KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Linnanvouti oli palannut takaisin vanhaan ritarisaliin, joka hänen aikanaan oli pantu kuntoon ja korjattu, ja jossa hän vastaanotti ylhäiset vieraat. Suuressa takassa leimusi iloinen valkea. Keskellä salia runsaasti katetulla illallispöydällä paloivat kynttilät kolmihaaraisissa messinkijalustoissa. Nuori, ritarillinen herra astui lujin askelin edestakaisin salissa. Se oli drotsi Pietari Hessel. Klaus Skirmen seisoi lämmitellen takan luona.

"No, hyvä Paul Hvit!" sanoi drotsi Pietari astuessaan tyytyväisennäköistä linnanvoutia vastaan. "Mitä hyvää sanoivat teidän vankinne? Tahtovatko he mieluimmin nähdä minut tänään tai huomenna?"

"On oikein ilo käydä näiden vankien luona!" sanoi linnanvouti. "He eivät huokaile ja valittele niinkuin onnettomat rikoksentekijät. Ja uskokaa pois, herra drotsi: kaikista heidän erehdyksistään huolimatta heillä on hyvä ja rehellinen tarkoitus. He olivat pidelleet niin hyvänä viinikannua, jalo herra, ettei voinut tulla kysymykseenkään puhua heidän kanssaan vakavammista asioista tänä iltana. Siinä tilassa ollen olisivat he kirjoittaneet nimensä minkä sopimuksen alle tahansa. Mutta minun tietääkseni, ette te eikä kuningas olisi sitä toivonut, tai siitä hyötynyt. Ihminen on kummallinen olento, sanon minä teille, ja kun me ihmiset emme ole täydellisesti selviä, niin me emme toimi vapaina järkiolentoina, — sanoi minun arvoisa nuoruudenopettajani Horsensissa. Herran ilo hänen sielulleen!"

"Sehän on selvää!" vastasi drotsi Pietari. "Ainoastaan täydellisesti selvänä heidän on kuunneltava minun ehdotustani. Heillä täytyy olla aikaa ja tilaisuutta miettiä niin vakavaa omantunnonasiaa. Siis aamulla! Voinen kai jäädä yöksi linnaan?"

"Sehän on itsestään selvää, herra drotsi! Siitä olen kyllä huolehtinut. Me olemme kaikki ihmisiä, ja elköön puuttuko ruumiiltamme lepo ja virkistys, kun sielun tulee olla valmiina hyviin tekoihin. Olkaa hyvä ja istukaa! Ja jos sallitte niin on täällä myöskin paikka aseenkantajallenne. Ei pidä sitoa kyntävän härän suuta, ja ihminen — no niin, ihminen on nyt myöskin ihminen", lisäsi hän nopeasti, kun ei sen syvämietteisempi huomautus johtunut hänen mieleensä.

Drotsi Pietari hymyili linnanvoudin huonosti sattuville sukkeluuksille ja istuutui pöytään. Skirmen asettui nöyrästi seisomaan hänen tuolinsa taakse ja punastui kun kohtelias linnanvouti osoitti tyhjää paikkaa drotsin vieressä.

"Istu vain, Skirmen!" sanoi drotsi Pietari ystävällisesti, — "täällä me emme ole hovissa".

Skirmen totteli ja istuutui tuolin laidalle. Hän oli totutun tapansa mukaan nöyrästi vaiti kun vanhemmat puhuivat ja piti tarkasti silmällä mitä herransa tarvitsi, ollakseen valmis auttamaan.

"Teidän tärkeät vankinne, hyvä Paul Hvit, tyytyvät siis ilman vihaa ja katkeruutta kohtaloonsa" — sanoi drotsi Pietari. "Se ilahduttaa minua. Huolimatta heidän hirveästä erehdyksestään, on heillä molemmilla kuitenkin erinomaisia, niin melkein suuria ominaisuuksia. On ollut aivan surullinen velvollisuus riistää heiltä vapaus niin kauaksi aikaa. Mutta minä tiedän, että te ette ole tehnyt heidän vankeuttaan pahemmaksi kuin on tarpeellista."

