KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Seuraavana aamuna, kun aurinko nousi, paistoi se kolmentoista teloitetun ryövärin ruumiille Daugbergin-harjulla. Alempaa syvältä luolatieltä kuului iloista hälinää, metsätorvien toitotuksia ja koirien haukuntaa, suuri metsästysseurue ratsasti ohi. Etunenässä ratsasti kuningas kirkkaan viheriässä metsästyspuvussa, vanhan Jon ritarin ja drotsi Pietarin välillä. Heitä seurasi kuusi komeasti puettua tarjoilijapoikaa haukkoja ja metsästystarpeita kantaen, heidän joukossaan nähtiin pieni, ystävällinen Åke Jonson, joka kantoi kuninkaan lempihaukkaa. Kuninkaallisen metsästäjäjoukon etunenässä, joka kuletti mukanaan vitjoista kolmeakymmentä koiraa, ratsasti kamaripalvelija Raane, joka samaten kuin metsästäjät oli keveästi asestettu jousipyssyllä ja metsästyspuukolla; sitäpaitsi hänen vyöllään riippui säihkyvillä jalokivillä koristettu kapea miekka, jonka kuningas oli äskettäin antanut suosikilleen silmiinpistäväksi armonosoitteeksi. Aseenkantaja Skirmen ei ollut metsästysseurueen mukana; — hän ei ollut vielä palannut käynniltään Henner Friserin luota metsämökiltä. Hänellä oli lupa viipyä poissa tämän päivän iltaan asti, ja hänen sijastaan nyt linnanvouti Tyko seurasi drotsia, päättäen muutaman reippaan Harrestrupin metsästäjän kanssa seurueen.

Ratsastaessaan Daugbergin harjun ohi sulki kuningas vasemman silmänsä, ettei näkisi teloituspaikkaa, ja kannusti metsästysorittaan. Kun he olivat vähän matkan päässä sieltä, kääntyi hän oikealle sivulle, jolla vanha ritari Jon ratsasti. "No, he pysyivät itsepäisesti uhkamielisinä?" sanoi hän, "eilen illalla minä en tahtonut häiritä hyvää yöuntani kuulemalla teidän kertomustanne loppuun, ja itse minä en ollut niin lähellä, että olisin kuullut, mitä he sanoivat. Eikö julkea Niilo Rauhaton tahtonut mitään tunnustaa?"

"Ei sanaakaan, herra kuningas!" vastasi Jon ritari — "mutta hän nauroi ilkeästi kuollessaan, uhaten kahdeksan päivän päästä kertoa teille mitä tiesi".

Kuningas räpytteli levottomasti silmiään ja kalpeni. "Sano minulle, rakas Jon!" sanoi hän, "luuletteko te kaikkien noiden salaperäisten uhkausten ja varoitusten, joita nuo miehet lausuivat, olleen muuta kuin viekkaita verukkeita, joilla he koettivat välttää rangaistusta ja saada tilaisuuden pakenemaan?"

"Minä en tiedä, herra kuningas, mutta teidän sijassanne minä en olisi kiirehtinyt niin paljon tämän kuolemantuomion täytäntöön panemista. Se seikka, että niin ylhäistä syntyperää oleva lainsuojaton ritari oli näiden rosvojen joukossa, näyttää minusta, heidän puheistaan huolimatta, olevan todennäköisenä todisteena siitä, että he ovat olleet täällä vaarallisemmissa ja tärkeämmissä asioissa kuin aikeessa ryöstää Harrestrupin ruoka-aitta ja viinikellari. Ehkä he olisivat voineet antaa meille tärkeämpiäkin tietoja."

Kuningas oli tämän kuultuaan tullut vieläkin levottomammaksi. "Saatana!" huusi hän kiivaasti, "täytyi kiirehtiä tekemään kaikki heidän vaaralliset aikeensa mahdottomiksi. Miksi ette sanonut minulle arvelultanne ennemmin, vielä heidän eläessään? Nyt teidän viisautenne tulee liian myöhään, ritari Jon."

"Tehän ette tahtonut kuulla sanaakaan, herra kuningas. Kun minulla on selvä kuninkaallinen käsky noudatettavana, niin minun täytyy vaieta ja totella etenkin milloin, niinkuin nyt tässä, epäilemättä kaikki on oikeudenmukaista, ja puustavillisesti laillista."

