VIIDESKYMMENES LUKU.

Stig-marskin kuoltua oli herttua Waldemar julkisesti liittoutunut Norjan uskaliaan kuninkaan kanssa Tanskaa vastaan. Hän oli lähettänyt nuorelle Tanskan kuninkaalle ja hänen äidilleen leskikuningattarelle uhkauskirjeen, jossa hän vaati itselleen ja veljelleen Eerik herttualle omistusoikeuden Svendborgiin ja Langelandiin. Yhdistetyllä laivastolla ja sotajoukolla aikoi herttua norjalaisten kanssa hyökätä maahan, mutta kärsimätön herttua Waldemar ei malttanut odottaa norjalaisen laivaston tuloa, vaan asettui uskaliaasti laivastonsa kera Grönsundiin, Falsterin ja Möenin välille. Tätä varomattomuutta kehoittivat vanha ritari Jon ja valtakunnanneuvosto heti käyttämään hyväksi, ja kiiruhdettiin miehittämään pitkälaivoja ja muutamia pienempiä aluksia. Nuori kuningas Eerik oli itse "Vanha Waldemar" nimisellä pitkälaivalla. Eräänä aamuna aikaisin laivasto lähti Issevuonosta, kulkien Ison-Beltin kautta Grönsundiin. Täällä oli herttuan laivasto asettunut Falsterin puoleiselle rannalle. Oltiin melkein tasaväkisiä. Ritari Jon ja kansleri olivat kuningaslaivalla, missä myöskin olivat kaikki kuninkaalliset henkivartijat ja suuri joukko muita ritareita, jotka, täysissä varustuksissa ollen, tunsivat toisensa vain kypäräkoristuksista ja vaakunamerkeistä.

Kreivi Gerhard seurasi kuningaslaivaa omalla pitkälaivallaan ja muutamalla aluksella Kielistä, joiden miehistönä oli uskaliaita holsteinilaisia. Thorstenson johti itse yhtä suurimmista pitkälaivoista, jakaen ritari Jonin kanssa laivaston ja armeijan päällikkyyden.

Thorstenson ja ritari Jon seurasivat vanhaa tanskalaista sotatapaa: he suuntasivat voimakkaan yhteishyökkäyksen vihollisen keskustaa kohti, koettaen saada sen hajoamaan, samalla koettaen tunkeutua niin lähelle vihollista kuin suinkin, ja antaen rohkeuden ja urhoollisuuden määrätä tuloksen. Tässä tarkoituksessa asettui koko kuninkaallinen laivasto taisteluasentoon Möenin rannikolle, vastapäätä herttuaa, yhdistämällä kaikki laivat yhteen ainoaan lujaan linjaan. Herttua antoi sitoa kiinni toisiinsa ainoastaan osan suurimmista pitkälaivoistaan, mutta pienemmät ja kepeämmät aluksensa asetti hän löysin purjein taistelulinjan taakse, aivan Falsterin rannikon lähelle.

Se seilikatos, joka tavallisesti suojeli laivan keskiosaa sateelta ja kylmältä, oli poistettu sekä kuninkaallisesta laivasta, että koko laivastosta. Etumaston luona seisoi kuninkaallinen lipunkantaja-ritari, voimakkaimpien ja komeimpien ritarien ympäröimänä; hän itse oli kookkain ja väkevin kaikista kuninkaan ritareista, ja hovin arvojärjestyksessä hänellä oli kolmas paikka kuninkaasta lukien. Hän kantoi murhatun kuninkaan kirjavaa lippua, mihin nuo monet avaimet, pyörät ja ihmeelliset merkit olivat kuvatut. Koko laivan keskiosa oli täynnä kansan miehiä, joilla paitsi miekkaa ja heittokeihäitä, oli myöskin sekä jousipyssyt että lingot, ja joista osa hoiti raskaita sotakoneita. Perällä seisoi perämies, jolla oli koko laivan päällikkyys käsissään. Kuninkaallinen laivan perämiehenä oli ritari Jon. Nuori kuningas ja kansleri Martinus seisoivat hänen vieressään. Kuningaslaiva oli taistelulinjan keskessä, joten täältä voi nähdä molempien laivastojen aseman.

