellaisen vastustamattoman tanssihalun, kokeiltuaan edellisenä iltana ensi kerran tanssitaidossa, että hän alati tahtoi liikutella jalkojaan vuoteessa, vaikka haavalääkäri oli määrännyt hänen pysymään hiljaa ja kehoittanut häntä antamaan sitoa itsensä, jos hän ei voisi voittaa tuota ihmeellisistä halua, jonka lääkäri itse luuli olevan haavakuumeen seurausta. Eilisiltainen tapahtuma Jon ritarin luona oli hänestä kuin unta, eikä hän tahtonut kysyä keneltäkään lähemmin siitä. Kaikki iloinen seurusteleminen oli häneltä ankarasti kielletty. Hän ei nähnyt ketään muuta kuin haavalääkärin ja vanhan Dorthen, joka valvoi uskollisesti hänen vuoteensa ääressä. Kun kreivi ei saanut nukutuksi, kertoi Dorthe hänelle kummitusjuttuja ja satuja tontuista ja noidista, joiden juttujen todenperäisyyden hän kalliisti ja totisesti vannoi. Kreivi vastasi vain hiljaa muristen ja huudahti lyhyesti: "Tyhmää puhetta! Roskajuttuja, eukkoseni!" mutta mitä lempeimmällä tavalla. Dorthe ei näkynyt välittävän moisista vastaväitteistä. Hän huomasi kyllä kertomustensa huvittavan sairasta ja arveli tämän tyytymättömien huudahdusten olevan vain omituista puhetapaa ja osoituksia siitä että tämä kuunteli. Hän istui hiljaa sairaan vuoteen vieressä, lampun valaistessa hänen laihoja, ryppyisiä kasvojaan, ja oli juuri lopettanut kertomuksen tontusta, joka asui Frue Kirken kellotornissa, ja muuttain alituiseen, muotoaan narraili ihmisiä. Väliin se oli hevosena kaivauspaikoilla, ottaen kaikki matkustajat selkäänsä heittääkseen heidät äkkiä veteen ja sitten virnistelläkseen heille. Väliin se ihanana prinsessana tai haltijatarkuningattarena tanssitteli turhamaisia ritareita ilmalinnassaan, muuttuen olkikuvoksi kun he aikoivat syleillä häntä.

"Loruja! Joutavia juttuja!" murahti kreivi taas. "Mutta sinä olet oikeassa, eukkoseni, oli aivan oikein niille narreille, jos semmoista haltijatarta vain on olemassa. Etköhän itsekin liene kirottu noita-akka, joka tahdot kiusata ja hämätä minua?"

Vanha vaimo risti itseään. Silloin avattiin ovi hiljaa, ja drotsi Pietari pisti päänsä ovesta katsoakseen sairasta. Hän oli pukeutunut harmaaseen, yksinkertaiseen talonpoikaispukuun, voidakseen kulkea tuntemattomana salaperäisellä matkallaan, ja ritarillisen töyhtöhatun sijasta hän oli pannut vaaleille hiuksilleen matkahatun punaisesta verasta. Kun Dorthe näki hänet tässä puvussa, huudahti hän pelästyneenä: "Pyhä Gertrud ja kaikki pyhimykset meitä auttakoon! Tuossahan hän on!"

"Kuka!" tiuskasi kreivi. "Oletko sinä riivattu! Eukko hoi, kuka siellä on?"

"Ettekö nuku, jalo kreivi?" sanoi drotsi Pietari, astuen sisään. "Minä tahdoin vain toivottaa teille terveyttä ja sanoa teille hyvästi. Minä lähden tänä yönä matkalle ja olen varustautunut yöilmaa varten."

"Voi minun armollinen nuori herrani, tekö se olittekin!" huudahti Dorthe. "Jumalan tähden, minä luulin punahattuisen tontun muuttaneen itsensä kauniskasvoiseksi, somaksi herraksi, lumotakseen minut."

"Teidän imettäjänne on hullu ja on valmis tekemään minutkin hulluksi!" sanoi kreivi Gerhard tuntiessaan nyt drotsi Pietarin ja ojensi hänelle kätensä. "Te matkustatte — ja minä makaan tässä. No, matkustakaa Jumalan nimessä! Minulla ei ole mitään hätää niinkuin näette ja onhan minulla huvittavaa seuraakin. Mutta olitteko hovijuhlassa? Minkälaista siellä oli? Kenenkä kanssa kuningatar tanssi?"

"Herttuan ja ruhtinaallisten herrojen kanssa. Hän kysyi teitä ja pyysi minun sanomaan ottavansa osaa onnettomuuteenne. — Mene vähäksi aikaa ulos, Dorthe!"

Dorthe totteli, mutta katseli uteliaana taakseen ja jätti oven raolleen. Drotsi Pietari, joka tunsi hänen heikkoutensa, lukitsi oven tarkasti ja istui sitten tuolille vuoteen viereen.

"Kysyikö hän todellakin minua?" sanoi kreivi. "Ei suinkaan teillä vain ole tontun vehkeitä, hyvä ystäväni. Ettehän pidä minua imettäjänne onnenritarina, joka tahtoi tanssia olkikuvon kanssa."

Drotsi Pietari katsoi häneen ihmeissään ja luuli hänen puhuvan houreissa.

"Se on lorua, lastenkamarijuttuja, tiedänhän minä sen", jatkoi kreivi. "Kun minulla ei tässä maatessani ole muuta tehtävää, niin minä uneksin, katsokaa, ja silloin johtuvat kaikellaiset hullutukset mieleeni. No, elkää välittäkö siitä! Mitä te sanoittekaan kuningattaresta?"

"Hänelle on annettu väärennetyt tiedot meidän taistelustamme", vastasi drotsi Pietari. — "Minä en ole siitä puhunut ainoallekaan ihmiselle. — Mutta ehkä te itse" —

"Ainoastaan rakkaalle Pitkäsäärelleni olen siitä puhunut ja aivan peitetyin sanoin. — Mutta mitä kuningatar siitä sanoi?"

