SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Oli vielä varhainen aamuhämärä. Herttua Waldemar ja hänen drotsinsa kävelivät edestakaisin Helsingborgin linnan ritarisalin kiiltävällä liuskakivilattialla. Penkillä olivat heidän meriveden läpikostuttamat matkavaippansa.

"Olipa se aika myrsky!" sanoi ritari Abilgaard käsiään hieroskellen. "Oli onni, että Alfkreivi oli mukanamme. Hän toi meidät kuitenkin kuivalle kuin mies, vaikka olikin humalassa."

"Raaka, villi merikarhu!" sanoi herttua. "Hän oli vähällä turmella koko asiamme. Merellä hän on korvaamaton, mutta minun sivullani ei hän enää milloinkaan astu jalkaansa maihin. Olihan hän maalle noustessa selvä ja ymmärsi tarkoitukseni."

"Hän ei vastustellut, herttua, ja häntä näkyi suututtavan illalliset typeryytensä. Oli hyvä, ettemme riitaantuneet hänen kanssaan! Siinä on kuitenkin mies, jota tarvitaan."

"Jäikö uskalias Niilo Rauhaton hänen luokseen? Näinä aikoina on hänkin hyvä olemassa etempänä, mutta tänne me emme huoli niitä miehiä. Vain heidän kasvonsa voisivat saattaa meidät epäluulon alaisiksi."

"Hyvä herttua, ei ainoatakaan sielua heistä tullut maihin. Minä toistin ankarasti teidän käskynne, että heidän heti piti nostaa ankkurin. Minä autoin Alfkreivin tavailemaan norjalaisen kuninkaan ja marskin kirjeet, ja hän vannoi kahdeksan päivän kuluessa olevansa Tukholman edustalla mukanaan kolmekymmentä sotaväen kuljetuslaivaa."

"Hyvä, hyvä!" sanoi herttua miettiväisenä. "Kunhan vain onnellisesti pääsisimme skånelaisen rajan yli! Silloin ei olisi mitään hätää ja silloin täytyy kaiken onnistua. Kun Maunu kuningas kuulee aikeemme, hyväksyy hän sen ja ojentaa meille kätensä. Heidän lapsi-kihlauksensa ja muut kurjat keinonsa eivät pelasta heitä! Mutta missä he viivyttelevät?"

Päivä alkoi yhä enemmän valeta. Suuren linnansalin ikkunat olivat lännenpuolella satamaan päin, ja parvekkeelta he näkivät Tönsbergin kreivin merirosvolaivan, jolla he olivat tulleet, kiitävän navakassa sivutuulessa ulos satamasta. "Kas, tuolla purjehtii Alfkreivi!" sanoi ritari Abilgaard. "Taisipa ottaa kovalle lähteä tanskalaiselta rannikolta ilman saalista. Mutta mitä tämä on? Tuolla sillan luona on sinipurjeinen laiva. Minä en nähnyt sitä meidän maihin noustessa. Se ei ole skånelainen."

"Jumalille kuolema!" huudahti herttua. "Sehän on Örekrogin kuninkaallinen jahti. Ei suinkaan meitä ole lähdetty takaa-ajamaan? Eihän vain ritari Lave ole pelästyksissään päästänyt irti kirottua drotsia? Missä linnanherra viivyttelee? Ilmoitithan sinä hänelle ketä me olemme, ja että me kuninkaallisina lähetteinä heti tarvitsemme saattoväkeä."

"Kyllä, herra! Eikä näkynyt olevan minkäänlaisia esteitä, heti teidän nimenne kuultuaan alkoivat vahdit ja palvelijat kiirehtiä. Linnanherra ei ollut vielä noussut, mutta hän aikoi silmänräpäyksen kuluttua olla täällä."

"Ei ole aikaa hukuttaa hetkeäkään!" sanoi herttua levottomana. "Jos emme heti saa saattojoukkoa, niin matkustamme yksin. Ovathan hevoset valmiina?"

"Ne ovat satuloituina linnanportaiden edessä, herra! Mutta kuulkaa, nyt he tulevat!"

He kuulivat linnassa levottomasti liikuttavan, asestettua väkeä juoksi edestakaisin. Suuren salin itäiseltä sivulta näki linnanpihalle. Sieltä he nyt kuulivat melua ja kiirehtivät levottomina ikkunaan. "Linnanportti lukitaan, herra!" sanoi ritari Abilgaard. "Katsokaa, piha on täynnä sotaväkeä."

"Jumalan nimessä, mitä tämä merkitsee? Onko meidät petetty?" huudahti herttua. "Tule. Tyko, täytyyhän täältä päästä ulos, meidän täytyy lähteä!"

Salissa oli neljä suurta ovea. Kaksi niistä oli lukossa. He astuivat kolmannelle. Se ei ollut lukittu. He avasivat sen nopeasti, mutta ulkopuolella seisoi kuusi asestettua miestä, linnan varusväkeä, Tanskan vaakuna kypäräpäähineissään.

