KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Drotsi Pietari ei ollut huomannut mitä siellä tapahtui. Hän auttoi nopeasti kuninkaan alas satulasta, saattaen hänet kivirappusia myöten ylös suureen ritarisaliin. Täällä oli oivallinen pöytä katettuna, ja täällä vastaanotti kuninkaan Dorthen toimesta enemmän lystikäs kuin sulosointuinen pöytämusiikki, maalaisviuluniekkojen ja huilunsoittajien esittämänä, jotka tavallisesti soittivat maalaishäissä. He hankasivat ja puhalsivat suurimmalla ponnistuksella. Hiki helmeili otsalla, ja he kumartivat kunnioittavasti, ja koettaessaan alamaisuudessaan miellyttää kuningasta loihtivat he esiin mitä kirkuvimpia ja vihlovimpia epäsointuja. Drotsi Pietari viittasi soittajat vaikenemaan ja poistumaan kun kuningas piteli käsiään korvillaan, ja kamaripalvelija Raane vahingoniloisesti hymyillen ihaili drotsi Hesselin kekseliäisyyttä hämmästyttää kuningasta näin miellyttävällä tavalla. "Se oli minun vanhan kasvatusäitini hyvässä tarkoituksessa tekemä onnistumaton keksintö", sanoi drotsi Pietari. "Minä toivon, että te suotte anteeksi talonväkeni viattomat erehdykset, he eivät ymmärrä hovitapoja."

Kuningas näkyi olevan syviin ajatuksiin vaipunut eikä vastannut.

"Minä en ole aivan hentomielinen", alkoi Jon ritari puhua, "mutta minä voin teidän puolesta, kuninkaani, tulla aivan liikutetuksi tuollaisistakin kissannaukujaisista, kun minä vain huomaan sen olevan totisesti ja rehellisesti tarkoitettua". Ei kuningas kuunnellut hänenkään puhettaan, ja ritari Jon kääntyi drotsin puoleen. "Teidän imettäjännekö lauloi meille tuolla ulkona? Drotsi Pietari, minä en tuntenut häntä siinä puvussa."

"Tuskin itsekään tunsin hänet, mutta hän se oli varmasti. Hän on yksinkertaisuudessaan tahtonut hämmästyttää minutkin ilveilyillään."

"Hän huusi kuin huuhkaja, mutta kuitenkin se oli melkein liikuttavaa", sanoi vanha ritari, koettaen tavallisella iloisella ja avomielisellä tavallaan saattaa kuninkaan paremmalle tuulelle, jotta siten saisi kuninkaan siirtämään äkkinäisesti päätetyn teloituksen. — "Ne hyvät naiset ylistivät laulussaan teidän armahtavaisuuttanne ja lempeyttänne, kuninkaani!" jatkoi hän. "Mutta heiltä meni suu tukkoon nähdessään pyövelin teidän seurueenne jatkona. Ettekö tahtoisi ainakin tämän yön nukkua päätöksenne tehtyänne ja antaa meidän lähettää vangit Viborgin linnaan? Eiköhän olisi paras ensin vahvistaa sydäntämme täällä eikä heti ajatella vakavia asioita?"

Tähän viimeiseen kehoitukseen, johon drotsi Pietari yhtyi osoittamalla nöyrästi kunniapaikkaa pöydän päässä, näkyi kuningas suostuvan. Hän oli vaiti, mutta istuutui pöytään, jossa hän pikaisesti virkisti itseään muutamalla pikarillisella viiniä. Vanha ritari Jon koetti saada aikaan iloisen pöytäkeskustelun, mutta tällä kertaa hänelle ei tahtonut onnistua saattaa kuningasta hyvälle tuulelle. Pihalla, aivan ikkunan ulkopuolella, istui pyöveli luurankohevosella, odottaen ahneiden kätyriensä kanssa kuninkaan käskyjä. Dorthe oli kannettu sairaana vuoteeseen, ja se näky, joka oli niin voimakkaasti koskenut häneen, oli myöskin tehnyt omituisen kaamean vaikutuksen koko talonväkeen. Linnanvouti Tyko huolehti sillävälin kuninkaallisten metsämiesten sekä haukkapoikien ja tarjoilijapoikien ravitsemisesta, joita juhlittiin mitä runsaimmin kolmessa eri huoneessa. Mutta linnassa vallitsi kuolonhiljaisuus, aivankuin siellä olisi vietetty hautajaisia.