"Mutta sanokaa minulle, vanha Jon," kysyi nuori kuningas, "minkävuoksi antaa herttua pienempien aluksiensa olla irti pitkälaivojen takana? Drotsi Pietari sanoi minulle kerran, että Waldemar Seier ja vanha kuningas Waldemar tekivät samaten silloin kun he olivat tekemisessä voimakkaamman vihollisen kanssa, ja eivät tahtoneet uskaltaa kaikkea yhdellä kertaa. Eikö herttua voi saartaa meitä ja hyökätä nopeilla aluksillaan meidän selkäämme?"

"Luulenpa, ettemme anna hänelle siihen aikaa!" vastasi vanha Jon. "Kunhan me ensiksi olemme tervehtineet häntä etempää, niin me soudamme suoraan eteenpäin, ja annamme musertajan tehdä tehtävänsä, ja luulenpa meidän lopusta suoriutuvan miekka kädessä, niinkuin maalla ollessa oikeassa taistelussa."

"Kaikkivaltias suokoon meille onnen ja voiton!" sanoi kansleri. "Ennenkuin te annatte viittauksen hyökkäykseen, antakaamme meidän sotaväkemme ajatella sielujansa ja rukoilla voiton Herran olemaan apunamme.",

"Jumalan nimeen!" vastasi ritari Jon. "Mutta tapahtukoon se heti ja lyhyesti. Tässä ei ole aikaa antaa pois montakaan hetkeä, ja Herra pitää kyllä huolen omistaan!"

Perämaston luona seisoi kanslerin kanssa muutamia pappeja; hänen käskystään virittivät nämä heti sotavirren äidinkielellä, jonka koko sotaväki tunsi ja johon he yhtyivät, ja moni heistä polvistui yhdessä kanslerin ja pappien kanssa. Myöskin nuori kuningas polvistui; mutta Jon ritarilla ei ollut siihen aikaa: hän seisoi ja piti tarkasti silmällä jokaista vihollisen liikettä.

Tuskin olivat juhlallisen sotavirren viimeiset sävelet kajahtaneet, kun lipunkantajaritari, Jon-ritarin käskystä heilautti kuninkaallista lippua kolme kertaa päänsä yli. Tällä merkillä alettiin taistelu: Ilman pimensivät nuolet ja kivet, jotka yhdellä kertaa suhahtivat jousista ja lingoista kuninkaallisilta laivoilta. Oli kirkkain keskipäivä, mutta näytti siltä kuin olisi äkkiä illaksi pimennyt. Tähän vastattiin samanlaisella tervehdyksellä herttuan laivastosta, sitä säestivät hänen monien vieraiden sotilaittensa hurjat hyökkäyshuudot.