"Kuningattaren tahto on, että siitä ei enää puhuta", jatkoi drotsi Pietari. "Hän ei salli ainoankaan ritarin enää kantaa omia värejään, ja näettehän, että minunkin punainen nauhani on poissa."

"Sitä vastaan minulla ei ole mitään!" huudahti kreivi salaamatta iloaan. "Eikä se väri vaatettanut teitä. Teidän täytyy siis matkustaa, ettekä seuraa hovia?"

"En ainakaan aluksi. Mutta nyt hyvästiksi kaikessa tuttavallisuudessa pari totista sanaa. Minä tiedän varsin hyvästi, että te ette erityisesti ole kiintynyt Tanskan hoviin, ettekä voi hyväksyä kaikkea mitä täällä tapahtuu. Mutta te vihaatte kaikkea petosta ja kavaluutta, — te tahdotte olla kaikkia kohtaan hyvä ja rehellinen."

"No se on selvää! Jos voin sen osoittaa teille teossa, niin sanokaa vain suoraan!"

"Me elämme eksytyksen ja pimeyden aikana, jalo kreivi Gerhard! ja parhaimmatkin voivat erehtyä. Kuninkaan ystäviä on vähän, enkä minä tohdi lukea teitä heidän joukkoonsa. Hänen vihollisiansa on paljon, ja he ovat voimakkaita. Mutta Agnes kuningatarta me molemmat pidämme yhtä suuressa arvossa. Luvatkaa minulle hänen tähtensä, — tapahtukoon täällä mitä hyvänsä ja kuinka paljon tahansa teidän mielestänne paheksuttavia toimenpiteitä tanskalaisen hallituksen puolelta — luvatkaa, ettette tahdo ryhtyä mihinkään kuningasta ja valtakuntaa vastaan solmittuun salaiseen liittoon, vaan uskollisena läänitysherrana yhdessä minun kanssani suojelette laillista asiain kulkua Tanskassa!"

"Sitä en niinä ainakaan tähän asti ole tahtonut häiritä", vastasi kreivi hymyillen, "ja maatessani tässä, olette te huolehtinut siitä, etten minä aivan pian tule teille vaaralliseksi naapuriksi. Ja suoraan sanoen, minä en suuresti ihaile teidän valtiotaitoanne enkä teidän kuningastanne, eikä minulla olisi mitään sitä vastaan, jos täällä syntyisi kunnollinen kapina, samallainen kuin se, jota hän itse tuki Ruotsissa. Siitä saivat ihmiset jotakin tekemistä, ei silloin ollut aikaa uneksia tontuista eikä loihdituista prinsessoista. Mutta te olette oikeassa! Kuningattaren tähden on synti ja häpeä toivoa kapinaa. Minä tiedän kyllä, että maan mahtavat ja läänitysherrat ovat levottomia, mutta minä olen tähän asti pysynyt erilläni. Minä en tahdo olla heidän liitossaan, silloin kun ei ole kysymyksessä avoin ja rehellinen taistelu, joka sitäpaitsi olisi laillinen ja oikeudenmukainen."

"Enkä minä enempää toivo, jalo kreivi! Ritarillinen kädenlyönti sen vakuudeksi!"

"Tuossa on! Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että taistellaan, silloin kun ei muuten päästä sovintoon. Mutta salaliittojen ja salavehkeilyjen kanssa en tahdo olla missään tekemisissä, siihen voitte luottaa."

"Se on minulle enemmän-arvoinen kuin muodollinen välikirja!" vastasi drotsi Pietari ja pudisti iloisesti ja luottamuksella hänen kättään. "Voikaa hyvin, jalo kreivi! Ja tulkaa pian terveeksi! Olkaa niinkuin kotona luonani niin kauvan kuin haluatte, ja muistakaa minua ystävänä, huolimatta siitä miten epävakainen onni sattuisikin minun kanssani leikkimään! — Vaikka olemmekin erimielisiä monessa asiassa, niin yhdessä me kuitenkin olemme yksimielisiä: se ylevä kaunotar, joka tahtomattaan saattoi meidät taistelemaan toisiamme vastaan, hän on tästä lähtien rauhan ja sovinnon enkelinä yhdistävä meidän kätemme ja sydämemme näiden öisien taistelujen aikana, jolloin ystävät ja viholliset eivät tunne toisiansa. Jumala olkoon teidän kanssanne! Hyvästi!" Tämän sanottuaan puristi hän vielä kerran voimakkaasti kreivin kättä ja poistui nopeasti. Kreivi nyökäytti hänelle ja vaipui syviin ajatuksiin. Heti sen jälkeen sipsutteli vanha Dorthe taas huoneeseen, asettuen istumaan isäntänsä paikalle kreivi Gerhardin vuoteen viereen, mutta tämä oli niin syventynyt vakaviin mietelmiin, että vanha hoitaja ei enää tänä yönä tohtinut häiritä häntä saduillaan.