"Täältä ei kukaan mene ulos!" huusi korskea ääni heitä vastaan. He kiirehtivät pelästyneinä neljännelle ovelle, mutta ennen kuin he ennättivät sinne, avautui se, ja drotsi Pietari seisoi heidän edessään, yhdessä ritari Thorstensonin ja herra Rimordsonin kanssa, mukanaan tanskalaiseen ritaripukuun puettu vanhempi herra, linnanpäällysmiehen päällikkösauva kädessään. Se oli Helsingborgin linnanherra. Häntä seurasi kaksitoista asestettua miestä.

"Kuninkaan nimessä, teidän aseenne, hyvät herrat!" sanoi drotsi Pietari rauhallisesti: "te olette meidän vankiamme".

"Mitä? Minkä vuoksi?" huudahti herttua polkaisten jalallaan kivilattiaan. "Kuka rohkenee vangita herttua Waldemarin?"

"Minä, drotsi Pietari Hessel ja nämät tanskalaiset ritarit, teidän herranne ja kuninkaanne nimessä."

"Minä en tunne teitä. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta vangita? jalosyntyistä herttuaa ja vapaata, kuninkaallista läänitysherraa!"

"Silloin ainakin tunnette kuninkaan nimen ja sinetin, korkea-arvoinen herra!" vastasi drotsi Pietari, ojentaen hänelle valtakirjansa.

Herttua luki sen, silmät suuttumuksesta säkenöiden. "Se on laiton!" huusi hän, "se sotii valtakunnan lakia ja oikeutta vastaan, minua ei ole syytetty missään kihlakunnan-käräjissä tai maakuntakäräjissä. Minä panen laillisen vastalauseen tätä toimenpidettä vastaan, katsoen sen mielivaltaiseksi ja oikeudettomaksi. Te olette minun todistajani, linnanpäällysmies, julistaessani tämän valtakirjan kelpaamattomaksi. Minä vastaan maan ja kansan edessä siitä että hävitän sen." Tämän sanoessaan repäisi hän kuninkaallisen valtakirjan ja heitti sen lattialle. "Kuninkaan sukulaisena ja Etelä-Juutinmaan herttuana käsken minä nyt teidän", jatkoi hän ruhtinaallisella valtiasäänellä, "heti vangitsemaan tämän ylvästelevän herran, joka uskaltaa väärinkäyttää kuninkaallista valtaa moiseen laittomaan toimenpiteeseen".

Linnanherra katseli miettiväisenä vuoroin herttuaan, vuoroin drotsi Pietariin, ja näytti epäröivän mitä olisi tehtävä. Thorstenson helähytti kiukustuneena miekkansa kivilattiaan, ja Rimordson näytti aikovan puhua, mutta drotsi Pietari ehti ennen häntä. "Täällä ei ole kysymys siitä, onko tämä toimenpide laiton tai ei", alkoi drotsi puhua, "ja onko kuninkaalla oikeus vangituttaa tämä korkea ruhtinaallinen herra, ennen kuin hänet on syytetty maakunnankäräjillä, siitä vastatkoon kuningas itse. Te olette nähnyt minun valtakirjani ja kuninkaallisen käskykirjeen, niitä ei voi tehdä tyhjiksi. Niiden nojalla minä vaadin teidän viipymättä ja vastustelematta tottelemaan kuninkaan tahtoa. Jos te ette tahdo sovinnolla jättää minulle aseitanne, hyvät herrat, niin olen pakoitettu käyttämään väkivaltaa."

Drotsi Pietarin rauhallinen ja varma esiintyminen saattoi herttuan hämille, ja karkoitti linnanherran viimeisetkin epäilykset. "Tällä hetkellä teidän täytyy taipua välttämättömyyden mukaan, jalosukuinen herttua!" sanoi vakava herra kohteliaasti ja kumartui itse ottamaan kuninkaallisen valtakirjan. "Ehkä kaikki on erehdystä, ja te voitte siitä vielä puhdistautua ja nostaa kanteen tätä herraa vastaan jos hän on väärinkäyttänyt kuninkaallisen vallan. Tällä hetkellä hän on siihen täydellisesti oikeutettu, ja häntä on senvuoksi toteltava."

