NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.

Lukematon joukko ihmisiä oli kokoontunut kaikilta Själlandin kulmilta Skjelskjöriin, saadakseen nähdä nuoren kuninkaan. Kaupunki, joka kuningas Kristofferin ja Henrik Aemeldorfin sotien aikana oli puoleksi poltettu, ei ollut vielä toipunut entiseen kukoistukseensa, eikä voinut vastaanottaa kymmenettäkään osaa monista vieraista. Kaikki lähikylät olivat sen vuoksi täynnä matkustajia. Kansan lukuisaan kertymiseen oli sitäpaitsi syynä huhu, minkä mukaan kuningas Eerik Kristofferinpojan murhaajat olivat muka luvanneet saapua tänne henkilökohtaisesti tuomiotaan kuulemaan, mutta että he aikoivat puolustaa asiaansa kansan kuullen ja panna vastalauseensa lainsuojattomaksi julistusta vastaan. Suuri joukko näiden mahtavien aatelismiesten ystäviä ja liittolaisia oli senvuoksi kokoontunut tänne. Jo iltasella syntyi majataloissa ja kaduilla tappeluita eri puoluelaisten välillä, ja kaupunginvoudin täytyi kutsua kuninkaallista sotaväkeä avuksi järjestystä ylläpitämään.

Kun seuraavana aamuna soitettiin aamujumalanpalvelukseen Nikolain tornista, kokoontui jo kansaa käräjäpaikalle, ja hovikartanon edustalla olevalle torille, josta saattoi nähdä kuninkaallisten ratsastavan Danehovelle. Mutta kului tunti toisensa jälkeen, eikä kuninkaallisia alkanut näkyä. Paitsi linnan vartijoita ympäröivät linnaa kuninkaalliset sotamiehet, ja kuningattaren henkivartioratsumies-osaston etunenässä linnanportin edustalla olivat sekä drotsi Pietari että kreivi Gerhard. Drotsi Pietari kannatti vielä olkasiteessä haavoittunutta oikeaa käsivarttaan, mutta taitavana miekkailijana hän osasi pidellä miekkaansa vasemmallakin. Toivottiin, että kaikki levottomuudet juhlan aikana oli saatu ehkäistyksi, senvuoksi oli katsottu viisaimmaksi selvittää asiat herttuan kanssa myöhemmin. Linnan lähimpiin taloihin oli drotsi salaa sijoittanut loput kuningattaren henkivartioratsumiehistä, joiden luultiin vielä olevan laivoissa. Näiden drotsin uskollisimpien soturien oli käsketty rynnätä ja piirittää herttua samana hetkenä, jona he näkivät drotsin paljastavan miekkansa.

Vähän matkan päässä kreivi Gerhardista ja drotsi Pietarista istui herttua kimaltelevissa panssarivarustuksissaan oriinsa selässä, ritariensa ja lukuisien slesvigiläisten ratsumiestensä keskellä. Hän näytti jännittyneeltä ja levottomalta. Hän katseli lukuisaa kansanjoukkoa tarkkaavin ja tutkivin katsein. Drotsi Pietarin synkät, totiset kasvot eivät näyttäneet miellyttävän häntä enempää kuin kreivi Gerhardin reipas olento.

Kansa alkoi tulla rauhattomaksi pitkästä odotuksesta, ja drotsi Pietari kuiskasi tyytymättömänä kreivi Gerhardille: "Siihen on meidän hyvä varovainen kanslerimme syypää." Kuului jo sieltä täältä murinaa ja suuttumuksen huudahduksia.

"Kylläpä tässä saadaan vahtailla ja odotella saamatta edes kurkun kastiketta!" murahti paksu, vanhempi porvari, joka seisoi vahdissa.

"Jumala ei luonut kiirettä, ukkoseni!" vastasi pitkäpartainen slesvigiläinen ratsumies. "Eipä tarvitse teidän kuninkaanne juuri parran ajamisen tähden liikoja viivytellä. Mutta kai hänet ensin kapaloidaan ja imetetään. Täytyy kai kuningattarenkin laittautua kauniiksi ja koreaksi, ettei drotsi Hessel kävisi hänelle uskottomaksi teidän nuorten tyttöjenne ja vaimojenne vuoksi."