"Minä olen täsmälleen seurannut teidän määräyksiänne, herra drotsi ja — luulenpa tuntevani hiukan maailmaa ja ihmisiä. Se vanki, jota kohdellaan hyvin, ajattelee vähiten pakenemista. Nyt saamme nähdä onko yksinäisyys saanut heidät taipuvaisiksi. Jos he ovat vastahakoisia ja te tahdotte, että heitä kohdellaan kovemmin, niin voi sekin tapahtua. Minä olen vain halpa palvelija, ja mihin minua käsketään sen toimitan henkilöstä välittämättä. Ihminen, sanoi minun unohtumaton oppimestarini Horsensissa — Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen — ihminen ei aina siedä hyviä päiviä."

Nyt astui paksu, pyöreäposkinen kyökkimestari sisään ja asetti vadin pöydälle. Drotsi Pietari katseli häntä ja säpsähti, mutta vaikeni kunnes hän taas oli mennyt ulos.

"Onko teillä ollut kauankin luonanne tämä kyökkimestari, hyvä Paul Hvit?" kysyi hän, "ja oletteko te varma hänen uskollisuudestaan?"

"Hän on palvellut minun luonani viime vuoden toukokuusta asti", vastasi linnanvouti, "ja minä tuntisin huonosti ihmiset, jos voisin epäillä hänen uskollisuuttaan, hän huolehtii keittiöstään, eikä välitä mistään muusta koko maailmassa. Aina hän vain laulaa ja ilvehtii keittiössä eikä puhu milloinkaan yhtä totista sanaa. Jos kaikki väkeni olisivat hänen laisiaan, niin minä voisin nukkua turvallisesti, vaikka minulla olisikin keisareita ja kuninkaita vahdittavina. Minä uskon niinkuin jo sanoin, tuntevani vähän maailmaa ja ihmisiä. Herra drotsi! Onko teillä jotakin erikoista syytä epäillä kyökkimestarini uskollisuutta, jalo herra?"

"Ei erityisesti", sanoi drotsi, "mutta pitäkää häntä tarkasti silmällä! Ehkä se oli vain sattuma, mutta minä näin hänet viime vuonna vähää ennen Danehoven alkua Melfartissa, Henner Friserin majatalossa, matkaseurassa, johon ei kuulunut valtakunnan ja kruunun erikoisia ystäviä."

"Se taisi olla vain sattuma, jalo herra!" sanoi linnanvouti rauhallisen itsetyytyväisesti. "Minä tunnen väkeni, eikä minua niin helpolla petkuteta. Minun tietääkseni ei kyökkimestari Martti välitä valtioasioista. Hän on hauska, hyväntahtoinen mies, josta minulla on paljon huvia. Hän on samalla linnan puutarhuri, ja minä olen käyttänyt häntä koetellakseni vankien mieltä ja lisätäkseni ihmistuntemustani. Minä olen antanut hänen toimittaa salaa kukkia vangituille herroille. Vangit eivät tiedä mistä kohteliaisuus on kotoisin, ja minä olen huomannut siitä olevan ajanviettoa nuorille herroille, ne saavat heidät rakkausmietteisiin. Ja minun mullakseni ihmiset, jotka voivat ajatella tuollaisia hullutuksia, eivät ole vaarallisia maalle ja valtakunnalle. Paksu Martti ei näe koskaan vankeja, mutta hän on pakahtua naurusta kuullessaan heidän laulavan rakastuneita lauluja ihanasta kädestä, joka kietoo heille kukkavihkoja."

Drotsi Pietari hymyili, mutta puisti päätään ja tahtoi kuitenkin kehoittaa linnanvoutia luopumaan tuosta tavastaan tutkiskella vankiensa luonteita.

Samassa astui kyökkimestari Martti taas sisään, ja heti sen jälkeen ilmoitti oven vahti hengellisen herran tulosta, joka toi tervehdyksen ja viestin Esromin luostarin esimieheltä.

