KOLMASKYMMENESYHDES LUKU.

Kaksikymmentäneljä tuntia kuninkaan murhan jälkeen oli huhu hänen kuolemastaan levinnyt melkein koko valtakunnan yli; mutta kertomukset hänen kuolemansyistään olivat hyvin erilaiset.

Kielin linnassa oli kreivi Gerhardilla tärkeitä vieraita. Herttua Waldemar ja hänen drotsinsa, ritari Tyko Abilgaard olivat myöhään illalla saapuneet sinne matkustettuaan Brandenburgissa, ja herttuan seurassa olivat molemmat Agnes kuningattaren veljet, Otto ja Konrad, Brandenburgin markkreivit. Herttua Waldemar oli matkallaan tutustunut näihin urhokkaisiin herroihin, joihin hän näytti panevan suurta arvoa, ja hän oli pyytänyt heidän seuraamaan itseään Schleswigiin. Markkreivit olivat avomielisen, hyväntahtoisen kreivi Gerhardin läheisiä tuttavia. He olivat senvuoksi kehoittaneet herttuan lepäämään muutaman tunnin Kielin vieraanvaraisessa linnassa, ja hän suostui ehdoitukseen, ettei kiirehtimisensä kotiin herättäisi erikoista huomiota.

Herttua ei ollut nähnyt kreivi Gerhardia sittenkuin tuona iltana ritari Jonin luona, Danehovessa Nyborgissa, vähää ennen vankilaan joutumistaan. Kreivi Gerhardin innokas osanotto hänen vapauttamiseensa ja sovintoonsa kuninkaan kanssa, oli saanut herttuan tuntemaan häpeää, sillä hän oli monessa tilaisuudessa kohdellut ylenkatseellisesti hyväsydämistä, leikkisää herraa, ja ivaillut hänen pyylevää vartaloaan ja ruhtinaallisen käytöksen puutettaan, silloin kun hänen piti seurustella naisten kanssa. Että rohkea, rehellinen herra siitä huolimatta reippaalla ja koruttomalla tanssillaan tuona iltana oli herättänyt paljon suurempaa osanottoa kuin hänen hieno kilpailijansa kuningattaren suosiosta, oli asia, jota ylpeä, kunnianhimoinen herttua ei milloinkaan ollut voinut antaa hänelle anteeksi. Kreivi Gerhard oli vastaanottanut vieraansa tavallisella tasaisella ja hilpeällä sydämellisyydellään. Huhut tärkeistä tapahtumista Tanskassa eivät olleet vielä saapuneet Kieliin. Matkaseurue istui juomapöydässä laulellen iloisia lauluja. Markkreivi Otto oli keski-ikäinen herra, kasvonsa olivat rauhalliset ja miettivät; hän oli kohtelias ritari, sitäpaitsi kunnioitettu sotapäällikkö, ja ruhtinas, joka suosi tieteitä ja taiteita. Hän rakasti saksalaisia kansanlauluja ja lauloi puhtaalla syvällä bassoäänellään monta näistä lauluista. Näyttääkseen tanskalaisille herroille, mitenkä hänen kuninkaallinen lankonsa, kuningas Eerik Kristofferinpoika oli enemmän kunnioitettu Saksassa kuin omassa maassaan, lauloi hän vielä lopuksi myöskin Reinmar von Zwetersin tunnetun kunnialaulun kuninkaalle, joka schwabilaismurteella alkoi näin:

"Ein künig, der wol gekroenet gat Und das sin crone verre bas geküniget stat, Da zirt der künig die crone. Bas dan in die crone gezieren muge Ein wol geküniget crone trage."

Se oli muuten sama laulu, jolla kuningas vastaanotettiin Harrestrupissa, jossa häntä kiitettiin siitä, "että hän sai leskien ja orpojen valitukset vaimenemaan, ja jossa ylistettiin hänen rauhan rakkauttaan, ja sitä että sydämensä ja mielensä harvoin olivat toimettomina".

