YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Seuraavana aamuna, herttua Waldemarin herätessä, oli jo pöydällä hänen sänkynsä vieressä hopeamalja täynnä lämmintä olutta. Hän nousi nopeasti ja pukeutui. Niin pian kuin hän oli pukeutunut, hän kohotti hopeamaljan kädensijasta kuten tavallisesti juodessaan, mutta hän laski sen heti hämmästyneenä luotaan ja katseli valkovuokkoa, joka oli pudonnut hänen käteensä, ja joka näkyi olleen aivan heikosti kiinnitetty maljan korvaan. "Kuka täällä pitelee minua pilkkanaan?" huudahti hän suuttuneena, ja heitti kukan pöydälle, mutta hän huomasi samassa pienen pergamenttiliuskan, joka pisti esiin hienosta kukanteriöstä. Hän otti tuon pienen kukkaskirjeen ja luki ainoastaan yhden sanan: "Allekirjoita!" — Hän tuijotti kauan salaperäiseen kirjoitukseen vajoten syviin mietteisiin. "Mitä tämä merkitsee?" huudahti hän viimein, aivan kuin unesta heräten. — "Kuka täällä lähettää minulle salaisia neuvoja? Onko se ystävä vai vihollinen! Hm, allekirjoita! Se on helposti sanottu, mutta jos minun kunniani on kysymyksessä — — jos se koskee minun sieluani ja omaatuntoani tai minun elämäni suurta päämäärää, niin minä allekirjoittaisin ennen oman kuolemantuomioni kuin sen sopimuksen, jota tänään voin odottaa." Hän tuijotti taas paperiliuskaan ja vajosi syviin ajatuksiin.

"Näin varhain valtaneuvostossa, jalo herra", sanoi hänen iloinen vankilatoverinsa sisäänastuessaan. "Jos minä en kuullut väärin, niin viisaat ja hupaiset henkenne ovat jo käyneet aamuvierailulla luonanne. Minä luulin teidän puhelevan jonkun kanssa. Ehkä te juttelitte hyvälle ystävällenne, joka makaa tuolla kirstussa?"

"Ei Tyko", vastasi herttua, "mutta valppaita henkiä on lähellämme. Ei vain piispa-vainaja puhu minulle noista muureista, vaan elävät olennotkin ottavat osaa kohtalooni, koettaen taivuttaa tahtoani ennen kuin itsekään tiedän. Katso, mitä minä löysin tästä kukasta!" Hän ojensi ritari Abilgaardille kukan ja pergamenttiliuskan.

"Valkovuokko! Varokaa sitä, jalo herra, jos se ei ole tullut pienestä somasta kätösestä, joka tahtoo ainoastaan näön vuoksi laskea leikkiä, tehdäkseen talvinarrinsa todella onnelliseksi. Allekirjoita! Todella, sepä lyhyt ja hyvä neuvo! täydellisesti hallitsijattaren äänellä. Jos se olisi ollut saksaksi, minä kyllä tietäisin ketä epäilisin."

"Vai niin, luuletko sinä näkymättömän suojelushenkeni olevan saksalaisen? Sano vain, mitä sinä tarkoitat?"

"Voi, ketä muuta minä tarkoittaisin kuin tuota pientä sievää pyhimystä, saksilaisen herttuan tytärtä, joka huolehtii enemmän teidän uskostanne ja oivasta sieluparastanne, kuin herttuakunnastanne ja kaikista suurista suunnitelmistanne. Te kannatte kuitenkin vielä salaisesti hänen näkymättömiä kahleitaan."

"Sofia, hyvä, hurskas lapsi!" puhkesi herttua puhumaan ja punastui samassa, pyyhkäisten otsaansa. "Tarkoitatko sinä, että hän yhä ajattelee minua ja kohtaloani? Ei Tyko, sitä minä en edes toivoisi, se häiritsisi minua harmittavassa määrin. Puolitoista vuotta on nyt tämä ihmeellinen kuva ollut poispyyhittynä sielustani. Minulla on ollut tärkeämpiä asioita mielessäni kuin pieni herttuantytär ja hänen hurskas, ahdas jumalanpelkonsa. Minä olen onnellisesti riistäytynyt irti siitä hullutuksesta. Minä en anna kahden kyyhkyssilmän itseäni sokaista, ne soveltuvat paremmin luostariin tai alttaritauluun. Elä enää koskaan puhu minulle hänestä. Sinä tiedät, että se ainoastaan häiritsee minua — ja totta puhuen, — sitten kuin suunnitelmamme veivät meidät hovin ylhäisten kaunotarten joukkoon, on minun täytynyt itsekseni hävetä ajatellessani häntä. Mutta sinä olet kuitenkin oikeassa", jatkoi hän liikutettuna. "Nämä hennot, kainot kukat, jotka niin lempeästi ja ystävällisesti melkein kokonaisen vuoden täällä vankeudessamme ovat muistuttaneet meitä keväästä ja kesästä, näiden olisi pitänyt muistuttaa minulle häntä, tämänkin valkoisen, viattoman kevätkukan, joka nyt on saanut äänen ja pyytänyt minua suostumaan ja allekirjoittamaan. Haa! Allekirjoittamaan sopimus, joka tekee minun omantunnontarkkuuteni hurskaaksi orjaksi aina kuolinpäivääni asti — ja kuitenkin — oli aika, jolloin tämänlainen orjuus näytti minusta olevan oikeaa vapautta" — — hän vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin.