"Antaa hänen astua tänne sisään!" sanoi linnanvouti. "Ei kai teillä ole mitään sitä vastaan, herra drotsi? Se on varmaankin joku apotin ystävistä, joka tulee sopimaan minun kanssani muutamista maa-asioista. Mutta tuleepa hän ihmeelliseen aikaan", lisäsi hän miettiväisenä.

Drotsi Pietari vastasi kohteliaasti myöntäen ja näytti ajattelevan muita asioita. Ovi avattiin, ja kookas, hengellinen herra astui sisään. Noustiin häntä tervehtimään, ja hän astui pelästyneenä askeleen taapäin nähdessään drotsi Pietarin. Drotsi hätkähti myöskin. Linnanvouti ei huomannut molemminpuolista hämmästystä, vaan vastaanotti uuden vieraansa kohteliaalla huomaavaisuudella. "Varmaankin kunnianarvoisen apotti Maunon ystävä", sanoi hän. "Olkaa hyvä ja astukaa lähemmäksi! Keskustellessamme asiastamme näen mielihyvällä, että tämä kuninkaan uskollinen mies, herra drotsi Hessel, on todistajana, sitä kernaammin, kun minä näinä aikoina en muuten uskalla vastaanottaa vieraita tänne linnaan näin myöhään. Kyllä tunnetaan maailma ja ihmiset, sen minä sanon, ja ankarat säädökset ovat tarpeen. Uskallanko kysyä arvoisan herran nimeä?"

"Herra drotsi Hessel tuntee minut" — vastasi hengellinen herra, astuen ylpeän näköisenä lähemmäksi. "Oppineessa maailmassa on nimi maisteri Janus Roskildensis minulle tarpeellinen suositus. Maallikoille esitän itseni tuomiorovasti Jens Grandiksi. Oletteko te linnanvouti Paul Hvit?"

"Teidän palvelijanne, kunnianarvoisa herra!"

"Hyvä! Sen mitä minulla on teille sanomista voivat kaikki kuulla: minä tulen Esromin luostarista, ja koska minun juuri piti kulkea tästä ohitse, otin minä apotin ja luostarineuvoston puolesta tuodakseni teille sopimuskirjan Grimstropin riidanalaisista maista ja lupauduin toimittamaan asiat järjestykseen teidän toiveittenne mukaisesti. Mutta jos te epäilette, tai olette estetty vastaanottamasta minua, niin siirretään asia ja minä nousen taas hevoseni selkään."

"Jumalan nimessä, elkää tehkö minulle sitä ikävyyttä, herra! Te olette sydämellisesti tervetullut!" — sanoi Paul Hvit nopeasti. — "Elkää panko pahaksenne minun varovaisuuttani! — Me olemme kaikki ihmisiä, ja näinä aikoina on paras olla varuillaan. Tänne tulee usein susia lampaan vaatteissa, ja minun täytyy tuntea kenet täällä vastaanotan. Koska herra drotsi tuntee teidät, niin voin minä vähintäkään epäilemättä lausua teidät tervetulleeksi. Taidanpa olla huono ihmistuntija, kun en voinut nähdä, että te olitte sen oppineen herran palvelija niinkuin sanoitte ja arvoisan apotti Maunon arvoisa ystävä. Jos teillä on sopimuskirja mukana, voidaan asia järjestää huomenna. Olkaa siihen asti vieraani, kunnianarvoisa herra tuomiorovasti, ja ottakaa tilaisuudesta vaari! Olkaa hyvä ja istukaa pöytäämme!" Näin sanoen hän vei lisäytyneen seuran istumaan.

Drotsi Pietari oli hiljainen ja harvasanainen. Tuomiorovasti ei myöskään näkynyt viihtyvän tässä seurassa. Skirmen oli hänen sisäänastuessaan noussut ja asettunut herransa tuolin taakse. Linnanvouti yksin oli hyvin iloisella tuulella. Hän kehoitteli ahkerasti vieraitaan syömään ja koetti saada keskustelun käyntiin. Hän kosketteli kaikkia niitä asioita ja tapahtumia, joista tavallisesti näihin aikoihin puhuttiin. Norjalaisesta sodasta ja Tönsbergin kreivin Vähä-Alfin rohkeista ryöstöretkistä tanskalaiselle rannikolle puhui hän innolla, joka osoitti hänen olevan uskollisen, isänmaallismielisen miehen. Hänellä oli sukulaisia Horsensissa, ja hän kertoi hyvin tarkasti, mitä tämä kaupunki oli kärsinyt tuon julman merirosvon hyökkäyksistä.