"Hiisi vieköön teidän kruunatut kuninkaanne ja kuninkaalliset kruununne, hyvä ystäväni!" sanoi kreivi Gerhard hymyillen, kun markkreivi Otto toisti alkusäkeet. "Teidän hyvä Reinmar mestarinne on minun mielestäni liian kirjanoppinut ja hän sivelee liian paksusti. Muuten toivoisin laulun olevan tanskankielisen, niin että kansa voisi laulaa sitä sydämensä pohjasta. Niille kansanlauluille, jotka tuodaan ulkomailta minä en pane paljoakaan arvoa."

"No, no, rakas kreivi Gerhard!" sanoi markkreivi, — "eihän se olekaan mikään kansanlaulu, vaan ylistyslaulu. Mitenkä te sitten tahtoisitte laulettavan itsellenne mieliksi?"

"Suoraa puhetta minä tahdon, niin että kansa voi tuntea minut, tai ei mitään. Jos tuommoiset laulut ovat jonkun arvoisia", jatkoi hän iloisesti, "niin eivät ne saa sisältää kiitosta alusta loppuun asti, vaan tulee niiden antaa uskollinen kuva koko miehestä, sekä hänen vioistaan että virheistään, niin että hän kuvastuu siitä kokonaisuudessaan kuin kirkkaasta kilvestä. Ei, totisesti pidän Pitkäsääri vanhukseni taitoa parempana: hän saa aikaan enemmän kasvoillaan kuin kaikki meidän oppineet mestarilaulajamme jaarituksillaan. Minä saanen kai näyttää teille hänen erinomaista taitavuuttaan, hyvät herrat!"

Herransa käskystä astui nyt pitkä hovinarri esille ja koetti parhaansa mukaan huvittaa vieraita harvinaisella taidollaan matkia kaikkien tunnettujen henkilöiden ilmeitä ja liikkeitä, jotka hän vain kerrankin oli nähnyt. Tämä ilveily huvitti kreivi Gerhardia itseä erityisesti. Hän nauroi niin että kyyneleet silmistä valuivat, kun hovinarri mitä suurimmalla totisuudella esitti oppineen väittelyn kahden hengellisen herran välillä, joiden ääniä, ilmeitä ja liikkeitä hän vuoroon jäljitteli, ja joista heti tunsi turhantarkan ja hajamielisen mestari Martinus de Dacian ja hänen kiivaan vastustajansa, ylpeän, tulisen mestari Grandin, joka kunnialla piti puoliaan hänelle dialektikassa ja korkeammassa teologiassa. Tuomiorovastin laihaa vartaloa ja käskevää ilmettä osasi hovinarri erityisen sattuvasti matkia.

Herttua ja ritari Abilgaard, sekä kohteliaat markkreivit olivat tulleet iloisiksi hyvästä viinistä ja nauroivat myöskin sydämenpohjasta ilveilylle.

"Se on erinomaista!" sanoi herttua. "Siinä on meidän uljas mestari Grand aivan ilmi elävänä. Mutta jos meidän ankara herra tuomiorovastimme tietäisi meidän täällä näin nauravan hänen kiivaudelleen ja kunnianarvoisalle persoonalleen, niin pitäisi hän sen jumalattomana ja anteeksiantamattomana häväistyksenä häntä itseään ja pyhää kirkkoa vastaan."

"Minun tietääkseni ei hän ainakaan vielä ole paavi", vastasi kreivi Gerhard, "eikä meidän tarvitse uskoa muita synnittömiä pappia olevan. Minä tunnustan kaikella kunnioituksella oppineen tuomiorovastin suuret avut. Mutta hänkin on vaivainen ihminen, ja hän saa hyvänä kristittynä tyytyä siihen, etteivät hänen parhaat ystävänsäkään ole sokeita hänen vioilleen. Näyttääkseni teille, hyvät herrat, ettemme tee täällä minkäänlaista säätyeroa, silloin kun haluamme nähdä heidät täällä joukossamme, iloisessa seurassamme, saattamatta heille matkanvaivoja, niin näyttää Pitkäsääri vanhukseni teille jäljennöksen luonnosta, josta itse saatte nähdä tunnetteko sen."