Ratsumiehet yhtyivät raa'asti nauraen tähän kömpelöön ivaan.

"Kansa on iloista, ja siitä minä pidän!" sanoi kreivi Gerhard joka kuuli naurun, mutta ei tiennyt mille naurettiin. Drotsi Pietari oli kuullut hävyttömät sanat, hän kihisi suuttumuksesta, mutta katsoi vastakkaiseen suuntaan, eikä ollut sitä kuulevinaan. Naurua jatkui, ja se uusiintui muista samankaltaisista puheista.

"Hiljaa, miehet! Puhukaa kunnioituksella kuninkaallisista!" sanoi herttua miehilleen teeskennellyllä ankaruudella. "Niin, olkaa varuillanne, miehet!" sanoi yksi herttuan ritareista: "Drotsin vasemman käden kanssa on paras olla leikkiä laskematta. Ja te, hyvä mies!" sanoi hän porvarille. "Te muistatte kyllä mitä Skjelskjörille maksaa kuninkaanvalan vastustaminen."

"Se oli tosi puhetta, ankara herra ritari!" murahti porvari. "Jos me nyt emme tahdo antaa toista kertaa polttaa talojamme, niin lienee parasta ulvoa susien kanssa, ja taipua nulikkavallan ja hamehallituksen alle."

"Hiisi vieköön sellaisen surkeuden!" sanoi toinen, "rupeavatko nyt kaikki tanskalaiset miehet alistumaan tohvelin alle ja nulikkapiiskan mukaan tanssimaan?"

"Sinä näyt haluavan tulla julistetuksi lainsuojattomaksi ennen iltaa, hyvä mies!" sanoi pitkä mies, jolla oli yllään munkinpuku. "Kyllä siihen joutuu parin hyvän sanan tähden."

"Oletteko kuullut uutisia, hurskas herra?" kysyi paksu kuoripoika munkilta. "Lundin arkkipiispa julistaa tänään kirkon pannaan Stig-marskin ja hänen ystävänsä."

"Pannaan, pannaan!" mutisi toinen toiselle.

"Ovatko he aivan hulluja!" sanoi kookas mies, haarniska ja sininen, suuri vaippa yllään.

"Näyttääpä nuori herra alottelevan tiukasti!" sanoi ivaillen joku hänen vieressään. "Kylläpä hänellä on pitkä kapalovyö, kun on siihen kietonut itse arkkipiispankin."

"Ei omena putoa kauaksi puusta!" huomautti paksu porvari, ja hänen vierustoverinsa alkoi hyräillä:

Suden pentu kasvaa vähittäin Ja terävät on hampaat suussa.

"Mitä muuta olisitte voineet odottaa?" vastasi slesvigiläinen ratsumies. "Kaikki suden sukulaiset ulvovat, sanotaan meilläkin."

Se kuningattaren ratsumiehistä, joka oli slesvigiläistä lähinnä, oli jo kauan istunut satulassaan kuin tulisilla hiilillä. "Jos täällä on susia joukossamme", huudahti hän nyt leveällä pohjoisjuutilaisella murteella, "niin kyllä ne ennemmin ovat teidän slesvigiläisten kuin meidän joukossamme!"

"Sitä nuuskimaan olisi hyvä vainukoira tarpeen!" vastasi slesvigiläinen.

"Meillä ovat koirat myöskin nopeita ja uskollisia", sanoi pohjoisjuutilainen, "mutta alhaalla Gottorpin luona ne ovat vieläkin nopeimpia, sen taitaa autuas Aabel kuningas, teidän herttuanne isoisä, tietää. Hänen jälestään juoksee joka yö kolme tulista koiraa, ajaen hänet paholaisen luo helvettiin."

