KUUDESTOISTA LUKU.'

Linnanportti oli nyt auki. Skirmen toi lyhdyn ja kulki Ingen edellä ylös tornin kapeita kiertoportaita tämän lyhyemmän ja tavallisemman ylöskäytävän kautta. Kun Inge ehti portaitten yläpäähän, kuuli hän kovaäänistä puhetta lukitun vankilanoven sisäpuolelta, ja tunsi isänsä ja vieraiden herrojen äänet.

"Sen petoksen te saatte maksaa, herra Lave!" — kuuli hän vihaisen äänen sanovan, ja hän tunsi äänestä vieraan pitkäviiksisen herran. "Vaikka drotsi Hessel tahtoisikin olla puolustajanne", jatkoi vihainen ääni, "niin ei hän kuitenkaan voi pelastaa teidän henkeänne, kun minä syytän teitä maankavalluksesta ja todistan sen".

Onneton tytär oli vähällä vajota maahan nuo sanat kuullessaan, jotka hänen omat hirvittävät epäilyksensä liiankin varmasti vahvistivat. Drotsi Hesselin nimi jännitti myöskin mitä suurimmassa määrin hänen huomiotaan, ja avain putosi hänen kädestään. Se vieri muutaman porrasaskeleen alemmaksi ja Skirmen haki sen sieltä.

"Meillä ei ole vielä yhtään todistusta niin häpeällisestä rikoksesta", kuuli hän nyt sen herran sanovan, joka oli tuntenut hänen äitinsä ja joka oli ollut hänestä niin kuninkaallisen näköinen. "Kaikki todistaa teitä vastaan, ritari Lave!" jatkoi puolustava ääni. "Mutta Jon ritarin sukulaisesta täytyy meidän uskoa hyvää niin kauvan kuin mahdollista. Siitä mikä tähän asti on tapahtunut, ei vielä kukaan voi teitä tuomita."

Toivon kipinä välähti noiden sanojen johdosta ylevän tyttären sieluun. "Voi, hän on kuitenkin syytön!" huudahti hän ja pisti avaimen, jonka Skirmen ojensi hänelle, reikään. Hän avasi oven nopeasti, ja herttaisen tytön näkeminen hämmästytti ritareita. Isä oli kuitenkin eniten ihmeissään nähdessään hänet.

"Ovatko vieraat herrat vielä täällä?" kysyi hän nopeasti.

"Ei!" vastasi tytär, uskaltamatta tuskin katsoa isänsä kasvoihin, ettei niiden ilmeistä lukisi sen rikoksen vahvistusta, jota hän vielä toivoi voivansa epäillä.

"Haa, he ovat päässeet karkuun! Kirottua!" huudahti ritari Thorstenson jalkaa polkien. "Nyt on meidän sulkemisemme tarkoitus kyllin selvä."

"Tiedättekö ovatko he lähteneet täältä meritse vai maitse jalo neito!" kysyi drotsi Pietari. "Voitteko sanoa meille varmuudella, mitä tietä he ovat matkustaneet? Teidän sananne ovat minulle takeina siitä, etteivät he ole piiloitetut näiden muurien sisäpuolellekaan ovat todellakin matkustaneet pois."

Inge neito aikoi vastata, mutta isä tarttui häntä nopeasti käsivarteen. "Sinä vaikenet, tyttäreni!" käski hän ankarammalla äänellä kuin mitä hän tavallisesti käytti. "Minun vainotut ystäväni eivät ole, niinkuin jo kuulitte, enää täällä linnassa", sanoi hän ritareille, ja näytti äkkiä saaneen varmuutensa takaisin. "Nyt on teidän asianne edelleen ajaa heitä takaa, jos uskotte olevanne siihen oikeutettuja. Minä olen velvoitettu antamaan teille sotaväkeä ja hankkimaan teille purjelaivan, jos sen vaaditte, mutta en olemaan ilmiantajana ja urkkijana. Siihen alennukseen ei teidän myöskään tarvitse pakoittaa minun tytärtäni, eikä ainoankaan minun väestäni täällä linnassa tarvitse todistaa tässä asiassa, ennenkuin heidät manataan maakäräjille laillisen tuomarinsa eteen. Minun ei tarvitse peitellä eikä salata sitä, että olen täällä linnassani vastaanottanut kuninkaan oman sukulaisen, Etelä-Jyllannin herttua Waldemarin. Minulle ei ole tunnettua, että hän oli tuomion kautta julistettu kuninkaan ja isänmaan viholliseksi. Minä en tiedä ketä hänen seurassaan oli, eikä se kuulu minulle. Hänen palvelijansa ja seuralaisensa olivat minun vieraitani niinkuin hänkin. Minä iloitsen siitä, että tämä omituinen sattuma on pelastanut hänet vainon alta, jota minä pidän yhtä laittomana kuin itsevaltaisena."