"Tönsbergin kreivi on kyllä meidän vihollisemme", alkoi nyt mestari Grand puhua, "mutta rohkea ja kuuluisa vihollinen, jota ei saa haukkua ryöväriksi ja merirosvoksi. Hän ei ole noita hienostelevia ritareita, jotka turnajaisissa naisten silmiin pistävät. Meillä ei ole koko maassa urhoollisempaa ritaria. Hän on meidän aikamme suurin norjalainen merisotilas, ja voi pian tulla korotetuksi jaarliksi."

"Mutta kun hän omin päin julmasti ja pohjattomalla ryöväyshalulla ryöstelee ja polttaa meidän rannikoillamme kuin kurjin pakana" — vastasi drotsi Pietari, "niin silloin hän ei ole ritarikunnalle kunniaksi. Hän on tavallinen raaka merirosvo, olkoon vaikka kuinka rohkea ja mahtava, vaikkapa hän olisikin kuninkaallista syntyperää ja niinkuin sanoitte, nyt olevan toivossa pian kantaa jaarlinnimeä. Meillä tanskalaisilla maallikoilla ei ole minkäänlaista syytä kunnioittaa häntä millään jalommalla nimellä, ja meidän kristinuskonopettajillamme vieläkin vähemmän."

Mestari Grand vaikeni ja koetti peittää suuttumustaan. Linnanvouti pani taas keskustelun käyntiin. Hän otti nyt puheeksi sen, että Hallandin Jaakko kreivi keskellä sota-aikaa oli vastaanottanut ritariarvon Norjan kuninkaalta, ja paheksui sitä kovasti. Drotsi Pietari myönsi hänen olevan oikeassa ja katseli kunnioituksella rehellistä linnanvoutia, mutta mestari Grand ei voinut kauvemmin hillitä suuttumustaan. "On sentään hyvä", sanoi hän ivallisesti — "että vieraat ruhtinaat huomaavat tanskalaisten miesten ansiot, kun nämä eivät saa tunnustusta ja oikeutta täällä kotona. Norjan kuningas on ylevä näin kunnioittaessaan arvossa pidettyä vihollistaan, enkä minä voi moittia urheata Jaakko kreiviä sen vuoksi, että hän vastaanottaa niin hyvin ansaitun kunnian."

"Uskokaa minua, herra tuomiorovasti", sanoi drotsi Pietari rauhallisesti, "uskollinen Tanskan mies ei milloinkaan vastaanota kunnianosoituksia isänmaansa viholliselta. Eihän ole mitenkään mahdollista, että te isänmaan ystävänä puolustatte sellaista toimintatapaa."

"Ollakseni isänmaani järkevä ja kristillinen ystävä", vastasi mestari Grand katkerasti, "ei minun tarvitse kääntää viittaani tuulien mukaan. Minun säädyssäni Jumalan kiitos, ei tarvitse peitellä totuutta tai puolustaa jumalatonta pahansuopeutta täyttääkseen virkavelvollisuuttaan. Jumalan pyhä sana ja kanooninen oikeus silmieni edessä minä en pelkää sanoa kuninkaan ja kuningattaren mahtavimmalle suosikille vapaasti ja avonaisesti, että minä ainoastaan siinä määrin kunnioitan ja rakastan tätä maallista isänmaatani kuin siellä kunnioitetaan minun korkean isänmaani jumalallisia lakeja. Jos tahdotte tulla siitä vakuutetuksi, herra drotsi, niin hankkikaa minulle tilaisuus pitämään edes yksi ainoa parannussaarna kuninkaalle ja kuningattarelle, ja heidän hienolle, kohteliaalle liehakoitsija-liudalleen! Silloin saatte nähdä, että minä olen mies näyttämään tämän maailman mahtaville totuudenkuvastimen, jossa moni poski taitaa sävähtää punaiseksi, jos Tanskan hovissa vielä on jälellä hituistakaan omaatuntoa ja kunniaa."