"Sen, joka häpäisee meidän herttuaamme tai hänen sukuansa, lyön minä kuoliaaksi!" huudahti slesvigiläinen ratsumies ja vetäsi miekkansa.

"Ja siltä, joka pilkkaa minun kuningatartani tai drotsiani, lyön minä pois nenän ja korvat!" vastasi kuningattaren ratsumies ja heilautti jo miekkaansa. Useat muutkin sekaantuivat kinasteluun, ja vaikka oli ankarasti kielletty paljastamasta miekkaa ennenkuin oli siihen käsketty, nähtiin jo monen miekan välähtelevän sekä herttuan että kuningattaren ratsumiesten parvessa.

"Hiljaa!" huusi herttua levottomana ja katsoi ympärilleen joka taholle.

"Joka lyö ensimäisen lyönnin ilman päällikkönsä käskyä se on kuoleman oma!" huusi drotsi Pietari, — ja useimmat miekat pistettiin takaisin huotraan, kovaäänisen riidan aletessa hiljaiseksi mutinaksi.

"Kuninkaalliset! Kuninkaalliset!" kaikui huuto levottomasta väkijoukosta, ja hetken oli aivan hiljaista. Samassa näkyivät kuningatar ja nuori kuningas ratsain. He ratsastivat komeassa kulkueessa linnanportista, heitä ympäröivät ritari Jon ja Rimordson, sekä kaksitoista henkivartijaa ja Martinus kansleri. Hengellinen herra istui yllään dominikaanikaapu, ja kiiltävät valkeakantaiset kengät jalassaan, ratsunsa selässä, mutta hän oli hyvin kalpea ja pelästyneen näköinen. Suuri joukko kansaa tervehti heti kuningasta iloisesti huutaen. Tappelu herttuan ja kuningattaren miesten välillä näkyi tauonneen. Mutta samassa huusi voimakas ääni joukosta: "Eläköön Stig-marski ja hänen ystävänsä! Pois, pois, kaikki tyrannit!"

Herttua katsoi pikaisesti taakseen. Drotsi Pietari piti häntä tarkasti silmällä ja piteli vasenta kättään miekkansa kahvalla. Eläköönhuudot kuninkaalle jatkuivat. Mutta nyt huudettiin toiselta taholta: "Eläköön herttua! Eläköön Waldemar Eerikinpoika!" Tähän yhtyivät useat porvareista ja kaikki slesvigiläiset ratsumiehet. Herttua kääntyi taas katsomaan taakseen; hän kohotti hattuansa tervehtien rohkeasti kansaa. Drotsi Pietari huomasi tuon tervehdyksen sovituksi merkiksi, sillä nyt tervehtivät herttuaa molemmilta puolin ne samat äänet, jotka juuri äsken olivat yhtyneet kapinahuutoon Stig-marskille. Drotsi ei voinut enää kauvemmin hillitä suuttumustaan. "Alas, alas petturit!" huusi hän paljastaen vasemmalla kädellään välkkyvän miekkansa. Samassa ryntäsivät salassa olleet ratsumiehet esiin joka talosta ja piirittivät torin. Herttua Waldemar katseli ihmetellen tätä odottamatonta liikettä. "Kapinaa! Kavaltajia!" huusi hän. "Puolustakaa laillista valtionhoitajaanne, urheat tanskalaiset! Ottakaa kiinni drotsi! Hän on petturi. Eteenpäin!" huusi hän ratsumiehilleen. Mutta ennenkuin hän yleisessä sekasorrossa ehti saada soturinsa taistelujärjestykseen, hyökkäsivät drotsi Pietari ja kreivi Gerhard kuningattaren ratsumiesten kanssa niin kiivaasti häntä kohti, että hänen väkensä kanssa täytyi suurimmalla kiireellä paeta. Ei ainoakaan heistä ruvennut puolustautumaan, vaan kaikki pakenivat solan kautta, jota ei vielä ollut sulettu ja joka johti ulos kaupungista.