Ritari Jon oli antanut ympäröidä nuoren kuninkaan ja papit kilpimuurilla; mutta monen kilven lävistivät nuolet, ja kivet putosivat kamalasti romahtaen kilpikatolle. Kuningaslaivaan yksin lensi niin paljon kiviä, että näytti siltä kuin herttuan päähyökkäys olisi ollut suunnattu vain tähän yhteen kohtaan. Muutamia miehiä oli kaatunut ja monta oli haavoittunut; mutta etäisyys oli vielä siksi suuri, että nämä aseet eivät voineet vaikuttaa koko voimallaan. Nyt heilautti lippuritari kuningaslaivalla taas lippua; koko kuninkaallinen laivasto souti voimakkain vedoin eteenpäin, ja raskaat merisotakoneet pantiin käyntiin. Kuningaslaivan etumaston luona oli äärettömän suuri haka-iskijä, jonka teräväpiikkiset rautakammat suunnattiin herttuan laivaa kohti, jonka se ensi sysäyksellä irroitti viereisestä pitkälaivasta. Nyt pantiin merimusertaja liikkeeseen, se oli rakennettu raskaista, raudoitetuista hirsistä, jotka riippuivat rautaketjuista mastossa, ja heilauttamalla ne suunnattiin musertamaan laivoja ja vihollisen miehistöä. Herttuan laivassa ei ollut ollenkaan tällaisia raskaita sotakoneita, jo ensi hyökkäyksellä olivat kuninkaalliset huomattavasti vahvempia. Vihollisten laivastosta, joka oli melkein kokonaan hajallaan, kuului kovaa huutoa. Mutta pian huomattiin, ettei herttua kepeämmillä aseillaan ollut sen vaarattomampi. Hajallaan olevilla laivoillaan hän voi väistää raskasta, eteenpäinryntäävää laivalinjaa, kuitenkaan keskeyttämättä puolustamistaan ja hyökkäystään. Hänen laivastaan heitettiin paitsi nuolia, kiviä ja heittokeihäitä myöskin tulikuulia, jotka olivat täytetyt piillä, tulikivellä ja öljyllä. Nämä pommit sytytettiin tappuroilla, ja minne ne putosivat, levisivät liekit, jotka heti sytyttivät purjeet ja nuorat. Näillä tähän asti tuntemattomilla tuliaseilla sai herttua aikaan suuria vaurioita kuninkaallisessa laivastossa, synnyttäen hämmennyksen, jota hän heti käytti hyväkseen, antamalla pienempien laivojen hyökätä kuninkaallisen laivaston selkään. Heti huudoista huomattuaan hyökkäyksen onnistuneen ja nähtyään että vihollisen täytyi taistella molemmille puolille jaetuin voimin, antoi hän pitkälaivansa laskea aivan kuningaslaivan viereen. Thorstenson oli heti huomannut vihollisen juonen ja antanut lyödä poikki kuninkaallista laivastoa yhdistävät köydet, voittaakseen edullisemman aseman. Mutta nuo kammottavat tulipommit olivat sytyttäneet melkein koko kuninkaallisen laivaston tuleen. Nyt ei voinut ajatella muuta kuin tulen sammuttamista ja puolustautumista molemmilta puolilta uhkaavaa hyökkäystä vastaan. Tässä mellakassa seisoi nuori kuningas kanslerin vieressä kultainen ritarimiekkansa yhdessä kädessään ja heittokeihäs toisessa; hän näki herttuan edessään valmiina hyökkäämään palavaan kuningaslaivaan. "Sinun juonesi oli epäritarillinen, herttua Waldemar!" huusi hän suuttuneena ja heitti keihäänsä häntä kohti. Se irroitti sulkatöyhdön herttuan kypärästä ja riipaisi irti kypäräkoristeet.

— Raikas ilohuuto kajahti kuningaslaivalta, ja välittämättä enää sen enempää tulesta, hyökkäsivät kaikki miehet nyt anastamaan herttuan laivaa.

"Rauhoittukaa, miehet!" huusi vanha ritari Jon. "Sammuttakaa ensin tuli, niin annetaan heidän vielä maksaa vahinko."

Etumaston luona olivat sekä tuli että hyökkäys rajuimmat. Lippuritarin oli täytynyt kiinnittää lippu mastoon ja tarttua itse miekkaan puolustautuakseen; mutta samassa syttyi lippu palamaan; liekit leimahtivat korkealle, — ja se putosi suhisten veteen. Hurja ilohuuto kaikui herttuan laivastosta; mutta kuninkaalliset näyttivät käyvän alakuloisiksi tuosta vastoinkäymisestä, jonka he katsoivat onnettomaksi merkiksi.

Nuori kuningas katsahti surumielisenä kansleriin. "Minun isäni lippu kaatui", sanoi hän, "sitä ei ole onni seurannut."

"Teidän suuren iso-isänne lippu oli parempi, minun nuori herra kuninkaani!" sanoi kansleri.

"Voi, sehän on herttuan hallussa Schleswigissä," huokasi kuningas. "Mutta kyllä Herra meitä vielä voi auttaa!"

"Hänen apunsa on lähellä, kun vain me häneen turvaamme!" sanoi kansleri. — "Olkaa hyvässä turvassa, herra kuningas! — Mutta näettekö te kalastajaa tuolla? Mitä hänellä on tekeillä?"