Herttua puri hammasta ja ojensi drotsi Pietarille miekkansa, katsomatta häneen. Ritari Abilgaard seurasi herransa esimerkkiä, ja katkeroituneet valtiovangit eivät puhuneet enää sanaakaan. Linnanherran kohteliaasti kysyessä halusivatko he minkäänlaisia virvokkeita ennen laivaan menoa, puisti herttua suuttuneesti päätään. Hänen aikoessaan lähteä, ympäröi taaja sotilasryhmä molemmat tärkeät vangit. Drotsi Pietari ja hänen seuralaisensa lausuivat kohteliaasti hyvästi linnanpäällysmiehelle, joka antoi drotsille takaisin rikkirevityn valtakirjan ja saattoi heidät kaikki laivasillalle. Vielä ennen auringon nousua, purjehti drotsi Pietari täysin purjein tärkeiden vankiensa kanssa Själlandia kohti. Flynderborgin kapinalliset sotamiehet olivat jätetyt Helsingborgin linnanherran huostaan, joka toisella laivalla toimitti heidät sidottuina Örekrogiin. Siinä Klaus Skirmenille oli ollut kyllin tekemistä. Hän katseli nyt isäntäänsä ylpeillen ilosta, mutta piti kuitenkin varansa, ettei ylimielisellä ilmeellä loukkaisi vangittuja herroja. Kun ritari Thorstenson ja herra Rimordson hetken seisoivat yksin drotsi Pietarin kanssa peräsimen luona, puristivat he luottamuksella hänen kättään ja kiittivät hänen onneaan.

"Mutta harmillista on kuitenkin olla teidän kanssanne vaarallisilla seikkailuilla!" mutisi Thorstenson: "ennenkuin minä olen tilaisuudessa kunnolla käyttämään hyvää miekkaani, olette te miekka huotrassa parilla sanalla ehtinyt toimittaa paljon enemmän".

"Teidän hyvä miekkanne taitaa olla meille liiankin pian tarpeen", vastasi drotsi Pietari, hillityllä äänellä. "Se uhkayritys, johon olemme ojentaneet kätemme, taitaa olla suurempi kuin uskotaan."

Totiset ritarit eivät puhuneet sen enempää keskenään. Heidän ruhtinaallinen valtiovankinsa ei kunnioittanut heitä sanallakaan. Salaten katkeruutensa hän taipui kohtaloonsa. Vankeustoverinsa kanssa hän käveli edestakaisin laivankannella, sen näköisenä, kuin hän olisi isäntänä laivassa, lopulta näyttäen välinpitämättömältä ja iloiselta. Mutta drotsi Pietari huomasi hänen katseessaan kostonhimoisen toivon ilmeen, joka saattoi hänen mielensä hyvin vakavaksi ja huolestuneeksi. Istuessaan peräsimen luona, näki valpas drotsi taas Flynderborgin synkät tornit. Hän heitti surumielisen silmäyksen pieneen torninikkunaan, josta hän yöllä oli nähnyt valon tuikkavan. Ikkuna oli sulettu ja näytti olevan sisäpuolelta peitetty tummalla verholla. Koko mahtava linna, johon hän ei tällä kertaa halunnut poiketa, lepäsi puoleksi sumuun verhoutuneena rauhallisena kevätaamuna, näyttäen hänestä yhtä synkältä ja salaperäiseltä kuin oma tulevaisuutensa ja onnettoman isänmaansa kohtalo.

* * * * *

Pian oli tunnettua koko maassa, että herttua Waldemar ja hänen drotsinsa olivat viedyt vangittuina Sjöborgin linnaan. Tämä kuninkaan ja hänen toimeliaiden miestensä uskalias askel oli hämmästyttänyt tyytymättömiä aatelisherroja, ja nyt näytti siltä kuin uskaliaimmatkin läänitysherrat olisivat kadottaneet rohkeutensa niskoitella kuningasvaltaa vasten eivätkä enää ajatelleet kapinoida valtakunta; ja kruunua vastaan. Suuri joukko Tanskan mahtavinta aatelia, sekä monta vierasta ruhtinasta koettivat saada sovitetuksi tätä kuninkaan ja herttuan välistä vaarallista riitaisuutta, koettaen saada nuoren, harhaanjohdetun herttuan vapautetuksi vankilasta, mutta toinen kuukausi toisen perästä kului ilman sanottavaa muutosta. Kuten tavallisesti matkusteli kuningas kesän aikana ympäri maata ja vietti talven Riibenlinnassa. Drotsi Pietarin sanottiin taas olevan hyvin suosiossa, ja niihin ehtoihin herttuan vapauttamisesta, jotka drotsi ja vanha, ankara ritari Jon katsoivat tarpeellisiksi turvatakseen kruunua, epäiltiin täydellä syyllä nuoren, rohkean herttuan tahtovan alistua, niin kauan kuin hän voi luottaa mahtaviin liittolaisiinsa sekä omassa maassa, että sen ulkopuolella.