Nyt nousi kuningas äkkiä pöydästä.

"Minä tahdon nähdä ne miehet!" sanoi hän päättäväisesti. — "Tässä piilee jotakin muutakin. Antakaa tuoda heidät tänne, drotsi, mutta varmasti kahlehdittuina ja vahvasti vartioituina!"

Drotsi Pietari meni heti ulos panemaan kuninkaan käskyä täytäntöön. Hetken perästä hän taas palasi ritarisaliin. Kuningas käveli kiivaasti edestakaisin liuskakivilattialla. Ritari Jon ja kamaripalvelija seisoivat ääneti ja näyttivät molemmat samalla tarkkaavaisuudella seuraavan kuninkaan levottomasti vaihtelevia kasvojen ilmeitä. Drotsi Pietari seisoi myöskin ääneti, kunnes kohtasi kuninkaan katseen. "He ovat täällä aivan heti!" sanoi hän sen jälkeen ja astui lähemmäksi. "Sallikaa minun lausua vielä pari sanaa, herra kuningas! Ei ainoatakaan vangeista ole otettu kiinni ryöstöstä. He eivät ole ryövänneet minun omaisuuttani, eikä ritari Lave Rimordson hyökännyt minun päälleni ennenkuin minä itse kutsuin hänet ritarilliseen kaksintaisteluun. Häntä ei voi maalain mukaan tuomita ryövärinä ennen kuin asia on lähemmin selvitetty."

"Vaiti!" vastasi kuningas. — "Lainsuojattomalla miehellä ei ole minkäänlaisia oikeuksia. Tuossa he ovat. Minä tahdon itse kuulustella heitä."

Linnanvouti Tyko astui nyt sisään aseellisten varusmiesten kanssa, joilla oli keskellään Niilo Rauhaton ja kaksitoista kahlehdittua ryöväriä. Varusmiehet asettuivat kahteen riviin molemmin puolin vankeja. Niilo Rauhaton astui ylvästelevällä röyhkeydellä toveriensa etunenään, mutta Lave Rimordson näkyi häpeävän seuraa, johon oli joutunut, jääden seisomaan takimaiseksi.

"Kuka on teidän johtajanne?" kysyi kuningas. "Sen tietää jokainen pojan naskalikin Tanskassa!" vastasi uhmaileva rosvopäällikkö, "sillä nimellä saavat äidit korpinpoikansa vaikenemaan, vaikka he pitelisivät veistä heidän kaulallaan. Minun nimeni voi pelottaa kaikki tyttölapset ja monen suurinenäisen miehenkin hiirenkoloon pujahtamaan. Jos minulla vain olisi yksi käsivarteni vapaana, herra kuningas, niin ettepä taitaisi kuunnella nimeäni loppuun asti. Niilo Rauhaton on muuten minun nimeni, teidän nöyrin palvelijanne! Jos te olisitte yhtä oivallinen kuningas kuin minä olen ryöväri, niin olisivat asiat toisin maassa ja valtakunnassa, ja minä olisin ehkä nyt ollut teidän oikea kätenne."

"Sinä siis itse tunnustat olevasi ryöväri, ja että nämä miehet ovat sinun kanssarikollisiasi?"

"Jos me sen kieltäisimme, niin me olisimme roistoja ja kehnoja miehiä!" vastasi Niilo Rauhaton. "Te olette ehkä tottunut valheeseen ja petokseen hovissanne. Siinä suhteessa olemme ainakin minä ja minunlaiseni rehellisiä."

"Hyvä!" sanoi kuningas. "Siis te tiedätte kaikki minkä rangaistuksen laki teille määrää. Valmistautukaa kuolemaan tunnin kuluessa!"

"Yhtä hyvin nyt kuin myöhemmin, herra kuningas! — Kaikkien meidän on kulettava sitä tietä. Mutta, jos te annatte minun elää huomiseen, niin minä kerron teille uutisen, joka voisi olla teille hyödyksi ja ehkä estäisi meidän tapaamasta toisemme liian pian toisessa paikassa."

Kuningas näytti hämmästyvän ja loi katseen kamaripalvelija Raaneen, joka viittasi hänelle salavihkaa, osoittaen tikarinkahvaan, joka pisti esiin ryöväripäällikön povitaskusta "Vai niin!" sanoi nyt kuningas, kääntyen taas ryöväripäällikön puoleen, "sinä tahdot tehdä minut uteliaaksi ja levottomaksi, mies, saadaksesi aikaa murtautumaan irti ja toimittamaan huomenna uusia onnettomuuksia. Se juoni on jo vanha ja kulunut; jos et sinä voi parempaa keksiä, niin et elä tätä tuntia loppuun."

