KOLMASKYMMENES LUKU.

Skanderborgissa nukkuivat vielä kuningatar ja nuoret prinssit syvää unta aamulla aikaisin, Klaus Skirmenin ratsastaessa sisään linnanportista hengästyneellä hevosellaan, joka kuudessa tunnissa oli juossut yli yhdeksän peninkulmaa kepeää taakkaansa kantaen.

Sotamiehet, jotka vartioivat linnanporttia ja linnanportaita, tunsivat drotsin aseenkantajan ja antoivat hänen vapaasti tulla sisään. He ihmettelivät hänen hevostaan. "Vetäkää ylös laskusilta, ja sulkekaa portti!" huusi Skirmen. "Vihollinen on kintereilläni!" Vakavat sotamiehet ällistyivät: he eivät sarastavassa aamuvalossa voineet huomata missään vihollista, eivätkä olleet tottuneet vastaanottamaan käskyjä aseenkantajilta. Heidän viivytellessään ja tuumaillessaan hypähti Skirmen satulasta ja kiirehti ylös linnanportaita kuningattaren suureen etusaliin, jossa ritari Thorstenson itse yöllä johti kuninkaallista henkivartiota.

"Kuningas on murhattu!" sai Skirmen hengästyneenä sanotuksi. Kaikki rauhalliset ritarit hallissa kavahtivat ylös ja seisoivat kuin salaman lyöminä ja kivettyneinä.

"Murhattu?" huudahti ritari Thorstenson. "Oletko hullu, Skirmen?"

"Murhattu!" toisti Skirmen. "Murhaajat eivät ole puolenkaan peninkulman päässä täältä! Heitä on suuri ratsastajajoukko. Ellette tahdo tulla yllätetyksi, herra niin antakaa heti sulkea linnankäytävät!"

"Tahdotko sinä tehdä meidät hulluiksi, Skirmen? Henkivartijat, sulkekaa linna! Kaikki miehet aseisiin! — Vanhurskas Jumala! — Murhattu!"

Henkivartijat poistuivat nopeasti salista, kauhusta kalpeina, ja kykenivät tuskin täyttämään päällikkönsä käskyn.

"Nyt, perkele vieköön, Skirmen, puhu!" huudahti kiivas Thorstenson jalkaa polkaisten. "Kuka on uskaltanut tehdä niin kamalan teon? Haa, oliko se Alfkreivi, tuo kirottu Alfkreivi" — —

"Ei, ankara herra, jos se ei ole perkele apulaisineen, niin se on Stig-marski ystävineen. Onnettomuus tapahtui Finnerupin ladossa", ja nyt hän kertoi mitä itse oli kuullut ja nähnyt, ja mitä drotsi oli käskenyt hänen sanomaan. "Ja minun herrani oli oikeassa", lisäsi hän, "jos ei minun herrani olisi lähettänyt minua heti matkaan, niin olisivat ehkä murhaajat itse ensiksi tuoneet teille tiedon. Noin tunti sitten pitivät he neuvottelua Tulstrupin luona olevalla nummella. He istuivat rauta- ja teräsvarustuksissaan ratsujensa selässä. Minä olin sumussa vähällä ratsastaa heidän joukkoonsa, mutta silloin pistäysi kuu esiin heidän päänsä yläpuolelta näyttäen minulle heidän veriset miekkansa. Minä kiirehdin heidän ohitsensa, mutta he seurasivat minua metsään asti. Heitä on ainakin puolitoistasataa miestä, ja heidän joukossaan oli naamioituja harmaaveljesmunkkeja. He voivat olla täällä tuossa tuokiossa."

"Antaa heidän tulla!" sanoi Thorstenson. "He löytävät meidät valppaina. Haa; sitä ei uskalla kukaan muu kuin Stig-marski. Hän on nyt täyttänyt valansa ja surmannut kuningas Eerikin, — silloin on prinssienkin henki vaarassa. — Mutta ei, tänne asti kostaja pääsee tulemaan — mutta ei pitemmälle! Onko kaikki kunnossa, henkivartijat?"