Hän kuiskasi pari sanaa hovinarrin korvaan, johon pitkä ilveilijä nyökäytti ja poistui juomasalista. Hän tuli heti senjälkeen takaisin, yllään ruhtinaallinen purppuravaippa, ja ohuilla kampaamattomilla hiuksilla kullattu pergamenttikruunu. Hänen kasvonilmeistään kuvastui majestetisuuden, raa'an kovuuden, hurjan voiman ja velton heikkouden omituinen sekoitus; hän näytti yhtaikaa sekä uhkaavan että hymyilevän, silmien yhtämittaa räpytellessä. Hän astui hitaasti eteenpäin pysähtyen aina välillä ikäänkuin epäröiden ja nojasi samalla pitkään puumiekkaan.

Herttua Waldemar valahti tämän nähdessään kuolemankalpeaksi, Gerhard kreivin nauraessa täyttä kurkkua, ritarilliset markkreivit näyttivät olevan hämillään.

"Jättäkää tuo liian rohkea pila, jalo kreivi Gerhard!" sanoi markkreivi Otto totisena. — "Me emme voi sallia, että meidän kuninkaallinen lankomme tehdään noin naurettavaksi."

"Mitä hemmettiä, uljaat herrani? Ettehän toki pelänne kuninkaallisen lankonne varjokuvaa?" sanoi kreivi Gerhard nauraen. "Te olette välttäneet käyntiä hänen luonaan. Teille on hyvä tottua katsomaan häntä suoraan silmiin, ettette hätkähdä hänen räpyttävää katsettansa tai pelästy hänen vihaansa, jolla ei ole paljoakaan merkitystä."

Hovinarri oli vetäytynyt salin etäisimpään päähän, jossa hän pimennosta katseli sattuvan ilveilynsä vaikutusta. Samassa avautui ovi, ja kaksi nuorta, hiukan humaltunutta ritaria hoiperteli sisään. "Uutisia! Uutisia!" huusivat he kilpaa. "Tanskassa on kapina! Kuningas on murhattu!"

Kaikki hypähtivät paikoiltaan, paitsi herttua Waldemar, joka oli tiedotonna vaipunut tuoliinsa. Yleisessä hälinässä ei sitä aluksi huomannut kukaan muu kuin ritari Abilgaard, joka kiireesti tuli hänen avukseen ja hieroi viinillä hänen ohimoltaan, tehden sen hiljaa, ja asettuen samalla hänen eteensä niin että hän vaipallaan voi suojata hänet muiden näkyviltä.

Kaikki tuijottivat pelästyneinä nuoriin ritareihin, jotka olivat tuoneet hämmästyttävän uutisen. Mutta ei kukaan ollut niin kauhuissaan tästä sanomasta kuin hovinarri. Huolimatta iloisista ilveilijälahjoistaan kalvoi häntä syvä raskasmielisyys, joka välistä lähenteli mielenvikaisuutta. Hirveä tuska oli vallannut hänet, ja hänestä tuntui siltä kuin murhatun kuninkaan henki todellakin nyt olisi mennyt häneen, kostaakseen sen pilan, jota täällä tehtiin kuolleesta. Pitkäsääri oli valahtanut kuolonkalpeaksi seisoen liikkumattomana kuin patsas, hän nyt todellakin kammottavasti muistutti murhattua kuningasta, jonka olentoa hän leikkiä laskien oli ottanut matkiakseen.