"Semmoinen nuhdesaarna, kunnianarvoisa herra", sanoi drotsi Pietari painolla, "taitaisi varmasti useinkin olla tarpeen, sekä maallikoille, että oppineille. Toivoisinpa teidän käyttävän yhtä suoraa kieltä silloinkin kun te hurskaalla tiellänne tapaatte ruhtinaallisia herroja ja läänitysmiehiä, jotka hallitsijansa synneistä ja vioista etsivät sovitusta omille — rikoksilleen!"

Mestari Grand vaikeni. Linnanvouti katseli ihmetellen riitaisia vieraitaan ja keskeytti nopeasti keskustelun, jonka katkeraan käänteeseen hänen mielestään ei ollut minkäänlaista syytä. Hän kysyi äkkiä, eikö kukaan arvoisista herroista ollut matkallaan kulkenut Soerin kautta ja nähnyt sen äskettäin uudelleen rakennettua kirkkoa, ja kun siihen vastattiin lyhyen kieltävästi, kysyi hän eikö kukaan heistä tiennyt, missä Ruotsin erotettu kuningas nykyään oleskeli, ja oliko totta, että hän oli jättänyt kuningattarensa erään tunnetun Kristina-neidon tähden.

"Se on liiankin totta!" vastasi tuomiorovasti kiihkeästi, käyttäen tilaisuutta hyväkseen saadakseen purkaa suuttumuksensa. "Siinä meillä taas on todistus nykyisen aikamme jumalattomuudesta ja siitä synninsaastasta, joka virtaa mahtavista. Eipä ole ihme, jos Jumala koettelee sellaisia ruhtinaita, näyttäen tämän maailman herroille, että kaikkien meidän yläpuolellamme on tuomari, joka ei anna pilkata itseään, vaan hymyilee pilvien yläpuolella, kun maan mahtavat rehentelevät ja ylpeilevät. Tuo ajatus on lohduttava ja ylentävä", lisäsi hän ylimielinen ilme kasvoillaan, "että kaikkivaltias, jonka käsissä koko maailma on, yhtä helposti voi alentaa kuninkaita ja ruhtinaita ja heidän suosikkejaan, kuin hän voi ylentää halvat ja sydämeltään nöyrät".

Linnanvouti oli hartaasti liittänyt kätensä yhteen kuin saarnaa kuunnellessa. "Niin, niin", huokaili hän, "me olemme kaikki ihmisiä! — Valta ja arvo ovat katoavaisia."

"Totisesti ovat monet meidän aikamme onnettomuuksista hyvin ansaitut, arvoisa herra", alkoi drotsi Pietari jotenkin kiivaasti puhua ja katsoi terävästi tuomiorovastiin, "mutta silti ei syntisten ihmisten rohkeasti ja kutsumattomina tarvitse julistaa Herran rankaisutuomiota! Minä en tahdo puolustaa sitä onnetonta kuningasta, josta te puhuitte. Mutta, jos kansat saavat oikeuden panna viralta kuninkaansa, senvuoksi, että he eivät ole sellaisia kuin heidän pitäisi olla, silloin ei mikään valtaistuin eikä mikään valtakunta pysy, ennenkuin meille lähetetään taivaan puhtaat enkelit hallitsemaan maailman kansoja."

"Se ei ole tarpeen!" vastasi tuomiorovasti, rehennellen ylpeästi. — "Niin kauan kuin Herran käskynhaltija istuu apostoli Pietarin pyhällä valtaistuimella ja niin kauan kuin kansa kunnioittaa häntä ja sananjulistajia Jumalan ja totuuden lähetteinä, — niin kauan ei minkään kansan tarvitse epäröidä, kuinka suuri maallinen kuorma heidän on kärsivällisesti kannettava, ja kuinka suuren syntisen Herra kärsii voideltujensa joukossa. Ellette te ole aivan pääkerettiläinen, herra drotsi, niin te ette voi väittää sitä vastaan."