Oli kulunut kaksi tuntia keskiyöstä. Juhla linnassa oli loppunut. Nyborgin kaduilla oli autiota ja hiljaista. Kuuta ei näkynyt taivaalla, mutta oli tähtikirkasta, ja himmeässä valaistuksessa astui kaksi kookasta herraa, suuriin umpivaippoihin kietoutuneina, alas linnanportaita. He astuivat ääneti ja nopein askelin laivasiltaa kohti. Heti sen jälkeen ratsasti linnanportista kaksi harmaavaippasta ratsastajaa, ja he katosivat samaan suuntaan ilman vähintäkään melua, aivan kuin olisivat hevoset astuneet villatöppösissä. Laivasillan äärimmäisessä päässä oli punapurjeinen laiva, jolla näkyi liikuskelevan joukko äänettömiä olentoja. Oli autiota ja hiljaista sillalla. Viimeinkin kuului laivasillalta reippaita askeleita ja kannusten kilinää, ja samassa piiloutui pieni kuunteleva kiharapää kaidepuun ulommaisen laudan alle. Nuo kaksi umpivaippoihin kietoutunutta kookasta herraa seisoivat nyt hiljaa, toinen yskähti ja mainitsi matalalla äänellä nimen tai tunnussanan, johon laivasta vastattiin pilliin viheltämällä. Sitten he astuivat laivaan. Silmänräpäyksessä olivat punaiset purjeet nostetut. Navakka lounastuuli puhalteli, ja humisevaa vauhtia hurahti laiva itäisen niemen ohi satamasta. Niin pian kuin laiva oli liikkeellä, tirkisteli pieni mustakiharaineu urkkijapää taas kaidepuun ylitse. Yhdellä hyppäyksellä oli Klaus Skirmen veneessä, ja muutamilla reippailla aironvedoilla oli hän pienen purjelaivan vieressä, joka oli ankkurissa sisäsatamassa, ja jossa hänen isäntänsä ritari Thorstensonin kanssa jo odotti häntä. Tuskin oli punapurjeinen laiva ehtinyt Knutshovedin eli Fyenin itäisimmän niemekkeen ohitse, kun jo pienempi ja nopeampikulkuinen purjelaiva lähti Nyborgin satamasta. Se koetti aluksi hiukan vaivaloisesti pysytellä lähellä niinkutsuttua Länsirantaa eli vuonon metsäkasvuista rannikkoa, ettei painautuisi liiaksi pohjoista kohti, ohjaten kulkunsa Sprogön eteläpuolitse Själlandia kohti. Drotsi Pietari istui itse peräsimen luona. Hän istui vakavana ja sanatonna. Ritari Thorstenson ja Klaus Skirmen olivat myöskin aivan ääneti, ei kuulunut muuta kuin tavalliset ja tarpeellisimmat käskyhuudot venemiehille. Punapurjeinen laiva oli suunnannut kulkunsa Sprogön pohjoispuolitse ja oli pian kadonnut heidän näkyvistään. Päivä alkoi jo sarastaa. Oltiin aivan Korsörin lähellä. Drotsi Pietari tuijotti lakkaamatta ja hiukan levottomana pohjoista kohti. Viimeinkin hän huomasi punaiset purjeet ja näki vieraan laivan luovivan alas Beltiä pitkin. Nyt hän antoi laivansa laskea Korsörin laivasiltaan. Molemmat ritarit astuivat tuntemattomina maihin. He näyttivät matkustavilta kauppamiehiltä seisoessaan harmaissa vaipoissaan sillalla, jossa he paljastivat päänsä ja kumartuivat hiljaa suuren ristiinnaulitun kuvan eteen, joka kultaisen kiehkuran eli sädekehän ympäröimänä seisoi sillanpäässä. Skirmen talutti nopeasti hevoset maihin. Silmänräpäyksessä olivat ritarit tulisten oriittensa selässä, aseenkantaja hyppäsi voimakkaan norlantilaisensa selkään, ja sen enempää viivyttelemättä karauttivat nuo kolme äänetöntä ratsastajaa nukkuvan kaupungin läpi. Melkein jokaisen talon oven yläpuolella oli kiehkuran ympäröimä risti samaten kuin sillalla. Tämä pyhä merkki, joka oli myöskin kylän ikivanha vaakuna, ja josta sen nimikin johtui, oli myöskin kaikissa ammattikuvissa. Vaikka koko kylässä ei ollut ainoatakaan ihmistä valveilla, tervehtivät ritarit melkein jokaisen talon kohdalla, eivätkä kiireessään unohtaneet tätä tavallista kunnianosoitusta. He ratsastivat kaupungin portin läpi vasemmalle pitkin lahtea, josta tie kaartaen kulki Tornborgia kohti. Metsässä, Tornborgin luona, he pidättivät kiivaan ratsastamisensa ja antoivat hevosten huoahtaa.

Nyt vasta katkaisi drotsi Pietari pitkän äänettömyyden. "Olithan sinä, Skirmen, aivan varma siitä, että he olivat siellä!" sanoi hän aseenkantajalleen.

"Yhtä varmasti kuin te ja ritari Thorstenson tässä ratsastatte!" vastasi aseenkantaja. "Herttua ja hänen drotsinsa seisoivat laudalla minun pääni yläpuolella laivasillalla, ja minä voin laskea jokikisen sielun laivalla."

"Montako siellä oli?"

"Minä laskin heitä olevan yhteensä kaksikymmentäyhdeksän miestä sotaväkeä ja laivamiehiä. He näyttivät olevan pahinta roistojoukkoa. Tuskin voi eroittaa heidän kasvojaan, niin ne olivat mustan ja punaisen parran peittämiä. Niillä, jotka eivät istuneet soutupenkillä, oli suuret puukot vyöllä ja leveät sotakirveet kädessä. Se, joka vihelsi, oli pahimman näköinen heistä kaikista. Hän oli iso, väkevä roikale, ja kasvot kuin karhulla, minä näin ne vain puoleksi, punaisen purjeen tähden, joka hulmuili hänen kasvoillaan, mutta voin panna vaikka pääni pantiksi, ettei se ollut kukaan muu kuin Niilo Rauhaton itse, sama juutilainen ryöväripäällikkö, joka pääsi pakenemaan meiltä viime vuonna."

"Niilo Rauhaton", huudahtivat molemmat ritarit hämmästyneinä. — "Mutta eikö purjelaiva ollut norjalainen?" kysyi drotsi Pietari.

"Kaikki laivamiehet olivat norjalaisia, herra. Hurjan näköisiä miehiä, karvalakit päässä ja suuret miekat vyöllä Se, joka istui peräsimessä oli myöskin norjalainen. Mies oli lyhyt ja tanakka, komeassa ritaripuvussa, kultakahvainen tikari vyöllä. He kutsuivat häntä Alfkreiviksi." —

"Alfkreivi! — Vähä-Alf!" huudahtivat molemmat ritarit ja katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa. Kun ritari Thorstenson mainitsi tämän nimen, kalpeni hän suuttumuksesta, ja hänen voimakas kätensä puristautui miekankahvan ympäri. "Seis!" — huudahti hän ja pysäytti ratsunsa. "Jos voisin taittaa Alfkreivin niskan, niin antaisin puolen elämääni sen vuoksi. Mutta kuka on sanonut, että he kulkevat tätä tietä?"