"Se oli surullinen aika", tarttui Tyko äkkiä puheeseen. — "Se oli vähällä tehdä teistä nahjuksen. Minä sanon myöskin: allekirjoittakaa, lempo vieköön, olkoon se sitten mitä hyvänsä. — Vapautta ei voi ostaa liian kalliista. Mutta elä siltä heittäydy yhden kynänvedon orjaksi. Tuo pieni, kaunis haaveilijatar tekee teistä lopulta kuitenkin rauhallisen, sävyisän Etelä-Jyllannin herttuan, joka ei koskaan ajattele kohota korkeammalle maailmassa, vaan jättää kaikki rohkeat suunnitelmansa ja ottaa itselleen rauhallisen, hurskaan puolison, sanoen hyvää-yötä näille maailmallisille turhille hallitsijaunelmille ja nukahtaa kauniisti Schleswigin linnaansa, uskollisena ja kuuliaisena tanskalaisena vasallina. Siitä voi koitua liikuttava elämä, herrani! Näitä kärsimisiämme täällä ei sitten enää ajatella kostaa, — hyi, sehän olisi halpamaista ja epäkristillistä. Me suutelemme hurskasten lasten tavoin vitsaa ja tulemme kauniisti kilteiksi. Ja miten mukava, hauska elämä! Te ehkä pahimmassa tapauksessa varustaudutte suojelemaan hanhia ketulta, tai kaadatte omalla ylhäisellä kädellänne hyvälle maistuvan metsäkauriin kehnoa herttuallista pöytäänne varten, jonka ääressä tuo hurskas vaimo istuu kädet ristissä, sillaikaa kuin hiljaiset hyvin kasvatetut lapset lukevat pöytärukouksia."

"Ei, ei Tyko!" ratkesi herttua äkkiä puhumaan ja hypähti ylös ikäänkuin unesta havahtuen. "Minä näytän sinulle vielä kerran olevani Waldemar Seierin jälkeläinen. Hänkin istui vankeudessa ja kahleissa. Mutta hän ei vanhuudestaan ja harmaudestaan huolimatta unohtanut kostoansa, eikä hän onnettomuutensa aikana unohtanut kruunuaan ja kuninkaallista arvokkuuttaan."

Nyt koputettiin ovelle ja keskustelu keskeytyi. Siellä oli kohtelias linnanvouti. Hän avasi oven vasta sitten kun oli huudettu: "Astukaa sisään!" Nyt hän astui sisään ja kysyi sopiko korkeasukuisten herrojen vastaanottaa drotsi Hessel.

"Drotsi Hessel?" toisti herttua katkeralla äänellä. "No hyvä, antaa hänen tulla!" Sitten hän istahti ylpeän ja rauhallisen näköisenä nojatuoliinsa pöydän ääreen, ritari Abilgaardin tekeytyessä nöyräksi palvelijaksi ja asettuen viekkaasti hymyillen seisomaan ruhtinaallisen herransa tuolin taakse. Linnanvouti kumarsi syvään ja poistui. Heti sen jälkeen astui drotsi Pietari sisään. Hän tervehti kohteliaasti, mutta vakavasti. Herttua kohottautui puoleksi tuolissaan ja istuutui taas takaisin.

"Mitä on drotsi Hesselillä esitettävää Etelä-Jyllannin herttua Waldemarille?" kysyi hän voimakkaalla äänellä, koettaen salata kiukkuaan.

"Korkeasukuinen herra", alkoi drotsi Pietari puhua, "minun herrani ja kuninkaani on teidän ystävienne esityksestä päättänyt tarjota teille sovinnon ja vapauden, jos te olette halukas allekirjoittamaan ja vahvistamaan ne ehdot, jotka minä tässä hänen nimessään jätän teille". Näin sanoen hän otti esille suuren pergamenttikirjeen, jonka hän kohteliaasti kumartaen ojensi herttualle.

"Lue se minulle, drotsini!" sanoi herttua, ojentaen olkansa yli kirjeen ritari Abilgaardille, nojautuen itse taapäin tuoliinsa, ja tekeytyen välinpitämättömän näköiseksi. Ritari Abilgaard astui herransa eteen ja luki. Kirje oli kanslerin laatima tanskaksi, jäykkään, turhantarkkaan asiakirjatyyliin, joka näytti olevan muodostettu oppineeseen kirjoitustapaan. Drotsi Pietari piti tarkasti silmällä herttuan kasvojen ilmettä, jääden seisomaan sopivan matkan päähän. Herttua ei ollut huomaavinaan häntä, vaan tuijotti synkkänä ja miettiväisenä ennen kuvattuun pimeään vankilaseinään. Sopimuksen johdannossa lueteltiin ne herttuan ystävät, jotka olivat ryhtyneet sitä ehdoittamaan, ja niiden joukossa kuuli hän erinomaisella myötätunnolla mainittavan Saksin herttuan nimen, jonka tyttärestä hän äsken oli puhunut. Myöskin hyväsydämisen Holsteinin kreivi Gerhardin nimi näytti täällä häntä hämmästyttävän, silloin hän varmaankin muisti, kuinka hän Danehovessa Nyborgissa oli koettanut saattaa tämän urhoollisen herran naurunalaiseksi. Johdanto sovitusehdoitukseen kuului seuraavasti:

"Herman, Jumalan armosta Schwerinin piispa; Johannes, Saksin herttua; Gerhard, Johannes ja Aadolf, Holsteinin kreivit; Helmond ja Klas, Schwerinin kreivit; Gerdt, Hojan kreivi; Johannes ja Henrick, Mecklenburgin kreivit, tervehtivät Jumalan armosta kaikkia niitä, jotka tämän kirjeen näkevät tai luettavan kuulevat. Se olkoon kaikille tiettäväksi tehty, että me Schleswigin herttuan Waldemarin puolesta nöyrimmästi pyytäneet olemme, että saisimme hänen takuumiehikseen ruveta ja että hän pitäisi ne kohdat, jotka tätä seuraavassa kirjeessä esitetyt ovat sopimuksena Tanskan kuningas Eerikin ja hänen välillään."

"Kuka on pyytänyt näitä hyviä herroja minun puolestani näin nöyrästi lupaamaan semmoista, jota minä en vielä edes tunne?" huudahti herttua. "Mutta se onkin vain muodollisuus. Käykäämme asiaan!"

