KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

"Sulje ladonovi, Raane, ja lukitse se kunnollisesti!" sanoi kuningas ja laskeutui hevosensa selästä. Molempien poikien vastaanottaessa kuninkaan hevosen ja viedessä sen yhdessä kamaripalvelijan ja omiensa kanssa pilttuuseen, heittäytyi kuningas väsyneenä olkikasalle ja katseli sieltä Raanea, joka kolistellen raskaalla puutangolla nopeasti lukitsi ladonoven. Sitäpaitsi oli vielä pistettävä jotenkin ylös telkeeksi keppi, ja ylettyäkseen muka paremmin sinne, heitti Raane olkikuvon oven eteen ja nousi sille. "Kas niin", sanoi hän, astuen hengästyneenä takaisin kuninkaan luo, "nyt se on suljettu sekä tangolla että kepillä. Olipa siinä tekemistä, ennenkuin sain tangon paikoilleen, se olikin melkein hirren paksuinen. Se mies ei ole vaimosta syntynyt, joka sen työntää paikoiltaan."

"Kiitos, uskollinen Raane!" sanoi kuningas ystävällisesti — "Lepää nyt minun luonani, sinä olet saanut olla kyllin kovassa menossa minun kanssani tänä iltana. Kun muistelen Stig-marskin sanoja Viborgin käräjillä, niin olisi parasta antaa tällaisten seikkailujen olla", jatkoi hän tuttavallisesti ja huolestuneena. "Täällä Juutinmaalla me emme enää milloinkaan ratsasta öiseen aikaan. Hm, ehkä olisi kuitenkin ollut viisainta, jos minä sillä kertaa en olisi tehnyt häntä lainsuojattomaksi. Mutta ritari Jonin mielestä oli kuitenkin paras menetellä varovaisesti. Stig-marski on kiivas mies ja hyvin merkillinen puheissaan. Useampi kuin yksi on näinä päivinä saattanut minun ajattelemaan häntä."

"Hän istuu varmaankin nyt juomapöydän ääressä Möllerupissa hyvien ystäviensä seurassa", vastasi Raane, jääden kunnioittavasti seisomaan. "Eikä hän voi uneksiakaan, että Tanskan kuningas makaa tänä yönä oljilla kurjassa ladossa. Marski Suurisuu voi olla iloinen kun saa olla teiltä rauhassa!" jatkoi Raane. "Hän kuvittelee todellakin olevansa koko kansan tuki ja turva siitä saakka kun hän sai teidän julistamaan itsensä lainsuojattomaksi. Mutta, jos te tahtoisitte hänet käsiinne, herra, niin ei suinkaan Möllerup ole voittamaton. Tyhmänylpeän marskin pitäisi muistaa mitä laulussa seisoo."

"Mitä siinä sanotaan?" kysyi kuningas hajamielisenä ja ajatuksissaan.

"Minä en pane paljoakaan arvoa laulujen opetuksiin, herra kuningas!" vastasi Raane. "Mutta niissä on kuitenkin väliin vakavia sanoja, kun ne vain oikein ymmärtää:

"Kuovi eksytellen maata kiertää, Mutta siltä suojella ei saata omaa pesää."

"Niin todellakin uskollinen Raane!" vastasi kuningas surumielisesti. "Voisihan sen yhtähyvin sanoa minusta. Mutta salpasitko kunnollisesti oven? Minusta tuntuu kuin tuuli liikuttelisi sitä?"

"Se ei mene oikein tiiviisti kiinni, mutta tanko pysyy paikoillaan kovimmassakin myrskyssä. Minä pelkään lyhdyn sammuvan!" jatkoi hän hätäisesti. "Yöperhonen taisi lentää lyhtyyn, otanko minä sen alas, niin ajan sen pois?"

"Ota, mutta varovasti! Täällä on niin paljon olkia. Elä anna sen sammua ristivedossa! Annappas minun itse tulla!"

Heidän askaroidessaan lyhdyn ääressä, kuului kovaa hevosten kavioidenkapsetta ladon ulkopuolelta.

"Herra kuningas, sieltä tulee paljon matkustavia!" sanoi Raane ottaen lyhdyn käteensä. "Emme suinkaan me anna heidän tulla tänne sisään."

"Ei Jumalan nimessä, ei!" vastasi kuningas hädissään. "Jos he haluavat sisään niin sano ladon olevan täynnä ja ettei täällä ole sijaa!"