"Herttuan jälestä! Petturien jälestä! Hän on kuninkaanmurhaajien päämies!" huusi drotsi, ja kuningattaren ratsumiesten etunenässä hän lähti ajamaan takaa pakenevia.

Tämän sekasorron aikana, jota lisäsi ihmisjoukon huudot ja hälinä, olivat ritari Jon, Rimordson sekä kansleri ja kaksitoista henkivartijaa silmänräpäyksessä muodostaneet taajan piirin nuoren kuninkaan ympärille, ja odottamatta tämän kapinan selviämistä, he kiirehtivät hänen kanssaan linnan torin yli kiihoittuneen kansanjoukon läpi alas vuonolle.

Kuningatar oli rohkeasti ratsastanut uskollisten henkivartijoidensa keskelle, ja hän oli kohta heidän etunenässään kreivi Gerhardin ja drotsi Pietarin kanssa. Heidän edessään pakeni herttua joukkoineen taakseen katsomatta kuin pelon lamauttamana.

"Mutta, jalo kuningatar!" sanoi drotsi Pietari, "teidän läsnäolonne täällä on liian uhkarohkea".

"Minä en tunne itseäni missään turvallisemmaksi kuin teidän ja urhollisen kreivi Gerhardin luona!" vastasi hän luottavaisesti.

"Olisipa häpeä!" huudahti kreivi Gerhard, "jos me nyt emme olisi voittamattomia".

Kaupungin ulkopuolella niinkutsutulla Trandrupin kentällä, jossa Henrik Aemeldorf oli voittanut kuningas Kristofferin, komensi herttua vasta ratsumiehensä pysähtymään ja kääntämään hevosensa. Kun herttua oli ennättänyt täällä kyllin etäälle, käytti hän välimatkaa hyväkseen järjestääkseen pikaisesti miehensä taisteluasemaan. Samassa drotsi Pietari kuuli hurjia hyökkäyshuutoja takaansa. Hän katseli taakseen ja huomasi joukon rautapukuisia ratsumiehiä, joiden joukossa hän luuli tuntevansa Jaakko kreivin ja molemmat Danehovella olleet lainsuojattomat ritarit.

"Te olette uskaltanut liian etäälle, jalo kuningatar!" sanoi hän levottomana. "Petturit ovat yllättäneet meidät. Miehet, asettukaa kuningattaren ympäri! Elkää väistykö hänen vierestään, kreivi Gerhard!"

"Tuhat tulimmaista!" murahti kreivi Gerhard. "Jääkää te ennemmin keskustaan, drotsi Hessel!" Mutta drotsi ei kuunnellut hänen puhettaan. Kuningattaren ratsumiehet olivat heti totelleet heidän päällikkönsä käskyä ja muodostaneet piirin hallitsijattarensa ympäri. Kuningatar pysyttelihe keskellä kehää, katsellen joka taholle ympärilleen. Hän oli valahtanut kalpeaksi, mutta hän kokosi kaikki voimansa ja piti tarkasti silmällä kaikkia vihollisen liikkeitä. Kreivi Gerhard ratsasti nelistäen ympäri kehää päristellen kuin villi leijona häkissään. Vihollinen tunkeili esiin kummaltakin puolen. Drotsi Pietari antoi kehän laajeta ja höllin ohjin, miekka vasemmassa kädessään hän hyökkäsi herttuaa ja hänen ratsumiehiään kohti.

"Kääntykää te nyt lainsuojattomia vastaan, kreivi Gerhard!" sanoi kuningatar rauhallisesti.

Tämä olikin taitavan sotapäällikön tarkoitus. Hän hyökkäsi kehän ulkopuolelle huutaen: "Eteenpäin kaaressa! Seuratkaa minua!"