Kanslerin sanoessa nuo sanat ja kuninkaan tuijottaessa siihen paikkaan, mihin hän viittasi, näki herttua kauhukseen miestensä laivallaan horjuvan ja hoipertelevan kuin juopuneiden. Samoin oli laita melkein kaikilla hänen laivoillaan, ja nyt vasta huomattiin pienen kalastajaveneen rohkeasti kiitävän edestakaisin laivojen välillä, ja sen kannella seisoi kookas mies mustassa nahkapanssarissa, joka heitteli suovalla täytettyjä ruukkuja herttuan laivoihin; toisiin hän viskasi hienolla kalkilla täytettyjä ruukkuja, jotka sihahtivat sotilaitten silmiin, niin etteivät he voineet nähdä mitään. Melkein samalla kertaa alkoivat muutamat herttuan laivoista täyttyä vedellä ja upota. Siitä syntyi hirveä huuto, ja nähtiinpä rohkean, mustakarvaisen uimarin pitkä laivapora kädessään sukeltavan aina jonkun laivan alle.

"Ampukaa tuo kirottu kalastaja! Rutistakaa uimarin pää!" huusi herttua raivostuneena. "Hyökätkää vihollisten laivoihin, joka mies!"

Ei kukaan voinut kauemmaksi jäädä herttuan laivoihin, ja he olivat pakoitetut etsimään jalansijaa kuninkaallisilta laivoilta. Täällä oli tuli onneksi sammutettu, ja nyt siellä alkoi ankara taistelu, mies miestä vastaan niinkuin maataistelussa. Paljon väkeä kaatui kummaltakin puolin. Thorstenson taisteli miehuullisesti pitkälaivallaan ja kaatoi monta. Kreivi Gerhardin laiva oli Langelandin herttua Eerikin laivan vieressä. Tätä ylhäistä herraa, joka oli herttua Waldemarin veli, kutsui kansa yleisesti herttua Pitkäsääreksi. Kreivi Gerhardin vanha hovinarri seisoi herransa vieressä, aseenkantajamiekkansa kädessään, silloin kun langelandilainen herttua näkyi aikovan ryhtyä hyökkäykseen.

"Kas! Tuolla tulee minun jalosukuinen kaimani, pitkine koipineen!" sanoi hovinarri. "Piilottakaa nyt hieno naisharsonne, ankara herra, ettei se enempää repeile!"

Kreivi Gerhard oli ritarillisessa taisteluinnossaan ja uhmaillakseen herttua Waldemaria, kiinnittänyt kuningattaren harson rintahaarniskaansa. Mutta ettei käsikähmässä sitä kadottaisi, hän seurasi nyt hovinarrinsa neuvoa ja pisti sen haarniskansa alle.

"Tällä kertaa emme anna jänisten eikä kissojen peloittaa itseämme, ankara herra!" sanoi hovinarri veitikkamaisesti hymyillen. Hän uskalsi näillä sanoilla kosketella hyväntahtoisen herransa arinta kohtaa, muistuttaessaan hänelle erästä taistelua, jossa todellakin jänis tai kissa oli saanut kreivi Gerhardin joukot epäjärjestykseen.

"Tuhat tulimmaista, Pitkäsääri! Nyt minä lyön sinut kuoliaaksi!" huusi kreivi raivostuneena ja heilautti miekkaansa.

"Säästäkää vihanne oikealle Pitkäsäärelle! Kas, tuolla hän on!" vastasi hovinarri väistyessään syrjään ja viitatessaan etumastoa kohti, mistä Langelangin herttua jo hyökkäsi heitä kohti.

"Saatana vieköön kaikki Pitkäkoivet!" huusi kreivi Gerhard ja hyökkäsi hurjasti hosuen miekallaan ruhtinaallista vastustajaansa kohti.