Nyt luki ritari Abilgaard itse sovitusehdoituksen, joka herttuan nimessä alkoi näin:

"Waldemar, Jumalan armosta Etelä-Jyllannin herttua, ikuinen tervehdys Jumalalta. Se on ruhtinasten laki ja kunnia, että he armollisesti kuuntelevat ja täyttävät rukoilevien pyynnön, ja sen suosion ja armon tähden, jota he osoittavat valittaville, heidän alamaistensa kuuliaisuus ja uskollisuus lisääntyy ja näin he saavutettuaan alamaistensa kunnioituksen ja rakkauden enentävät hallitsevien kunniaa, nimeä ja…"

"Ne ovat drotsi Hesselin kauniita ajatuksia mestari Martinuksen kauniisti lausumina", keskeytti herttua lukemisen pilkallisella äänellä. "Edelleen, drotsi!"

"Senvuoksi olkoon kaikille tiettäväksi tehty", jatkoi ritari Abilgaard pidätetyllä hymyllä ja nöyrällä äänellä, "että me nuoruuden kokemattomuudesta ja lapsellisten neuvojen houkuttelemina, vastoin herramme Tanskan kuninkaan Eerikin käskyä olemme omistaneet kruunulle kuuluvan Alsin, jossa tunnustamme väärin toimineemme, vaikka meistä ja meidän useammista ystävistämme maan laki näyttää olevan niin ankara, jonka tähden kuningas on yllämainitun, meidän nöyrimmän rukouksemme tähden ja pappiensa sekä muiden uskollisten miestensä neuvosta, antanut meille anteeksi kaikki rikokset, jotka me häntä vastaan tehneet olemme." Ja nyt seurasivat kaikki Alsin riitaisuuksia koskevat asiat, aina raha-oikeuksista kuninkaan oikeuteen sekaantua Etelä-Jyllannin asioihin. Kaikelle tälle hymyili herttua välinpitämättömästi ja näytti tuskin kunnioittavan sitä tarkkaavaisuudellaan, samalla kuitenkin kuunnellen joka sanaa, mutta äkkiä muuttui hänen teeskennelty välinpitämättömyytensä silminnähtäväksi levottomuudeksi, kun ritari Abilgaard luki: "Me lupaamme täten, että me emme koskaan kuninkaan kuolemaan tai vankeuteen myötävaikuta eli toimi, neuvo tai edistä, vaikka hän menettäisi maata, kyliä, kaupunkeja ja linnoja; emmekä me myöskään ryhdy salaliittoihin tai muihin lainvastaisiin toimiin valtakuntaa ja kruunua vastaan, emmekä me myöskään tahdo toimia, keskustella tai olla osallisina missään niinkutsutussa crimen laesae majestatis (majesteettirikoksessa), vaan olemme me hänelle kaikkea alamaisuutta, kunnioitusta ja uskollisuutta osoittava. Jos tieten rikomme tätä vastaan, tai jos maan lakien nojalla voidaan toteennäyttää, että me salahankkeita sommitelleet olemme, silloin ovat kaikki meidän läänimme ja tiluksemme siten menetetyt, että meidän herramme ja kuninkaamme saa omasta tahdostaan ne kruunun puolesta haltuunsa ottaa ikuiseksi omaisuudekseen niinkuin hänen armonsa parhaimmaksi näkee, samoin rangaiskoon hän meitä kuolemalla tai meitä armahtakoon niinkuin hänen armonsa ehdoittaa."

Tässä pysähtyi ritari Abilgaard hämmästyneenä ja katsahti herraansa. Mutta nuoren herttuan levottomuus oli kadonnut ja ylpeä uhkamielisyys loisti hänen silmistään ja hän kohotti rohkeasti päätään. "Nyt minä tunnen sekä teidän sananne että ajatustapanne, drotsi Hessel", sanoi hän. "Te tahdotte siis mielellänne johtaa puhetta silloin kun soaistu kuningas valtuuttaa teidät siihen."

Drotsi Pietari pudisteli vakavana päätä ja vaikeni. "Lue edelleen!" sanoi herttua ja ritari Abilgaard jatkoi: "Me sallimme täten, että Tanskan piispat saavat julistaa meidät kirkon kiroukseen ilman edelläkäyvää varoitusta, jos niin tapahtuisi että me rikkoisimme sitä vastaan, mitä tähän kirjoitettu on, josta Jumala meitä varjelkoon." Ritari Abilgaard keskeytti taas lukemisen ja katsahti herraansa tutkivalla silmäyksellä.

"Aivan oikein!" sanoi herttua. "Elä unohda pyhää pannan sädettä, se voi olla tarpeen. Onko sitä enemmän?"

Ritari Abilgaard luki vielä muutaman pykälän herttuan velvollisuudesta auttaa kuningasta herrainpäivien johdossa, johon hän ei näyttänyt panevan suurempaa huomiota. Mutta nyt seurasi: "Me emme ota luoksemme lainsuojatonta väkeä. Samoin me emme tämän vankeutemme tähden ole ahdistava kuningasta, hänen poikiaan tai ketään valtakunnan sisä- tai ulkopuolella, tai jotakin pahaa senvuoksi saattaa aikaan kenellekään, vaan jätämme heidät sentähden vapaiksi ja rauhaan. Me emme tahdo ryhtyä liittoon tai sopimuksiin kenenkään ihmisen kanssa koko maailmassa, jonka kautta hänen majesteetilleen tai valtakunnalle koituisi vahinkoa, ja jos me senkaltaisiin liittoihin ryhtyneet olemme, niin me täten niistä luovumme." Lopussa oli vielä herttuan suureksi hämmästykseksi: "Ja että se minkä me täten luvanneet olemme, ei joutuisi epäilyksen alaiseksi, niin olemme me pyhän raamatun päällä valalla vannoneet että me sen kaiken ylläolevan pitää tahdomme, luopuen kaikesta mikä voi johtaa vilppiin, väkivaltaan tai uhkauksiin."

Herttua kalpeni, hän ei kuullut loppua, joka sisälsi niiden piispojen ja ruhtinaiden nimet, jotka olivat olleet läsnä sopimusta tehdessä ja ripustaneet siihen sinettinsä, hän näkyi tulleen täysiin tajuihinsa vasta viimeiset sanat kuultuaan: "Ja me tahdomme tämän ensi tilaisuudessa vahvistaa."