Drotsi Pietari piteli takkinsa lievettä tuulessa. "Näettekö?" sanoi hän. "Tuuli on kääntynyt pohjoiseen. He ovat jo voineet nousta maihin täällä rannalla. Että he aikovat Ruotsiin sen me tiedämme, ja että he suuntasivat alas Beltiä pitkin, sen me näimme. He aikovat varmaankin maihin täällä tai Skjelsörin luona, kulkeakseen Örekrogista salmen yli. Jos tietomme ovat oikeat, aikoo herttua ensiksi Själlandiin. Täällä on hänellä ja marskilla mahtavia ystäviä."

"Skjelsörin luona he eivät nouse maihin!" sanoi Thorstenson. "Siellä tunnetaan Alfkreivi viime vuodesta."

"Silloin he ovat pian täällä!" sanoi drotsi Pietari. "Norjalaiset viikingit eivät taida uskaltaa kovinkaan kauvaksi laivalta. Ei taida herttuakaan uskaltaa julkisesti kulkea ryövärijoukon kanssa maan läpi. Tuskin hänellä on suurempaa saattuetta mukanaan; mutta meidän täytyy joka tapauksessa voida näyttää koko joukolle terästä, jos se on tarpeen."

"Sen voimme tehdä, kun saamme avuksemme kymmenkunnan ritari Rimordsonin rantametsästäjiä!" sanoi Thorstenson. "Tuossahan on Tornborg. Me asetumme tänne tien viereen ja lähetämme teidän aseenkantajanne linnaan."

Drotsi Pietari lähetti heti Skirmenin viemään suullisen sanan Tornborgiin. Sillaikaa laskivat he ritari Thorstensonin kanssa hevosensa syömään pienelle metsäniitylle, aivan tien viereen, nousten itse pienelle kummulle, josta heillä oli laaja näköala Beltin yli. Täältä näkivät he merirosvolaivan punaiset purjeet metsäisen vuoren jyrkänteen rannalla, ja he olivat nyt vakuutetut olevansa oikeilla jäljillä. Thornborgiin oli tuskin kolmesataa askelta metsäiseltä kummulta, jolla ritarit seisoivat. Pian palasi reipas Skirmen, mutta tuoden sen tiedon, että ritari Rimordson oli lähtenyt siksi päiväksi metsästämään, eikä häntä odotettu palajavaksi takaisin Tornborgiin ennen kuin illalla.

"Siis tulkaamme omin voimin toimeen!" sanoi drotsi Pietari. "Voimme olla täällä siksi kunnes herttua on kulkenut ohi. Jokaisen kuninkaallisen linnanherran täytyy auttaa meitä, mutta mitä vähemmän meitä on sitä parempi. Meidän täytyy olla herättämättä huomiota."

"Mutta jos ryövärijoukkue sulkee meiltä tien, täytyy meidän kuitenkin tunkeutua läpi!" huomautti Thorstenson. "Minä osaltani otan katkaistakseni Alfkreiviltä kaulan ja vielä parilta hänen ryövärijoukkueestaan, mutta eihän meillä ole kuin puolenkolmatta miehen voima."

"Te voitte hyvästi laskea meidät kolmeksi täysimieheksi, vaikkapa vähän enemmäksikin, ankara herra ritari!" sanoi Skirmen, ojentautuen suoraksi. "Sen, mikä pituudestani puuttuu, voin ehkä muulla tavoin korvata. Joka tapauksessa te ja isäntäni jo vastaatte yksinänne kolmea väkevää miestä."

"Ei turhia kehumisia, Skirmen!" keskeytti drotsi Pietari aseenkantajansa. — "Juokse sinä tuonne ja paneudu pitkäksesi kiviröykkiön taakse tien viereen, ja anna meille merkki heti kun näet heidän tulevan! He eivät muuta tietä pääse joen yli."

Skirmen hypähti heti norlantilaisensa selästä, laskien senkin syömään metsäniitylle. Sitten hän juoksi osoitetulle paikalle, ja molemmat ritarit asettuivat törmän taakse.

"Haa, jospa saisimme Alfkreivin vangituksi!" huudahti ritari Thorstenson kiivaasti.

"Se on sivuasia, jalo ritari!" vastasi drotsi Pietari rauhallisesti. "Elkäämme innostuko vangitsemaan merirosvoja, muuten unohdamme paljon tärkeämmän tehtävämme!"

"Te olette oikeassa!" sanoi Thorstenson. "Tuon kirotun viikingin tähden minä olen unohtanut melkein kaiken muun. Tämä herttuan asia on aika arveluttava. Jos annamme hänelle aikaa päästä salmen yli, niin on onni meille tarpeen saadaksemme hänet sitten käsiimme. Mutta jos se meille onnistuisikin, niin emmekö me juuri sillä kiiruhda sitä mitä kuningas ja maan ystävät koettavat estää. Ettekö usko, että tämmöinen selvä väkivaltaisuus näin mahtavaa lääniherraa kohtaan voi saada aikaan yleisen katkeruuden ja aseet kaikkien maankavaltajien käsiin?"

"Se on uskallettu askel, mutta välttämätön", vastasi drotsi Pietari — "ja sen mukaan mitä me nyt tiedämme, ei se suinkaan ole väärä. Koska tämä korkea herra on yhteydessä maan tietyn vihollisen, mahtavan norjalaisen merirosvon kanssa, ja sitäpaitsi maassa tuomittujen rikoksellisten kanssa, niinkuin Niilo Rauhattoman, niin voisimme siitä puolustautua, vaikka vangitsisimme hänet tässä paikassa. Mutta vaikka se olisikin mahdollista, niin me emme astu askeltakaan valtuuksiamme ulommaksi."