"Pahus vieköön, sitten me emme enää tahdo ajatella sitä!" sanoi kuningas koettaen rauhoittaa itseään. Hän kannusti metsästysorittaan ja antoi metsästäjien puhaltaa iloisen metsästyslaulun.

Drotsi Pietari pysyi vakavana ja hiljaisena. Kuningas ei ollut vielä koko aamuna puhunut hänelle sanaakaan, ja terävänäköinen drotsi oli selvästi lukevinaan sekä kuninkaan että viekkaan kamaripalvelijan kasvoista, että hänen kukistamisensa oli päätetty, mutta että ei vain tahdottu häiritä päivän huvituksia antamalla tiedoksi hänen valtansa ja vaikutuksensa loppuneen. Tämän alakuloisen ajatuksen vaimensi kuitenkin toinen paljon tärkeämpi asia: huolenpito maan ja valtakunnan turvallisuudesta, johon Inge neidon muistutus valppaudesta ja äskeinen tapahtuma ryövärien kanssa oli antanut aihetta.

Ritari Jon sitävastoin karkoitti kaikki synkät ja levottomuutta aiheuttavat ajatukset luotaan. Hän oli nuoruutensa aikoina ollut innokas metsästäjä, mutta ei ollut moniin vuosiin ottanut osaa näihin huvituksiin. Metsästystorvien äänet ja iloinen melu herättivät hänen mieleensä lapsuudenmuistot, ja kuninkaan seuralaisena hän piti velvollisuutenaan olla niin huvittava ja iloinen kuin mahdollista. Niinpian kuin ensimäinen metsäeläin oli ajettu esiin ryhtyi kuningas intohimoisesti sitä takaa-ajamaan. Tässä ei kukaan vetänyt vertoja hänelle. Hän ratsasti hurjaa vauhtia eteenpäin metsästäjien ja koirien keskellä, ja niinkuin tavallisesti ihailivat vieraat metsästäjät sekä hänen rohkeuttaan, että varmaa nuolella osaamistaan. Vanha Jon ritari jaksoi vaivoin seurata häntä, mutta hän ei antanut huomata matkan häntä rasittavan. Siirtyen ajatuksissaan takaisin nuoruutensa aikoihin, kannusti hän tulista ratsuaan, antaen sen tehdä mitä uskaliaimpia hyppäyksiä ojien ja aitojen yli.

Drotsi Pietari oli tottunut tällaiseen ajometsästykseen, mutta hän tunsi kuitenkin usein tuskaa haavoistaan, ja hänen alakuloista mielialaansa lisäsi vielä enemmän osanotto ritari Jonia kohtaan, jonka hän selvästi näki rasittavan itseään yli voimiensa. Mutta ei näyttänyt hyödyttävän puhua vanhalle herralle. Niin iloiselta kuin hän näyttikin, oli hän viittauksella antanut drotsille tiedoksi yhtyvänsä hänen epäluuloonsa ja katsoi hyvin tärkeäksi, että metsästysseura pysyisi koossa.

Koko aamupäivän kuningas ei ajatellut muuta kuin metsästystä, ja jos joskus pysähdyttiin kaatuneen petoeläimen ympärille, oli kamaripalvelijalla uusi näkyvissä, ja hän riensi taas edelleen uudistetulla, metsästysinnolla. Kun viimeinkin pysähdyttiin viheriälle metsänurmelle, jossa hevoset saivat hengähtää, nautittiin siellä pikaisesti valmistettu päivällinen, jonka kestäessä kamaripalvelija oli väsymätön kertomaan kuninkaalle hauskoja metsästysjuttuja. He olivat istuutuneet kumoonkaadetulle tammenrungolle. Pöytäliina oli levitetty pehmeälle sammalelle, ja vähän etemmäksi olivat metsästäjät leiriytyneet, kaadettu saalis oli vähän syrjempänä. Tarjoilijapojat kantoivat ruuan kuninkaalle, joka oli iloisen ja tyytyväisen näköinen.

"Tämä on ritarillista ja kuninkaallista ajanviettoa!" vastasi Jon ritari kuninkaan kysymykseen huvittiko metsästys häntä; — "nuoruudessani olin minäkin oivallinen metsästäjä, mutta nyt minä olen liian jäykkä ja vanha siihen leikkiin."