Drotsi Pietari vaikeni, ja kyökkimestari Martti, joka juuri asetti erikoisen herkkuruuan hengellisen herran eteen, näytti, veitikkamaisesta hymystä päättäen, olevan mielissään siitä, että rohkea rovasti siten oli saanut drotsin vaikenemaan.

Osoittamatta vähintäkään suuttumusta kääntyi drotsi Pietari taas riemuitsevan tuomiorovastin puoleen. "Minä olen ritarina vannonut uhrata elämäni valtaistuimen sekä laillisen kuninkaani edestä" — sanoi hän hänelle ominaisella syvällä totisuudella ja voimalla, — "enkä minä pelkää tulla kerettiläisenä tuomituksi roviolla poltettavaksi, vaikka minä olenkin sitä mieltä, että laillisesti kruunattua ja voideltua kuningasta ei voida syöstä valtaistuimelta vatikaanin tai Lundin voimakkaimmallakaan pannasäteellä. Että meidän tanskalaiset kuninkaamme ainakin näihin asti ovat olleet samaa mieltä, sen on muiden muassa teidän oma sukulaisenne, arkkipiispa Erlandson kokenut. Minä en kehoita ainoatakaan Tanskan pappia seuraamaan niin vaarallista esimerkkiä. Tämän vankilalinnan tulisi osoittaa teille, arvoisa herra, että arkkipiispan sauvakin on liian heikko murtamaan auki sen portit, kun ne ovat Tanskan kuninkaan käskystä suljetut." Tämän sanottuaan nousi drotsi Pietari paikaltaan ja pyysi hämmästyneeltä linnanvoudilta, että hänet saatettaisiin makuuhuoneeseensa. Mestari Grand nousi myöskin pöydästä uhkaavan näköisenä ja lausui saman toivomuksen.

Linnanvouti itse saattoi kolmihaarainen kynttiläjalka kädessään drotsi Pietaria. Skirmen seurasi herraansa hänen vaippaansa ja miekkaansa kantaen. Kylmästi ja jäykästi sanottiin hyvästi toisilleen. Kyökkimestari Martti saattoi linnanvoudin viittauksesta hengellisen herran ritarisalin sivulla olevaan huoneeseen. Se oli ahdas ja pimeä. Oven voi avata vain ulkoapäin ja se jäi raolleen. Voimakas ilmanveto oli vähällä sammuttaa kynttilän. Muita huonekaluja ei ollut kuin sänky, tuoli ja pöytä, ja muuriin jätetyn valoaukon edessä olivat rautaristikot.

Kun mestari Grand astui tähän huoneeseen, säpsähti hän ja katseli levottomana ympärilleen. "Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän, "annetaanko minulle vankikomero makuuhuoneeksi?"

"Saatte sen edestä antaa meille synninpäästön, kunnianarvoisa herra!" vastasi Martti, asettaessaan lepattavan kynttilän kivipöydälle ja sulki pitkällä seipäällä luukun pienen pyöreän rautaristikko-ikkunan eteen, joka oli ylhäällä paksussa muurissa. "Kas nyt täällä on hyvä ja tyyni olla", jatkoi hän. "Täällä ei muuten kukaan vietä yötään, joskus vain joku eksynyt pöllö. Täällä linnassa on vain yksi vierashuone, jossa vieras on ovensa herra, ja sen on nyt drotsi saanut haltuunsa. Odottamattomille vieraille meillä on vain tämä pieni, soma huone. Sanotaan tämän entisiin aikoihin olleen kidutushuoneen, ja täällä kerrottiin riippuneen kaikenlaisia pahoja kapistuksia, joilla paatuneet pahantekijät piinattiin tunnustuksia tekemään. Mutta nythän täällä on jotensakin kunnollista, niinkuin te näette. Onpa vahinko, että minä en voi näyttää teille noita vanhoja, konstikkaita kidutuskoneita, minä tiedän, että te rakastatte sellaisia oppineita harvinaisuuksia."

Ylpeä tuomiorovasti kalpeni ja häntä alkoi vasten tahtoakin puistattaa. "Hyvä ystäväni!" sanoi hän levottomana kokille, "minusta tuntuu, että me olemme ennen nähneet, toisemme. Kyökkimestari Martti Ryystä? Vai miten?"