Oli viimeisiä päiviä marraskuussa, vuonna 1286. Vangittu herttua ja hänen ritarillinen vankeustoverinsa drotsi Tyko Abilgaard, istuivat iltapäivällä vastatusten sakkipöydän ääressä Sjöborgin linnan pimeässä tornikamarissa, jossa he näin olivat viettäneet kolme kaunista kesäkuukautta, ja enemmän kuin kuusi pitkää syys- ja talvikuukautta. Heitä vartioitiin ankarasti, mutta ilman kovuutta, ja kaikella sillä kunnioituksella ja huomaavaisuudella, jota näin ylhäiset ja tärkeät valtiovangit voivat vaatia. Heiltä ei puuttunut yhtään niistä tarpeista ja pikkumukavuuksista, joita näin syrjäisellä paikalla voitiin hankkia, ja joka voitiin suoda heille tarvitsematta pelätä heidän pääsevän pakoon tai ylläpitämään yhteyttä ystäviensä ja liittolaistensa kanssa. Molemmilla vangituilla herroilla oli oma huoneensa, mutta heitä ei ollut kielletty olemasta yhdessä, ja heidän huoneittensa välillä oli ovi, jonka he itse saivat avata ja sulkea. Pienet tornikamarit pidettiin niin puhtaina, ilmavina ja lämpiminä kuin vangit itse halusivat. Huoneisiin oli varustettu heidän mukavuudekseen kaikenlaisia talouskapineita ja sitä paitsi useita erilaisia lautapelejä ja muutamia käsinkirjoitettuja aikakirjoja. Siellä oli vielä pari hartauskirjaa sekä kannel, harppu ja monta muuta sellaista esinettä, joka voisi helpoittaa heidän vankeuttaan ja lyhentää heidän aikaansa. Mutta valo ja kirjoitusvehkeet olivat heiltä kielletyt, eivätkä he nähneet muuta ihmistä kuin kuuron tornivahdin, joka ei milloinkaan puhunut sanaakaan heitä palvellessaan, ja ankaran linnanvoudin Paul Hviten itsensä. Hän kävi heitä tervehtimässä joka päivä epämäärätyillä ajoilla, ja sinä tuntina, jolloin he joka päivä saivat kävellä linnanpihalla raittiissa ulkoilmassa, ei hän koskaan väistynyt heidän vierestään. Joka päivä tuotiin heille hyvinvalmistettu ruoka hopeavadeilla, ja kunkin vuoden ajan parhaat hedelmät koristivat aina heidän yksinäistä pöytäänsä. Heidän viinikannunsa kahvaan oli usein pistetty tuore kukkavihko ankarimpinakin talvikuukausina, mutta he eivät olleet saaneet selville kuka heille osoitti tämän ystävällisen huomaavaisuuden.

Saadakseen yksitoikkoiseen elämäänsä jonkinlaista vaihdosta, olivat he vuoroon vieraina toistensa luona, ja tänään oli Tyko Abilgaard isäntänä. Päivällispöytä oli korjattu pois, mutta viinikannu ja hopeapikarit olivat vielä pöydällä.

"No, joutuin, jalo vieraani!" sanoi kohtelias ritari. "Jos te olette väsynyt saamaan minut matiksi, niin antaa typerien nappuloiden seisoa, ja juokaamme mieluummin pikari yhdessä! Viini on erinomaista. Kunhan meillä vain olisi kaksi somaa neitosta täällä seuranamme, niin ei meidän vankeutemme olisi minusta niinkään suuri onnettomuus. Kuka tietää, mitkä somat kätöset lähettävät meille alituiseen noita ihania kukkasia, ehkä toinen meistä on löytänyt omansa täältä linnan somien neitosten ja tyttöjen parista?"

"Sinulla on onnellinen luonne, Tyko", vastasi herttua, "mutta minä en sitä kadehdi sinulta. Minun luullakseni sinä olisit onnellinen vaikka itse helvetissä, kun sieltä vain ei puuttuisi viini eikä kevytmieliset naiset. Oli kuitenkin aika, Tyko, jolloin sinä otit osaa ylpeihin unelmiini", sanoi hän oltuaan hetken aikaa syviin mietteisiin vaipuneena ja heitti sakkinappulat luotaan. "Kevytmielisempienkin kujeittemme aikana sinä et unohtanut olevasi vääryyttä kärsineen ruhtinaan ystävä, joka tahtoi toimia hänen kanssaan suurimman päämäärän edestä mitä mies voi toivoa. Sinä olit vihitty elämäni suureen salaisuuteen: sinä kohotit pääsi uljaasti minun kanssani joukkojen yli, ylenkatsoen nukkeja, joiden kanssa me leikimme, aina silloin ajatellen mitä sinäkin voisit toimittaa, jos herttua Waldemar kerran kantaisi esi-isänsä voittokruunua."

"Elkää luulko, jalo herra, minun vielä sitä unohtaneen!" vastasi ritari. "Mutta eihän tässä auta ruveta kalpeana ja laihana suremaan paksujen muurien sisällä, kun me emme kuitenkaan pääse askeltakaan lähemmäksi päämaaliamme."

"Jättiläisaskeleita voimme täällä ottaa, Tyko! Minä olen ehkä tässä ahtaassa huoneessa jo astunut tärkeämmän askeleen, kuin vapaana ollessani keskellä meluavaa ja ilvehtivää hovimaailmaa. Lue aikakirjoista suurimmista miehistä, ja sinä saat nähdä mitenkä he hautautuivat erämaihin ja yksinäisiin luoliin, koetellakseen salassa itseään ja voimiaan, ennenkuin he ryhtyivät tekoon, joka hämmästyttäisi tulevia sukupolvia, ja jota muistettaisiin vuosisatojen läpi! Kun sinä olet nukkunut ja uneksinut huveista ja kauniista tytöistä — olen minä valvonut monta yötä tuolla luolassani. Ajatusten suuri, valtava maailma avautui vankilassani eteeni, menneitten aikojen suurten henkien ollessa lähelläni."