"No hyvä! Antakaa minun siis mennä edeltäkäsin teille sijaa hankkimaan! Sen palveluksen minä voin vielä tehdä teille hyvän toveruuden tähden. No, no, elkää katsoko niin ylvästellen minuun, teidän armonne. Me molemmat voimme pian ottaa toisiamme kädestä. Sen mitä te ja teidän kaltaisenne saatte aikaan suuressa, ja siihen kykenette, sen teemme minä ja minunlaiseni pienessä, siinä vain on erotus, nähkääs. Jos te siis haluatte tehdä minut airueeksenne toiseen maailmaan, niin minä saan tyytyä siihen, sillä vielä tänä päivänä on teillä siihen valta, mutta te tulette sitä katumaan, herra kuningas! Me tapaamme taas pian, ja silloin te myönnätte Niilo Rauhattoman tarkoittaneen parastanne."

"Viekää hänet pois!" käski kuningas. "Hänet teloitetaan viimeiseksi. Jos hän ei tunnusta meille mitä kuvittelee tietävänsä, kidutettakoon häntä mitä ankarimmin! — Kuuletteko te, ritari Jon, mitä ankarimmin!"

Ritari Jon vastasi kuninkaan ankaraan käskyyn ääneti kumartaen. Vanhan herran kasvoilla oli tuskallinen ilme. Mutta hän siveli nopeasti kädellään uurteista otsaansa ja näytti taas kylmältä ja rauhalliselta.

"Astu esiin, Lave Rimordson!" käski kuningas, ja hurjan, epätoivoisen nuorukaisen astuessa esiin hänen näkemisensä herätti syvintä sääliä kaikissa paitsi kuninkaassa ja kamaripalvelija Raanessa, jotka molemmat näyttivät katselevan häntä salaisella pelolla.

"Tällä miekallani minä löin teidät ritariksi kolme vuotta sitten", sanoi kuningas. — "Nyt musertakoon teidän syntymäkaupunkinne pyöveli teidän ritarilliset aseenne ja ripustakoon teidän kilpenne, kärki ylöspäin, hirsipuun alle. Tunnustatteko olleenne liitossa tämän julkean ja kuuluisan ryövärin kanssa?"

"Kyllä, kuningas Eerik Kristofferinpoika!" vastasi nuori ryöväri — "minä tunnustan vieläkin enemmän: jos me olisimme tavanneet toisemme Daugbergin kaivoksissa puoli tuntia sitten, olisitte te yhtä vähän nähnyt tämän illan auringonlaskua kun minä nyt sitä odotan".

"Haa, salaliitto!" — huudahti kuningas. — "Te ette ole vain ryöväri — maankavaltaja, kuninkaanmurhaaja te olette, — senkin roisto! Kuka on maksanut teille Tanskan kuninkaan hengestä?"

"Minä en ole mikään palkattu ryöväri" — vastasi Lave Rimordson ylpeästi — "Minä olen ritari ruhtinaallista syntyperää, eikä ainoakaan kuningas saa minua rankaisematta loukata. Kuningas Eerik, sinä hetkenä, jona sinä julistit minut lainsuojattomaksi, vannoin minä sinun kuolemasi ja perikatosi. Totisesti, jos minun oikea käteni olisi tänä hetkenä vapaa, niin minä pitäisin vielä valani, ja tämä hetki olisi viimeisesi."

"Mielipuoli!" huudahti kuningas, astuen askeleen taapäin "Sinä erehdyt, jos luulet häpeällisillä tunnustuksillasi voittavasi hetkenkään lykkäystä. Vaikka sinulla olisi tuhat kanssarikollista, niin minä en lahjoita sinulle hetkeäkään niitä mainitaksesi."

"Siinä te teette viisaasti, kuningas Eerik!" vastasi vangittu ritari ja hymyili pilkallisesti. "Säästäkää niitä hetkiä, jotka teillä on jälellä. Teillä ei ole tietoa montako niitä on, ja kun tilintekonne hetki on käsissä, on teillä paljon enemmästä tehtävä tili kuin niillä syntisillä, jotka te nyt tuomitsette pyörille teilattaviksi."

