KOLMASTOISTA LUKU.
Maija Halonen translation
Oli seuraavan päivän iltapäivä. Lähellä Örekrogia eli Helsingöriä, melkein nykyisen Kronborgin paikalla, niinkutsutun Flynderborgin linnan suuressa holvikattoisessa salissa, istui vanhanpuoleinen, ruskeaan kotipukuun puettu ritari sakkipöydän ääressä vastapäätä nuorta, somaa tyttöä. Ne olivat herra Lave ja hänen tyttärensä Inge. Tytöllä oli yllään ritarineitosten tavallinen musta kotipuku ja paksujen, kellertävien hiuspalmikkojen ympäri oli kierretty punainen helminauha, johon oli kaiverrettu pieniä kieloja. Keskustelun jälkeen drotsi Pietarin kanssa Nyborgin linnassa ja lyhyen riidan jälkeen kamaripalvelija Raanen kanssa, ei horjuvalla ja aralla ritari Lavella enää ollut rauhallista hetkeä. Ankaran sukulaisensa, vanhan Jon ritarin kasvoista oli hän luullut lukeneensa, että hänen epäiltiin olevan salaisessa yhteydessä kapinallisten aatelismiesten kanssa. Hänen omatuntonsa ei rauhoittanut häntä, ja tuskin hän oli tuona aikaisena aamuhetkenä jättänyt henkivartiopäällikön paikkansa Jon ritarille, kun hän jo päätä pahkaa jätti Nyborgin ja Danehoven, ettei enää enempää sekaantuisi niihin vaarallisiin tapahtumiin, jotka näkyivät olevan odotettavissa. Hän oli tärkeän Flynderborgin kuninkaallinen päällikkö, jonka linnan valleilla suuret heittokoneet suojelivat salmeen tuloa ja vartioivat ikivanhaa tullioikeutta, niinkuin myöhempinä aikoina paljoa täydellisemmin ja paremmin varustettu Kronborg.
Ritari Lave ei ollut vielä kuitenkaan tehnyt itseään syylliseksi mihinkään tekoon, joka maan lakien mukaan voitaisiin lukea todistetuksi maankavallukseksi, mutta hän oli ollut mukana kokouksessa Möllerupissa Stig Andersenin luona, ja hän oli siellä varmemmin kuin milloinkaan ennen selittänyt yhtyvänsä sukulaisiinsa ja ystäviinsä kuningasta vastaan. Hän tiesi, että tämä kokous ja sen päätökset olivat paljastetut, senvuoksi hän täydellä syyllä pelkäsi tulevansa vedetyksi edesvastaukseen sanoista ja puheista, joita hän ei voinut kieltää lausuneensa, tai menettämään ilman tuomiota ja tutkimista tärkeän virkansa tämän linnan päällikkönä. Salainen levottomuus kalvoi häntä sitä enemmän senvuoksi, että hänen täytyi sulkea se omaan sydämeensä. Hän ei luottanut keneenkään koko linnassa. Hän eli siellä leskimiehenä tyttärensä kanssa, jota hän piti vielä melkein lapsena, kuitenkin peläten antaa hänen katsoa syvemmälle sisimpäänsä. Tämä hänen ainoa lapsensa oli hänelle hyvin rakas, vaikka tytär ei ollutkaan hänen kanssaan samaa mieltä tärkeistä yleisistä asioista, joihin hän näkyi olevan paljon enemmän kiintynyt, kuin hänen ikäiseltään tytöltä olisi voinut odottaa. Inge ei ollut vielä viidentoista vuoden vanha, mutta hän oli pitkä ja solakkakasvuinen, ja hän osoitti usein niin voimakasta tahtoa, että horjuva isä sitä hämmästyi. Hän oli sen äskettäin kuolleen, mahtavan ritari Absalon Andersonin tyttärentytär, joka johti sukunsa Asker Rygesta ja Skjalm Hvidesta ja oli testamentissaan runsaasti muistanut ritari Lavea ja hänen tytärtään. Linnan väki kutsui rohkeata tyttöä ylpeäksi Ingeksi, ja hän oli eniten jalon äitivainaansa näköinen, eikä hän ollut perinyt vain hänen ja koko Absalon suvun perin tanskalaista ulkomuotoa, vaan myöskin heidän ikivanhan isänmaallisen mielensä, johon yhdistyi uskollinen rakkaus isänmaahan ja lailliseen kuningashuoneeseen. Kun