Kaikki olivat hiljaa ja kuuntelivat henkeään pidätellen.

Nyt oli taas hiljaista.

"Ehkä he ratsastivatkin ohi", kuiskasi kuningas, jääden kuuntelemaan puoleksi istuvaan asentoon oljille, ja pidellen kättään miekan kahvalla.

Molemmat pojat olivat juosseet hädissään heidän luokseen. Kaikki kuuntelivat vielä jonkun aikaa kuolemanhiljaisuuden vallitessa.

"Mikä päivä meillä on tänään?" kysyi kuningas. — "Ei ole ollut kamalampaa minun elämässäni."

"Nyt on pyhän Cecilian yö, herra kuningas!" vastasi pieni Åke, ja näki kauhukseen kuninkaan valahtavan kuolonkalpeaksi. "Oi, armollinen herra kuningas!" jatkoi poika. "Rukoilkaamme pyhää Ceciliaa suojelemaan teitä tänä yönä."

"Rukoile, rukoile, lapseni, minä en voi", vastasi kuningas, "Minä en koskaan suvainnut messuamista enkä kirkonkellojen soittoa: minua ei pyhä Cecilia auta."

Pieni Åke liitti kätensä yhteen ja rukoili. Raane piteli yhä lyhtyä kädessään. Hän oli avannut sen, ja voimakkaampi valo sattui nyt kuninkaaseen, joka omituisen surumielinen ilme kalpeilla kasvoillaan istui ajatuksiinsa vaipuneena olkilyhteellä ja hapuili vyötään. "Aivan oikein, valaise minulle, ja auta minua laskemaan!" kuiskasi hän. "Montako nappia minulla on vyössäni?"

Raane piteli lyhtyä lähempänä. "Minä laskin kaksitoista" sanoi hän, "mutta mitä te niistä laskette?"

"Tuo metsätorpan tyttö oli ihmeellinen, Raane! Hän osasi katsoa ylös taivaisiin ja alas helvetin kuiluihin. Jos haluaisin tietää vihollisteni lukumäärän, niin käski hän minun laskea ne vyöni napeista. Sanoitko kaksitoista? Minun muistaakseni oli niitä ennen neljätoista. Ainakin niitä on kolmetoista."

"Ei suinkaan kukaan käytä epätasaista nappilukua, herra!" vastasi Raane hämmentyen. "Minun muistaakseni on käsketty nappiaan lukemaan silloin kun ei tiedä mitään muuta tekemistä, mutta sellaista sanotaan vain lapsille, herra!"

"Tiedätkö sinä niin varmasti mitä aiot tehdä, Raane! Laske uudestaan, niin ehkä sitten vielä mietit. Eikö niitä ole kolmetoista?"

"Ehkä on!" vastasi Raane sulkien lyhdyn. "Mutta kolmetoista ei ole hyvä luku, herra kuningas!"

"Sinä olet oikeassa! Kolmetoista oli luku sinäkin yönä, jona viekas Juudas petti taivaallisen herransa ja kuninkaansa. Miten sinä olet niin kalpea, Raane?"

"Olenhan minä paastonnut koko tämän päivän, teidän armonne!" sanoi kamaripalvelija vilkaisten ovelle. "Eipä ole ihme vaikka nenä kävisikin hiukan kalpeaksi. Mutta kuulkaa, mitä se oli?"

Ladonoveen lyötiin kovaa seipäillä ja tangoilla.

"Nouskaa ylös, kuningas Eerik! Tulkaa tänne ulos meidän luoksemme!" huusi voimakas ääni ulkoa.

"Minut on kavallettu!" huudahti kuningas hypähtäen ylös. "Se oli hirveän Stig Andersenin ääni!" Kuningas oli paljastanut miekkansa, mutta seisoi neuvottomana ja peloissaan, kalpeana kuin kuollut. Raane juoksi lyhty kädessä ovelle. "Eerik kuningas ei ole täällä sisällä! Sitä ei teidän tarvitse uskoa!" huusi hän. "Piilottautukaa, herra!" kuiskasi hän nopeasti ja palasi takaisin neuvottoman kuninkaan luo. "Heittäytykää oljille! Minä peitän teidät heinillä ja oljilla! Ei kukaan näe teitä!" Hän heitti samassa lyhdyn luotaan. Valo sammui ja he seisoivat pilkkosen pimeässä.