"Ensi kerralla, herra kuningas, on parasta että minä jään kotiin niinkuin vanhat metsästyshevoset."

"Tehän halusitte tällä kertaa itse mukaan", sanoi kuningas. "Minua ihmetytti teidän intonne."

"Ei se ollut aivan metsästyksen tähden, herra kuningas!" vastasi vanhus vakavasti, heittäen tarkkaavaisen silmäyksen Raaneen. "Tämä osa Jyllantia on minulle hyvin outoa". lisäsi hän hätäisesti, "ja minä tahdoin myöskin mielelläni nähdä drotsi Hesselin isäntänä".

"Silloin olette myöskin nähnyt hänen olevan herran talossaan ja pitävän tarkan huolen vierasvaraisuudesta!" vastasi kuningas ivallisesti hymyillen. "Ryövärit ja sissitkin ovat turvassa hänen kattonsa alla."

"Jos hän siinä meni hiukan liian pitkälle, teidän armonne!" sanoi ritari Jon — "niin minä pyydän teitä minun tähteni suomaan sen hänelle anteeksi. En minäkään puolestani pitänyt niitä vankeja niin vaarallisina."

"Minun täytyy myöntää, herra kuningas", alkoi drotsi Pietari nyt puhua —"että näiden pahantekijöiden asia oli merkillisempi kuin mitä uskoinkaan, he ovat nyt palkkansa ansainneet. Jos minä siinä tilaisuudessa, erehdyin ja silmänräpäykseksi unohdin sen kunnioituksen, jota olen velvollinen osoittamaan kuninkaallista vierastani kohtaan, niin elkää salliko tänä päivänä auringon laskea vihanne yli, kuninkaani. Jos minä senkautta olen menettänyt kuninkaallisen suosionne, niin suokaa minun edes — —"

"Kyllin siitä!" keskeytti kuningas hänet kylmästi, "minä olen tullut tänne huvittelemaan enkä joka päivä tuomioita langettamaan. Minä olen omien ajatusteni herra, ja minun päätökseni saatte tietää kunhan aika on käsissä. No, miksi eivät metsästäjien torvet soi?"

Raane antoi nopeasti viittauksen kuninkaallisille torvensoittajille, jotka seisoivat vähän etempänä pienellä kunnaalla. He soittivat nyt reippaan metsästyskappaleen, jota he kutsuivat Waldemar Seierin metsästykseksi, ja jota kuningas erityisesti suosi.

Painostava äänettömyys vallitsi kuninkaan epäsuosiollisen lausunnon jälkeen drotsi Pietarille. Raane hymyili viekkaasti, hän täytti kuninkaan pikarin ja koetti muutamilla hovinarrin eleillä herättää iloisen mielialan jälleen. Mutta kuningas ei koskenut pikariin, vaan vaipui syviin mietteisiin. Voimakas liikkeellä-olo ja tietoisuus taitavuudestaan metsästäjänä näytti karkoittaneen hänen kasvoiltaan sen epämääräisen ja vastakkaisen ilmeen, joka rumensi ne, ja hetkeksi oli niille levinnyt todellinen kuninkaallisen suuruuden piirre. Käsi miekan kahvalla hän katseli kolmea tärkeintä neuvonantajaansa niinkuin se, jolla on minä hetkenä tahansa oikeus vapautua heistä kaikista. Raane oli ainoa, jota kohtaan hän tunsi jonkinlaista luottamusta; parempina hetkinään kuningas kuitenkin ylenkatsoi häntä alhaisten huvitusten kurjana välittäjänä. Se voima, jota vanha ritari Jon osasi niin suurella viisaudella ja varovaisuudella käyttää, näytti hänestä tällä hetkellä olevan sekaantumista majesteetin oikeuksiin, ja drotsi Pietarin etevämmyys tuntui hänestä sietämättömältä. Nuo reippaat, ylpeät voitonsäveleet, jotka kuningas tunsi lapsuutensa ajoilta, herättivät eloon hänen nuoruudenunelmansa, ja muiston siitä ajasta, jolloin häntä äitinsä vieressä jo tervehdittiin kuninkaan nimellä ja hän tunsi Waldemarin veren virtaavan rohkeana ja turmeltumattomana suonissaan. Näytti siltä kuin hänen koko turhaankulutettu kuningaselämänsä kulkisi hänen ohitsensa ja hän istuisi yksin ja vihattuna ilman ainoatakaan ystävää. Omituinen surumielisyys ja alakuloisuus näkyi tahtovan vallata hänet; mutta hän voitti nöyryyttävän tunteen ja hurja uhka ja kovuus loisti taas hänen räpyttelevistä silmistään.