puhuttiin niistä vaaroista, jotka uhkasivat kruunua ja valtakuntaa, loistivat hänen tummansiniset silmänsä, ja hän toivoi vain, että hänkin, niinkuin hänen jalo sukulaisensa, Jon Litle tai David Thorstenson tai drotsi Pietari Hessel, voisi valvoa maan ja kruunun turvallisuutta yhtä miehekkäästi kuin he. Drotsi Pietarin nimeä hän mainitsi tyvin harvoin, ja nähtävällä vastenmielisyydellä. Se ajatus oli hänelle sietämätön, että hänet jo lapsesta oli määrätty drotsi Pietarin vaimoksi, ja se loukkasi mitä katkerimmin äänen inhimillistä vapauden tunnettaan ja hänen naisellista arvoaan. Aivan hämärästi vain hän muisti nuoren drotsin somaksi, ystävälliseksi pojaksi, jonka kanssa hän oli lapsena leikkinyt. Silloin Inge oli häntä rakastanut, mutta siitä hetkestä asti, jolloin hänelle sanottiin, että hänet oli määrätty Pietari Hesselin vaimoksi, oli Ingen ollut vastenmielistä ajatella häntä. Tuntui siltä kuin olisi näkymätön voima tehnyt Pietari Hesselin hänelle veriviholliseksi, ja hän oli ainoa ihminen, josta Inge oli valmis uskomaan pahaa ilman erikoista aihetta. Kaikki se hyvä, mitä hän sittemmin kuuli nuoresta ryhdikkäästä drotsista, ja hänen toimistaan maan ja kuningashuoneen hyväksi, herätti hänessä jonkinlaista kunnioitusta ja osanottoa, niin että hän joskus unohti äsken mainitun suhteen ja voi itsekin puhjeta välittömiin ihailun lausuntoihin. Mutta hänenkin korviinsa oli ehtinyt tuo epäedullinen huhu, joka viime vuonna oli levinnyt nuoresta drotsista. Yleisenä mielipiteenä kansan seassa, sielläkin missä ajateltiin hienotunteisemmin ja säälivämmin, oli se, että hän sai kiittää nopeaa kohoamistaan kauneudestaan ja kohteliaisuudestaan. Tämä näennäinen tahra drotsi Pietakin kunniassa, jota pahansuopaisuus oli niin kärkäs levittämään, oli muuttanut Ingen kunnioituksen hänelle ennakoltamäärättyä sulhasta kohtaan ylenkatseeksi ja melkein inhoksi. Hän oli usein mitä kiihkeimmin pyytänyt isäänsä ennemmin hautaamaan hänet koko elinajaksi luostariin, kuin vaatimaan häntä menemään naimisiin miehen kanssa, jota hän kaikista hänen ansioistaan huolimatta ei iki-maailmassa voisi kunnioittaa eikä rakastaa. Tähän asti isä oli vain epämääräisesti vastannut näihin rukouksiin ja pyytänyt häntä miettimään ainakin siksi kuin Inge olisi nähnyt drotsi Pietarin ja uudistanut puoleksi unohtuneen lapsuudentuttavuuden. Drotsi oli erinomainen mies, oikea onnen suosikki — sanoi hän, — ilman syytä ei saanut rikkoa lupausta, joka oli annettu kuolleelle ystävälle, ja jonka tarkoituksena eli kahden ylhäisen suvun onni, ja niiden varallisuuden ja vaikutusvallan säilyttäminen. Mutta viimeisenä puolena vuotena oli isä itse paheksinut drotsi Pietarin innokasta toimintaa väärinkäytetyn kuningasvallan tukemiseksi. Tätä moitetta ei ylpeä Inge hyväksynyt, vaan puolusti drotsi Pietaria rohkeana maan ja kuningashuoneen ystävänä. Mutta hänen ilonsa oli kuitenkin suuri, kun isä nyt palattuaan Danehovesta oli selittänyt hänet täydellisesti vapaaksi kaikista velvollisuuksista drotsi Pietari Hesseliä kohtaan. Kättä lyöden oli isä vakuutellut Ingelle, että hänen ei milloinkaan tarvitseisi mennä naimisiin tämän innokkaan kuningaspalvelijan kanssa, jota jokainen tanskalainen mies voi suurimmalla syyllä ylenkatsoa, vaikkei voinut kokonaan olla kunnioittamatta hänen viisauttaan ja avomielistä rohkeuttaan.