"Niin varmasti, heti kun meille suodaan siihen tilaisuus!" huudahti hän mitä suurimmalla katkeruudella ja kavahti seisomaan. "Ja te uskallatte tuoda minulle niin alentavan sovitusehdoituksen drotsi Hessel. Ja te voitte vielä kuvitella minun olevan niin surkean raukkamaisen, että allekirjoittaisin ja vahvistaisin sen! Teillä on ollut arvokas esikuva tähän kauniiseen sovitusehdoitukseen mustan Henrik-kreivin sovittelussa vangitun kuningas Waldemarin kanssa. Siinä minä en kuitenkaan aio seurata suuren esi-isäni jälkiä ja ostaa vapauttani niin kalliisti. Jos te ajattelette pakoittaa minua, niin koettakaa! Jos teillä on kahleet mukananne, niin tuokaa ne tänne! Kutsukaa tänne pyövelinne ja katsokaa annanko minä kiduttamalla halventaa itseäni!"

"Te käsitätte minut aivan väärin, jalosukuinen herra!" alkoi drotsi Pietari tuskallisen tunteen valtaamana puhua. "Elkää uskoko, että minä iloitsen nähdessäni teidänlaisenne jalosukuisen herran tällaisessa paikassa. Ja elkää uskoko minua niin halpamieliseksi että voisin nähdä teidän vapaata tahtoanne pakoitettavan arvottomilla keinoilla. Ei vihan eikä koston vuoksi, vaan ainoastaan valtakunnan ja kruunun turvallisuuden vuoksi on teiltä vapautenne täällä riistetty. Sinä hetkenä, jona te luovutte lainvastaisesta ja kyllin tunnetuksi tulleesta aikeesta, joka on tehnyt teidän vankeutenne täällä tarpeelliseksi, te olette taas vapaa siinä korkeassa asemassa, johon te olette syntynyt ja kasvanut. Te säilytätte loukkaamattomina kaikki oikeutenne Etelä-Juutinmaan herttuana — ja kaikki on unohdettu. Sinä hetkenä, jona te allekirjoitatte tämän sopimuksen on linnanvouti käsketty avaamaan teille nämä vankilanovet ja hän on saattava teidät varman saattueen mukana minun herrani ja kuninkaani luokse. Niin pian kuin te herrainpäivillä olette julkisesti tunnustanut allekirjoituksenne, ja valalla ja sinetillä sen vahvistanut, niin te voitte esteettömästi palata herttuakuntaanne, eikä minun herra kuninkaani eikä ainoakaan rehellinen mies Tanskassa koskaan tulevaisuudessa epäile teidän uskollisuuttanne maata ja valakuntaa kohtaan."

Tämän sanottuaan pani drotsi Pietari hopeakynänsä pöydälle pergamenttipaperin viereen, jonka ritari Abilgaard oli jättänyt hänelle. Mutta herttua seisoi liikkumattomana tuijottaen muuriin, kunnioittamatta kuninkaan lähettilästä ainoallakaan sanalla tai katseella.

"Herra", jatkoi drotsi Pietari, "neuvotelkaa nyt kaikkitietävän Jumalan ja omantuntonne kanssa. Minä jätän sovituskirjeen teille. Te saatte hävittää sen, tai kirjoittaa sen alle, aivan niin kuin haluatte. Auringon laskuun asti minä voin odottaa teidän päätöstänne, ja kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua on vankilan ovi teille näillä ehdoilla aukeneva. Sinä hetkenä, jolloin te allekirjoitettuanne vetäisette tuota kellonnauhaa avataan vankilanne. Minä jätän teidät nyt toivoen, että te hyvin punnitsette omaa sekä ajallista että ijankaikkista etuanne. Elkää tässä asiassa väärin käsittäkö minun herraani kuningasta tai minua! Kaikkitietävä Jumala ja kaikki pyhät miehet ovat minun todistajiani, ettei tässä mitään ole tapahtunut persoonallisesta vihasta teitä kohtaan. Minä voin viimeisenä päivänä todistaa Jumalan kasvojen edessä niinkuin tänäkin hetkenä: minä olen toiminut teitä vastaan valani ja velvollisuuteni mukaan valtakuntaa ja kruunua kohtaan." Tämän sanottuaan kumarsi drotsi Pietari liikutetun ja osanottavaisen näköisenä vangitulle herttualle, ja poistui nopeasti tornihuoneesta.

Vankilanovi oli taas lukittu ja suljettu. Pöydällä oli tärkeä pergamenttilehti ja hopeakynä, jonka drotsi Pietari oli jättänyt allekirjoitusta varten. Ritari Abilgaard katseli herraansa levottoman tutkivalla katseella. Herttua käveli nyt kiivain askelin edes takaisin lattialla, hänen silmänsä paloivat hurjina ja hänen poskensa punoittivat suuttumuksesta. "En koskaan, en ikimaailmassa kirjoita mokoman helvetin moskan alle!" huudahti hän, "vaikka saisin istua täällä kuolinpäivääni asti! Jos minun täytyy autuuteni valalla vannoa suostuvani kaikkeen mitä tuossa seisoo, täytyy minun luopua koko elämäni suunnitelmasta tai minä olen valapatto ja petturi koko maailman edessä. Ei, ei, ei iankaikkisesti! Minä tahdon näyttää heille, että herttua Waldemar ei rakasta vapauttansa ja kehnoa herttuankruunuansa enemmän kuin kunniaansa ja vapaata, kahlehtimatonta tahtoaan. Minä en tahdo raukkamaisesti ja alhaisesti myödä heille sieluani ja sisäistä vapauttani, voidakseni hengittää vapaammin suuremmassa vankilassa henkisesti halveksittuna orjana. Nyt, Tyko, nyt on aika ajatella vakavasti pakenemista ja näiden muurien räjähdyttämistä petoksella tai väkivallalla, kaikilla mahdollisilla keinoilla. Kunhan kerran olen vapaana tämän helvetin linnan ja Tanskanmaan rajojen ulkopuolella — niin silloin minä en enää arvele ryhtyä siihen, josta sairaloisissa unelmissani olin jo vähällä luopua, — minä pudistan tomun jaloistani, enkä aseta jalkaa tanskalaiselle pohjalle ennen kuin seison täällä sotajoukon etunenässä, jonka avulla minä voin kaataa kumoon itsevaltiaan valtaistuimen ja nutistaa hänet kaikkine surkeine neuvonantajineen!"