"Raane, Raane, petätkö sinä kuitenkin herrasi ja kuninkaasi?" kuiskasi kuningas hädissään.

"Piilottautukaa, piilottautukaa, herra! Minä puolustan teitä viimeiseen veripisaraani asti."

"Minä myöskin!" huusi pieni Åke Jonson, joka tähän asti oli polvistuneena hiljaa rukoillut, mutta hypähti nyt rohkeana ja innostuneena ylös. "Voi, jos minulla vain olisi miekka!"

Pieni Pentti itki ja valitteli ääneen, melun ulkona yltyessä yhä kovemmaksi.

"Hiljaa, hiljaa, poika! Ei täällä auta puolustautuminen!" kuiskasi kuningas. "Elä ilmaise minua vaikeroimisellasi! Peittäkää minut oljilla, ja menkää istumaan hiljaa tuonne nurkkaan!"

He peittivät nopeasti kuninkaan oljilla ja tekivät niinkuin hän käski.

Melu yltyi nyt hirvittäväksi ulkopuolella. Ladonovea työnnettiin kiivaasti auki. Yläpuolella oleva ohut keppi katkesi, ja ovi avautui niin helposti kuin olisi se alhaalta ollut sulettu vain olkilyhteillä. Kaksitoista miestä naamaripäähineet ja harmaat munkinkauhtanat yllään astui ääneti sisään paljastetut miekat kädessä. Yhdellä heistä oli loimuava tulisoihtu kädessään. He katselivat ympärilleen joka puolelle ja näyttivät hämmästyvän kun eivät löytäneet sitä, jota etsivät. "Missä hän on? Missä piilee pelkuri tyranni!" keskeytti voimakas ääni naamioitettujen joukosta äänettömyyden, toisten katsellessa turhaan ympärilleen. Raane seisoi paljastettu miekka kädessä olkikasan luona.

"Pelasta minun elämäni, uskollinen Raane!" kuiskasi kuningas olkien alta. "Minä annan oman sisareni sinulle vaimoksi!"

"Minun herrani ja kuninkaani ei ole täällä!" huusi Raane. "Minä vartioin tässä hänen aarteitaan ja kalleuksiaan", hän viittasi paikkaan, jossa kuningas makasi. "Ensimäisen, joka lähestyy minua, rutistan minä kuoliaaksi!" Hän heilutti ohutta korumiekkaansa ja löi sillä hurjasti ja kiivaasti erästä vaunun aisaa ja puulaatikkoa, jotka olivat lattialla.

"Sinä puolustat kuningastasi kuin konna ja petturi!" kuiskasi Åke. "Anna minulle miekkasi, kun et osaa sitä paremmin käyttää!"

"Pois tieltä, poika!" huusi Raane raivostuneena, ja tähtäsi lyöntinsä hänen päätänsä kohti, kuitenkin häneen osumatta.

Asestettujen munkkiolentojen joukossa oli pieni, koukkuselkäinen mies, joka horjuvin askelin haparoi eteenpäin kuin sokeana voimakkaan sankari-olion vieressä. Nämä molemmat miehet tunkeutuivat esiin koko naamioituneen joukon etunenässä, ja sokea piteli kiinni kookkaan herran takin liepeestä, kunnes tulivat paikalle, johon Raane viittasi. Täällä he pysähtyivät molemmat suuren olkikasan luokse, johon kuningas oli piiloutunut.

"Täällä!" kaikui kumeasti rautaristikon takaa, sankariolion naamaripäähineestä, ja rautapukuinen käsivarsi kohotti valtavan miekan. Samassa silmänräpäyksessä olivat kaikki kaksitoista miekkaa kohotetut.

"Haa, haa!" huusi sokea vanhus hohottaen hurjaa mielipuolen naurua ja työntäisi äkkiä pitkän miekkansa syvälle olkikasaan.

Tukahutettu kauhunhuuto, johon sekaantui mielipuolen naurunkihinä, kaikui kamalana olkikasasta, joka peitti sekä kuninkaan, että hänen raivoavan murhaajansa. Taistelevat oliot vierivät sen alle, ja nyt hyökkäsi yhtaikaa koko tuo asestettu munkkijoukkue heidän molempien päälle. Raane jäi huitomaan ympärilleen kuin raivostunut, haavoittamatta kuitenkaan ketään, lopulta hän hyökkäsi ottamaan soihdun sen kädestä, joka sitä kantoi. "Apua! Apua!" huusi hän. "He murhaavat minun herrani ja kuninkaani!" Hän heitti palavan soihdun olkiin ja juoksi kuin mielipuoli ulos ladosta.