Muutamia henkivartijoita astui taas sisään etusaliin ja kertoivat mitä oli tehty linnan puolustukseksi. Muutama heistä lähetettiin heti pois uusia käskyjä täytäntöön panemaan, ja kaikki olivat linnassa mitä ankarimmassa toiminnassa.

Kuningatar oli herännyt äkkinäisestä hälinästä. Hän soitti kamarineitojaan ja kyseli heiltä syytä levottomuuteen. Kaikki olivat pelästyneet, mutta ei kukaan vielä tiennyt mitä oli tapahtunut. Kuningatar nousi ja pukeutui nopeasti kiirehtiäkseen heti henkivartiosaliin. Hälinä linnassa kasvoi yhä. Väki juoksi hätääntyneenä edestakaisin, tuntui kuin salama olisi lyönyt heidän keskelleen, mutta ei kukaan tiennyt mihin. — Jokainen huomasi suuren onnettomuuden tapahtuneen, mutta mikä se oli, sitä ei ainoakaan heistä uskaltanut lausua. Henkivartiosalissa seisoivat ritarit miettiväisinä täysissä varustuksissa ja odottivat henkivartijapäällikön käskyjä. Sali johti linnanpihalle, ja sen edessä oli korkea parveke eli niinkutsuttu avonainen pilarisali, josta oli näköala maantielle. Ritari Thorstenson ja Skirmen seisoivat avonaisella parvekkeella katsellen suurta tomupilveä, joka sarastavassa aamuhämärässä näkyi linnaan johtavalla tiellä, ja jonka nyt vasta selvästi eroitti aamusumusta.

"Sinä olet oikeassa, Skirmen!" sanoi Thorstenson. "Sieltä tulee suuri parvi ratsastajia, jotka todellakin aikovat antaa meidän vatsat tyhjinä vastaanottaa heidät. Hyvä on, he saavat maistaa suurusta ennen meitä! Ovatko jousimiehet tornissa?" kysyi hän eräältä henkivartijalta.

"Kyllä, herra ritari!" vastasi henkivartija. "He ovat miehittäneet kaikki ampumareijät. Kaikki seisovat nuoli jänteellä, niinkuin te olette käskenyt."

"Hyvä! Mutta kukaan ei ammu ennenkuin minä heilautan tätä lippua parvekkeelta!" Tämän sanoessaan hän tarttui suureen, kahden leijonan koristamaan, kuninkaalliseen lippuun, joka koristi salin peräseinää. "Mitä enemmän voitamme aikaa, sitä parempi!" lisäsi hän. "Jos rynnäkkö on kysymyksessä, niin me voimme käyttää ampumavaunujamme. Ne miehet ovat ansainneet lämpimän aamiaisen. Anna lisätä tulta kivien alle, että ne pian ovat punaisia. Kyllä me sulatamme ne panssaroidut kivisydämet!"

Henkivartija poistui.

Siinä silmänräpäyksessä kuningatar astui sisään hovinaistensa seuraamana. "Mitä täällä on tekeillä?" kysyi hän katsellen levottomana ympärilleen, vastattuaan kuitenkin ensin tavallisella arvokkaisuudellaan henkivartijoiden keihästervehdykseen.

"Jumala ja pyhä neitsyt vahvistakoon teitä, minun jalo kuningattareni!" sanoi ritari Thorstenson ja astui kunnioittavasti häntä vastaan, taivuttaen lipun hänen eteensä. "Minä en tiennyt teidän armonne olevan valveilla, enkä minä tahtonut antaa herättää teitä onnettomuussanomalla. Valmistautukaa kuulemaan se, maltillisesti, jalo kuningattareni. Tämän pikaviestin lähettää meille drotsi Hessel. Meidän pitäisi kaikkien seisoa täällä yön väreissä: sanoma, jonka hän lähettää meille, on synkkä kuin yö ja hauta."

"Siis se on tapahtunut, jota minä kauan pelkäsin?" sanoi kuningatar kalveten. — "Minun herrani ja kuninkaani on kuollut? Puhu, nuorukainen!" jatkoi hän kääntyen Skirmenin puoleen. "Mitä onnettomuussanomia tuot sinä minulle onnettomasta puolisostani? Puhu, sinun sanasi eivät muserra Tanskan kuningatarta, vaikka paljas ajatuskin ajaa veren poskiltani — minun herrani ja kuninkaani on kuollut?"