Ei milloinkaan ollut ylpeän Ingen sydän ollut niin iloinen ja kepeä kuin näinä viimeisinä päivinä, ja hän koetti joka tilaisuudessa osoittaa isälleen kiitollisuuttaan tästä lupauksesta, joka vasta antoi hänelle täyden tietoisuuden hänen naisellisesta arvostaan ja siitä, että hän oli vapaa, jalosukuinen ritarintytär. Vaikka hän vastenmielisesti pelasi lautapeliä ja sakkia, koetti hän usein karkoittaa isänsä pahantuulen ja levottomuuden tällä huvilla, jota isä hyvin suosi. Hän koetti mitä huolellisimmin peittää välinpitämättömyyttään nappuloiden siirtämisessä, hänen ajatustensa ladellessa vapaassa, ihanassa maailmassa, joka niin laajana avautui hänelle, ja hän kuvaili iloiten mielessään kuuluisan sukunsa kuvasarjan, jossa Tanskan jaloimmat naiset olivat jo varhaisesta lapsuudesta asti olleet hänelle valoisina ihanteina.
Isä ja tytär istuivat vielä ääneti sakkipelin ääressä, ja Inge neito huomasi, ettei levoton isäkään välittänyt pelistä, vaan usein kuin unissaan muutteli nappuloita.
"Mutta sanoppas toki, rakas isä!" keskeytti Inge viimeinkin vaitiolon, "luuletko mahdolliseksi sen, mitä kerrottiin sinun poissaollessani, — uhkaisiko kuningas Aabelin pojanpoika, uhkarohkea herttua Waldemar, todellakin kuninkaan henkeä ja kruunua?"
"Hiljaa, lapsi! elä puhu sellaisia sanoja! Ne voivat maksaa henkemme!" sanoi isä levottomana ja katseli ympärilleen. — "Se on turhaa, joutavaa puhetta. Joka levittelee tuollaisia vaarallisia puheita, sen ei pitäisi enää milloinkaan nähdä päivän valoa. Rakas, hyvä Inge, elä milloinkaan kuuntele semmoisia puheita, sillä sinä et niitä kuitenkaan ymmärrä! Hyvät, nuoret tytöt eivät puhu valtio-asioista, vaan pitävät huolen kankaistaan ja taloustoimistaan, sen olen jo usein sinulle sanonut. Minulle on vastenmielistä oikaista sinua, hyvä lapseni, mutta sinä huolestutat monasti minua puheillasi."
"Mutta kun on kysymyksessä maa ja valtakunta, isä, silloinhan me nuoret tytöt olemme yhtähyviä tanskalaisia kuin nuoret ritarit ja pojat. Ovathan Tanskan naiset ennenkin saaneet ajatella tärkeitäkin asioita. Jos Inge rouva ja ylpeä Ingefrid eivät olisi uskaltaneet ajatella muuta kuin keittiötään ja kankaitaan, niin eivät he olisi porannee! Svend Grathen laivastoa upoksiin, ja silloin suuri kuningas Waldemar ei ehkä milloinkaan olisi tullut Tanskan kuninkaaksi."