"Kunhan vain ensimäinen askel olisi otettu!" vastasi ritari olkapäätään kohauttaen. "Kunhan vain olisimme ensiksi omia herrojamme, niin minä kyllä sydämeni pohjasta ihailisin teidän korkeita ajatuksianne ja rohkeita päätöksiänne. Kuitenkin niin kauan kuin teidän suuri neuvonantajanne ei osaa muuta kuin puhua teille näiltä muureilta, mutta ei suurten henkien lailla uskalla pyyhkäistä niitä pois kuin hämähäkin verkkoja, niin kauan, armollinen herra, ovat kaikki teidän rohkeat tuumanne vain tuulentupia ja ihania unelmia ja sen saatte kalliisti maksaa menettäessänne vapautenne ja iloisen elämänne Schleswigin herttuana."

"Mitä, Tyko! Etkö sinä ylenkatsoisi minua, jos minä voisin allekirjoittaa tämän sopimuksen?"

"Kaukana siitä, herra! hullu se lintu on, joka ei lennä ulos häkistä, silloin kun se on auki. Kas, tässä rautakanki, jolla ilman noitakeinoja saamme nämä muurit murretuiksi. Tänne on hyvä drotsi Hessel jättänyt hopeakynänsä. Yksi ainoa veto tällä kynällä pergamentille, ja meidän vankilamme avataan, avara, ihana maailma on avoinna edessämme; — me poistumme tästä onnettomuuden maasta siksi kunnes me voimme sanoa Tanskan kuninkaalle kiitokset viimeisestä. Saksin herttuan luokse me olemme tervetulleita, ja miten iloiseksi kaunis Sofia prinsessa tuleekaan."

"Vaiti, vaiti, kiusaaja!" — keskeytti hänet herttua kiivaasti. "Onko se sinun kantasi Tyko! Niinkö sinä olet käsittänyt korkean päämääräni? Mitä auttaa vaikka lintu on vapaa, jos se on siipirikko koko elämänajaksi? Jos sinä olet kyllästynyt tasaamaan kohtaloni, niin kyllä minä voin toimittaa sinut vapaaksi! — Vanno sinä vain itsesi paholaiselle ja mene! — minä jään."

"Te erehdytte, jalo herrani!" vastasi ritari Abilgaard totisesti — "minä olen ilomielin jakanut teidän vankeutenne tähän päivään asti, minä olen sen jakava edelleenkin, valittamatta, niin kauan kuin te haluatte. Päämäärää minä en ole kadottanut näkyvistäni. Tehän olette itse miettinyt mitenkä te voisitte sen saavuttaa kättäkään liikuttamatta. Teidän omantunnontarkkuutenne sovittaa kyllä helposti meidän vapautemme. Tahdotteko kuunnella minua?"

"Ei, ei, minä en tahdo kuulla sanaakaan. Jätä minut yksin, Tyko! Huomenna sinä saat kuulla minun päätökseni. Se koskee minua itseäni ja minun koko tulevaa elämääni; minä tahdon itse heittää arvan, joka päätöksen langettaa. Et sinä eikä ainoakaan ihmissielu saa johtaa täällä minun tahtoani."

Ritari Abilgaard vaikeni ja poistui omaan vankilahuoneeseensa. Herttua lukitsi tavallisuudesta poiketen oven hänen jälestään, vierittäen kiven sen eteen. Sen jälkeen hän heittäytyi tuoliinsa synkkiin ajatuksiin vaipuen. Näin hän istui koko päivän laskematta sisään ainoatakaan ihmistä tai vastaanottamatta minkäänlaisia virvokkeita. Linnassa oli hiljaista kuten tavallisesti. Vasta auringon laskettua häiriytyi hän hetkeksi hevoskavioiden kapseesta linnanpihalla. Herttua nousi ja astui ristikkoikkunalle. Hänen kätensä puristui kokoon suonenvedontapaisesti kun hän näki nuoren drotsin vapaana ja ryhdikkäänä ohjailevan hevostaan ilta-auringonhohteessa. Ruhtinaallinen vanki hengähti syvään, siirsi luukun ristikkoikkunan eteen ja poistui vankihuoneensa pimeimpään soppeen, jossa hän heittäytyi valmistamattomalle vuoteelleen.