"Te sanoitte sen, jalo kuningatar!" vastasi Skirmen ja astui kunnioittavasti lähemmäksi, Thorstensonin vetäytyessä syrjään ja katsoessa jännittävän tarkkaavaisena salin yli. "Petturit ovat yllättäneet hänet yöllä", jatkoi Skirmen, "se tapahtui onnettomana hetkenä, kuningas oli eksynyt Finnerupin metsään, eivätkä hänen uskolliset miehensä olleet hänen luonaan".

"Siis murhattu, katalasti salamurhattu, niinkuin nyt kaikki kuninkaat Tanskassa?" huudahti kuningatar nojautuen yhteen neidoistaan.

"Niin, jalo kuningattareni!" vastasi Skirmen sydämellisellä osanotolla, vaikka hänen mielestään tuskallinen ilme kuningattaren kasvoilla näytti osoittavan enemmän katkeraa suuttumusta kuin syvää surua. "Drotsi Hessel löysi teidän onnettoman puolisonne sitten vasta kun kamala teko oli tehty, ja murhaajat paenneet. Hän tutki heti haavat, joita oli monta, ja kaikki kuolettavia. Hän ei tahtonut jättää kuninkaan ruumista ennenkuin se oli rauhassa jatkuvalta pahoinpitelyltä. Mutta teidän ja prinssin turvallisuuden vuoksi hän käski minun kiirehtiä. Minä olen kiirehtinyt parhaani mukaan, ja Jumalan kiitos, minä jouduin ennen kavaltajia. Jumala varjelkoon teitä ja nuorta herraa, joka nyt on Tanskan valtakunnan hallitsija!"

"Missä hän on?" kysyi kuningatar katsellen tuskallisesti ympärilleen. "Missä on prinssi? Missä on minun Eerikkini? Tulevatko murhaajat tännekin? Ovatko he lähellä?"

"Olkaa rauhallinen, jalo kuningattareni!" alkoi Thorstenson taas puhua. "Joukko asestettuja ritareita, muutamia naamioituja herroja etunenässä, ratsastaa kyllä linnaa kohti, mutta niinkauan kuin minä ja yksikin tanskalainen mies on täällä elossa, ei kukaan petturi astu jalallaan näiden muurien sisäpuolelle. Minä olen lähettänyt hakemaan prinssit, he ovat aivan heti täällä."

"Voiko linna puolustautua?" kysyi kuningatar hätäisesti. "Ovatko petturit vain ulkopuolella? Eikö niitä ole täällä joukossamme? Eivätkö Tanskan kuninkaan murhaajat olleet tanskalaisia?" Kauhun ja pelon valtaamana katseli kuningatar tämän sanoessaan synkkiä, asestettuja miehiä, jotka täyttivät salin, ja hän tiesi ettei niiden joukossa ollut ainoatakaan, joka olisi ollut sydämestään uskollinen kuninkaalle.

"Linnaa voidaan ja sitä täytyy puolustaa niinkauan kuin ainoakaan kivi on siitä jälellä!" vastasi Thorstenson hehkuvin poskin. "Petturit ovat meitä lähellä, mutta teidän ympärillänne on uskollisia miehiä. Elkää häväiskö kaikkia tanskalaisia niin halventavalla epäluulolla, ylevä kuningatar. Uskollinen Tanskan kansa ei ole osallinen tähän veriseen petokseen. Teidän kuninkaallinen puolisonne ei ollut rakastettu — eikä hän ollut minunkaan miehiäni — ei kannata totuutta salata —, mutta me emme sen vuoksi ole valapattoja ja kavaltajia. Marski Stig on tämän kammottavan kostotyön alkuunpanija eikä hän myöskään ole valapatto: hän on kauheasti täyttänyt sen minkä lupasi, mutta nyt hän on minun ja kaikkien tanskalaisten verivihollinen. Me tahdomme suojella kuningashuonetta, ja teidän kuninkaallinen poikanne on yhtä varmasti kantava Tanskan kruunua kuin vapaa ja uskollinen kansa on hänet siihen valinnut!"