"Hyvä, rakas lapseni, mistä ihmeestä sinä aina saat nuo kaikki jutut! Mistä sinä olet kuullut nuo vanhat, typerät seikkailut, joita sinä aina latelet? Minulta sinä et ainakaan koskaan sellaisia kuule, sen minä tiedän."
"Oi, äiti ne on minulle kertonut, kun olin aivan pieni, ja hän opetti minulle niistä niin monta, kaunista laulua."
"Lauluja! Siinäpä sitä ollaan, — kaikki laulut ja vanhat tarinat valehtelevat, lapseni. Ne ovat vain runoja ja taikauskoa, joita ihmiset keksivät lapsille ja hulluille huviksi, silloin kun ei heillä ole muuta tekemistä. Milloinka sinä kuulet minun kertovan satuja, tai laulavan lauluja? Ihmiset, joilla on vakavempia asioita mielessä, eivät ajattele semmoista roskaa."
"En tosiaankaan ole koskaan kuullut sinun laulavan tai kertovan satuja, isä! Mutta äiti lauloi ja kertoi niin kauniisti, ja hän piti niin paljon vanhoista lauluista. Jos ei ole olemassa tosia lauluja, ja jos nuoret tytöt eivät tahdo laulaa meidän vanhoista kuninkaistamme ja sankareistamme, ja meidän uskollisista, jaloista naisistamme, niin silloinhan ei ainoankaan suuren miehen ja naisen muisto eläisi enää heidän kuoltuaan, eihän silloin enää kannattaisi elää maailmassa. Silloinhan kaikki suuri ja ihana, joka tapahtuu keskessämme, olisi vain katoavaista turhuutta. Mitä hyödyttää meitä rikkaus ja valta, jos emme voi mitään toimittaa, joka ansaitsisi mainitsemista meidän kuoltuamme? Mitä hyötyä jälkeentuleville olisi suurten ihmisten elämästä, jos ei sydämen ilolla saisi säilyttää heidän nimiään ja ansioitaan vanhoissa tarinoissa ja lauluissa?"
"Voi lapseni, rakkahin lapseni, se on haaveilua ja taikauskoa. Sen mikä on muistamisen arvoista muistaa kyllä ilmankin, tarvitsematta lukea vanhoja tarinoita, ja laulaa niistä lauluja. Meidän päivinämme on muutakin ajattelemista kuin muistella kaikellaisia lauluja ja vanhoja satuja. Laula sinä vain Jumalan nimessä niin paljon kuin haluat sankareista ja kuninkaista, eivät he saa aikaan enempiä onnettomuuksia, kuin mitä jo ovat tehneet. Mutta elä välitä nykyisistä asioista, niistä ei kannata puhua eikä laulaa. Ei kukaan ole onnellinen ennen kuin haudassaan, sanoi vanha viisas mies, ja se sana on tosi. Näinä levottomina aikoina ei osaa olla kyllin varovainen: ajattelematon sana voi aiheuttaa suurempia onnettomuuksia kuin sinä voit uneksiakaan. Katsoppas ulos tuuliviiriin, mistäpäin tuulee?"
Inge nousi ja katseli pyöreästä ikkunasta ulos linnanpihalle, jossa kahdella kuninkaallisella leijonalla kirjailtu lippu liehui muuratun porttiholvin yläpuolella.
"Tuuli on kääntynyt itään", sanoi Inge välinpitämättömästi ja istui paikalleen. "Odotatko jotakin Skånesta tänä iltana?"