Kreivi Gerhard oli äkkiä tullut vakavaksi, mutta nuoret ritarit, jotka olivat tuoneet kuolinsanoman, eivät näyttäneet puolihumalassaan huomaavan heidän kertomuksensa aikaansaamaa vaikutusta, eivätkä he tienneet noiden kahden vieraan herran olevan Brandenburgin markkreivejä ja murhatun kuninkaan lankoja. He kertoivat nyt välinpitämättömällä ja melkein kerskuvalla äänellä mitä he olivat kuulleet kuningasmurhasta. "Ei ole epäilystäkään, herra kreivi", sanoi nuori kevytmielinen ritari, joka seisoi lähinnä kreiviä, "hän on kaatunut kunniallisella tavalla hauskassa rakkausseikkailussa Finnerupin metsässä. Hän ei milloinkaan olisi voinut toivoa itselleen ihanampaa ja parempaa kuolemaa. Juokaamme nyt hänen onnellisen matkansa kunniaksi, ja toivokaamme hänen ihanalle kuningattarelleen parempi ja uskollisempi aviomies! Hei vain, hyvät herrat! Kuningas Eerik Kristofferin pojan malja olkoon hän missä tahansa!"

Kreivi Gerhard seisoi kuin hehkuvilla hiilillä kuullessaan nuo sopimattomat ja kevytmieliset puheet markkreivien läsnäollessa. Hän aikoi nuhdella nuorta, kevytmielistä ritaria, mutta hovinarri ehti ennen häntä. Hän juoksi raivostuneena esiin kuninkaallisessa naamiopuvussaan ja sieppasi pöydällä olevasta hopeavadista villivuohen luun käteensä. "Kuningas Eerik Kristofferinpoika kiittää teitä maljasta!" huusi hän kaameasti matkien kuolleen kuninkaan ääntä, "hän lähettää tässä teille ja kaikille iloisille ystävilleen tervehdyksen!" Näin sanoen hän heitti suuren luun nuoren ritarin otsaa kohti, mutta se sattuikin kreivi Gerhardia kasvoihin. Kreivi kaatui maahan, verta virtasi hänen vasemmasta silmästään, jonka luu oli puhkaissut.

Kaikki juoksivat pelästyneinä hänen luokseen. Yleisen hälinän aikana herttua heräsi tainnoksista. Hän heitti tuskallisen katseen salin perälle, jossa hovinarri oli seisonut kuninkaan kasvonilmeitä jäljitellen, ja kun hän ei enää nähnyt kammottavaa kuningashaamua, näytti hän täydellisesti rauhoittuneen.

Sinä silmänräpäyksenä, jona tuo luunheitto aikaansai onnettomuuden, oli hovinarri heittänyt purppuravaipan yltään, sekä myös irtotukan ja pergamenttikruunun ja oli tuskasta huutaen syöksynyt haavoitetun herransa luokse. Nyt nousi kreivi Gerhard ylös, pitäen kättään verta vuotavalla silmällään. "Minä olen menettänyt silmäni meidän sopimattoman pilamme tähden", sanoi hän tyynesti, "mutta se on nyt vähäinen asia. Jos on totta mitä me olemme kuulleet, niin silloin ovat maa ja valtakunta ja meidän jalo kuningattaremme suuressa vaarassa. Kiiruhtakaa, hyvät herrat, auttamaan häntä neuvoillanne ja tukemaan häntä teoillanne! Niin pian kuin voin olen minä valmis kruunun ja valtakunnan palvelukseen."

Kun kreivi Gerhard oli poistunut juomasalista antautuakseen haavalääkärinsä hoidettavaksi, jättivät hänen vieraansa heti Kiel-linnan ja kiirehtivät Skanderborgiin vievää tietä pitkin pois.

* * * * *

Samana iltana vallitsi Möllerupissa tuskallinen odotus, Linnanherra oli kahdeksan päivää sitten lähtenyt pois, osa linnan varusväkeä mukanaan. Linnanportti oli lukittu ja nostosilta tavallisuuden mukaan vedetty ylös. Neljä vartijaa seisoivat tornin katolla, ja kuolonhiljaisuus vallitsi kolkossa, synkässä linnassa.

Naistuvassa istui puoliyön lähetessä kookas, hunnutettu Ingeborg rouva, mustassa surupuvussaan, lampun ääressä ommellen pitkää, valkoista liinavaatetta. Pienen, levottoman Ulrikan hän oli saanut vuoteeseen, mutta hiljainen Margareta istui äitinsä vieressä ommellen ahkerasti hurskasta kuvaa, jota hän kultalangoilla ja silkillä kirjaili, ja jonka tarkoituksena oli koristaa Möllerupin linnankappelin pyhää alttarivaatetta.