"Kuningashuonetta me tahdomme suojella!" toistivat vakavat ritarit ja henkivartijat. "Eläköön kuningatar ja meidän nuori kuninkaamme!"

"Missä ovat petturit?" kysyi kuningatar toinnuttuaan. "Voimmeko me nähdä heidät?" Hän astui nopeasti parvekkeelle ja näki nyt itse suuren, tumman ratsujoukon lähenevän linnaa, harmaat, naamiopäähineiset miehet etunenässä. "Heitä on monta", jatkoi hän, "he eivät näy pelkäävän minun suojelijoitani. He näyttävät lähestyvän linnaa kuin parhaan rauhan vallitessa."

"Antaa heidän tulla aivan muurin lähelle, jalo kuningatar! Elkööt uskoko meidän pelkäävän katsoa heitä silmiin. Heillä ei ole jousimiehiä eikä rynnäkkötikapuita mukanaan. Jos heillä on jotakin sanomista meille, niin me voimme varmasti puhua heidän kanssaan täältä parvekkeelta. Sinä hetkenä, jona he näyttävät aikovan ryhtyä hyökkäykseen, lähetän minä heille nuolitervehdyksen tornista."

"Hyvä on, ritari Thorstenson!" vastasi kuningatar kohottaen päänsä uhkamielisen suuttumuksen valtaamana. "He saavat nähdä Tanskan kuningattaren! He saavat nähdä nuoren herransa ja kuninkaansa. He saavat nähdä oikeuden vielä valvovan, ja että Tanskan kruunulla, vaikka alaikäisen päässä, on vielä voimaa uhmata murhaajajoukkoa!"

Nyt astuivat molemmat nuoret prinssit sisään kahden ritarin saattamina. Nuori kruununperillinen oli kalpea kauhusta kuultuaan hirvittävän sanoman. Nuorempi prinssi Kristoffer oli hehkuvan punainen ja hyvin levoton. Kuningatar kääntyi parvekkeelta ja astui heitä vastaan. "Minun poikani", sanoi hän, "teidän kuninkaallinen isänne on kuollut. — Kantakaa tämä suru niinkuin hänen poikiensa ja kostajiensa sopii! Ne, jotka aiheuttivat hänen kuolemansa, janoovat myöskin minun ja teidän vertanne. He lähestyvät häpeämättömän julkeasti tätä linnaa. Mutta, jos te olette minun poikiani, niin te ette pelkää tätä sanomaa."

Levoton Kristoffer prinssi kalpeni, hän katseli peloissaan parvekkeelle ja vetäytyi äkkiä taapäin. Mutta nuoren Eerik kuninkaan poskille palasi puna. "Minun miekkani ja kruunukypäräni!" pyysi hän eräältä henkivartijalta. "Nyt minä olen teidän kuninkaanne. Nyt on minun asiani puolustaa maata ja valtakuntaa. Minä tahdon julistaa isäni jumalattomille murhaajille kuoleman ja perikadon. Ritari Thorstenson, onko linna puolustuskunnossa?"

Ritari katseli ihmetellen prinssiin, joka ensi kertaa puhutteli häntä päällikön ja kuninkaan mahtavuudella. Hän kumarsi kunnioittavasti nuorelle kuninkaalleen ja selitti hänelle pikaisesti kaiken mikä oli tehty linnan puolustukseksi, pitäen samalla tarkasti vaarin vihollisten ratsumiesten liikkeistä. "Hyvä, hyvä!" sanoi Eerik nyökäyttäen. Sillävälin oli eräs henkivartija tuonut nuorelle kuninkaalle lyhyen kultakahvaisen miekan ja pienen kullatun kypärän, jota kruunu ja höyhentöyhtö koristivat. Eerik sitoi miekan vyölleen, pani kypärän päähänsä ja astui äitinsä kanssa parvekkeelle.