"Enpä juuri!" sanoi ritari ja nousi. "Itätuuli? — hm! ja tunti sitten tuuli luoteisesta; sillä tuulella ei tänä iltana kukaan kule salmen yli. Minun täytyy mennä ulos puhumaan lauttamiesten kanssa. Minä odotan muutamia vieraita herroja, lapseni! He ovat ylhäistä sukua ja minun hyviä ystäviäni. Jos he tulisivat sillaikaa kun minä olen poissa, niin ota heidät ystävällisesti vastaan ja pane pöytään parasta mitä talossa on! Pidä heille seuraa paraasi mukaan, mutta elä kysy heiltä heidän nimiään, eläkä heidän matkaansa! Se ei ole soveliasta. Elä missään tapauksessa puhu heille sanaakaan valtiollisista asioista, tai mitä sinä ajattelet tai et ajattele niistä. Niistä asioista sinulla ei tarvitse olla minkäänlaista mielipidettä. No, no, sinä punastut, lapseni! Ethän toki suutu isällesi? Ymmärrä minut oikein! Ajattele Jumalan nimessä mitä tahdot, siitä ei sinua kukaan estä, mutta näinä aikoina ei sovi lausua liian ääneen mitä ajattelee, ja sinä et ole milloinkaan varovainen, pieni Ingeni. Sinä puhut liian rohkeasti ja avonaisesti asioista, joista minä tuskin uskallan kuiskata salakammiossani. Elä nyt unhoita, mitä minä olen sanonut! Ehkä minä ratsastan vieraita vastaan, ja viivyn poissa tunnin verran. — Jos he tulisivat toista tietä kuin minä arvelen ja joutuisivat tänne ennen minua, niin pidät sinä ketteränä talonemäntänä huolen heistä! Portinvahti ja piha vouti tietävät asian, ja linna on tänä iltana avoin kaikille matkustaville, kenenkään tarvitsematta mainita nimeään. Ethän pelkää jäädä yksin, lapseni! Sinulla on kamarineitisi luonasi, ja linnantupa on täynnä talonmiehiä."
"Pelätä!" huudahti Inge ja punastui entistä enemmän. "Ei, isä, mitä minä pelkäisin? Eiväthän sinun ystäväsi voi olla sinun tyttäresi vihollisia. Mutta sinä olet niin omituinen, isä rakas! Olet niin salaperäinen, etkä ollenkaan iloinen ja rauhallinen. Ethän vain ole sairas?"
"En toki, lapseni! Mutta minulla on muutamia ikäviä asioita mielessä, joita sinä et ymmärrä. Elä sinä niistä välitä! Elä istu yksinäsi täällä hämärässä, sytytä kynttilät, ja anna neitojesi tulla sisään laulamaan lauluja kanssasi! Lapseni, saat mielelläsi laulella laulujasi, se kuuluu sinun ikäisillesi. En minä niin totta tarkoittanut äsken lauluista puhuessani. Ole nyt vain iloinen! Elä ole levoton minusta! Ei minua mikään vaivaa." Hän taputti Ingeä ystävällisesti poskelle ja poistui.
Alkoi olla pimeä. Isän salaperäinen levottomuus ja huonosti salattu huolestuneisuus olivat tehneet omituisen vaikutuksen nuoreen tyttöön, joka muuten ei milloinkaan tiennyt mitä pelko oli, ja istuessaan yksinään suuressa holvisalissa johtui hänen mieleensä kaikenlaisia levottomia ajatuksia. Viime aikoina oli liikuskellut monenlaisia osaksi perättömiä huhuja rosvoista ja sisseistä. Se häntä kuitenkin vähemmin huolestutti; mutta, että maa oli täynnä salaisia pettureita, jotka uhkasivat syöstä kuninkaan ja kaikki hänelle uskolliset miehet perikatoon oli yleisempi, ja Inge neidon mielestä paljon peloittavampi huhu. Tämä tärkeä linnoitus pidettiin tavallisesti tarkasti sulettuna jokaiselta vieraalta, joka ei ensin mitä tarkimmasti voinut tehdä selkoa nimestään ja asiastaan. Hänelle oli käsittämätöntä, miksi siitä tänä iltana tehtiin aivan täydellinen poikkeus, eikä hän myöskään voinut ymmärtää, mikä pakoitti hänen isänsä poistumaan linnasta tähän