Kuninkaalliseen laivaan hyökkäsivät viholliset molemmilta puolin. Vanha ritari Jon sai vaivoin suojatuksi nuoren kuninkaan, joka alituiseen tahtoi tulla ulos kilpilinnasta ottaakseen osaa käsikähmään. Herttua itse oli kaatanut kuninkaan lippuritarin ja oli hypännyt etumaston kohdalla laivaan; hän seisoi uskollisimpien ritariensa kanssa keskellä kuningaslaivaa, taistellen kiivaasti henkivartijoiden kanssa. Joka askeleella, jonka hän miekallaan itselleen anasti, hän lähestyi kuningasta lähemmäksi. Vanha Jon seisoi ahtaalla käytävällä, joka eroitti soutupenkit. Hän puolusti vielä tyynesti perämastolle johtavaa käytävää, jolla kuningas seisoi pappien edessä, kanslerin ja Åke Jonsonin välissä. Nyt osui herttuan voimakas isku ritari Jonin kypärään; se halkesi kahtia ja putosi hänen harmailta hiuksiltaan, ja vanha herra kaatui verta vuotaen soutupenkkien väliin. Tämän nähdessään kuningas juoksi esiin perämaston luota. "Kaikkien pyhimysten nimessä", huudahti hän, "tämän iskun saatte maksaa verellänne, viekas herttua!" Ei kukaan voinut enää pidättää nuorta kuningasta. Hän juoksi esiin ja haavoitti keveästi herttuaa lyhyellä miekallaan; mutta kiivauksissaan hän itse samassa kompastui soutupenkkiin. Henkivartijat eivät tappelun tohinassa huomanneet kuningasta uhkaavaa vaaraa. Mutta kuninkaan aseenkantaja, Åke Jonson, taisteli kiivaasti herttuaa vastaan, ja kansleri Martinus asettui messukirja yhteenliitetyissä käsissään seisomaan kuninkaan ja taistelevien välille. Pian oli Eerik taas valmis taistelemaan; mutta kansleri esti hänet. Aseenkantaja Åke oli pahasti haavoittunut eikä jaksanut vastustaa herttuaa, joka oli erityisen taitava aseiden käyttäjä. Kansleri kohotti rukoillen kätensä ja silmänsä taivasta kohti. "Kas, kas!" huudahti hän äkkiä: — "Danebrog! [Waldemar Seierin sotalippu] Danebrog! Herra lähettää voiton meille — hoc signo victoria!" [Tämä on voiton merkki]

Ilon huuto kajahti kuninkaallisista joukoista: "Danebrog! Danebrog!" huusivat kaikki. Herttua valahti äkkiä kuolemankalpeaksi. Korkealla soutupenkillä aivan edessään hän näki solakan komean ritarin teräksensinisessä haarniskassa, kypäränsilmikko auki, ja tuo tuttu Danebrogin lippu kädessään. Se oli drotsi Pietari. Herttua tunsi turnajaisten sinisen ritarin ja näki suuren, hyvin tunnetun leijonapäisen tikarin välkkyvän hänen kohotetussa, oikeassa kädessään. "Haa, sinä veriviholliseni!" huudahti herttua hyökäten raivostuneena hänen kimppuunsa. Mutta samassa musteni hänen silmissään, hän kuuli tikarin kilahtavan rintahaarniskaansa vasten, se luiskahti sivulle käsivartta kohti ja tunkeutui syvälle hänen oikeanpuoliseen olkapäähänsä. Kauhusta huutaen hän pudotti miekan kädestään ja hoiperteli taapäin. "Paetkaa, paetkaa, Jumala on tuomionsa langettanut!" huusi hän kuin mielipuoli, ja juoksi epätoivoisena takaisin laivaansa. Hänen ritarinsa seurasivat häntä. He nostivat purjeet ja pakenivat. He olivat joutuneet tappiolle. Kuninkaallisten voitto oli varma.

Näytti siltä kuin Danebrogin näkeminen olisi saattanut jokaisen kuninkaan sotamiehen voittamattomaksi. Thorstensonin sotalaivalta kuului voimakas voitonhuuto. Kreivi Gerhard oli myöskin tehnyt puhdasta omalla puolellaan, niin ettei lopulta enää ollut jälellä kun vain pari vihollista, paitsi vaarallisesti haavoittunutta herttua Pitkäsäärtä, joka hyppäsi mereen ja pelastui uimalla veljensä laivaan. Kaikki kuninkaalliset laivat olivat täynnä kaatuneita ja vangittuja vihollisia. Herttuan laivasto oli hävitetty, osa laivoista oli uponnut, osa anastettu, ja herttua itse pääsi pakoon suurella vaivalla ja vaarojen kautta.