Vähän matkan päähän linnasta ratsastajajoukko pysähtyi, ja munkeiksi pukeutuneet päälliköt näkyivät neuvottelevan. Vihdoinkin ratsasti kookas sankariolio harmaassa munkinkauhtanassa ja naamiopäähineessä, kahden pienemmän samaten naamioidun herran kanssa, hitaasti linnan uloimmaista vallihautaa ja parveketta kohti, jolla kuningatar ja nuori kuningas seisoivat korkealla linnanmuurin yläpuolella, sankan henkivartijaparven ympäröimänä, jotka päällikkönsä käskystä muodostivat kilpisuojuksen kuninkaallisten henkilöiden ympärille. Aurinko juuri nousi ja valaisi jalon kuningatarvartalon, ja hänen kauniit, kalpeat kasvonsa, sekä ritarillisen kaksitoistavuotiaskuninkaan hänen oikealla puolellaan.

Tämä näky näytti tekevän omituisen vaikutuksen sankarivartaloisen vihollisen olentoon, hän pysäytti hevosensa pari kertaa, mutta antoi sen taas astua edelleen, lopulta hän pysähtyi parvekkeen eteen. Hän heitti päähineen päästään, ja munkinkauhtanan hartioiltaan: musta teräshaarniska yllään ja kypäränsä sulettuna, istui hän kuin rautaanvalettu patsas korkean, mustan ratsunsa selässä, katsellen säkenöivin silmin kuningatarta ja kuninkaan poikaa.

"Kuningatar!" sanoi syvä sankariääni. "Te olette kutsunut sitä miestä mielipuoleksi kerskaajaksi, joka Viborgin käräjillä peruutti Kuningas Eerik Kristofferinpojalle vannomansa uskollisuusvalan. Te ette uskonut sitä miestä Tanskassa syntyneeksi, joka uskaltaisi pitää niin rohkean sanan. Tässä te näette sen tanskalaisen miehen, joka piti mitä hän lupasi kuninkaalle. Nyt on tuli irti pilkkaajan huoneessa. Tässä te näette sen miehen, joka sytytti tulen. Tässä näette ne kasvot, jotka nähdessään teidän pelkuri herranne kätki kuninkaalliset kasvonsa tallinolkiin!" Tämän sanoessaan hän löi silmikon kypärästään auki. Kuningatar vetäytyi kauhistuen askeleen taapäin nähtyään tuon peloittavan, kostoasäihkyvän katseen ja raudanlujat sankarikasvot. Mutta hän tointui nopeasti ja astui ylpeän suuttumuksen valtaamana taas takaisin parvekkeelle, nuoren kuninkaan hänen sivullaan tapaillessa miekankahvaansa.

"Itsekö te tulette, marski Stig Andersen, itsetekemänne kuningas!" sanoi nyt kuningatar ylevän ylpeästi. "Tuletteko te itse kuulemaan tuomionne — tietäkää siis: se on langetettu tuolla ylhäällä verisenä keskiyön hetkenä, ja tässä seisoo teidän herranne ja kuninkaanne! Jos Jumala suo hänelle elon aikaa, niin on viittaus hänen lapsenkädestään täyttävä Jumalan tuomion teidän ylitsenne."

"Minä en ole itsetekemä kuningas!" vastasi marski hillityllä äänellä. "Niin katala ajatus ei ole milloinkaan saanut sijaa sielussani, mutta kansan voimakas henki ja tämä miekka nyt määräävät kuka tulee Tanskan kuninkaaksi! Mutta se hetki ei ole vielä käsissä. Minä en tullut tänne taistelemaan naisten ja lasten kanssa. Minä tulin tänne näkemään sen minkä nyt näen. Itse te parhaiten tiedätte kuka on Tanskan itsetekemä kuningas. Minä en ole tänä yönä tehnyt teitä leskeksi, minä en ole tuottanut teille surua enkä sydäntuskaa, kuningatar Agnes! Minä olen tuonut teille tervetulleen sanoman."

Silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin vaipuisi kuningatar maahan nuo sanat kuultuaan, ja niinkuin tuo kamala kostaja olisi antanut elon salaiselle mielikuvalle, joka kerran oli häämöittänyt hänelle kamalana unikuvana. Hän sävähti punaiseksi kuin purppuravaippansa ja taas valkoiseksi kuin liinakaulus valkoisen kaulansa ympärillä. Mutta hän kokosi kaikki voimansa ja tuntien syvästi loukatun kunniansa, hän huudahti arvokkaasti ja ylpeästi: "Siihen teidän sanaanne, Stig Andersen, minä vastaan teille, kun me kohtaamme toisemme kaikkivaltiaan Jumalan tuomioistuimen edessä. Täällä teidät kohtaa Tanskan kuningattaren syvä viha" — —

"Antakaa minun nyt puhua, äiti!" keskeytti nuori Eerik hänet. "Täällä minä olen hänen herransa ja tuomarinsa. Sinä verentahraama kuningasmurhaaja!" huusi hän omituisen varmasti ja voimakkaasti ja katseli sankaria katseella, joka sai voimakkaan sotasankarin räpyttämään silmiään. "Jos sinä olet murhannut kuninkaallisen isäni ja häväissyt kuningatarta, minun äitiäni, niin täytyy sinun totisesti kuolla! Tästä hetkestä asti sinä olet lainsuojaton, niin totta kuin minä tulen kantamaan Tanskan kruunua!"

Nyt näyttäytyi myöskin Kristoffer prinssi parvekkeella: "Teilattavaksi sinut on tuomittava, kirottu murhaaja!" huusi hän hurjana suuttumuksesta ja pui suonenvetoisesti nyrkkiään.

Tulistuneen veljen esiintyminen poisti sen omituisen vaikutuksen, jonka nuoren kuninkaan sanat ja katse olivat tehneet marskiin. "Lastenuhkaukset eivät pelota minua!" vastasi sankariritari. "Mutta sen minä sanon sinulle, sinä nuori isänkostaja lapsenkruunuinesi: jos minun täytyy sinun käskystäsi paeta maasta ja valtakunnasta, niin saatte maahan enemmänkin leskiä kuin teidän äitinne Jos Stig-marskin täytyy maata lainsuojattomana metsissä, niin saa Tanska kuitenkin ravita minun ja minun mieheni ja sen sekä kesällä että talvella. Nyt täältä!" huusi hän seuraajilleen ja kohotti oikean kätensä. "Elkäämme antako lapsenveren saastuttaa käsiämme. Me voimme muutenkin pelastaa maan ja valtakunnan." Näin sanoen hän käänsi ylpeän oriinsa.

Ritari Thorstenson ei voinut nyt kauemmin pidättää suuttumustaan. "Turma pettureille!" hän huusi ja heilutti kuninkaallista lippua parvekkeelta. Tämän merkin johdosta suhahti nuolisade linnantornin ampumaluukuista julkeita kuningasmurhaajia vastaan. Marski käänsi hevosensa ja nauroi ivallisesti suhiseville nuolille, jotka etäisyyden vuoksi ponnahtivat voimattomina takaisin hänen teräspanssaristaan, jääden riippumaan hänen naamioituneiden seuralaistensa vaippoihin. Ikäänkuin uhitellakseen tätä onnistumatonta hyökkäystä, hän pysäytti hevosensa silmänräpäykseksi, vastaanottaen vielä yhden nuolisateen jolla oli sama heikko vaikutus. Mutta aikoessaan kääntää hevostaan, heitettiin samassa tulinen kivi yhdestä muurilla olevasta ampuma vaunusta ja se repäisi auki hänen jalon ratsunsa vatsan, joka kamalasti hypähtäen suistui hänen alleen. Samassa silmänräpäyksessä laskettiin vipusilta alas, ja suuri joukko metsästäjiä hyökkäsi ulos jousipyssyt ojoina. Sotapäällikkö hypähti nopeasti vapaana olevan hevosen selkään ja ratsasti pois panssaroidun ratsujoukon kanssa omituisella kiireellä, joka ei ollut sopusoinnussa sen uhmailun kanssa, jolla hän näkyi ylönkatsovan nuolisadetta, joka suhisi hänen ympärillään, ja lapsikuninkaan linnasta vyöryviä hehkuvia kivikuulia.