Rautaristikon sisäpuolella oleva luukku, jonka vanki voi avata ja sulkea mielensä mukaan, oli varustettu pienellä sarviruudulla, jonka lävitse tuskin ainoakaan päivänsäde pääsi tunkeutumaan. Tämän luukun hän muuten tavallisesti antoi olla auki. Ei edes yöllä hän pitänyt sitä suljettuna, muuta kuin silloin kun oli hyvin kylmä ja tuulinen ilma. Sillä kun se oli öisin ollut lukittu, oli hänelle tapahtunut pari kertaa, että hän keskiyöllä oli kauhuissaan kavahtanut unestaan ja luullut olevansa elävältä haudattu esi-isiensä hautakappeliin. Mutta nyt hän vihasi valoa ja vähintäkin välähdystä elämästä ja ilosta, ja hän oli riistänyt itseltään viimeisenkin heikon valonsäteen, jonka herra hän oli. "Tule esiin, onnettomuustoverini ja opeta minua iloisesti katsomaan yöhöni sinun tulisilmilläsi!" mutisi hän. — "Kutsukoot vain muut sinua kuolemanlinnuksi ja ruumispöllöksi, sinä näet kuitenkin selvästi silloin, kun me muut olemme sokeita. Jos sinä huudat kuolemaa ja onnettomuutta, niin sitä parempi, se laulu soveltuu paraiten minulle." Antaessaan näin hiljaisella äänellä ajatustensa puhjeta sanoiksi, hän avasi kirstun ja otti sieltä esille suuren yölinnun. Se asettui tuttavallisesti istumaan hänen käsivarrelleen ja antoi taputtaa itseään. Hän heittäytyi sitten taas pitkälleen vuoteelleen, vajoten synkkään mietiskelyyn. Sillävälin oli tullut yö. Linnassa vallitsi kuolonhiljaisuus. Sarviruudun läpi tunkevasta heikosta valonheijastuksesta vanki näki, että oli kuutamo. Viimeinkin sulkeutuivat hänen silmänsä ja hän nukahti, mutta hän ei muistanut, niin kuin tapansa oli tavallisesti, ensiksi sulkea lintua häkkiin. Hän ei tiennyt nukkuneensa, kun hän heräsi tuohon kammottavaan kuvitelmaan, joka ennenkin oli herättänyt hänet keskiyöllä ja joka nyt taas valtasi hänet samaan aikaan: hänestä tuntui siltä kuin makaisi hän isiensä hautakammiossa, ja hän kohottautui tuskallisen tunteen valtaamana puoleksi istualleen vuoteeseensa. Hän ei ollut vielä täydellisesti hereillä, kun ilkeä kirkuna karkoitti viimeisenkin unen häneltä; hän avasi silmänsä, ja muurin reunalta, salaperäisen kirjoituksen vierestä loistivat ruumispöllön tulisilmät. Se huusi vielä kerran ja paljon ilkeämmin kuin mitä sen muuten oli tapana, tuijottaen suletun ikkunaluukun sarviruutuun. Nyt käänsi herttuakin katseensa sinne, ja hämmästyksekseen luuli hän näkevänsä ristikkoikkunan takana tummat kasvot, puoleksi päähineen peittämät. Omituinen pelko valtasi hänet, ja hän jäi liikkumattomana makaamaan samaan puoleksi istuvaan asentoon ja tuijotti ruutuun. Nyt hän kuuli hiljaista koputusta ristikkoluukkuun ja hypähti ylös: "Kuka siellä?" huusi hän — "jos olet ihminen, niin puhu!"

Koputettiin voimakkaammin luukkuun, ja hän kuuli syvän, hillityn äänen kuiskaavan salaperäisesti: "Avatkaa, herttua Waldemar! Hyvä ystävä haluaa puhua teidän kanssanne!"

"Onko se mahdollista!" huudahti hän. — "Ihminen, hyvä ystävä? Haa, oletko sinä paholainen itse, minä en pelkää sinua." Hän kiiruhti avaamaan luukun. Hän näki selvästi ihmiskasvot ristikon takana, mutta kun kuuvalo valaisi vain ääriviivat, oli hänen mahdoton eroittaa kasvojenpiirteitä.

"Ettekö te tunne minua, herttua Waldemar!" kysyi odottamaton yövieras. — "Minä olen pannut elämäni alttiiksi koettaessani saada puhutella teitä. Teidän täytyy allekirjoittaa tai kaikki on kadotettu!"

"Grand! Mestari Grand!" huudahti herttua hämmästyneenä. — "Oletteko te noita ja osaatteko te lentää? Mitenkä te sinne pääsitte?"

"Tikapuita pitkin", vastasi rohkea pappi. "Kyökkimestari Martti pitelee siitä kiinni ja on vartijana. Aikaa on vähän, hyvä herttua, allekirjoittakaa!"

"Teiltä siis aamulla tuli tuo hyvä neuvo, hurskas herra! Mutta minä en allekirjoita, vaikka taivas ja maa huutaisivat: allekirjoita! Pitääkö minun valalla luopua suurten suunnitelmieni jokaisesta ajatuksesta? Täytyykö minun itse valalla luopua kostostani? Minkä puolesta olen niin paljon uskaltanut? Minkä vuoksi olen tämän kaiken kestänyt? — Minä en allekirjoita! Jos te tahdotte minut vapauttaa, niin vapauttakaa minut viekkaudella tai väkivallalla, ja minä olen teidän. Minä asetun julkisesti liittoutuneiden etunenään onnistukoon tai ei!"

"Siinä tapauksessa on kaikki menetetty, herra. Me emme voi ryhtyä mihinkään, ennen kuin te olette laillisesti vapaa ja turvassa. Teidän vankeutenne sitoo kaikkien kädet, allekirjoittakaa, herra, ja kaikkien kädet ovat vapaina teidän kauttanne! Jos te ette tahdo pitää valaanne, niin voi pyhä isä vapauttaa teidät siitä yhtähyvin kuin hän vapautti teidän esi-isänne — ja jos te ette tahdo sitä rikkoa, hyvä on, asettukaa silloin yrityksen ulkopuolelle ja pysykää kuitenkin sen johtajana. Marski ja hänen ystävänsä toimivat ominpäin — te ette tiedä siitä mitään — ja vapaa paikka on teidän. Ymmärrättekö, herra? Te voitte pysyä valassanne ja hyvällä omallatunnolla astua esiin silloin kun aika on käsissä. Te tartutte lain ja oikeuden mukaisesti alaikäisen valtikkaan ja voitettuanne kansan sydämet ja näytettyänne olevanne kykenevä kruunua kantamaan — lankeaa se aivan itsestään teille — ja te ette ole rikkonut sopimusta ettekä valaa."

"Haa, sinäkö olet itse, viisas mestari Grand, vai onko kuollut piispa lainannut sinun äänesi ja hahmosi opettaakseen minulle viisautta? — Niin, sinä olet oikeassa! Sillä tavalla minä voin tarttua valtikkaan, joka hallitsee henkiä ja voittaa sen kruunun, joka säteilee auringon lailla. Nyt minä tiedän, mitä minä tahdon. Sinä et sitä opettanut minulle. Sinä vain sanoit mitenkä sen tekisin. Hyvä, minä allekirjoitan. Mutta siitä hetkestä asti, jona minä olen allekirjoittanut, minä en tiedä mitään, enkä tahdo mitään tietää teidän aikeistanne. Tehkää mitä tahdotte ja puolustakaa mitä voitte. Minä kulen omaa tietäni, ja kun päämäärämme saavutettua tapaamme — silloin — vasta silloin minä tunnen teidät ja uskallan kutsua teitä ystävikseni. Ymmärrätkö minua, Grand!"