Kuningaslaivalla seisoi vanha ritari Jon, pää siteissä, nuoren kuninkaan vieressä, ja omituisen sekavin ilontuntein hän vastaanotti kuninkaalliset kiitokset urhoollisesta taistelustaan; hänen haavansa eivät olleet vaaralliset, mutta voimakas lyönti oli järkyttänyt häntä niin, että hän alakuloisesti tunsi ettei enää jaksanut käyttää miekkaansa niinkuin nuoruutensa päivinä. Pyhä Danebroglippu liehui perämastosta nuoren kuninkaan ja vanhan ritarin yläpuolella; drotsi Pietari oli uskonut sen henkivartijoiden huostaan ja oli itse kiirehtinyt Thorstensonin avuksi. Taistelun tuohinassa vain muutamat olivat tunteneet hänet.

"Kaikkivaltias olkoon ylistetty!" huudahti kansleri ja kohotti polvistuneena yhteenliitetyt kätensä taivasta kohti — "Te Deum laudamus!" [Oi suuri Jumala, me kiitämme sinua!] alkoi hän voimakkaasti laulaa. Papit yhtyivät mahtavaan voittokuluun. Kuningas ja vanha Jon sekä kaikki sotilaat polvistuivat.

Kun juhlallinen Te Deum oli laulettu loppuun, näkivät ja tunsivat kaikki ritarillisen drotsi Pietarin, joka kalastajaveneellä kiirehti Thorstensonin pitkälaivalta, yhdessä Thorstensonin kanssa, kuningaslaivaa kohti. Vanha Henner Friser ja Skirmen olivat hänen mukanaan. Drotsi Pietari hypähti laivaan ja riensi onnittelemaan kuningasta voitosta. Iloisesti huudahtaen lensi nuori voitonsaaja hänen syliinsä.

"Sinähän olitkin rakas drotsi Pietari!" huudahti nuori Eerik kuningas. "Sinä toit minulle voiton isoisäni lipulla!"

Drotsi Pietari kohotti juhlallisesti kätensä taivasta kohti.

"Niin, Jumalalle kiitos. Häneltä yksin saamme voiton!" huudahti kuningas liikutettuna ja sulki taas uskollisen ystävänsä syliinsä.

Drotsi Pietari oli hyvin rasittunut, ei niinkään paljon taistelusta kuin nopeasta matkustamisesta ja siitä jännityksestä, jossa hän oli ollut. Paetessaan vankilasta hän oli kyllä syyllä pelännyt joutuvansa myöhään taistelupaikalle sen ajanhukan vuoksi, joka häneltä meni tärkeää lippua anastaessa. Mutta valtakunnan lipun vaikutus kansaan oli jo Waldemar Seierin ajoista asti tunnettu, ja herkkäuskoisen kansan ei tarvinnut muuta kuin nähdä se, niin se kannusti heidät voittoon. Herttua Waldemariin oli tällä tapahtumalla omituinen vaikutus. Siitä hetkestä, jona drotsi Pietari oli antanut hänelle näin takaisin kavaltajatikarin, jossa kuningas Eerik Kristofferinpojan sydänveren ruostepilkku ruskotti, oli hänen oikea käsivartensa halvautunut, ja toivottiin nyt senvuoksi syyllä, ettei hän enää koskaan kohottaisi halvautunutta kättään Tanskan kruunua vastaan.

Drotsi Pietarin odottamaton saapuminen kuningaslaivaan tuotti sinne suuren ilon. Kaikki tunkeilivat hänen ympärilleen, kun hän muutamin sanoin kertoi mitenkä vanha Henner ja Åse ovelasti olivat pelastaneet hänet Nordborgin linnan vankilasta ja auttaneet häntä anastamaan valtakunnanlipun herttuan hallusta. Senjälkeen hän esitti kuninkaalle vanhan, uskollisen Hennerin ja urhoollisen aseenkantajansa, jotka molemmat olivat olleet avullisia voiton saavuttamiseen. Skirmen oli ollut se uskalias uimari, joka oli porannut vihollisten laivat upoksiin. Hennerin keksimää oli suopa ja kalkki, joka kuninkaan mielestä kyllä oli ollut hyödyksi, mutta se ei ollut hänestä ritarillista sodankäyntitapaa.