Thorstenson ja Rimordson katselivat ihmeissään ennen niin arkaan linnanherraan. Thorstenson kumautti suuttuneena miekkansa kivilattiaan. Mutta drotsi Pietari astui rauhallisesti askeleen eteenpäin. "Kruunun ja valtakunnan turvallisuus on kysymyksessä!" alkoi hän ankarasti ja vakavasti puhua. "Äskeisen tapahtuman voi ajatella sattumaksi, enkä minä voi vaatia herra Lave Litleä siitä mihinkään edesvastaukseen. Mutta, jos te, jalo neito Litle, tiedätte mihin kavaltajat ja ryövärit ovat paenneet, niin vaadin minä, drotsi Pietari Hessel, kuninkaan ja isänmaan nimessä teitä ilmoittamaan sen minulle, ettemme väärää tietä kulkemalla, saattaisi kuningashuonetta ja isänmaata mitä suurimpaan vaaraan."

Ritari Lave kalpeni. Inge neito katseli suurin silmin nuorta, käskevää drotsia. Hän näki isänsä hämmentyvän ja hän huomasi hänen tekevän salaisen viittauksen, osoittaen kädellään länteen. Mutta Inge oli tehnyt päätöksensä.

"Jos te olette drotsi Pietari Hessel", sanoi hän varmalla, rauhallisella äänellä, "niin silloin minä myöskin tiedän, että te kuninkaan käskyläisenä olette oikeutettu vaatimaan todenperäisen todistelun jokaiselta uskolliselta alamaiselta. Vapaana ritarineitona minä en tahdo olla ilmiantaja, enkä urkkija, ja vielä vähemmin haluan pettää isäni ystäviä ja vieraita. Mutta ne herrat, joista te puhuitte, eivät voi olla minun isäni ystäviä. He eivät ole tulleet tänne vieraina, vaan ryövärin vaatteissa. He ovat paenneet täältä salmen yli Skånen puolelle, pihavoudin kertomuksen mukaan, joka itse on sen nähnyt."

"Minä kiitän teitä kuninkaan ja isänmaan nimessä tästä tärkeästä tiedonannosta, jalo Inge neito!" sanoi drotsi Pietari, tarttuen lämmöllä hänen käteensä. "Vielä vain yksi sana minun itseni tähden, teidän isänne ja näiden kelpo miesten läsnäollessa! Minä toivon sen ajan vielä tulevan, jolloin te yhtä vähän epäilette drotsi Pietarin sydäntä ja elämää, kuin te nyt epäilette hänen uskollisuuttaan kuningashuonetta ja isänmaata kohtaan. Minä toivon, ettette työnnä luotanne kättä, jonka minä ojennan teille ystävänä, mutta suurin onneni ja ylpeyteni olisi, jos kerran voisin sen ojentaa teille rakkaammalla nimityksellä!"

"Se hetki ei ole koskaan tuleva, ei ainakaan niin kauvan kuin minun silmäni ovat auki!" huudahti ritari Lave katkeroituneena ja eroitti heidän kätensä toisistaan. "Vaikene, ja mene omaan huoneeseesi, tyttäreni, minä käsken sen!"