Oljet leimahtivat heti palamaan, valaisten mitä kamalimman näyn.

Kuninkaan verinen ruumis oli laahattu oljista keskilattialle, se oli kahdentoista pitkän miekan lävistämä. Nuo kaksitoista kammottavan näköistä munkkioliota seisoivat ääneti ruumiin ympärillä. Veriset miekat käsissään he tuijottivat jäykin jännitetyin katsein murhattuun, jonka kasvot venähtelivät suonenvetoisesti, ja nyt vasta heitti henkensä.

"Hän on kuollut. Jättäkäämme hänet liekkien saaliiksi!" keskeytti viimeinkin johtajan voimakas ääni kamalan äänettömyyden. — "Pois täältä! Hevosten selkään!"

Silmänräpäyksessä olivat kaikki poistuneet ladosta, lukuunottamatta sokeaa, mielipuolta vanhusta, joka vielä kerran raivostuneena oli heittäytynyt ruumiin yli, niinkuin hän olisi tahtonut kynsillään repiä sen palasiksi.

Molemmat pojat olivat sillaikaa istuneet itkien piilossa pilttuun takana.

"Hirviö!" huusi nyt pieni Åke juosten esiin. Hän vetäisi kuninkaan miekan ruumiin kokoonpuristetusta kädestä ja työnsi sen hurjistuneen vanhuksen sydämeen.

"Kas niin, nyt minä voin kuolla! Siunattu olkoon se taivaan enkeli, joka minut vapautti!" sanoi sokea soperteleva vanhus ja kaatui kuolleena murhatun kuninkaan viereen. Puolet ladosta oli jo liekkien vallassa. Ne neljä pilttuussa olevaa hevosta juoksivat hurjina ruumiin yli ja ulos palavasta ladosta. Haukat lensivät kirkuen niiden jälestä. Liekit loimahtivat jo olkikaton läpi, tukahduttava savu täytti hirvittävän murhaluolan, ja ulkopuolelta kuului avuksi rientävien ihmisten hätähuutoja.

"Auta minua pelastamaan kuninkaan ruumis, Pentti!" sanoi Åke itkevälle toverilleen. Vaivoin laahasivat pojat raskaan ruumiin ulos käytävään. He olivat melkein tukehtua savuun ennenkuin ehtivät sinne. "Se vanha hirviö jäi sinne sisään, Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!" sanoi Åke katsahtaen vielä kerran taakseen Pallen ruumiiseen. "Palakoon nyt sinne! Joudu pois!"

Juuri kun he olivat joutuneet ulos ladosta, romahti katto kovalla romahduksella sisään, musertaen alleen vanhuksen ruumiin.

Paljon hätääntyneitä ihmisiä oli kokoontunut ulkopuolelle. He eivät välittäneet tulipalosta, nähdessään kuninkaan runnellun ruumiin ja kuullessaan voivottelevien poikasten kertomukset. Meluava joukko palopaikalla kasvoi yhä kuninkaan ruumiin ja itkevien poikien ympärille. Se osanotto, jonka tämä kamala näky herätti useimmissa, näytti kuitenkin osoittavan, että kansa vihasi kuningasta vähemmän kuin mitä yleisesti uskottiin. Melu oli hirvittävä. Toinen huusi toistaan kovemmin. "Juoskaa murhaajien jälkeen!" huusivat muutamat. — "Huolehtikaa toki kuninkaan ruumiista!" huusivat toiset. "Lähettäkää sana Harrestrupiin drotsille ja Jon ritarille!" huusivat muutamat. "Lähettäkää tieto Skanderborgiin!" huusi joku, — "siellähän ovat kuningatar ja nuori kuningas." Mutta ei kukaan liikahtanut paikaltaan toimittaakseen yhtäkään kaikista näistä ehdotuksista. Naisia ja lapsia tunkeili ruumiin luo. Lapset huusivat, naiset päivittelivät kamalaa näkyä, miehet kiroilivat ja voivottelivat. Monet käskivät ja järjestelivät, mutta ei kukaan totellut. Viimeinkin kuului kesken melua huuto: "tilaa, tilaa! Drotsi tulee!" Meluava kansanjoukko väistyi kolmen kiirehtivän ratsastajan tieltä, jotka ajoivat heidän keskelleen hengästyneillä hevosillaan. Ne olivat drotsi Pietari, Skirmen ja vanha Henner Friser. Heidän jälestään seurasi joukko metsästäjiä kamaripalvelija Raane sidottuna välissään.