"Teidän palvelijanne, armollinen herrani! Että minun halvalla, mutta jotensakin pyylevällä persoonallani voisi olla tilaa teidän oppineissa aivoissanne, sitä minä en olisi odottanut. Mutta niin kauan kuin minun pääni saa olla hartioitteni välissä, eikä minun kaulaani tehdä heikommaksi kuin että minä voin juoda ja laulaa hauskan laulun, niin kauan en minäkään unohda teidänlaistanne oppinutta ja rohkeaa herraa."

"Puhu vakavasti, Martti, mitä sinä tarkoitat tuolla puheellasi?"

"Mehän olemme täällä kahden kesken", jatkoi paksu kokki, "ja olettehan te harras Jumalan mies, jolle minä vaaratta voin ladella syntini. Tahdonpa senvuoksi uskoa teille, että kun te viime vuonna Vähän-Beltin ylikulkiessamme pelastitte pullokirstuni joutumasta Ahdin saaliiksi, niin vapautitte te samalla minun kaulani kirotusta kutiamisesta muutamien kirjeiden tähden, jotka olivat piiloitetut viattomien pullojen alle. Minä olin sulasta palvelevaisuusinnosta ja hyvästä tahdosta ottanut viedäkseni ne eräälle hyvälle ystävälle, jonka pelkään vielä kerran joutuvan paholaisen saaliiksi. Minä en tiedä mitä ne rakkauskirjeet sisälsivät, eikä se kuulu minulle, mutta sen minä tiedän, että jos ne olisi ongittu sieltä vielä ihmisten nähtäviksi, niin olisin minä ollut varma tulevani koroitetuksi lihavuudelleni jokseenkin sopimattomaan asemaan. Katsokaa, senvuoksi minä olen luvannut pyhälle neitsyelle ja Martinus pyhimykselle, olla teidän apunanne silloin kun te tarvitsette, ja minä voin. Jos teillä on jotakin käskettävää, niin minä seison varpaillani teidän edessänne paraimpani mukaan!"

Mestari Grand ihmetteli. "Vai niin, poikani!" sanoi hän hengittäen taas rauhallisesti. "Oletko sinä näinä rauhallisina aikoina antautunut kirjekyyhkyseksi? Sinun iloisuutesi muuten osoittaa sinulla olevan hyvän omantunnon, ja minä annan sinulle rehellisten kasvojesi nojalla synninpäästön siitä mitä sillä kertaa olet voinut rikkoa. Minne sinä veit ne kirjeet, poikani?"

"Yhdelle teidän rippilapsistanne ja hyvistä ystävistänne armollinen herra —" vastasi Martti hymyillen. "Mutta en minä tunne erityistä tarvetta ripittää itseäni siitä teille ainakaan vielä, mutta jos tahdotte määrätä minulle siitä jonkun katumusrangaistuksen, niin sanokaa!"

"Hyvä on, poikani! Minä en tahdo sitä tietää. Mutta se oli lainvastainen teko ja voi tulla sinulle kalliiksi, kuitenkin sovittaaksesi sen sinä voit nyt ehkä minun ja pyhän kirkon palveluksessa toimittaa lohdutuksen sanan eräälle erehtyneelle sielulle näiden muurien sisäpuolella, joka tarvitsee minun neuvoani, tai mikä olisi vieläkin parempi, hanki minulle salainen tapaaminen" —

"Sydämeni pohjasta, teidän armonne! Mutta te ilveilette! Minun mielestäni te ette ole samanlaiseksi luotu kuin me muut vaivaiset maailmanlapset."

"Ei, se ei ole mitään sellaista Martti! Minä olen kieltäytynyt siitä katoavaisesta hulluudesta, jota sinä maailmallisuudessasi ajattelet. Minun pyhässä säädyssäni täytyy ainoastaan puhtaan kristitynrakkauden johtaa meidän sekä salaisimpia että julkisimpia askeleitamme. Nuori herttua, joka istuu täällä vangittuna, on kokematon, katsoppas — hänet on johdettu uhkarohkeisiin aikeisiin, joista voi koitua hänelle paljon onnettomuutta, jos hän ei niitä kadu ja paranna itseään. Huolenpito hänen sielunsa pelastuksesta on tuonut minut tänne, saadakseni jos mahdollista puhutella häntä tai ainakin antaa hänelle kirjallisen neuvon."