"Mutta ei olisi hullumpaa, jos saisimme samalla kertaa kiinni Alfkreivin!" alkoi ritari Thorstenson taas hetken vaitioltuaan, ja hänen silmänsä kiiluivat kiihkeästä vihasta. "Jos se kirottu koira todellakin on niin rohkea, että uskaltaa meidän silmiemme edessä nousta maihin, niin tuskin voin pidättäytyä ryhtymästä häneen käsiksi, käyköön sitten muun miten tahansa. Olisipa toki häpeällistä, jos kuuluisa Alfkreivi saisi kulkea koko Själlandin läpi, tulematta sillä matkalla ripustetuksi hirsipuuhun. Tuskin on ainoatakaan rantakaupunkia Tanskassa, jota hän ei olisi ryöstänyt. Hän on saanut aikaan enemmän onnettomuuksia maailmassa kuin on hiuksia hänen kiharaisessa päässään."

"Tunnetteko häntä muuta kuin huhuista?" kysyi drotsi Pietari. "Rohkeutta ja sukkeluutta ei häneltä puutu?"

"Minä tunnen hänet paremmin kuin joku munkki tai piispa itse paholaisen!" vastasi ritari kiivaasti. — "Häntä pidetään sekä Ruotsissa että Norjassa suurena miehenä. Mutta täällä hänet aivan oikein tunnetaan kurjana merirosvona, murhapolttajana ja kirottuna naishäpäisijänä, ja sellainen mies uskaltaa kerskata ruhtinaallisesta syntyperästään ja pilkata rehellistä ja kunniallista ritaria. Ettekö te tiedä, että hän, yhdessä Länsigöötanmaan laamannin Algotin ja hänen mahtavien poikiensa kanssa on ruhtinas Svantopolkin tyttären naittaja, ja että hän on syypää koko minun onnettomuuteeni?"

"Minä tiedän, että te vastenmielisesti puhutte siitä asiasta, jalo ritari! Te olitte rakastunut jaloon ruhtinattareen, ja hän vannoi teille uskollisuuden vasten vanhempiensa tahtoa, mutta minun tietääkseni ei neidon ryöstäjä ollut Alfkreivi, vaan laamanni Algotin poika."

"Niin olikin, mutta Alfkreivi oli apuna eikä edes rakkaudesta, vaan ylpeydestä ja ryöstönhalusta. Koko ylpeä suku on liittoutunut meitä vastaan. Kansleri Pietari ja piispa Brynolf Ruotsissa tahtovat pakoittaa hänet luostariin, ja kirottu Alfkreivi tahtoo antaa hänet ritari Algotinpojalle, kunhan vain puolet hänen läänistään ja tiluksistaan jää hänen ryövärikynsiinsä. Ainoa toivoni, että kerran saan nähdä Alfkreivin hirressä, liittyy nyt itse Ruotsin rohkeaan kuninkaaseen."

"Mutta rakas, urhea Thorstenson, ettekö vaadi liikoja kuninkailta ja ruhtinailta, kun todenteolla tohditte kohottaa silmänne ruhtinattareen?"

"Minä olen yhtä kunnollinen ja jalosukuinen ritari kuin Algotson", — vastasi Thorstenson. — "Jos minä olisin vaikka halvin suutarinsälli ja rakastaisin keisarintytärtä, niin elävän Jumalan nimessä, minä tahtoisin näyttää maailmalle olevani hänen arvoisensa, ja uskaltavani antaa elämäni voittaakseni hänet, huolimatta koko maailmasta, ja sen ylpeistä hallitsijoista."

"Ette suinkaan te kuitenkaan kokonaan ylönkatso niitä rajoja, jotka syntyperä ja säätyarvo asettavat toiveillemme", jatkoi drotsi Pietari ystävällisen osanottavasti. "Niin suuresti kuin kunnioitattekin vapaata ihmisluontoa urhea ystäväni, täytyy teidän kuitenkin myöntää minulle, että on olemassa jotakin suurempaa ja korkeampaa kuin sokeasti seurata onnenpyydettään. Kieltäytymisen suurta lakia ette voi olla tunnustamatta; sitähän maailman mahtavimmatkin enin kaikista saavat totella. Ne, jotka ovat kuningasta lähinnä, saavat jakaa hänen kohtalonsa, ja sydän, ystäväni, niin sydän saa vaieta silloin kun korkeampi ääni puhuu — —"

"Helvettiin korkeammat äänenne ja itsekieltämis-lakinne!" vastasi Thorstenson. — "Kuulukoon se luonnoton laki hallitseville ruhtinaille! He ovat kerran luodut ja syntyneet olemaan valtiotaidon ja kansansa uhreja. Senvuoksi he kantavat kruunua ja valtikkaa, senvuoksi he voivat hallita meitä ja peittää purppuraan surkeutensa; mutta vapaat, jalosukuiset ritarit eivät tunnusta välttämättömäksi sellaista, joka sotii Jumalan ja luonnon lakia vastaan. Minä tiedän kyllä, hyvä ystäväni, mistä tuo hullutus johtui mieleenne. Se oli hurskas kunnioitus kuolevan isän viimeiselle hullutukselle. No, no, olkoon vain niin, mutta isien ja sukulaisten sekaantuminen lasten ihmisoikeuteen ei milloinkaan ole pyhä laki, jonka tähden meidän pitäisi uhrata vapautemme ja onnemme, ja tukahuttaa sielumme parhaat tunteet. Te voitte olla tyytyväinen, että typerä lapsi-kihlauksenne on purettu. Nyt ei teidän enää tarvitse kiusata itseänne niillä haaveilla."