Inge neito heitti vielä kerran sydämellistä kunnioitusta osoittavan silmäyksen ennen halveksittuun ja vihattuun lapsuudensulhaseensa. Hän kumarti hiljaa ja rauhallisena drotsi Pietarille ja hänen ystävilleen ja poistui. Skirmen kulki hänen edellään, lyhtyä näyttäen alas portaita ja linnan pihan yli. Kun hän palasi, astuivat hänen herransa ja molemmat ritarit jo ulos linnanportista. Skirmen kiiruhti taluttamaan hevoset tallista ja seurasi isäntäänsä. Hän tapasi heidät kaikki aivan linnan vieressä olevalta laivasillalta, jossa ritari Lave käski lauttamiesten viivyttelemättä viedä nämä herrat Helsingborgiin nopeimmalla purjelaivalla. Kolmekymmentä miestä linnan varusväkeä seisoi asestettuna laivasillalla, vastaanottaen linnanherran käskyn seurata ja totella vieraita herroja. Senjälkeen ritari Lave sanoi lyhyesti ja kylmästi hyvästin drotsi Pietarille ja herra Rimordsonille. Ritari Thorstensonille hän ojensi vaieten hansikkaansa, ja astui sitten lyhyvin ja levottomin askelin takaisin linnaan. Thorstenson heitti ylenkatseellisesti hansikkaan hänen jälkeensä ja kiiruhti laivaan.

Silmänräpäyksessä olivat kaikki kolme ritaria ja heidän asestettu joukkonsa laivassa. Skirmen huolehti hevosista. Oli voimakas laitatuuli. Drotsi Pietari istuutui itse peräsimeen, hän nostatti kaikki purjeet, ja huimaavaa vauhtia kiiti laiva pitkin myrskyävää salmea.

Oli pilkkosen pimeä yö, muutama tähti vain näkyi taivaalla. Täytyi luovia Helsingborgiin päästäkseen. Drotsi Pietari istui hiljaa ja äänetönnä peräsimen luona. Thorstenson käveli katkeroituneena edes takaisin kannella Rimordsonin kanssa, purkaen vihaansa viekasta linnanherraa kohtaan. "Kuka olisi uskonut sen hänestä?" mutisi hän. "Minä olen aina pitänyt häntä nahjuksena ja sopimattomana tärkeän Flynderborgin linnan päällysmieheksi."

"Elkää puhuko niin kovaa, jalo ritari!" kuiskasi Rimordson, "hänen väkensä on laivassa, katsokaa miten he kuiskuttelevat toisilleen! Jos he nyt pimeässä ja myrskyssä rupeavat kapinoimaan täällä laivassa, niin on retkemme loppu pahempi kuin alku."

"Ensimäisen, joka napisee, lyön minä maahan", mutisi Thorstenson. — "Eivät kaikki tanskalaiset miehet sentään ole pettureita."

Skirmen tuli nyt ylös laivanruumasta, lähestyen isäntäänsä, joka istui ajatuksiinsa vaipuneena, käsivarsi peräsimellä, vähä väliä katsahtaen taakseen suureen, pimeään linnaan, josta nyt loisti vain yksinäinen valo linnan eteläisessä päässä olevasta tornihuoneesta. Hän tiesi Inge neidon huoneen olleen siellä jo hänen lapsuudessaan, ja siellä he lapsina olivat usein leikkineet yhdessä.

"Herra!" sanoi Skirmen, astuen lähemmäksi häntä — "elkää suuttuko, jos häiritsen teitä tärkeissä ajatuksissanne, mutta etteköhän ohjaa liiaksi etelän puolelle?"

"Sinä olet oikeassa!" sanoi drotsi Pietari, kääntäessään nopeasti peräsimen. "Kas, nyt on suunta oikea. On pimeä, ja täytyy katsoa tarkasti, onneksi näkyy vielä valo linnasta. Nyt kerrot minulle jotakin! Sinähän saatoit neidon alas tornista. Millä mielellä hän oli? Puheliko hän sinun kanssasi?"