"Vaiti kurja!" huusi kuningas katkeroituneena, mutta hänen silmänsä räpyttivät tuskallisesti, ja hänen levottomassa mielessään näkyi äkkiä tapahtuvan muutos. "Sinun henkesi on minun kädessäni", jatkoi hän, "sinä olet lainsuojaton kapinoitsija, — sinä olet ryöväri, ja murhaaja. — Sinä olet itse uhannut herrasi ja kuninkaasi henkeä. Mutta drotsi Hessel on väittänyt sinussa olevan vielä jälellä ritarillista kunniantuntoa. Sinun Pentti-veljesi on minun uskollinen ja ansiokas palvelijani, — sinun kunnoton kuolemasi näiden pahantekijöiden kanssa voi luoda varjon minun valtaistuimelleni. Etkö luule kuningas Eerik Kristofferinpojan voivan vielä armahtaa sinua?"

"Oi miksei, ikuisella vankeudella kauniissa Sjöborgin linnassa — eikö niin?" vastasi uhkamielinen vanki; "sillä minä en myö sieluani ja autuuttani väärällä valalla enkä luovu kostostani. Se tulee ja sen täytyy tulla, jos ei minun kauttani, niin toisten kautta. Kun syksy on käsissä, on elonkorjaajia kylläksi —"

"Saatana, mitä sinä tarkoitat, tunnusta!" huusi kuningas levottoman tuskallisena. — "Kurja pahantekijä, etkö usko minulla olevan kidutuspenkkiä? — Katso ulos ikkunasta siellä on mies, joka osaa irroittaa kielesi siteet."

"Sitä ei tarvita, Eerik kuningas!" vastasi ylpeä vanki hillityllä äänellä, kohottaen kalpeat kasvonsa ja tuijotti kuninkaaseen pelottavin katsein. "Teidän pyövelinne ei tarvitse raastella minua puhumaan. Jos te tahdotte kuulla totuuden, niin minä en sitä salaa teiltä kuolinhetkelläni. Niin suuri pahantekijä kuin olenkin", jatkoi hän ääntään korottaen, — — "niin minä olen kuitenkin paljon ylempänä sitä roistoa, joka petti parhaan ystävänsä ja häväisi hänen vaimonsa, sillaikaa kun uskollinen ystävä vuodatti verensä kunniakkaassa taistelussa, roiston kunnian puolesta. Jos ei rohkea Stig Andersen verisesti kosta vaimonsa kunniaa, — jos ei Ingeborg rouvan sokealla, mielipuolella isällä ole niin paljon näköä ja järkeä jälellä, että hän ritarimiekallaan löytää tien teidän petolliseen sydämeenne, kuningas Eerik, niin silloin ei ole tanskalaisen aateliston sydämissä enää rehellistä veripisaraa, ja silloin eivät he ansaitse parempaa kuningasta kun te olette."

Kuningas oli valahtanut kalpeaksi kuin ruumis. Hurjistunut kiukku ajoi vaahdon hänen suupieliinsä, hän oli suonenvedon tapaisesti pudistanut kätensä suuren miekankahvansa ympäri. Nyt hän paljasti miekkansa ja hyökkäsi kuin mielipuoli uhmailevaa vankia kohti, joka ei hievahtanut paikaltaan, hymyili vain hurjaa hymyään. Silloin juoksi drotsi Pietari esiin asettuen vangin ja kiukustuneen kuninkaan väliin. "Tämä ei ole mikään teloituspaikka, herra kuningas!" sanoi hän kiivaasti, "ettekä te ole pyöveli, joka kaadatte turvattoman vangin. Hän on julkea majesteettirikoksen tekijä, enkä minä enää rukoile hänen henkensä puolesta. Mutta minun taloani ei häväistä teolla, joka on teidän kruunullenne arvoton. Jos teidän heti täytyy saada nähdä tämän eksytetyn nuorukaisen verta, niin olettehan te tuonut pyövelin mukananne!"

Kuninkaan hurjistunut viha lauhtui äkkiä ja hän purasi harmistuneena huuleensa, työnsi miekan tuppeensa ja loi rohkeaan drotsiin katseen, joka kylläkin selvästi osoitti tälle, että hän viimeisen kerran antoi näin rohkean neuvonantajan ohjata itseään.