"Herra varjelkoon meitä, jalo herra, onko teistä tullut henkiennäkijä! Eipä ole senvuoksi ihme, että olette laihtunut ja käynyt kalpeaksi. Sellaiset yönvalvomiset ja moiset mietiskelyt murtavat teidän terveytenne, viemättä teitä kuitenkaan askeltakaan edemmäksi. Mitä olette sitten harkinnut? Mitkä ovat niitten vaarallisten ponnistustenne tulokset? Te olette tullut yhtä totiseksi ja juhlalliseksi kuin paastonnut munkki, minä tuskin enää tunnen teitä."

"Mutta sinä ja maailma saatte oppia tuntemaan minut!" sanoi herttua, "nyt vasta minä tunnen itseni, ja nyt minä tiedän, että olin ennen kevytmielinen narri. Minä olin poikamainen, uhkamielinen ja raukkamainen, tahtoessani vetäytyä pois itsevaltiaan holhouksesta ja riidellessäni mahtavan sortajani kanssa mitättömistä saarista ja surkeista rahaoikeuksista, silloin kun tavottelin hänen kruunuansa. Minä olin typerä, mahdottoman typerä, antaessani sinun ja noiden muiden ajattelemattomien herrojen houkutella minut vaatimaan itselleni maata ja valtakuntaa, ennen kuin olin varma siitä olinko kansan henkinen valtias."

"Minä en ymmärrä teitä, jalo herra! Ettehän toki ole ruvennut haaveilemaan henkisestä herruudesta, jätetään se pappien ja paavin haltuun. Mutta te olette oikeassa: voidaksenne lyödä valtikat tyrannin kädestä, jota mahtavat, soaistut orjat vartioivat, siihen tarvitsette sotapäällikkösauvan ja armeijan. Oli epäilemättä erehdys, että liian aikaisin ilmaisitte, mitä kilvessänne kannoitte, antaen siten vastustajillenne aseet käteen teitä vastaan, ennen kuin itse olitte kyllin varustettu."

"Se oli pienin virheeni, Tyko, ja sen olen kyllä sovittanut näiden vankilamuurien sisällä. Minun suurin erehdykseni oli kun kuvailin voivani hallita kansaa, joka ei vapaaehtoisesti valinnut ja tunnustanut minua hallitsijakseen, ja että kruunu voitettiin niin kuin valloitetaan linna tai kappale maata hurjalla uhkarohkeudella ja vieraiden sotajoukkojen avulla. Minä en tahdo pyrkiä tämän kansan hallitsijaksi ennen kuin olen voittanut puolelleni sen sydämet."

"Ne ovat haaveiluja, liiallisten yövalvomisien ja liikkumisen puutteen seurauksia. Mitä te luulette suuren, typerän kansanjoukon välittävän hallitsijansa sisällisestä olennosta? Joukot tottelevat vain sitä, jolla on valta ja voima. Sitä hallitsijaa, jolla on suurimmat sotajoukot, ja joka kykenee heiluttamaan pisintä miekkaa kansojen ylitse, he kutsuvat mieluimmin kuninkaakseen ja sydämellisesti rakastetuksi isäkseen, kun hän ei vain määrää heille korkeampia veroja kuin edeltäjänsä, ja jotakuinkin seuraa maansa oikeutta ja lakia."

"Ei, ei, Tyko!" alkoi kalpea, totinen herttua taas kiivaasti puhua. "Ennakkoluulot ja ylenkatse kansan elämää ja kansanhenkeä vastaan ovat johtaneet harhaan maailman suurimmatkin hallitsijasielut. Sellainen vain ulkopuolinen herraus, jolla ei ole juuriansa kansan syvimmissä sydänsyissä: ja joka ei liity suuriin kansallismuistoihin ja sankarinimiin, on huono ja hylättävä, vaikka se ulottuisi yli koko maailman: se on valtaistuin, joka on rakennettu ylpeyden ja turhamaisuuden utupilvien ilmaan. Tuulenpuuska voi pyyhkäistä sen pois, ja ensimäinen vapaa, valtavampi henki, joka kohoaa näin sorretusta ja raa'asta ruumiillisen voiman hallitsemasta kansasta, on kyllin voimakas kumoamaan sellaisen varjokuninkaan ja kaikki hänen sieluttomat joukkonsa."

"Te hämmästytätte minua, jalo herra. Mistä olette saanut kaiken tämän uuden viisauden. Luulenpa melkein teidän nähneen näkyjä viisaudenluolassanne ja seurustelleen siellä henkien ja muiden hullutusten kanssa."