"Ei sanaakaan, herra, ennen kuin minä olin laskenut lyhdyn kädestäni ja aioin mennä; silloin hän kysyi olinko minä teidän aseenkantajanne."

"Mitä sinä siihen vastasit?" kysyi drotsi kiireisesti.

"Mitä muuta minä olisin vastannut, herra, kuin myöntävästi. Mutta nyt te taas ohjaatte liiaksi etelään."

Drotsi Pietari korjasi nopeasti pienen virheen. "Eikö hän puhunut mitään minusta?" kysyi hän taas hetken vaiti — oltuaan.

"Niin, totta tosiaan, hän pudotti punaisen hiusnauhansa astuessaan ovelle, minä nostin sen ja ojensin sen hänelle. Etten seisoisi kuin pöllö, joka ei osaa mitään sanoa, huomautin minä, että hän kantoi kuningattaren väriä, niinkuin minun herrani drotsi, ja minä huomasin hänen säpsähtävän sen kuullessaan. Minä taisin vähän ylvästellä siitä, sillä onhan se kunnia, josta ei kuka ritari hyvänsä voi kehua."

"Typerää, kirottua kerskailua!" huudahti drotsi Pietari tavattoman kiivaasti. "Sitäpaitsi se ei ole totta; minä en enää kanna kuningattaren värejä."

"Sitä minä en tiennyt, ankara herra! Kannoittehan niitä vielä silloin, kun Melfarista matkustimme."

"Mutta nyt minä sanon sinulle, etten niitä enää kanna, ja sinun ei tarvitse kehuessasi sanoa muuta kuin minkä tiedät varmasti todeksi." Skirmen vaikeni nolona.

"No, mitä hän siihen typerään kehumiseesi vastasi?" kysyi drotsi lempeämmällä äänellä.

"Ei mitään, ankara herra, mutta minusta näytti, että hän tuli hyvin liikutetuksi siitä. Mutta elkää suuttuko, ankara herra, nyt ohjaatte taas väärään!"

"Enpä toki! — Anna minun pitää huoli siitä. Liikutetuksi, sanoitko niin? Mistä luulet hänen tulleen liikutetuksi? Miten typerästi puhutkaan?"

"Katsokaa, hän kääntyi äkisti pois minusta, herra, hän oli sävähtänyt aivan punaiseksi ja minusta näytti, että hänen silmänsä olivat kyynelissä."

"Turhia, Skirmen, sinä näit väärin. Juokse korjaamaan purjeita!"

Skirmen kiirehti täyttämään herransa käskyä, eikä voinut käsittää minkätähden hänen herransa oli niin omituisen hajamielinen ja ärtyinen. Mutta nuori drotsi huokasi syvään ja katsahti vielä kerran taakseen torninikkunasta loistavaan valoon. Sitä ei enää näkynyt, ja hänestä tuntui kuin olisi äsken hänen lapsuudentaivaallaan tuikkava kaunis tähti sammunut tuon etäisen valon mukana. Tuuli suhisi voimakkaasti purjeissa, ja jo alkoi näkyä valoja Skånen rannikolta. Silloin kuului äkkiä hirveätä huutoa laivasta, ja tulisoihdut leimahtelivat kilahtelevien miekkojen ja keihäiden keskessä. Drotsi Pietari hypähti hämmästyneenä peräsimen luota ja näki kauhukseen ritari Thorstensonin ja herra Rimordsonin voimiensa takaa taistelevan Flynderborgin kolmenkymmenen sotamiehen kanssa.

Drotsi astui taistelevien joukkoon paljastettu miekkansa kädessä. "Rauhoittukaa, kuninkaan nimessä, tai olette kaikki kuoleman omia!" — huusi hän äänellä, joka olematta kova, vaikutti ihmeellisellä voimalla kapinoiviin. Kaikki pysähtyivät katselemaan häntä. Raivoava ritari Thorstensonkin, joka oli haavoittanut yhdenmiehen ja kaatanut toisen, voitti suuttumuksensa, jääden rauhallisena seisomaan.