"Aivan niin, drotsi Hessel!" sanoi hän kylmästi. "Te olette oikeassa, minä olin vähällä unohtaa kuninkaallisen arvoni tuon julkean pahantekijän hävyttömyyden tähden. Tekin olitte vähällä unohtaa sen kunnioituksen, jota olette velvollinen osoittamaan kuningastanne kohtaan. Tällä kertaa minä kuitenkin tahdon seurata teidän viisasta neuvoanne. Toimittakaa vangit mestauspaikalle, ritari Jon! Lave Rimordson on ensimäisenä sinne vietävä. Sen kunnian minä suon hänelle hänen syntyperänsä tähden. Hänet teloitetaan miekalla, mutta hänen päänsä asetettakoon paalulle ja hänen ruumiinsa hirsipuuhun korppien syötäväksi. Drotsi Pietarin esirukouksen tähden säästettäköön hänen ritarillinen vaakunansa erityisestä armosta. Ne toiset kidutettakoon ja teilattakoon eläviltä. Nyt pois!"

Ritari Jon meni antamaan linnanvoudille viittauksen viedä vangit ulos. Lave Rimordson heitti halveksuvan silmäyksen kuninkaaseen. Hän laski oikean haavoitetun kätensä sydämelleen ja kasvot poispäin käännettyinä pudisti hän mennessään ääneti vasemmalla kädellään drotsi Pietarin kättä. Niilo Rauhaton hypähti hurjasti ovella ja helisteli kahleitansa. "Nyt rohkeutta, toverit!" huusi hän hurjasti nauraen. "Näyttäkää nyt minulle, että pysytte miehinä ja ojentakaa rohkeasti ulos kielenne siksi kun se on leikattu poikki! Katsokaa minuun viimeiseen asti ja olkaa päälliköllenne kunniaksi. Kun minä olen nähnyt heidät kaikki teilattavan, herra kuningas!" huusi hän ivallisesti, kääntyen vielä kerran uhmailevana ovessa — "niin sitten tulee hienomman väen vuoro. Tulkaa itse antamaan minulle armonpisto, niin olette kunnon pyöveli, silloin minä kuiskaan teidän korvaanne salaisuuden, jota te muuten ette saa kuulla ennenkuin Cecilian päivän jälkeen." Tämän sanottuaan hän poistui ulos ovelta.

Kuningas kääntyi nopeasti ylenkatseellisen näköisenä, mutta julkean ryöväripäällikön jäähyväissanat näyttivät kuitenkin tehneen hänet levottomaksi. "Seis!" huusi hän — "Ei sentään, tuo viekas joukkio ei saa minua petetyksi! Minä tunnen heidän juonensa. Tuollaisilla salaperäisillä puheilla on moni paatunut roisto laverrellut itsensä hirsipuusta. Raane, anna taluttaa ratsuni esille. Minä tahdon katsoa etempää säilyttävätkö he uhmailunsa kaikesta huolimatta loppuun asti."

Raane poistui ja palasi heti takaisin. "Hevoset seisovat oven edessä, teidän armonne!"

"Sinun myöskin?"

"Niinkuin käskette, herra kuningas!"

"Minä luulen kuitenkin muuttaneeni mieltä. Semmoisen näyn nähtyään ei saa hyvin nukutuksi, ja meidän täytyy huomenna nousta aikaisin ylös. Drotsi Hessel, onko kaikki järjestetty metsästystä varten!"

"Ei mitään puutu, herra kuningas!" vastasi drotsi Pietari luoden häneen katseen, joka ei salannut hänen kiihoittunutta mielentilaansa.

"Minä ratsastan kuitenkin sinne!" sanoi kuningas, "se on sittenkin huvitusta. Voihan sulkea silmänsä silloin kun ei halua katsoa. Teidän täytyy itse tunnustaa, tunnollinen drotsini että minä olen ollut sekä oikeudenmukainen, että armollinen."

Drotsi Pietari kumarsi ääneti.

"Kohtelias isäntäni seuraa kai minua?" lisäsi kuningas ystävällisellä äänellä, suuttumustaan salaten.

"Minä teen sen hyvin vastenmielisesti, armollinen kuningas, mutta jos te käskette, täytyy minun totella. Tässä ei tapahtunut mitään vääryyttä sen minä myönnän. Mutta se nähtävä ei ole kuninkaallinen, ja minä olisin toivonut teille arvokkaampaa huvitusta täällä käydessänne, jota minä en enää uskalla kutsua armolliseksi."

"Antaa sen asian jäädä! Te seuraatte minua!" sanoi kuningas ja meni.

Raane hymyili, ja synkkänä ja syvästi kiihoittuneena seurasi drotsi Pietari kuninkaallista vierastaan.