"Minä en tänä hetkenä ajatellut itseäni, jalo ritari!" vastasi drotsi Pietari hiljaa, heittäytyessään viheriälle kummulle ja sinisin kirkkain silmin ihaillessaan kevättaivaan syvää kaarevuutta päänsä päällä. "Minä ajattelin meidän nuorta kruununperillistämme ja pientä prinsessa Ingeborgia Ruotsista. Ovathan he jo melkein sulhanen ja morsian, vaikka he molemmat vielä ovat lapsia. He leikkivät yhdessä samassa turnajaisjuhlassa, jossa ylpeä Ingrid vannoi teille uskollisuutensa, ja te varmana ja itsetietoisena toivoitte voivanne määrätä onnenne. Ihmeellinen ajatus johtui mieleeni nähdessäni lasten leikkivän, ja tietäessäni mitä kumpikaan näistä ei vielä uneksinut, että nämä molemmat viattomat lapsensielut olivat jo salaisesti määrätyt toisilleen ja valitut rakkaudella yhdistämään kaksi kansaa ja valtakuntaa. Se ei minua suututtanut ollenkaan. Se ei minusta ollut kylmästi harkitsevan valtiotaidon sekaantumista kaitselmuksen johtoon, tai lyhytnäköisten ihmisten omavaltaisuuden luonnottomia yrityksiä, niinkuin te sitä kutsuitte. Minusta se oli Jumalan tahdon salainen ilmaus. Minusta tuntui, että nämä lapsensielut olivat määrätyt toisilleen, ennen kuin kukaan näistä ihmisistä oli olemassa, joiden päätöksen ja neuvon mukaan se kerran toteutettaisiin. Minä en tahdo puolustaa tätä mielipidettä, minä tiedän, että te kutsutte sitä haaveelliseksi tai ainakin taikauskoiseksi ja hulluksi, mutta samanlaisena on oma hämärä kohtaloni ollut silmissäni. Tämä haaveilu, joksi minun puolestani sitä saatte kutsua, on kuitenkin — Jumalan kiitos! —. varjellut minun sydämeni erhetyksestä, joka olisi voinut tehdä minut hulluksi — tai, mikä olisi ollut vielä pahempaa, se olisi vienyt sielunrauhani täällä ja tuolla ylhäällä."

"Minä luulen aavistavani mitä tarkoitatte, kunnon ystävä!" sanoi ritari Thorstenson ja puristi sydämellisesti hänen kättään. — "Minä en tahdo vaatia teitä tilille hurskaista unelmistanne. Teidän sydämellänne on vähimmän osaa ylimyksellisessä taikauskossanne, vaikka te sillä saittekin mielikuvituksen tuudittamaan sydämenne uneen. Mutta elkää vaatiko, että minä pitäisin onneni typeriä esteitä viisaana sallimuksena! Minä kiitän teitä onnelliseksi siinä, että te ette todellisesti tunne sitä intohimon voimaa, jota te näytätte pelkäävän: se hävittäisi teidän unelmamaailmanne yhtä nopeasti, kuin tuulenpuuska nämä kiiltävät hämähäkinverkot."

"Kaikki sydämet eivät tunne samalla tavalla!" vastasi drotsi Pietari, ja hänen miehekäs äänensä vapisi syvästä, hillitystä liikutuksesta. "Kun teidän sielussanne kiehuu ja kohisee kuin valtavassa Itämeressä, silloin palaa minun syvää ja hiljaa. Jos en silloin voisi kiinnittää katsettani suureen rauhalliseen ijäisyyssyvyyteen tuolla ylhäällä ja löytää rauhaa kieltäytymisestä, niin nääntyisin valheellisuudessa, teidän saadessanne ilmaa ja lohdutusta voimakkaissa mielenpurkauksissa."

He puhelivat vielä puolen tuntia tuttavallisesti ja sydämellisesti keskenään. He olivat kauan olleet ystäviä, huolimatta ajatustensa eroavaisuuksista, sekä olentonsa että käytöksensä erilaisuudesta. Se into ja uskollisuus, jolla he molemmat palvelivat kuningastaan, perustui aivan erilaisiin käsityksiin kruunun ja kuningasvallan pyhyydestä. Vakava usko siihen teki drotsi Pietarin siksi mikä hän oli kuninkaalle ja valtakunnalle, ja tuo suuri ajatus, että hän tuki horjuvaa valtaistuinta ja säilytti kruunun loukkaamattomana toivorikkaalle ja laillisesti valitulle kruununperilliselle, antoi hänelle voimaa jokaiseen uhraukseen. Ainoastaan kunnian käsite ja ritarilupa uksen rikkomattomuus kiinnittivät ritari Thorstensonin kuninkaaseen, jota hän ei voinut kunnioittaa eikä rakastaa. Monessa suhteessa hän oli yhtä mieltä tyytymättömien aatelismiesten kanssa, ylönkatsoen kuningasvaltaa, jota, niin rajoitettu kuin se olikin, yhäti käytettiin vääryyksiin ja mielivaltaisuuksiin. Mutta hän vihasi melkein yhtäpaljon ylimysten sukuylpeyttä ja itsevaltaisuutta kuin hengellisten herrojen pyrkimistä hengelliseen yksinvaltaan. Sitävastoin hän oli taipuvainen suvaitsemaan sorretun aliluokan kapinahenkeä, ja hän oli Ruotsin kuninkaan Maunu Latolukon harras ihailija, joka suojeli kansan oikeuksia ja kukisti väkivallalla ja väliin julmuudella aateliston mahtavia sukuja. Tästä hän taas joutui kiivaaseen sananvaihtoon drotsi Pietarin kanssa, joka folkungein julman ja laittoman mestauksen jälkeen, oli alkanut tuntea inhoa Ruotsin kuningasta kohtaan, lausuen sen aivan avonaisesti, ja kiitti Tanskaa kaikessa surkeudessaan onnelliseksi, kun ei sillä ollut niin veristä itsevaltiasta eikä kapinakuningasta hallitsijanaan.