"Minä ymmärrän, herra! On siis varmaa, että te allekirjoitatte ja lähdette täältä huomenna? Nyborgin Danehovessa te vahvistatte sopimuksen ja odotatte sitten rauhassa niitä asioita, jotka tulevat — —"

Nyt keskeytti salaisen keskustelun äkillinen melu linnanpihalta.

"Hän on täällä, isäntä! Hän on täällä, se viekas pappi!" huusi kyökkimestari Martin ääni. — "Nyt hän ei pääse pakoon. Minä huomasin heti mitä miehiä hän oli ja autoin hänet itse tikapuille. Liikautanko minä tikapuut kumoon niin että hän taittaa käsivartensa, tai tahdotteko te hänet elävältä?"

"Minut on petetty!" huudahti mestari Grand pelästyneenä. "Tuo kirottu kokki on ilmaissut minut." Hän laskeutui nopeasti alas tikapuita pitkin, ja heti ympäröi hänet kymmenen linnamiestä tulisoihdut käsissään, ja heidän keskellään seisoi linnanvouti puoleksi pukeissa ja miekka kädessä.

"Täytyykö minun uskoa omia silmiäni, herra tuomiorovasti!" sanoi rehellinen Paul Hvit. — "Oletteko te tullut tänne ivaamaan minun valppauttani ja auttamaan pakosalle tärkeitä valtiollisia vankeja?"

"Kuulkaa minua, kunnianarvoisa Paul Hvit!" vastasi mestari Grand rohkealla ja käskevällä äänellä, "ja te ette tuomitse Herran palvelijaa, joka, vaikka salaista ja omituistakin tietä, kuitenkin kulkee taivaallisen Isänsä asioissa! Ettei minun aikomukseni ole ollut, vastoin maan ja valtakunnan lakia, vapauttaa teidän vankejanne, siitä te voitte tulla vakuutetuksi tutkittuanne vankilan ja minun vaatteeni. Minulla ei ole ollut viilaa eikä muutakaan työkalua mukanani, jolla olisi mahdollista avata rautaristikko ja auttaa vangit pakoon."

Linnanvouti näytti hämmentyneeltä ja epävarmalta.

"Minä vaadin tämän tutkimisen oman kunniani tähden!" — jatkoi mestari Grand heittäen vaippansa syrjään ja käänsi itse nopeasti nurin kaikki taskunsa. — "Jos te nyt tässä suhteessa olette vakuutettu minun viattomuudestani, niin te olette täydellisesti oikeutettu vaatimaan tietoa tämän yöllisen käyntini tarkoituksesta. Minä tiesin, että vankien luo pääsy oli minulta kielletty, mutta minä tiesin myöskin, että oikeaan aikaan lausuttu Jumalan sana voi vaikuttaa paljon soaistuun ihmissydämeen. Tiedättekö te, ettei nuori, uhmaileva herttua aikonut allekirjoittaa kuninkaallista sovinto-ehdoitusta eikä luopua kapinallisista aikeistaan. Minä olen nyt puhunut hänelle voimakkaita Jumalan sanoja, niin että hän on tutkistellut itseänsä ja katuen tunnustanut suuren syntinsä ja erehdyksensä. Hän tahtoo nyt heti allekirjoittaa sopimuksen ja pysyä kuninkaan uskollisena alamaisena. Kas, se on minun ansioni ja siinä on minun rikokseni. Jos luulette olevanne oikeutettu vaatimaan minua edesvastuuseen niin kristillisestä työstä, niin minä olen teidän vankinne. Mutta jos te olette, niinkuin minä otaksun, hurskas ja jumalinen mies, joka yhdistätte kunnioituksen minun säätyäni ja pyhää ammattiani kohtaan ankaraan uskollisuuteen herrallenne ja kuninkaallenne, niin annatte vartioida minua täällä ainoastaan siksi kunnes itse olette tutkinut vankilan ja tullut vakuutetuksi minun puheeni todenperäisyydestä, ja annatte minun sitten lähteä täältä Herran rauhaan vielä tällä tunnilla."

"Vartioikaa häntä!" sanoi linnanvouti ja astui nopeasti lyhty kädessä ylös torniin vankien luokse. Hän avasi vankilanoven, ja ensimäisessä vankilahuoneessa ritari Abilgaardin luona oli kaikki tavallisessa järjestyksessä. Herttua siirsi hänen pyynnöstään telkeet oveltaan. Linnanvouti astui sisään, ja sanomatta sanaakaan hän tutki ensiksi tarkasti ristikon. Sitten hän laski lyhdyn pöydälle ja katseli tarkkaavaisesti herttuaa. "Sanokaa minulle, jalosukuinen herra!" kysyi hän — "onko totta, että tuomiorovasti Grand on puhunut teille, ja te olette katunut ja tahdotte allekirjoittaa sovintokirjan?"

"Te olette oikeassa", sanoi herttua tarttuen hopeakynään. "Sen teen heti. Kas niin, tuossa on minun nimeni." Hän ojensi linnanvoudille allekirjoitetun pergamentin ja heittäytyi sitten miettiväisenä tuoliinsa.

"Silloin onnittelen teitä vapautenne puolesta ja isänmaata uskollisesta miehestä!" sanoi linnanvouti iloisesti. "Enpä siis tälläkään kertaa pettynyt. Minä tunnen maailman ja ihmiset, ja näinhän minä teidän olennostanne ja käytöksestänne teidän olevan jalon nuoren herran, joka vain nuoruuden ajattelemattomuudesta oli erehtynyt. Levätkää nyt, jos haluatte, — hyvän ja hurskaan päätöksenne vahvistukseksi kunnes päivä koittaa, jalosukuinen herra, sitten minä kaikella kunnialla vien teidät itse minun herrani ja kuninkaani luokse."