"Nyt tämä on pian valmis, äiti!" sanoi tytär. — "Katsoppas vain! Miten kauniilta se näyttää tulen valossa: minusta näyttävät pienet enkelinkuvat hymyilevän, ja Jesuslapsesta ja rakkaan Jumalanäidin kasvoilta tuntuu todellakin valo virtaavan."

"Aivan niin, hurskas lapsi kultani!" vastasi äiti — taputtaen hänen kalpeaa poskeaan, ja heittäen pikaisen silmäyksen harsonsa läpi hänen työhönsä. "Minäkin olen pian valmis!" lisäsi hän tukahuttaen huokauksen.

"Mutta mihin tuota pitkää liinakangasta käytetään, rakas äiti, eihän se ole pöytäliina eikä oikea lakanakaan."

"Kun minä olen kuollut", vastasi äiti, "niin kiitä silloin vanhurskasta Jumalaa ja kääri minun ruumiini ja kasvoni tähän liinavaatteeseen, silloin minä tahdon heittää pois surun synkän puvun ja pukeutua valkeisiin vaatteisiin. Valkea väri merkitsee viattomuutta ja puhtautta, lapseni!" — — "Oi äiti, emmekö voisi jo eläessämme käyttää niitä vaatteita? Ottihan meidän herramme ja vapahtajamme kaikki meidän syntimme kantaakseen kuollessaan ristin puulla Hänen haudalleen tulivat enkelit valkeissa vaatteissa, ja jo me olemme kuin lapset, niin on taivaan valtakunta meidän niinkuin enkelienkin."

"Huomenna saat ottaa valkoisen pukusi yllesi, lapseni!" vastasi äiti.

"Oi, äiti, äiti!" huokasi Margareta. "Milloinka taas saa nähdä sinun rakkaat kasvosi ja sinun kauniit, syvät silmäsi? — Minä muistan ne siitä asti kun olin vielä aivan pieni, mutta siitä on jo niin kauan, kauan. Pieni Riika parka ei ole koskaan nähnyt sinun kasvojasi ja onhan hänkin sinun lapsesi?"

"Minä toivon, että te molemmat hyvinkin pian saatte nähdä minut kasvoista kasvoihin!" vastasi äiti värisevällä äänellä. "Katso hiekkakelloon lapseni! Onko jo keskiyö?"

"On jo yli keskiyön, äiti! — Odotatko sinä isää kotiin tänä yönä?"

"Hän lupasi olla täällä ennen keskiyötä, tai muuten lähettää viestin", vastasi äiti levottomana. "Hän ei tavallisesti unohda mitä lupaa. Mutta hänellä on suurempi lupaus täytettävänä, ennenkuin se on täytetty, en minä saa kuulla hänestä, ja ennen sitä ei kukaan meistä saa rauhaa."

"Oi miksei äiti? Etkö sinä muista mitä pyhässä raamatussa sanotaan siitä rauhasta, joka on kaiken ihmisjärjen yläpuolella? Onhan Herra antanut sen meille kaikille."

"Kyllä varmasti, lapseni! Sen rauhan saavat vanhurskaat osakseen. He astuvat sisään rauha mukanaan — he lepäävät makuuhuoneissaan, seisoo siinä. Mutta kaikella on aikansa: ensin taistelu — sitten rauha!"

Linnanpihalta kuului koirien ulvontaa. "Kuulitko, äiti!" huudahti Margareta. "Koirat meluavat. Ne odottavat varmasti isää, mutta ne eivät milloinkaan ole ulvoneet noin rumasti!"

"Se merkitsee kuoleman viestiä", sanoi äiti. "Hiljaa, lapseni, minä luulen kuulleeni isäsi metsästystorven — kuuletko nyt he vastaavat tornista — hän tulee!"