"Polvistu!" sanoi nuori kuningas Skirmenille, — "minä tahdon lyödä sinut ritariksi, sinä olet sen ansainnut. Minä vapautan sinut kaikista kokeista."

"Minun herrani ja kuninkaani!" huudahti Skirmen, ilokyynelten kimallellessa hänen tummissa silmissään, ja hän polvistui vastaanottamaan ritarilyönnin Jumalan ja pyhän neitsyen nimeen.

Heti kun Skirmen oli noussut, ritarina, viittasi kuningas Åke Jonsonille, jonka lukemattomat ja vaarattomat haavat olivat sidotut. "Sinut myöskin!" sanoi kuningas "Sinä olet sankarin lailla puolustanut minun henkeäni sekä täällä että Tornborgissa."

Åke polvistui ääneti ja vastaanotti ritarilyönnin.

"Minä en pyydä päästä ritariksi niiden suoparuukkujeni vuoksi, herra kuningas!" sanoi vanha Henner, "mutta uskonpa suovan olleen hyvää, — ja sellaiset miehet tarvitsevat sekä suopaa että lipeää".

"Jos sinä et tahdo tulla ritariksi, hyvä vanhus!" vastasi kuningas, "niin sinä voit tulla perämieheksi, ja se sinä olet tästä päivästä lähtien".

Vanha Henner näytti äkkiä liikutetulta: Hän ei vastannut sanallakaan; mutta hän taivutti polvensa ja suuteli nuoren kuninkaan kättä. Kuningas veti äkkiä pois kätensä; kyynel oli tipahtanut sille vanhan sankarin silmästä, ja hänen mielestään se poltti.

Yleisen ilon vallitessa saapui myöskin kreivi Gerhard kuningaslaivaan. Hän oli sydämellisesti syleillyt drotsi Pietaria, ja sekä hän että Thorstenson olivat vastaanottaneet kuninkaan kiitokset heidän urhoollisuudestaan. Kun kuningas Eerik nyt lähemmin oli kuullut taistelusta kreivin laivalla, ja mitenkä herttua Pitkäsääri oli hypännyt mereen, ojensi hän urhealle kreivi Gerhardille kätensä ja sanoi: "Ottakaa nopein alus, kreivi Gerhard, ja purjehtikaa Helsingborgiin! Siellä odottaa minun äitini, kuningatar, tietoja meiltä. Viekää hänelle viesti meidän voitostamme. Ja minä lupaan teille, että se mikä kauan on ollut hartain toivonne, tulee täyttymään!"

Näytti siltä kuin nämät sanat olisivat saaneet urhean kreivi Gerhardin pään kokonaan pyörälle; yhdessä hyräyksessä hän syleili kuningasta, drotsi Pietaria, vanhaa Henneriä, hovinarria; hän oli vähällä nostaa nuoren kuninkaan käsivarsilleen ja tanssia hänen kanssaan ilossaan. "Totisesti!" huudahti hän. — "Kyllä nyt pannaan tanssiksi Helsingborgissa, ja siellä minäkin otan osaa tanssiin!" Heti senjälkeen hän oli jo Hennerin kalastajaveneessä. "Te viette minut Helsingborgiin. Ei kukaan ole parempi purjeiden ohjaaja kuin te!"

"Hyvä!" sanoi Henner ja laskeutui veneeseen. "Olenhan minä luvannut tuon yhden silmänne tuottavan teille onnea. Näettehän, että minä pidän sanani."

Vene alkoi jo irtautua kuningaslaivasta. Silloin raapaisi pitkäsääri veneen laitaa ja toinen seurasi heti jälestä. Pitkäsäärinen hovinarri tahtoi seurata ylen onnellista isäntäänsä.