"Hyvä!" sanoi herttua. "Menkää nyt vain ja elkää salliko mitään pahaa tapahtua mestari Grandille! Hän on vain pitänyt minulle yösaarnan, ja te näitte itse että hän onnistui käännytystyössään."

Linnanvouti kumarsi ja poistui. Ritari Abilgaard, joka ovelta oli kuullut ja nähnyt mitä siellä juuri oli tapahtunut, kiirehti hyvin iloisena herransa luokse saadakseen täydellisen selityksen siitä, mikä hänet näin äkkiä oli saanut allekirjoittamaan.

Sillaikaa seisoi mestari Grand ihmettelevien linnanmiesten keskessä, jotka linnanvoudin käskystä tarkasti vartioivat häntä. Kyökkimestari Martti seisoi hymyillen tikapuitten vieressä ja näytti ivailevan yöllistä seikkailua. Mestari Grand heitti häneen sanaakaan sanomatta moittivan ja halveksivan katseen.

"Enpä toki olisi uskonut, hänen tällä tavalla sieltä pääsevän", sanoi nyt kokki linnanmiehille. "Minä en ole milloinkaan ennen nähnyt kunnianarvoista tuomiorovastia tikapuilla, niin etten minä voinut sellaista kiusausta vastustaa. Mutta enpä olisi ruvennut niin vaaralliseen leikkiin, jos olisin tiennyt, että te ja linnanvouti olitte läheisyydessä. Nyt saadaan nähdä olenko minä tehnyt hurskaalle herralle vääryyttä vai enkö. Kukaan ei voi moittia minua siitä, että pidin häntä viekkaana veitikkana. Missä tähän maailman aikaan tapaa niin innokkaan sielunpaimenen, että hän uskaltaa kaulansa pelastaakseen muutaman sielupahasen. Olipa aivan onneksi oppineelle herralle, että te tulitte. Minä olin jo tarttunut tikapuihin vetääkseni ne hänen altaan, ja silloin olisi kunnianarvoisa herra jäänyt riippumaan käsistään rautatankoihin tuolla ylhäällä niinkuin kissa lintuhäkistä, kunnes minä olisin hakenut teidät."

"Kurja, uskoton sielu!" huudahti mestari Grand kiivaasti. "Sanoinhan minä jo sinulle toimivani hurskaassa ja jumalisessa tarkoituksessa, ja sinä osasit niin teeskennellä ja uhata Herran palvelijan henkeä."

"Siitä teen tilin isännälleni, ja hänen armolleen, meidän korkeasti rakastetulle kuninkaallemme!" vastasi Martti kovaäänisesti. "Täällä me emme luokittele ihmisiä. Ruhtinaat ja mahtavat herrat me sulemme tänne, kun olemme saaneet käskyn pitää heitä juonittelijoina. Minä pistän heidät tottelevaisesti vartaaseen, jos minulle annetaan käsky pitää heitä kalkkunoina, ja jos keisari tai paavi itse haluaa kömpiä ikkunasta heidän luokseen, niin vastaan minä koko kristikunnalle siitä, että annan heidän armonsa taittaa korkeat ja pyhät niskaluunsa."

Kyökkimestari Martti alkoi olla kovaääninen, ja linnanvouti, joka nyt kiirehti takaisin vankilasta ja kuuli nämä rohkeat sanat, käski hänen olemaan hiljempaa palvelusinnossaan ja puhumaan suuremmalla kunnioituksella hurskaalle, kunnianarvoiselle tuomiorovastille, joka oli aivan viaton ja lisäksi tehnyt tehtävän, josta jokainen kunnon tanskalainen mies sai häntä kiittää. "Luulenpa melkein tarkalleen tuntevani maailman ja ihmiset", — sanoi hän itserakkaan näköisenä mestari Grandille. "Ja minä iloitsen, kunnianarvoisa herra, että minä en ole erehtynyt teidänkään suhteenne. Että tarkoituksenne maata ja kuningasta kohtaan on hyvä, sen minä näen nyt, vaikka te puhuitte eilen illalla kovia sanoja mahtavien vioista ja synneistä. Siihen teillä ankarana Jumalan miehenä on oikeus. Mutta Herrajumala, olemmehan me kaikki ihmisiä, ja kunniallisinkin mies voi joutua epäilyksen alaiseksi ja huonoon valoon. Sen olette itse äsken kokenut, hurskas herra! Nyt voitte vapaasti lähteä täältä minä hetkenä vain haluatte. Mutta minulle on mieluista, jos haluatte jäädä vieraakseni päivän koittoon asti. Yö ei ole kenenkään ihmisen ystävä ja niin hengellinen herra kuin olettekin, voisitte tekin eksyä."

"Sitä minä en pelkää!" vastasi mestari Grand. "Minulla ei ole enää mitään tekemistä täällä. Olettehan te myöskin tyytyväinen maanjakoon, hyvä, rehellinen Paul Hvit!"

"Täydellisesti, hurskas herra! Viekää apotti Maunolle minun kunnioittavimmat terveiseni, ja lähtekää sitten Jumalan nimessä, jos kerran niin tahdotte."

Linnanvoudin käskystä tuotiin mestari Grandin hevonen esille. Korkea hengellinen herra sanoi arvokkaasti hyvästi linnanherralle, teki kolmella sormella siunauksen merkin linnanmiehille, jonka jälkeen hän erään papin seuraamana, joka palveli häntä ratsupalvelijana, jätti Sjöborgin hiljaisena kuutamoyönä.

Pari tuntia myöhemmin, auringon noustessa ratsasti herttua Waldemar drotsinsa kanssa Paul Hviten ja kahdentoista asestetun ratsumiehen seuraamana Sjöborgin linnan portista Korsöriin vievää tietä, kulkeakseen ylitse Nyborgiin, jossa kuningas etevimpien miestensä kera oleskeli, ja jossa sovintosopimus sinetillä ja valalla vahvistettaisiin Danehoven kokoontuessa, ennenkuin herttua ja drotsi pääsisivät täydellisesti vapaiksi.