Nyt kuului jo askelia pihalta. Hiljaisessa yössä voi kuulla miten nostosilta laskettiin ja linnanportin rautasaranat narisivat. Heti senjälkeen kuului hevoskavioiden töminää ja suuren ratsujoukon melua pihalta. Margareta juoksi ikkunaan. "Siellä on isä miehineen!" sanoi lapsi. "Mutta mitä? Siellä liikkuu harmaita munkkeja soihdut kädessä. Nyt laskeutuu isä kivelle. Hän tulee heti tänne ylös!"

Ingeborg rouva teki pikaisen liikkeen niinkuin aikoen nousta, mutta vaipui voimattomana takaisin ompelutuolilleen. "Näetkö myös isoisän? Näetkö minun vanhan, onnettoman isäni?" kysyi hän.

"Ei, isoisä parkaa minä en näe, äiti! Minä näen heidät kaikki, mutta isoisä ei ole heidän joukossaan."

Nyt avattiin naistuvan ovi, ja kookas linnanherra seisoi teräsvarustuksissaan kynnyksellä. Kypärän silmikko oli lyöty auki, hänen ankarat, totiset kasvonsa olivat kalpeat. Hän jäi seisomaan kynnykselle sanomatta sanaakaan, mutta antoi viittauksella tietää, että halusi lapsen poistumaan. "Mene lastenhuoneeseen, Margareta!" sanoi äiti, noustessaan hitaasti ja vapisten. "Sinun ei tarvitse kuulla sitä, mitä isällä on minulle sanottavaa."

Margareta oli lähestynyt isäänsä, tervehtiäkseen häntä ja suudellakseen hänen kättänsä, mutta hän näki hyytynyttä verta rautapanssarisella kädellä ja vetäytyi kauhistuen pois. Hän liitti kätensä yhteen ja poistui itkien tuvasta.

Nyt astui marski kynnyksen yli. "Se on tapahtunut!" sanoi hän. "Ota häpeän huntu kasvoiltasi, vaimoni! Syleile vihdoinkin miestäsi ja kostajaasi jälleen! Sinun häpeäsi on pesty tyrannin verellä. Sinun ei tarvitse enää hävetä kuullessasi kutsuttavan itseäsi Stig Andersenin vaimoksi!"

Kiivaalla, melkein suonenvetoisella liikkeellä repäisi kookas Ingeborg rouva nyt hunnun kasvoiltaan, ja lampunvalo lankesi kuolonkalpeille, kuihtuneille kasvoille, joilla vielä näkyi jälkiä harvinaisesta kadonneesta kauneudesta. Tummansiniset, kirkkaat silmät olivat painuneet syvälle suuriin silmäonteloihin, hän levitti laihat käsivartensa lähestyi ritaria. Tämä vetäytyi kauhistuneena askeleen taaksepäin, mutta samassa silmänräpäyksessä hän syöksyi kiivaasti hänen levitettyyn syliinsä, ja kaksi kirkasta kyyneltä vieri alas pitkin raudankovaa poskea.

"Minun Ingeborgini, onneton Ingeborgini, saanko vielä sinua syleillä!" huudahti hän. "Onko todellakin yksi ihmisikä vierinyt meidän ylitsemme ja olemmeko me molemmat kuihtuneet ja tulleet vanhoiksi sitten kun minä viimeksi näin sinun kasvosi ja pitelin sinua näillä käsivarsillani? Nyt sinun täytyy elää, onneton vaimoni ja tulla uudelleen nuoreksi! Onnettomuutesi aika on ohitse: sinun nuoruudenelämäsi ja sinun kunniasi on kostettu — kamalasti kostettu. Ei ainoatakaan naishäväisijää maailmassa ole rangaistu kovemmin kuin sitä, joka riisti sinun rauhasi. Sinun isäsi oli ensimäinen, joka lävisti hänen uskottoman rintansa."

"Voi, isäni, isäni, missä hän on?" kysyi Ingeborg rouva, irtautuen kauhuissaan aviopuolisonsa verisistä käsivarsista, — "sinä olet verinen! Oletko sinä haavoittunut?"