aikaan, kun hän kuitenkin odotti niin tärkeitä ja ylhäisiä vieraita. Isän levottomasta tuulentarkastelusta, ja hänen tyytymättömyydestään, kun se oli itäinen, sekä hänen kiellostaan kysellä vierailta heidän nimeään ja matkaansa, päätteli Inge isän odottavan joitakin ystäviä tai sukulaisia, jotka olivat pakomatkalla ja aikoivat yön seudussa Skåneen. Huolimatta isän vaiteliaisuudesta ja varovaisuudesta oli hän huomannut hänen ottavan innokkaasti osaa Stig Andersenin ja hänen muitten sukulaistensa suuttumukseen kuningasta vastaan, vaikka hän ei tiennyt oikeata syytä siihen. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan, että kuningas oli lähennellyt Stig Andersenin vaimoa, ja että mahtava marski senvuoksi oli noussut kapinaan häntä vastaan, mutta sen lähemmin hän ei asiaa tuntenut. Sen käsityksen mukaan, joka hänellä oli kuninkaasta, ja sen mielikuvan tenhoamana, jonka hän jo lapsena oli luonut itselleen äitinsä kertoessa suurista Waldemareista, oli hänellä niin syvä kunnioitus kuningasnimeä kohtaan, että hänelle oli käsittämätöntä, miten kuningas voisi loukata alamaistaan niin, että tällä olisi oikeus nousta häntä vastaan. Häntä puistatti tuo ajatus, että hänen isänsä ystävyyden ja sukulaisuuden tähden voisi unohtaa uskollisuutensa kuningasta kohtaan, ja kuitenkin hän alkoi salaisesti pelätä onnettomuutta, jota hän piti pahempana kuin mitään muuta. Hän tunsi itsensä ensi kerran elämässään todella levottomaksi. Hän katsahti ympärilleen hämärään saliin, ja hänestä tuntui kuin seisoisi joka nurkassa väijyvä kuningasmurhaaja välkkyvä tikari kädessään. Hän nousi äkisti, kutsuakseen neitojaan kynttilöitä sytyttämään. Tuskin hän oli noussut kun ovi avautui hiljaa, ja kynnyksen yli hiipi varovasti musta, ruma miesolento, tummaan sarkavaippaan kääriytyneenä. Häipyvän päivänvalon viimeinen säde valaisi hänelle hurjat, punapartaiset ja likaiset kasvot, jotka enemmän muistuttivat eläintä kuin ihmistä. Inge vetäytyi askeleen taapäin ja oli vähällä huutaa hädissään, mutta hän häpesi pelkoansa ja voitti sen muistaessaan isänsä käskyn, että hän emännän arvokkaisuudella vastaanottaisi hänen vieraansa.
"Tervetuloa, vieras!" sanoi hän niin rohkeasti kuin taisi, vaikka vapisevalla äänellä, astuen muutaman askeleen eteenpäin, silti pääsemättä pitemmälle kuin pari askelta keittiön ovea lähemmäksi. "Isäni tulee kohta!" lisäsi hän. "Suokaa, minun hakea valoa!"
"Ei valoa, ihana neito! Oletteko te yksin linnassa?" Tuo raa'an ja karkean äänen hiljaa ja salaperäisesti lausuma kysymys lisäsi hänen tuskaansa, ja pitkä, kömpelö sotilasolio astui pari askelta etemmäksi saliin. Inge astui nopeasti taapäin ja tarttui keittiön oven kahvaan, mutta rohkaisi taas mielensä ja jäi seisomaan. "Yksinkö?" toisti hän. "En ole, ja vaikka olenkin ritarin tytär, niin en kuitenkaan ota yksin puolustaakseni kuninkaallista linnaa. Jos tahdotte nähdä linnan varusväen, niin voi se olla täällä silmänräpäyksessä."
"Elkää pelästykö minua, ihana neito!" sanoi vieras ja astui askeleen taapäin. "Minä tulen merimatkalta, enkä ole ehtinyt puhdistaa ja somistaa itseäni hienon naisväen nähtäväksi. Minä olen vain halpa tallirenki, ja minut on lähetetty tänne herrani asialle, kysymään voiko ritari Lave Litle vastaanottaa ystäviänsä tänne yöksi, ja olisiko kuninkaallinen metsäkoirajoukkue nähty täälläpäin tänä iltana."