"Tule niin näytän sinulle minun henkeni!" sanoi herttua nousten. "Minä näytän sinulle, että minä en ole ensimäinen, joka näiden muurien sisäpuolella on ajatellut vakavasti kansan ja hallitsijan välisistä suhteista!"

"Kyllä Sjöborgissa ennenkin on ollut tärkeitä valtiomiehiä", sanoi ritari, "mutta minä epäilen kuitenkin kenelläkään heistä olleen teidän uusia, omituisia mielipiteitänne. Huomattavin niistä, jotka ovat olleet suljetut tähän valtiovankilaan, oli raivoava piispa Waldemar, hän halusi Knut IV:nen ja Waldemar Seierin kruunua uhaten heidän henkeänsä ja vietti elämänsä loppuosan mielipuolena pyhimyksenä Leckumin luostarissa."

"Mahdollisesti hän lopulta tuli mielipuoleksi", vastasi herttua, "mutta se mikä tekee toiset hulluiksi, saattaa toiset viisaiksi. Sinä olet arvannut oikein, Tyko! Minä olen saanut makuuhuoneekseni sen vankilakammion, jossa tuo onneton kuningassukuinen ja ylväsmielinen piispa istui kahlehdittuna hirteen, purkaen vihansa kirouksiin maailmaa ja ihmisiä kohtaan. Mutta, että hänelläkin on ollut valoisat hetkensä, ja on monta kertaa nähnyt selvemmin maailman ja sen sokeat hallitsijat kuin ehkä kukaan olisi aavistanut siitä minä näytän sinulle muistomerkkejä, joita ei ehkä ainoakaan ihmissilmä ennen minua ole nähnyt."

He olivat astuneet herttuan ahtaaseen vankilahuoneeseen, joka oli linnanpihan puolella, sen pieni ristikko-ikkuna oli kahdeksan kyynärää maasta. Täällä oli vielä raskas, ruostuneella rautarenkaalla ja rautaketjulla varustettu hirsi, joka oli kiinnitetty kiviseinään. Hänen vieressä oli iso, lattiasta irroitettu kivi, jolla luultavasti oli suljettu ovi sisältäpäin. Linnanvouti olisi tahtonut poistaa nämä entisen vankila-asukkaan surulliset muistot, mutta herttua oli erityisesti pyytänyt jättämään ne, kuultuaan ketä kuuluisaa sukulaista ne muistuttaisivat hänelle. Likaisilla seinillä näki monenlaisia viivoja, jotka muistuttivat riimukirjoituksia ja itämaalaisia merkkikirjaimia. Herttua viittasi niihin, mutta alkoi hämärtää, eikä ollut mahdollista eroittaa selvästi kirjoitusmerkkejä, sitäpaitsi näytti merkkien selitykseen tarvittavan oppineisuuttta, jota ei ritari Abilgaardilla eikä hänen ruhtinaallisella herrallaan ollut.

"Jos tämä on se viisauskirja, jota olette lukenut öisin, jalo herra", sanoi nuori, iloinen ritari, "niin silloin olette äkkiä tullut kovin oppineeksi ja olette lainannut silmät niiltä ystävällisiltä pöllöiltä ja kissoilta, jotka vähän väliä pujahtavat ristikko-ikkunan kautta luoksenne velvollisuus-vierailuille. Tässä komerossa te ette edes keskipäivällä voi eroittaa A:ta U:sta, vaikka olisitte kuinka tarkkanäköinen."

"Sinä olet arvannut oikeimmin kuin luuletkaan. Tyko! Viisauden lintu itse tulisilmillään on ollut lyhtynä eksytykseni tiellä." Tämän sanoessaan herttua avasi kirstun, jossa hän tavallisesti säilytti jalkineitaan. "Katso tätä", sanoi hän ottaen esille suuren, kesyn kultahöyhenisen tornipöllön, jolla oli tavattoman loistavat silmät.

"Hyi, herra!" sanoi ritari hypähtäen taapäin, "sehän on tuo inhottava kiljukurkku, jota kutsutaan ruumispöllöksi, mitä te sillä teette? Sitä ei kannata pitää vieraanaan, ja pahus siihen koskekoon! Ettekö te ole kuullut, että siitä talosta, jonka katolle se istuutuu, kuolee pian joku?"

"Minun puolestani tulkoon vaikka rutto Sjöborgiin, kun me vain olemme päässeet pois täältä!" sanoi herttua. "Mutta minä olen nyt hyvä ystävä ruumispöllön kanssa niinkuin näet. Eräänä yönä, maatessani valveilla levottomien ajatusten painostamana, minä näin noiden silmien kiiluvina katselevan muurin laidalta minuun päin. Minä pelästyin, ja minusta tuntui niinkuin tuona hiljaisena, salaperäisenä yönä perkele seisoisi tuijottaen minun sieluuni tulisilmillään. Mutta lähestyessäni ottamaan kiinni kutsumatonta yövierastani käänsi se kiiluvat silmänsä kiviseinään päin. Samassa pilkisti heikko kuunsäde sisään, liekö sitten linnunsilmät tai kuunvalo valaisseet seinän, sitä en tiedä, mutta minä huomasin hämärän kirjoituksen, jota en kuitenkaan voinut lukea. Minä panin tarkasti mieleeni paikan, pistin vankini tuonne kirstuun ja nukahdin. Mutta aikaisin seuraavana aamuna tutkin seinää ja kirjoitusta. Aamuauringon paistaessa tänne sisään voi sen hetken aikaa nähdä. Se on latinaa, ja minulla on ollut aika työ sitä lukiessani ja selvitellessäni. Muistathan sinä, ettemme päässeet kovinkaan pitkälle luvuissamme hurskaan munkin johdolla, jonka piti tehdä meidät oppineiksi."