"Se on tyrannin verta, vannoinhan minä, että sinä saisit sen nähdä. Minä itse olen säilynyt haavoittumatta, vaimoni, mutta sinun isäsi, sinun mielipuoli isäparkasi ei tullut meidän mukanamme ulos palavasta ladosta. Minä kiiruhdin takaisin pelastaakseni hänet liekeistä — mutta liian myöhään" — —

"Palanut, elävänä palanut!" huusi Ingeborg rouva. "Vanhurskas Jumala! Näinkö kaikkivaltias tuomari rankaisee meitä kostomme vuoksi!" Hän kaatui tiedotonna lattialle ruumisliinalleen.

Kun hän taas avasi silmänsä, istui hän tuolissa, ja hänen aviopuolisonsa seisoi vielä verinen haarniska yllään hänen edessään. "Toinnu, vaimoni!" sanoi marski. "Sinun onneton isäsi ei kärsinyt kauan liekeissä. Hänen sielunsa on liitänyt vapaana liekkien läpi ikuiseen rauhanmaahan, johon hän niin kauan turhaan oli ikävöinyt. Toinnu, vaimoni, ja kuuntele mitä minulla on sinulle sanottavaa! Meidän oma henkemme on nyt kysymyksessä. Me emme vielä voi ajatella suurta suunnitelmaamme maan ja valtakunnan suhteen. Ihmeellinen pelko on lamauttanut meidän kaikki ystävämme. Kukin ajattelee vain omaa itseään, ja kansa ei tahdo liittyä meihin. He huutavat kuin hullut kuningasmurhaajia vastaan, — minä itse olen lainsuojaton. Nuori kuningas on sen minulle julistanut, vaikka laittomasti ja ilman tuomiota. — Minä nauroin sille, mutta minun mieheni pelästyivät siitä — ja lapsen sanat kaikuivat minusta itsestänikin oudoilta; sanottakoon mitä tahansa! — Lapsi on nyt kuitenkin kuningas. Herttua Waldemariin minä en luota. — Meidän täytyy paeta!"

"Ei milloinkaan! Ei ikinä! Minä jään tänne!" sanoi Ingeborg rouva päättäväisesti ja kohotti päätään.

"Se on välttämätöntä, minun vaimoni, usko minua; minä en astu askeltakaan taapäin siellä missä on mahdollista kulkea eteenpäin. Tahdotko sinä nyt seurata köyhää, lainsuojatonta miestä, minun Ingeborgini, tai jäädä meidän voimakkaitten vihollistemme solvaistavaksi?"

Marskin näin puhuessa näytti Ingeborg rouva saavan hetkeksi ponnistamalla takaisin elonvoimansa, hän nousi rauhallisesti ja loi ihmettelevän katseen aviopuolisoonsa.

"Huoran nimeä olen jo kyllin kauan kantanut!" sanoi hän. "Sitä minä en voisi kantaa enää kauempaa maailmassa, vaikka minä nyt todellakin voisin tulla Tanskan kuningattareksi. Kiitos siitä, että poistitte häpeäni, minusta ei kenenkään enää tarvitse huolehtia. Mutta jos minä taas olen Stig-marskin aviovaimo, niin kuule viimeinen sana, joka minulla on sanottavana sinulle tässä maailmassa! Minun hetkeni ovat luetut! Se hetken kunnia, jonka minä voitin, ei ole yhdeksän vuoden tuskien eikä hirveän murhapolttoyön arvoinen. Onko se pelko, joka lamautti meidän ystävämme, myöskin lamauttanut mahtavan Stig-marskin? Oletteko te se mies, joka pelkää lasta ja karkaa maasta poikanulikan käskystä! Ei, ei, urhea kostajani! Kamalan veriyön varjot ovat himmentäneet sinun silmäsi ja raskauttaneet sinun sielusi, — kuninkaanveri sinun käsivarrenvarustuksillasi vain on lamauttanut sinun käsivartesi. Jää tänne kunnes päivä valkenee! Pese veri haarniskaltasi ja muista minkä vuoksi se on vuotanut! Se ei ollut vain senvuoksi, että sinä saisit nähdä tämän kuolemaanvihityn, — minä seison tänä yönä sinun edessäsi kuin haamuna, kysyäkseni sinulta miksi sinä viivyttelit niin kauan, ja päästäkseni kunnialla hautaan. Mutta kun sinä olet sulkenut nämät silmät" — —