"Minun isäni ystävät ovat tervetulleita!" vastasi ritarineito. — "Hän on itse mennyt heitä vastaan ja on täällä silmänräpäyksen kuluttua. Koirista minä en tiedä mitään. Jos olette vieraan herran palvelija, niin annetaan teille heti virvokkeita väentuvassa." Hän aikoi mennä ja tarttui ovenkahvaan avatakseen keittiönoven; mutta vieras kohotti kätensä varoittavasti, melkein uhaten: "Jääkää! Ei valoa! Minä menen heti!" mutisi hän. "Täällä ei siis ole yhtään vieraita? Ei ainoatakaan matkustavaista Nyborgista?"
"Ei ainakaan minun tietääkseni", vastasi Inge, "mutta linna on suuri, ja vaikka täällä on paljon kuninkaallisia sotamiehiä, on täällä kuitenkin tilaa vieraille, jotka ovat maalle ja kuninkaalle uskollisia".
"Hyvä! Minä vien herralleni vastauksen, ja jos se häntä miellyttää, niin näette meidät pian. Hyvästi ihana neito! Vaikka te ette näy haluavan, että minä tulen teitä lähemmäksi, tohdin kuitenkin vakuuttaa teidän olevan yhtä kauniin kuin rohkean. Minun tähteni teidän ei tarvitse nostaa melua, tai kutsua kokoon linnanväkeä. Minä tulen tänne hyvänä ystävänä; minun herrani hyvät ystävät ovat myöskin minun ystäviäni." Sen sanottuaan hän poistui samasta ovesta, josta oli tullutkin. Inge kiirehti heti telkitsemään oven hänen jälkeensä, ettei mies vain ehtisi palata ennen kuin hän olisi saanut kynttilät sytytetyiksi ja ihmisiä sisään. Sitten hän kutsui kaikki neitosensa sytyttämään vahakynttilöitä, jotka olivat asetetut kiiltävien kilpien eteen suuren salin kalkituille seinille. Pyöreään sivuhuoneeseen hän antoi kattaa pöydän odotetuille salaperäisille vieraille, ja itse hän astui keittiön kautta linnantupaan, katsoakseen olivatko talonmiehet paikoillaan. Hän näki heidät kaikki, kaksitoista luvultaan, istuvan illallispöydässä, ja hän meni takaisin keittiöön, antamatta kenenkään huomata levottomuuttaan. Annettuaan kokille ja keittiöpalvelijoille tarvittavat ohjeet palasi hän, näennäisesti rauhallisena takaisin kirkkaasti valaistuun saliin, veti salvan eteisen ovelta vierasvaraisen talon tavan mukaan, pidättäen vain kaksi kamarineitiä luonaan. He istuutuivat niinkuin tavallista ompelupöytiensä ääreen ja ottivat esille naiskäsityönsä. Toinen kamarineidoista oli nuori, iloinen tyttö, joka aina tiesi kertoa jotakin uutta ja hauskaa. Hän katseli ihmetellen monia kynttilöitä ja juhlallisia valmistuksia, kysellen uteliaana ketä vieraita odotettiin näin myöhään ja niin erikoisen komeasti.
"Minä en tunne heitä", vastasi Inge välinpitämättömällä äänellä. "Mutta kerroppas meille jotakin uutta, pikku Else!" lisäsi hän nopeasti, johtaakseen ajatukset muihin asioihin. "Oletko hiljan kuullut jotakin lemmitystäsi? Tuleeko hän tänä kesänä sinua hakemaan?"