Drotsi Pietari seisoi ääneti ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen rehellisistä avonaisista kasvoistaan voi selvästi lukea miten arka asia kuninkaan suosion menettäminen oli hänelle. Vain yksi ajattelematon sana oli tehnyt tyhjäksi hänen koko tulevaisuuden suunnitelmansa. Hän ei voinut kieltää esiintyneensä liian ylimielisenä asiassa, jonka tiesi oikeaksi, ja jonka liian rohkea puolustus oli saanut kuninkaan koko suuttumuksen kohdistumaan häneen. Hänen mieltänsä katkeroitti tietoisuus siitä, että oli loukannut kuningasta hetkenä, jona tämä saapui vieraana hänen kotiinsa. Se oli hänelle tällä hetkellä melkein katkerampaa kuin ajatus sen näennäisistä seurauksista. Nyt kohdistui kuninkaan ankara tuomarinkatse häneen, mutta sen liioiteltu kovuus näytti melkein tyynnyttävän häntä. Se avomielisyys, jolla hän vastasi tähän katseeseen, ei sen sijaan suinkaan ollut omiaan lepyttämään kuningasta, vaikka hänen täytyikin tuntea kunnioitusta sitä lujaa itseluottamusta ja rauhallista mieltä kohtaan, jota ei mikään hallitsijan oikku voinut nöyryyttää.

Sekä Raane, että vanha Jon ritari olivat näiden mykkien, mutta merkitsevien kasvonilmeiden tarkkaavaisina todistajina, jotka soiton ja yleisen vaitiolon aikana korvasivat keskeytyneen pöytäkeskustelun. Vanha, viisas valtiomies näytti rauhalliselta ja välinpitämättömältä, mutta kyynel kimmelsi hänen silmissään kun hän huomasi kuninkaan hurjien intohimojen rumentamilla kasvoilla vielä hetken välähtävän ylevyyden ja arvokkaisuuden ilmeen. Hän tunsi huolestuneena uskollisen drotsi Pietarin kukistumisen päätetyksi ja myöskin oman vaikutusvaltansa olevan horjuvalla pohjalla. Mutta eniten huolestutti häntä se riemuitseva ilme, jota viekas kamaripalvelija turhaan koetti salata, ja se liehakoiva teeskentely, jolla hän kehoitti jatkamaan metsästystä. Nyt huomasi vanha herra kamaripalvelijan tekevän myöskin omituisen liikkeen käsivarrellaan, johon kuningas nyökäytti päätään kuin salaisen sopimuksen merkiksi. Kuningas näytti aikovan nousta, mutta vaipui taas ajatuksiinsa, jääden istumaan. Torvensoittajat jatkoivat puhaltamistaan.

"Herrajumala!" keskeytti nyt vanha Jon ritari pitkän äänettömyyden, "he soittavat kuningas Waldemarin metsästystä. On niin omituista sitä ajatella, herra kuningas. Jos teidän suurella isoisällänne olisi ollut kreivi Albert ja uskollinen Riisen Kaarle vieressään, kun hänelle soitettiin tuo kappale Lyon onnettomalla metsästysretkellä, niin tuskin musta kreivi Henrik olisi sillä kertaa saanut häntä käsiinsä."

"Kruunuhirvi! Kruunuhirvi!" huusi nyt Raane, hypähtäen ylös. Kuningas nousi nopeasti. Joukko eläimiä, komea sarvipäinen hirvi etunenässä, juoksi ohitse. Silmänräpäyksessä olivat kaikki metsästäjät hevosten selässä. Torvet toitottivat ja koirat haukkuivat.

"Eteenpäin!" huusi kuningas ja hypähti oriinsa selkään. Drotsi Pietari ja Jon ritari kiirehtivät nopeasti hänen sivulleen. — Kamaripalvelija ratsasti edeltä; ja nyt alkoi metsästys kahta innokkaammin ja rajummin. Väliin jouduttiin pois eläinten jäliltä ja löydettiin ne jälleen, ja sitten ratsastettiin muutama tunti keskeyttämättä.