"Sinun täytyy elää, urhea vaimoni!" keskeytti marski hänet liikutettuna. "Sinä saat nähdä minun toimivan niinkuin ei kukaan mies Tanskassa vielä ole toiminut! Mutta yksin ei voimakkainkaan mies voi kumota Tanskan valtaistuinta."

"Milloinka sinä jäit yksiksesi? Eikö sinun sukulaisissasi ole kreivejä ja ritareita? Etkö sinä ole liitossa ruhtinaitten ja kuninkaitten kanssa? Eivätkö Waldemar herttua ja Jaakko kreivi enää elä? Eikö Ove Dyreä ja Jaakko Sinijalkaa enää ole olemassa? Meidän mahtavat sukulaisemme eivät tahdo luopua sinusta, sen minä tiedän — Norjan kuningas Eerik on sinun täysinuskollinen ystäväsi. Hänellä on paljon väkeä ja laivoja — häneen sinä voit luottaa! Jää maahan! Elä salli juurruttaa pois meidän sukuamme, ja maan joutua perikatoon! Rakenna linna kypäreille, se seisoo lujana vasten nuoli- ja kivisateita. Urhoollinen, ylpeä Stig Andersen, elä ota voimakasta kättäsi pois Tanskan yltä! Aseta kruunu sen päähän, joka sitä voi kantaa, elä salli Toke ja Skjalm Hviden sukujen joutua maanpakolaisina harhailemaan, niinkauan kuin sinun silmäsi ovat auki! Anna minulle sinun kätesi sen vakuudeksi, jos sinulle minun rauhani ja autuuteni on kallis!"

"Rakas vaimoni, minä lupaan sen sinulle!" sanoi marski ja ojensi hänelle rautapanssarisen kätensä. "Jumala suokoon sen tapahtua!" Hän vaikeni vaipuen syviin mietteisiin.

He seisoivat näin hetken käsi kädessä. Samassa näytti kuin tuli olisi sammunut kalpean Ingeborg rouvan silmistä, ja varjo laskeutui hänen kasvoilleen. "Kiitos, kiitos! Nyt minä olen rauhallinen!" sanoi hän hitaasti ja juhlallisesti. "Nyt minä makaan hiljaa haudassani, enkä valittele rikkiraastettua elämääni enkä verta, joka vuodatettiin minun naiskunniani tähden — minun ei tarvitse kuulla äidittömien tyttärieni itkevän — enkä kuulla isäni tuskanhuutoja liekkien loimutessa. Nyt mustenee viimeisen kerran silmissäni", kuiskasi hän veltosti ja horjui. — "Hyvää yötä, kostajani. Kiitos! Sinä toit minulle viimeisen viestin maailmasta — se oli voitonviesti, mutta hirvittävä — sinun aviovaimosi minä olen taas — mutta vasta kiirastulen tuolla puolen minä olen se, mikä olin yhdeksän vuotta sitten — —"

"Ingeborg, rakkakin Ingeborg, elä puhele niin sekavasti!" huudahti marski lopulta — "mene levolle, sinä olet sairas!"

"Minä menen levolle!" kuiskasi hän tuijottaen hurjin katsein eteensä. "Isä, isä, elä pala enää tyttäresi tähden! Nyt hän kulkee kanssasi liekkien läpi — hyvää yötä!" — Tämän sanottuaan hän puristi kiivaasti marskin kättä ja syöksyi äkkiä kivilattialle kuin sisäisen iskun satuttamana.

Kauhistuneena huusi marski apua, mutta ennenkuin palvelijat olivat ehtineet avuksi, lepäsi heidän onneton emäntänsä kuolleena aviopuolisonsa verisillä käsivarsilla.