"Puhukaa, mitä on täällä tekeillä?" kysyi drotsi, "täällä minä olen ylin tuomari".

"Kapinaa, salavehkeilyä!" huusi Thorstenson, "tuossa makaa yllyttäjä".

"He luulevat meidän omavaltaisesti pakoittaneen linnanpäällysmiehen antamaan heidät mukaamme ja uskovat meidän aikovan viedä heidät onnettomuuteen", sanoi Rimordson.

Kapinoivat sotamiehet tunkeilivat nyt uhitellen esille, huutaen toinen toistaan hurjemmin: "me olemme vapaita tanskalaisia miehiä, — me emme anna kolmen ryövärin nöyryyttää itseämme, — kyllä me tiedämme, että te aioitte murhata linnanherran tornissa. Täällä meidät kuletetaan pois kuin teurastuselukat pilkkosen pimeässä, eikä kukaan tiedä mihin" —

"Hiljaa!" huusi drotsi. "Onko teidän joukossanne ketään, joka tuntee kuninkaan nimen ja sinetin?"

"On viisas Kristian, hän tuntee, Kristian Fyeniläinen", huusivat miehet.

"Antaa hänen tulla tänne!" käski drotsi Pietari, ottaen esille kuninkaallisen käskykirjeen linnanpäällysmiehille — "tänne soihtu! Kuunnelkaa nyt!" Hän luki heille ääneen ja selvästi käskyn, että heille oli annettava miehistöä, missä vain tarvittiin, "tuossa näette kuninkaan nimen ja sinetin!"

"Se on oikea, toverit!" sanoi korkeasti oppinut Fyeniläinen, ja useimmat vaikenivat, kuitenkin kuului vielä joukosta murisevia ääniä.

"Nyt te olette nähneet mustalla valkoisen päällä, mitkä ovat oikeutemme, miehet", jatkoi drotsi Pietari ankarasti — "mutta siitä huolimatta olisi teidän pitänyt totella päällysmiehenne käskyä. Nyt te olette kaikki minun vankiani, teidänlaisianne miehiä minä en voi pitää kuninkaan palveluksessa. Teidän johtajanne on saanut palkkansa. Heittäkää hänet mereen kalojen syötäväksi! Itse te heti riisutte aseenne!"

Sotamiehet viivyttelivät, ja heidän joukostaan kuului hiljaista murinaa.

"Vieläkö arvelette?" kysyi drotsi. "Tahdotteko tulla tuomituiksi maankavaltajina? Heittäkää mereen kapinanyllyttäjän ruumis! Hänen tuomionsa on täällä langetettu. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen!"

Pari sotamiestä, jotka seisoivat lähinnä drotsia, tarttuivat ääneti kaatuneen toverinsa ruumiiseen ja heittivät sen mereen. Loiskahdus kuului syvyydestä, ja silmänräpäyksen ajan vallitsi kamala hiljaisuus. Ei kukaan pannut vielä pois aseitaan.

"Teidät on erehdyttävästi johdettu harhaan, maamieheni!" sanoi nyt drotsi lempeämmin. "Minä puhun teidän puolestanne tällä kertaa. Mutta nyt panette hiljaa pois aseenne ja menette alas ruumaan! Totelkaa heti, joka vastustaa, se on kuolemaan tuomittu!"

Hämmästyneet sotilaat tottelivat. Silmänräpäyksessä oli heiltä kaikilta aseet riisuttu, ja heidät sulettiin orjien kanssa laivanruumaan. Nyt palasi drotsi Pietari ääneti ja rauhallisesti takaisin peräsimen luo, jota Skirmen hänen viittauksestaan oli ottanut ohjatakseen. Ritari Thorstenson ja Rimordson seisoivat miekat paljastettuina vankilahuoneen luukun vieressä. Skirmen hoiteli purjeita. Laivalla oli kuoleman hiljaista. Myrsky oli asettunut. Päivä alkoi sarastaa skånelaisen rannikon takaa. Viimeinen luoviminen oli tehty, ja laiva liukui suoraan Helsingborgin satamaa kohti.