"Herra kuningas!" sanoi lopulta drotsi Pietari ratsastaen aivan kuninkaan viereen, kun tämä oli hetkeksi pysähtynyt tarkkaamaan koiria ja jälkiä, "levähtäkäämme hetken! Ritari Jonin ikäiselle on näin raju liikkuminen rasittavaa, minun haavojeni siteet ovat auvenneet!"

"Se, joka ei jaksa seurata, jääköön jälkeen!" vastasi kuningas — "minulla on kylliksi metsästäjiä mukanani, minä en tarvitse teitä. Eteenpäin, Raane!"

Metsästystä jatkettiin innolla. Mutta ei drotsi Hessel eikä ritari Jon jääneet jälelle. Alkoi viimein hämärtää. Drotsi Pietari ratsasti taas Raanen ja kuninkaan hevosien väliin. "Jos tahdotte ehtiä Harrestrupiin yöksi, herra kuningas", sanoi hän näennäisellä levottomuudella, "niin täytyy meidän nyt kääntyä ja jättää eläimet täksi päiväksi rauhaan".

"Minä teen vain sen mitä minä tahdon!" vastasi kuningas suuttuneena. Hän oli juuri äsken itse nuolella osunut kruunuhirveen, jota nyt tulisesti seurattiin. "Kruunattu eläin on minun", huusi hän, "vaikka sitten saisin seurata sitä aamuun asti!"

Nyt mentiin huimaavaa nelistä eteenpäin, yli kantojen ja kivien, läpi metsien ja vesakkojen, koirien haukkuessa ja torvien iloisesti raikuessa. Drotsi Pietari ja ritari Jon seurasivat vielä kuningasta, eivätkä kadottaneet häntä hetkeksikään näkyvistään. Mutta ritari Jonin hevonen kompastui erään vaikeamman hyppäyksen tehdessään, ja hän itse sai niin voimakkaan sysäyksen oikeaan sivuunsa, että hän jäi hetkeksi makaamaan tainnoksiin maahan. Drotsi Pietari hyppäsi hevosensa selästä ja riensi häntä auttamaan; hän huomasi kauhukseen vanhan herran taittaneen yhden kylkiluunsa. "Pysähtykää, Jumalan nimessä, pysähtykää!" huusi hän voimiensa takaa. Metsästäjät kuulivat drotsin voimakkaan äänen, jota he olivat tottuneet tottelemaan ja pysähtyivät. He tulivat heti avuksi. Pian oli risuista saatu kokoon paari, jolla vanha herra voitiin kantaa. Kaikki osoittivat hänelle mitä suurinta osanottoa. Mutta tämän hämmingin aikana olivat kuningas ja kamaripalvelija Raane, sekä kaksi vikkelintä haukankantaja-poikaa kadonneet heidän näkyvistään.

Niin pian kuin ritari Jon heräsi tainnoksista ja näki makaavansa paarilla, ympärillään drotsi Pietari ja hätääntyneet metsästäjät, kyseli hän huolissaan ja pelästyneenä kuningasta.

"Hän ei tahtonut pysähtyä", sanoi drotsi Pietari, "mutta hänen täytyy heti kääntyä takaisin. On mahdotonta enää jatkaa metsästystä. On jo melkein yö."

"Joutuun hänen jälkeensä, drotsi Pietari!" huusi vanhus, "taivaan nimessä, joutukaa hänen jälkeensä. Mitä te ajattelette!" kuiskasi hän, "onhan hän yksin Raanen kanssa. Teidän väkenne pitää huolen minusta. Eteenpäin!"

"Pidä hyvä huoli hänestä, Tyko! Hän on kuninkaan tärkein mies", sanoi drotsi Pietari linnanvoudilleen, hypätessään kiireellä ratsunsa selkään. "Kantakaa hänet varovasti Harrestrupiin! Te muut seuraatte minua! Jumala olkoon teidän kanssanne, jalo herra!"

Silmänräpäyksessä oli drotsi Pietari kadonnut metsään kuninkaallisten metsästäjien kanssa, sillaikaa kun linnanvouti Tyko miestensä kanssa kantoi varovaisesti sairaan ritari Jonin Harrestrupiin.