"Miten paljon viisastuitte niistä harakanvarpaista, jalosukuinen herra!" — kysyi Tyko. "Mutta heittäkää toki tuo inhottava ruumispöllö ulos ikkunasta! Sehän tuijottaa meihin niinkuin se tahtoisi hakata silmät päästämme sen viisauden tähden, jonka se on opettanut teille."

"Ei, tämä viisas lintu on tästä lähin minun pilttuutoverini sekä onnessa, että onnettomuudessa!" sanoi herttua, taputtaessaan ystävällisesti lintua, ja laski sen takaisin kirstuun. "Jos se tahtoo kuolemaa ennustaa, niin tehköön sen meidän vihollisillemme!"

"Mutta mitä sitten luitte sieltä, herra?" kysyi ritari Abilgaard kiihkeästi.

"Minä luin monta hirvittävää sanaa, joita en tahdo mainita, ne ovat monta kertaa saaneet hiukset nousemaan minun päässäni. Mutta yksi sana on siellä, joka on sanonut minulle minkä vuoksi minä olen tullut tänne ja mitä minulle on tehtävää täällä ihmeellisessä maailmassa. Sinä, joka uneksit valtaistuimesta ja havahduit kahleissa, seisoo siellä, tartu siihen valtikkaan, joka henkiä hallitsee, ja sinun kruunusi loistaa kuin aurinko!"

"Se on pyhimyssädekehä, joka jo kummitteli täällä hullun piispan aivoissa", sanoi ritari Abilgaard, "tai sitten mietiskeli hän loihtuja ja salaisia henkienmanaamisia. Elkää vain tekin tulko hulluksi, jalo herra, ettehän vain saa sitä päähänpistoa, että tahtoisitte päästä pyhimykseksi! Tohdinpa vannoa, että siinä me kumpikaan emme pääse kovinkaan pitkälle tässä maailmassa!"

"Minä en ymmärrä hänen sanojansa niin", vastasi herttua ja hänen silmänsä loistivat. — "Minä selitän hänen sanansa maailmalliseen tapaan, ja sellaisina ne eivät ole hulluutta, vaan syvää ja totista vallitsijaviisautta. Minä en luovu suuresta, rohkeasta elämänsuunnitelmastani, minä en luovu siitä niin kauan kuin pisarakaan Waldemar Seierin verta virtaa suonissani. Mitenkä! Siinä vain on kysymys. Minä en hae enää apua ja voimia vierailta ruhtinailta ja sotajoukoilta, enkä minä enää luota kapinallisten alamaisten kunniattomaan salaliittoon. He voivat yhtähyvin rikkoa uskollisuutensa minua vastaan kuin minun edeltäjiäni vastaan. Minä en tahdo estää enkä vastustaa aijetta, joka voi olla minulle eduksi, mutta minä olen oppinut ylenkatsomaan sitä. Se käsi, joka vapisematta tahtoo kantaa valtikkaa, olkoon puhdas sukulaisverestä. Se otsa, jota kruunu ei polta, elköön kantako salaista kaininmerkkiä koristustensa alla —"

"Siinäpä sitä ollaan!" keskeytti hänet Tyko. "Tehän tahdoitte olla pyhimys! Hyvä on! Mutta ei pidä mennä liiallisuuksiin, armollinen herra! Pitäähän teidän kuitenkin olla selvillä siitä mitä on tekeillä, ja mitä te jo tiedätte — —"