"Hiljaa! Tehkää tilaa!" huusi drotsi Pietari ja hypähti hevosensa selästä. Kaikki väistyivät kunnioittavasti syrjään, ja suuressa kansanjoukossa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Kauhistuksella katseli drotsi Pietari kuninkaan ruumista. Hän tarkasti pikaisesti kuninkaan haavat ja tutki oliko enää elonmerkkiä jälellä. Hän laski kaikkiaan 56 kuolettavaa haavaa. Murhatun liivien alta hän löysi tikarin, jota ei ollut vedetty pois haavasta. Hän veti sen ulos ja katseli sitä tarkkaan, se oli kallisarvoinen ja taitavasti koristeltu: kahvan muodosti kullattu leijona. Hän antoi lähinnä seisovien todistajien nähdä sen ja pani sen talteen.

"Kuningas Eerik Kristofferin poika on kuollut ja häpeällisesti murhattu!" huusi hän nyt kovalla äänellä noustessaan ruumiin vierestä, ja luoden katseen kansanjoukkoon, jonka jännitettyjä ja osanottavia kasvoja ladosta loimuavat liekit valaisivat. "Tämä taivaita järisyttävä teko ei jää rankaisematta, niin totta kuin vanhurskas tuomari valvoo meidän kaikkien ylitsemme!" Hän vaikeni hetkeksi, ja syvä hiljaisuus vallitsi heidän ympärillään. "Nuori kuningas Eerik Eerikinpoika on nyt meidän laillinen herramme ja kuninkaamme!" sanoi hän sitten vähän rauhallisemmin ja kohotti oikean kätensä. "Tanskan kansa on itse valinnut hänet ja vannonut hänelle uskollisuusvalan. Pyhä kirkko vahvistaa vaalit, ja pian hän istuu kruunattuna ja voideltuna isiensä valtaistuimella. Olkaa hänelle uskolliset, rehelliset Tanskan miehet! Jumalan avulla tulee hänestä vielä hyvä ja oikeutta rakastava kuningas, ja hän rankaisee ankarasti isiensä julmat ja jumalattomat murhaajat. Kaikkivaltias suokoon hänelle voimia ja pitäköön suojelevan kätensä hänen ja koko hänen uskollisen kansansa ylitse!"

"Eläköön kuningas Eerik Eerikinpoika! Eläköön meidän nuori kuninkaamme!" huusi monta ääntä. "Kostoa, kostoa kuningasmurhaajille!" huusivat toiset.

Drotsi Pietari viittasi heidät vaikenemaan ja kääntyi sen puoleen, joka seisoi häntä lähinnä. "Kenellä täällä on paras ja nopein hevonen?" kysyi hän.

"Minulla, minulla!" huusi Skirmen juosten esiin. "Aivan niin! Ei kukaan osaa lentää sinun laillasi. Ratsasta heti Skanderborgiin, uskollinen Skirmenini! Kiiruhda viemään kuningattarelle tämä onnettomuussanoma! Kerro mitä sinä olet nähnyt ja kuullut! Sano myöskin minun nimessäni ritari Thorstensonille, että kaikki portit linnaan ja nuoren kuninkaan luo ovat heti suljettavat! Huomenna minä tulen itse ritari Jonin kanssa, kun ensin olen pitänyt huolen kuninkaani ruumiista. Lähde heti! Jumala olkoon sinun kanssasi!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä Skirmen oli hevosen selässä ja ratsasti pois nuolen nopeaan pienellä, reippaalla norlantilaisellaan.

"Vanha, uskollinen Henner!" jatkoi drotsi Pietari kääntyen vakavan vanhuksen puoleen, joka istui liikkumattomana hänen vieressään korkealla hevosellaan ja tuijotti omituisen kärsivän näköisenä kuninkaan ruumiiseen. "Ratsasta sinä heti kuninkaallisten metsästäjien kanssa murhaajien jälestä! Ota Raane mukaasi! Pakota hänet johtamaan sinut jäljille!"

Henner Friser nyökäytti päällään ja käänsi hevosensa. Heti senjälkeen nähtiin sankarivartaloinen vanhus metsästäjien etunenässä ja sidottu kamaripalvelija sivullaan, ratsastavan täyttä nelistä loimuavan ladon ohi.