Molemmat laajenneet puolikaaret olivat siten pian muodostuneet kahdeksi tiheäksi linjaksi, taistellen kumpikin vastakkaiseen suuntaan jakaantuneina, kaksinkertaisesti voimakkaampaa vihollista vastaan. Keskelle kenttää jääden, oli kuningatar pakoitettu näkemään verisen ja kiivaan taistelun, jossa moni hänen uskollisista miehistään menetti henkensä. Hänen poskensa hehkuivat innostuksesta ja osanotosta. Hän katsoi vuoroon drotsi Pietariin ja vuoroon kreivi Gerhardiin päin. Mutta useimmin viivähti hänen katseensa urheaa kreivi Gerhardia ihailemaan, joka taisteluinnossaan iloisesti heilutti miekkaansa ja näytti joka miekan iskulla tunkevan vihollisensa askeleen taapäin. Välimatka molempien ratsujoukkojen välillä piteni joka silmänräpäyksessä. Kuningatar oli innolla seurannut kreivi Gerhardin urhokasta etenemistä. Nyt hän taas kääntyi drotsi Pietariin päin ja huudahti kauhusta: Hän näki tämän ratsumiesten joutuneen epäjärjestykseen, ja drotsi itse suistui hevosensa selästä keskelle herttuan väkeä, jotka raivokkaasti huutaen syöksyivät hänen kimppuunsa.

"Armias Jumala, he tappavat hänet!" huusi kuningatar. "Pelastakaa, pelastakaa drotsi Pietari, jalo kreivi!" Vaarasta välittämättä hän ratsasti näin huutaen keskelle kreivi Gerhardin ratsumiesparvea, jotka olivat vähällä saada lainsuojattomat kokonaan karkoitetuksi kentältä. Hän tunkeutui aivan kreivi Gerhardin luokse, toistaen kehoituksensa.

"Jumalan nimeen sitten niinkuin te tahdotte, arvoisa kuningatar!" vastasi kreivi Gerhard. "Mutta te riistätte voiton meidän käsistämme. — Eteenpäin miehet! Elkää välittäkö minusta!" Hän käänsi hevosensa kiirehtiäkseen drotsi Pietarin avuksi ja saadakseen hänen taistelurivinsä järjestymään. Mutta suuri osa hänen omia ratsumiehiään teki saman käännöksen, ja siten syntyi epäjärjestys, kun toiset ryntäsivät eteenpäin ja toiset taapäin. Lainsuojattomat tunkeutuivat taas esiin hurjasti huutaen; ja vastakkaiselta puolelta herttua ahdisti voitokkaasti drotsin ratsumiehiä, jotka olivat kadottaneet päällikkönsä. Kreivi Gerhard pysäytti pakenevat joukot ja pyysi heitä kääntymään. Mutta hän huusi turhaan, hänen oli mahdoton enää koota hajaantuneita ratsumiehiä. Vihollinen tunkeutui voittaen molemmilta puolin, ja hirvittävä temmellys vallitsi kaikkialla hänen ympärillään. "Kaikki on menetetty! Meidän täytyy paeta, jalo kuningatar!" huusi hän nyt suuttuneena ja kääntyi sivulleen, missä kuningatar juuri äsken oli ratsastanut, mutta siellä ei häntä näkynyt. Yksi kuningattaren ratsumiehistä oli heittänyt vaippansa hänen ylleen ja hän oli kadonnut sekasorron vallitessa. — Kreivi Gerhard ei eroittanut häntä mistään meluavien ja taistelevien ratsumiesparvien joukosta. Nyt hän raivostui, ja huitoi joka suuntaan niin hurjasti, ettei ystävä eikä vihollinen uskaltanut lähestyä häntä. Hänen tuijottava silmänsä etsi vain kuningatarta, mutta hänestä tuntui niinkuin sekin olisi tullut soaistuksi. Taistelukenttä ja koko maailma pyöri hänen silmissään, ja kun hän palasi tajuntaan, huomasi hän olevansa yksin autiolla taistelukentällä, ympärillään vain kuolleita ja haavoittuneita sotilaita. Hänen silmänsä oli vahingoittumatta, mutta se, joka hänelle oli vieläkin kalliimpi, oli kadonnut. Hän kannusti tulista orittaan, ja se kantoi hänet kiitäen ruumiiden yli kaupunkiin.