"Minä en tahdo tietää mistään, josta joskus saisin hävetä Europan ritarien ja ruhtinaitten edessä!" huudahti herttua — "ja sen minkä minä jo tiedän, Tyko, sen minä tahdon unohtaa ja haudata sieluni syvimpään sopukkaan turhana unelmana. Minä en tahdo kantaa kruunuani niinkuin onneton, soaistu iso-isäni kantoi, saadakseni itse lyhyen loistokauden jälkeen surmani suuttuneelta kansaltani. Jos petturit tahtovat tehdä työtä minun puolestani, niin tehkööt, mutta minä en nostata myrskyä. Nyt on vain tarpeen voittaa aikaa ja luottamusta. Minä tahdon luopua Alsista, jopa herttuakruunustanikin! — Enempää ei kai voitane vaatia minun vapaudestani. Horjuva valtaistuin kaatuu kuitenkin ilman minuakin. Mutta sitä ei kohota kukaan muu kuin yksi Waldemareista. Minä tahdon näyttää kansalle, etten minä kanna Waldemar-nimeä turhaan, ja että minä voin voittaa itseni. Vääryyttä kestämällä minä voitan sekä sydämet että linnat. Ensiksi minä tahdon tarttua siihen näkymättömään valtikkaan, joka pakoittaa henkiä, ja jos sitten asioitten onnellisiksi kääntyessä kruunu ojennetaan minulle, — niin silloin se ei ole haaveilijan-kruunu eikä myöskään mikään pyhimyskruunu. Mutta sitten se pysyykin lujasti näillä kiharoilla ja loistaa kirkkaana vuosisatojen halki niinkuin suurien Waldemarien."

"No niin, minä alan ymmärtää teitä, armollinen herra!" — sanoi ritari Abilgaard. "Se myrsky, joka kaataa mädänneen rungon, voi myöskin pyyhkäistä mukanaan oksat ja taimet, arvelette te, teidän tarvitsematta siltä puhaltaa keuhkojanne puhki. Minäkin alan tulla selvänäköiseksi ja tunnen jo kunnioitusta tuolla kirstussa makaavaa hyvää ystäväänne kohtaan. Tulkaa, jalo herra! Tämän jalon päätöksen kunnaksi me juomme Bragepikarin, vanhojen pakanallisten esi-isiemme tapaan. Eläköön viisaudenlintunne, minun jalo herrani ja ruhtinaani! Kunhan tulette omaan valtakuntaanne, niin me poistamme leijonan teidän kilvestänne, ja asetamme sinne viisaan linnun sijaan!"

Herttua seurasi iloista ystäväänsä juomapöytään ja oli taas elämänhaluinen, vallaton nuorukainen. Hänen kalpeat poskensa hehkuivat, ja hänen hiukan sisäänpainuneet silmänsä loistivat suurten, rohkeiden toiveiden innostuksesta. Sillävälin oli tullut pimeä, mutta pian paistoi kuu rautaristikon lävitse, valaisten pienen juomapöydän. Ritari Abilgaard lauloi iloisia lauluja, ja herttua yhtyi niihin hurjan kiihkoisasti, tyhjennellen sillävälin ahkeraan pikariaan. Näin melutessaan he eivät huomanneet, että lukot ja telkeet narahtelivat, ennen kuin vankilanovi avattiin, ja suuri, totinen mies, puettuna lyhyeen turkkiin, ja karvalakki päässään, astui lyhtyä pitäen heidän luokseen.

"Hei vain, Paul Hvit, syvämietteinen ihmistuntijamme, meidän oivallinen varovainen isäntämme! Teidän maljanne!" huudahti ritari Abilgaard iloisesti. "Kaikki on täällä parhaimmassa järjestyksessä, niinkuin näette."

"Terve, hyvä ystäväni!" sanoi herttua. Ja puoleksi humaltuneet vangit tyhjensivät iloisina pikarinsa linnanvoudin terveydeksi.

"Minä kiitän kohteliaimmin siitä kunniasta, jonka te osoitatte minulle, korkea-arvoiset, nuoret herrani!" sanoi rauhallinen ja totinen Paul Hvit, kumartaen kohteliaasti lakkiaan nostaen ja silmäili heitä tarkkaavaisin ja tyytyväisin katsein. "Minä olen mielissäni siitä, että viini maistuu teille, ja että te ette välitä sen enempää maailman vaihtelevasta onnesta kuin minkä arvoinen se on. Minä tunnen maailman ja ihmiset", lisäsi hän itserakkaasti päätään nyökäyttäen: — "On aina hyvä merkki, kun valtiovangit ovat iloisia. Minulla on muuten tietoja, jotka luultavasti ovat teille tervetulleita", jatkoi hän antaen lyhdyn valon langeta heidän punakoille kasvoilleen, voidakseen tarkasti tutkia heidän kasvonilmeitään. "Huomenna aikaisin, kun te olette vähemmän iloisia ja paremmin valmistuneita vakavampiin mietiskelyihin, on minulla kunnia tuoda teille sovinto-ehdoitus kuninkaalta, armollinen herra. Jos te, niin kuin toivon, otatte sen vastaan, niin on minulla pian ilo avata teille tämä portti ainiaaksi. Nyt minä toivon teille hyvän ja rauhallisen yön."

Sen sanottuaan hän kumarsi ja poistui. Raskas ovi lukittiin hyvin huolellisesti, ja vangit istuivat taas yksinään kuun valossa. Linnanvoudin puhe oli saattanut nuoret herrat totisempiin mietteisiin. He keskustelivat vielä kauan mihin ehtoihin voisi suostua, mihin ei. Vihdoinkin he menivät levolle, jännityksellä odottaen toisiko seuraava aamu heille vapauden tai ehkä kovemman ja pitemmän vankeuden.