"Jos te tahdotte puhutella häntä, hurskas herra, niin täytyy teidän voida muuttua pöllöksi tai lepakoksi" — —

"Mutta eikö ole mahdollista saada toimitetuksi hänelle minulta kaksi sanaa, ennenkuin hän puhuu drotsi Hesselin kanssa huomenna?"

"Jos ei ole puustavillisesti enemmän kuin kaksi sanaa, niin luulen sen kyllä onnistuvan", vastasi kokki viekkaasti hymyillen, mietittyään hetken aikaa — "mutta minun täytyy tietää ne kaksi sanaa, antaakseni itse niille äänen ja siivet. Jos te ette luota minuun, armollinen herra, niin en minä eikä pyhä Martinuskaan voi auttaa teitä. Jos te pelkäätte seinien kuulevan niin kuiskatkaa minulle sanat korvaan! Kuka tietää, vaikka ne samalla myöskin voisivat kääntää minut ja pelastaisivat syntisen sieluni, ja silloinhan te saisitte kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä, hurskas herra!"

"Kyllä sinä taidat olla aika velikulta!" sanoi tuomiorovasti totisena ja katseli häntä tutkivasti. Sitten hän kumartui hitaasti ja kuiskasi hänen korvaansa pari sanaa.

"Hyvä!" vastasi Martti. "Ohhoi, Pyhän Martinuksen nimessä, luulenpa heti tulleeni niistä hurskaaksi, armollinen herra, ja minua alkaa epäilyttää. Mitäpäs, jos tässä onkin kysymyksessä sopimus paholaisen kanssa, armollinen rovasti? — Mutta olettehan te hurskas Jumalan mies, tiedänhän minä sen, ja teidän arvoisa rippilapsenne saa varmasti teidän hyvän neuvonne huomen aamulla tyhjään vatsaansa!"

"Vielä yksi asia! Jos ei nuori herttua pääse vapaaksi huomenna ennen auringon laskua, niin täytyy minun välttämättä saada puhutella häntä."

"Se kyllä on vaikeampi asia, armollinen herra! Kuinka monta yötä te kunnioitatte meitä tutkimalla täällä kidutushuoneessa muinais-ajan raakuuksia?"

Mestari Grand katseli taas levottomana ympärilleen. "Aseta tuoli kynnykselle, poikani ja anna oven olla raollaan!" sanoi hän: "minä en tahdo tulla teljetyksi tänne! Minä jään hyvin vastenmielisesti tänne pitemmältä kuin on tarpeellista, — mutta koetan kestää ylihuomiseen asti —"

"Hyvä on, koetetaan keksiä neuvo!" vastasi Martti siirtäen tuolia. — "Rohkeutta ei minulta ainakaan puutu. Jos teillä ei ole muuta tehtävää kuin pitää parannussaarna jalosukuiselle vangille, niin kyllä joku pyhimyksistä näyttää teille tien. Enkeli teidän hahmossanne taivaanportailla tai niiden puutteessa tikapuilla voisi vaikuttaa erityisen herättävästi hänen kadotettuun sieluunsa. Nyt hyvää yötä, armollinen herra! Huomenaamulla aikaisin tuon teille olutjuuston. Jos ei täällä vain kummittele, niin voitte nukkua turvallisesti. Nyt minun täytyy joutua keittiöön laulamaan, muuten linnanvouti ei luota minuun." Tämän sanottuaan poistui iloinen kokki ovesta ja lauloi niin ääneen että kaikui ritarisalissa:

— Mieskoljo suur' oli Bernissä, — yli muurien nous' sen pää. — Oli hullu hän, viisas ei konsanaan, — joka miehen lannisti jätti tää. — Mut täysi on kukkia metsä.