"Hyvät Tanskan miehet!" jatkoi drotsi Pietari kääntyen muutamien arvokkaimpien talonpoikien puoleen, jotka seisoivat häntä lähinnä ja näyttivät suurimmalla osanotolla katselevan runneltua kuningasta. "Te viette nyt minun kanssani murhatun kuninkaan ruumiin Viborgiin! Niin verisenä kuin se tuossa makaa, asetetaan se kansan nähtäväksi. Asettakaa vankkureille neljä lautaa ja valjastakaa eteen kuusi hevosta! Ottakaa ensimäiset parhaat! Levittäkää minun vaippani laudoille ja asettakaa ruumis varovasti sille! — Te seuraatte minua, lapset!" sanoi hän molemmille itkeville pojille, jotka sillä aikaa olivat ottaneet kiinni kuninkaan metsästysoriin ja yhden haukoista. "Åke, sido kuninkaan hevonen kiinni ruumisvaunuun ja anna sen saattaa herraansa! Pentti, anna minulle haukka! Sytyttäkää pari tervasoihtua, ja istukaa kuninkaan jalkapäähän! Tänä yönä te saatte kantaa viimeisen kerran soihtua hänelle!"

Pojat itkivät ja tottelivat. Pian olivat talonpojatkin täyttäneet drotsin käskyn. Hänen tulipunainen vaippansa oli nyt kuninkaan ruumisliinana. Itse hän istui ratsunsa selässä, kuninkaan lempihaukka käsivarrellaan, pitäen silmällä, että kaikki tarkasti täytettiin. Vielä seisoi suuri kansanjoukko heidän ympärillään, mutta ei huomattu minkäänlaista meluavaa levottomuutta. Naisten parvesta kuului sieltä täältä tukahutettuja huokauksia ja säälin huudahduksia. Miesten joukossa oli kauhistus tuon kamalan teon johdosta suurempi kuin suru ja säälittely. Drotsi Pietari näki sen syvän surumielisyyden valtaamana. "Kuningas Eerikin viimeinen tie on synkkä. — Ottakaa kekäleitä ladosta ja valaiskaa se!" sanoi hän hillityllä äänellä lukuisalle kansanjoukolle, jonka joukosta pari Harrestrupin miestä heti totteli häntä. — "Kunnioittakaa kuollutta sen kruunun vuoksi, jota hän kantoi, ja sen suuren kuningassuvun tähden, josta hän on syntyisin. Seuratkaa häntä niin monta kuin teitä voi, mutta tämä on vapaaehtoinen rakkaudenosoitus, eikä siihen ketään pakoiteta. Menkää minne haluatte, mutta menkää hiljaa täältä, ja rukoilkaa ainakin rukous hänen sielunsa puolesta! Auringon laskiessa hän oli vielä mahtava mies ja meidän laillinen herramme ja kuninkaamme. — Antaa murhaajaluolan tuolla palaa!" lisäsi hän kauhusta vavahtaen, "sen perus on purettava, ja sen jäljet tasoitettavat maasta. Eikä ainoakaan ihminen saa tietää missä se on sijainnut, mutta sadan vuoden kuluttua siellä vielä rukoillaan öin ja päivin murhatun kuninkaan sielun puolesta. Vanhurskas Jumala olkoon hänelle ja meille kaikille armollinen!"

Liikutettuna hän kohotti kätensä ja viittasi saattueelle. Hitaasti se alkoi kulkunsa eteenpäin. Ääneti ja hiljaa hajosi suuri kansanjoukko. Vain kaksitoista talonpoikaa seurasi heitä, he astuivat palavat tervasoihdut kädessä molemmin puolin ruumisvaunua. Lähinnä kuninkaan päätä ratsasti drotsi Pietari haukka käsivarrellaan. Kuninkaan metsästysratsu astui hänen sivullaan. Saattue kulki palavan ladon ohitse. Voimakas valo lankesi drotsin vakaville kasvoille. Kuningasruumis lepäsi korkealla kaikkien nähtävänä. Ruumiin jalkapäässä istuivat molemmat pojat pidellen soihtuja käsissään. Hiljaa ja hitaasti häipyi outo ruumissaattue yöhön, ja kauan seisoi vielä siellä täällä ihmetteleviä talonpoikia poluilla ja teillä, tuijottaen miettiväisinä eteensä Viborgiin vievälle tielle.