"Ei, hyvä ystäväni!" huudahti Thorstenson, "ennemmin voimakas itsevaltias, joka polkee kaikki lait jalkoihinsa, kuin surkea tuulihattu, joka laatii joka päivä lakeja eikä pidä yhtäkään! Ennemmin rohkea, voimakas sankari, joka lyö poikki päitä kuin kaalinkeriä, kuin surkea jäniksen metsästäjä, joka ei osaa muuta kuin juosta naisväen jälessä pimeässä, mutta ei uskalla katsoa rehellistä miestä suoraan silmiin kirkkaalla päivällä! — Ei, ei!" jatkoi hän ja löi miekallaan maahan. "Minä kiitän Ruotsia onnelliseksi siinä, että sillä on Maununsa, vaikka hän sitten löisikin puolen maastaan autioksi, saadakseen muun kukoistamaan ja kunniaan. Ennemmin lujatahtoinen itsevaltias, joka uskaltaa riistää kruunun mielipuolen päästä ja puolustaa sitä, kun lainmukainen hulluinhuonelainen, huivipäinen nahjus, ilman päätä ja sydäntä, joka kutistuu tahdotonna majesteetin symboolin alle! Me palvelemme maailman huonointa herraa", jatkoi hän koettaen hillitä kiivastumistaan, "sitä ette voine kieltää. Te olette hänelle uskollinen; mutta totta puhuen, te ette voi häntä puolustaa. Minä pidän itseni oikeutettuna sanomaan hänestä mitä vain haluan, vaikka sitten suuttuisittekin minulle. Mutta hän on saanut minun sanani, ja voi senvuoksi luottaa uskollisuuteeni, vaikka hän ei ole rehellisen koirankaan palveluksen arvoinen. Ritareina ja sotureina me emme täällä saavuta suurempaa kunniaa, sen te toki tunnustatte; mutta siitä mikä minulla on, minä en tahdo senvuoksi luopua. Jos nyt joudumme sotaan Ruotsin kanssa, niin ritarisanani kunnian kautta, minä en piiloita miekkaani tuppeen, ennen kuin olen puhdistanut jälet siitä kädestä, joka sen minulle antoi, niiden sankarien verellä, jotka nyt meitä ylenkatsovat."

Drotsi Pietari nousi kiivaasti. "Kenelläkään ei ole oikeutta ylenkatsoa meitä", sanoi hän, "ja vääryydellä ei kukaan uskalla sitä rankaisematta tehdä. Tanskan kunniakkaat loistopäivät ovat ohitse, se on totta, mutta kunniamme jättäköön pahinkin vihollisemme loukkaamattomaksi. Jos häpäisemme sitä herraa, jota palvelemme, niin häpäisemme itseämme", jatkoi hän. "Minä en tahdo puolustaa kuninkaan heikkouksia ja paheita, olisi alentavaa mielistellä niitä. Mutta meidän täytyy peittää ne kristillisen rakkauden suojusvaipalla, niin paljon kuin uskollisina palvelijoina voimme, eikä koettaa paljastaa hänen surkeuttaan."

"Teille kahden kesken minä sanon suoraan ajatukseni", vastasi Thorstenson, "vieraiden joukossa minä vaikenen siitä asiasta, ja jos joku vieras uskaltaisi sanoa minulle sen, mitä minä täällä olen sekä sanonut että ajatellut, niin en minä pelkäisi nutistaa häntä siihen paikkaan. Mutta mitä tämä on? Onhan metsä täynnä ihmisiä?" Hän hypähti äkkiä ylös. — "Ja missä ovat meidän hevosemme? Niitä ei näy tuolla niityllä?"

Drotsi Pietari katseli ihmetellen ympärilleen. He kuulivat joka puolelta ääniä, ja metsästäjien ja metsäkoirien melua, ja he näkivät nyt kookkaan, ritarillisen herran vihreässä metsästyspuvussa kepeällä, ruskealla oriilla ratsastavan heidän luokseen törmälle. "Ketä te olette?" huusi metsästäjä ankaralla käskijä-äänellä. — "Täällä on noussut maihin ryöväreitä, ja minulla on oikeus kysyä. Minä olen Tornborgin linnan kuninkaallinen päällikkö!"

"Me olemme turhaan etsineet teitä, ritari Pentti Rimordson!" vastasi drotsi Pietari, ottaen punaisen kauppiaslakin päästään ja ojensi samassa hänelle kuninkaan valtakirjan. "Ketä me olemme, sen näette tästä, jos ette jo ennemmin ole tuntenut meitä?"

"Drotsi Hessel! Ritari Thorstenson!" huudahti ritari hämmästyneenä ja hypähti hevosensa selästä. — "Kuka olisi luullut tapaavansa teidät täällä ja tässä puvussa!" Hän ojensi heille tuttavallisesti kätensä, ja heitti pikaisen silmäyksen valtakirjaan, johon drotsi Pietari viittasi painaen sormen suulleen. Vaikka metsästäjän näytti olevan vaikea lukea, näkyi hän kuitenkin pian ymmärtävän tarkoituksen. "Vai niin, suu tukkoon siis!" sanoi hän hämmästyneenä, ojentaen pergamentin takaisin drotsi Pietarille. "Siis on minulla nyt muuta tehtävää kuin ajaa hevosvarkaita takaa. Mutta olipa se sentään hävittömän rohkeaa!" jatkoi hän suuttuneella äänellä. "Ettekö te nähneet pitkäpartaisia miehiä, jotka näyttivät haaksirikkoon joutuneilta merimiehiltä? He ovat aivan äsken ryöstäneet kaikki meidän reippaat metsästyshevosemme lukuunottamatta minun omaani, jolla minä kaikeksi onneksi istuin. Se tapahtui aivan käden käänteessä. Silläaikaa kun minun metsästäjäni söivät aamiaistaan tuolla suon laidassa. Minä lähetän heti väkeni heidän jälkeensä ja sitten seuraan teitä."

"Meidänkin hevosemme ovat kadonneet", sanoi ritari Thorstenson. "Täällä ei ole aikailemiseen varaa. Hankkikaa meille ensin kolme hevosta!" — —

"Onko teitä enemmän kuin kaksi, hyvät herrat?"

"Minun aseenkantajani on tiellä vakoilemassa", vastasi drotsi Pietari. "Kas, tuolla hän tulee!"

Kepeästi kuin hirvi, tuli aseenkantaja Skirmen juosten.

"He tulevat!" sanoi hän. — "Heitä on neljä herraa ratsain. Minä tunsin herttuan punaisen vaipan ja pienen kiharapartaisen norjalaisen herran."

"Alfkreivi!" huudahti Thorstenson. — "Kuolema ja kirous. Joutuin heidän jälkeensä!"

"Täällä me emme saa pysäyttää korkeaa herraa, jos ymmärsin oikein nuo variksenvarpaat", sanoi metsästäjä. "Mutta meidän täytyy saada varmasti tietää, onko se hän. Mitenkä tulitte maininneeksi Alfkreivin? Seuratkaa minua, hyvät herrat! Minä tunnen metsän. He tulevat kulkemaan aivan meidän ohitsemme, näkemättä meitä!"

Sillaikaa kun Skirmen piteli metsästäjän hevosta, kuletti notkea, reipas ritari drotsi Pietarin ja ritari Thorstensonin metsikköön maantien viereen, jossa kasvoi orapihlajia ja nuoria pyökkipuita. Siellä he hänen neuvonsa mukaan heittäytyivät maahan, ja heillä oli silloin edessään palanen Korsöriin vievää maantietä, mutta itse olivat he viheriöiden oksien peitossa. Drotsi Pietari väisti oksat syrjään, ja Thorstenson teki kiivaan liikkeen.

"Hiljaa, hiljaa, hyvät herrat!" — sanoi metsästäjä. "Sentapaista riistaa elköön peloitettako. Tuossa he ovat. Aivan oikein, herttua ja hänen drotsinsa. Tuota, pientä pyylevää herraa, jolla on rohkeat häränkasvot minä en tunne, — mutta kyllä —"

"Alfkreivi! — Vähä-alf!" huudahti ritari Thorstenson hiljaa ja oli vähällä hypähtää pystyyn.

"Muistakaa pää-asiaa ja hillitkää kiivauttanne!" kuiskasi drotsi Pietari ja esti häntä nousemasta.

"Antaa heidän vain mennä edelleen, niin olemme heistä varmoja", — kuiskasi metsästäjä. "Mutta kuka on tuo raakalaisen näköinen, takimaisena ratsastava mies, aseenkantajan puvussa! Hän ei ole hienon herran aseenkantajan näköinen."

"Niilo Rauhaton, juutilainen rosvo", vastasi drotsi Pietari hiljaa. "Mutta antakaa hänen mennä, hyvät herrat! Herttuallisen aseenkantajan vaipassa on hänellä vapaa kulku Själlandin poikki."

Nuo neljä tärkeää matkustajaa olivat kulkeneet ohi, ja ritarit nousivat. "Tämä on toki liikaa!" sanoi Rimordson. "Täytyykö minun, Tornborgin päällikkönä, antaa kahden niin kuuluisan rosvon tulla maihin aivan nenäni edessä, uskaltamatta pysäyttää ja vangita heitä! Jos heidän ryövärijoukkonsa ottivat meidän hevosemme, niin silloin aluksi ainakaan ei ole mitään turvaa maassa. Sallikaa minun edeltäpäin ratsastaa Tornborgiin, hyvät herrat! Silmänräpäyksessä on kaikki valmiina. Ehkä vielä ehdimme Slagelseen, ennen kuin herttua on sieltä lähtenyt. Meidän täytyy pysytellä jonkun matkan päässä eikä olla mieslukuisina, muuten he rupeavat epäilemään petosta." Hän nousi nopeasti hevosensa selkään, jonka Skirmen hänen viittauksestaan oli tuonut lähemmäksi. Hän ratsasti nelistäen linnaan. Ritarit ja Skirmen seurasivat häntä nopein askelin.

Ritari Benedikt eli Pentti Rimordson oli noin neljänkymmenen ikäinen mies. Hänen rohkeat kasvonsa olivat auringon ja ilman paahtamat, hän oli pitkä ja laiha, ja hyvin ketterä liikkeissään. Kaikki hänen esi-isänsä olivat olleet tanskalaisia, mutta äidin puolelta hän oli sukua Brandenburgin markkreiville ja kuningatar Agnekselle. Pysyen uskollisena kuninkaalle oli hän joutunut riitaan nuorimman veljensä, ritari Lave Rimordsonin kanssa, joka maankavaltajana ja talonpoikien yllyttäjänä oli menettänyt tiluksensa ja tuomittu lainsuojattomaksi. Tämä perhehuoli painosti muuten niin reipasta ritaria suuressa määrin. Hän rakasti yhä hurjaa ja hillitöntä veljeään, ja häntä loukkasi usein syvästi kuullessaan Rimordsonin nimeä mainittavan julkeimpien maanlain rikkomuksien ohella. Hän eli naimatonna, Jon veljensä kanssa, Tornborgin päällikkönä, jossa hän ankarasti vartioi rantojen turvallisuutta ja alituiseen sai olla varuillaan norjalaisia merirosvoja vastaan. Hän oli rohkea merisotilas ja oli monasti onnistunut pitkälaivallaan saamaan kiinni merirosvoja. Joskus hänen valppautensa esteenä oli hänen suuri metsästysintonsa, joka oli hänen ainoana huvituksenaan autiossa linnassa. Että norjalainen merirosvolaiva tänäpäivänä oli uskaltanut maihin Korsörissä ja oli laskenut rannalle rosvoja, sillaikaa kun hän luuli vesistön rauhalliseksi ja itse huvitteli metsästyksellä, suututti häntä kovasti. Mutta uusi tärkeä tehtävä, jonka kuningas oli hänelle uskonut, antoi hänelle muuta ajattelemista. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hän linnassa, ja hänen vieraittensa saapuessa olivat hevoset jo satuloidut linnanpihalla. He eivät ehtineet katsella korkeaa, kuuluisaa tornia, josta linna oli saanut nimensä, eikä nauttia virvoituksia. Päällikkö uskoi linnan vartioimisen Jon veljelleen. Hän lähetti kiireesti joukon metsästäjiä etsimään rosvoja metsästä, ja istuutui semmoisena kuin oli, vihertävässä metsästyspuvussaan, hevosensa selkään, samoinkuin vieraatkin. Neljän metsästäjän hän antoi hiukan etempää seurata heitä, ja nelistäen ratsastettiin nyt ulos Tornborgin linnanportista Slagelseen vievää tietä.