"Siihen on vielä pitkältä, neiti!" vastasi Else ja oli heti valmis mieliaiheeseensa. "Hän välittää enemmän uljaasta herrastaan Möllerupissa kuin minusta ja koko maailman tytöistä. Oltuaan marskin kanssa Ruotsin sodassa on hän tullut vähän ylpeäksi. Mutta enpä sitä ihmettele: hän voi kehua olleensa mukana syöksemässä kuningasta valtaistuimelta. Te katselette minua niin ihmetellen, neiti! Mutta onhan se totisen totta. Eikö viimeinen Ruotsin kuningas pantu viralta, ja sen teki urhea marski Andersen ja hänen reipas väkensä. Mads Jyde on marskin oikea käsi, hän on melkein yhtä pitkä kuin herransa, ja hän on rohkea mies, sen saatte uskoa. Jos hän ei olisi köyhä talonpoika, voisi hän kyllä vielä kerran tulla ritariksi. Mutta jos hän ei piakkoin anna tietoja itsestään", jatkoi tyttö niskojaan keikahuttaen, "niin en minäkään ole mikään leikkikalu. Jos hän ei enää välitä pikku Elsestaan, niin olkoon omillaan, kyllä minä katson toisen itselleni. On täällä Själlandissakin reippaita poikia, enkä minä rupea sairastelemaan juutilaisen maalaispojan tähden."
"Sinä et ole sen uskollisen kaimasi kaltainen, josta laulussa kerrotaan", sanoi Inge neito, "hänen, joka suri itsensä kuoliaaksi ritari Åken tähden".
"Se taisi tapahtua hyvin kauvan sitten, uskokaa minua, jalosukuinen neito! Nyt on maailma viisastunut, eivätkä tytöt ole enää niin yksinkertaisia. Jos tässä ruvettaisiin suremaan nuorten miesten vaihtelevaisten mielten tähden, niin ei kohta olisi ainoatakaan elävää tyttöä koko maassa. Ei, ei" — jatkoi hän ja hyräili:
"Kuin lahoava silta alla askeleen on valat nuorten urosten. Kuin pyrstö kiemuroiva ankeriaan mies nuori on sanassaan."
"Tämä laulu on uusi", sanoi Inge neito, "niin ei lauleta vanhoissa, niissä uskolliset rakastavaiset seuraavat hautaan toisiaan".
"Hyvänen aika!" huudahti Else neiti. "Siihen ei minulla ainakaan ole halua, jos Mada Jyde kuolisi. Ei kuollut sulhanen kuitenkaan tule eläväksi, vaikka kymmenen kertaa menisi hänen kanssaan hautaan."
"Entisinä aikoina olivat ihmiset paljon uskollisempia", — sanoi Inge vakavasti. "Silloin olivat maa ja kuningaskin turvatumpia. Ne ihmiset, jotka elivät Tanskan entisyyden aikoina, olivat onnellisia ihmisiä."
"Mitä onnea siinä on, jos surusta kuolee, jalo neiti, sitä minä en tosiaankaan ymmärrä. Ja mitä se kuninkaaseen ja maahan kuuluu, jos hurjistuneissa sotamiehissä ei ole vakavuutta?"
"Sen sanon sinulle, pieni Else, jos sotamiehillä ei ole vakavuutta niissä asioissa, niin on heillä yhtä vähän muissakaan, eikä heihin myöskään voi luottaa silloin kun on maan ja valtakunnan puolustus kysymyksessä. Se, joka voi unohtaa ja hyljätä lemmittynsä, voi vielä helpommin unohtaa herransa."
"Sitä ei ainakaan Mads Jyde tee!" vastasi Else. "Hän lyö mieluummin kaikki ihmiset kuoliaiksi, kuin kärsii puhuttavan pahaa isännästään. Hän on itse kerran nostanut veitsensä minua kohti sen asian vuoksi, vaikka hän vakuuttikin pitävänsä minusta kuin silmäterästään. Hän ei pelkäisi ryhtyä vaikka itse kuninkaaseen, jos syttyisi kunnollinen sota kuninkaan ja marskin välille."
"Tyttö, oletko sinä hullu!" huudahti Inge neitsyt pelästyneenä. "Onhan marski kuninkaan alamainen. Jos hän ryhtyy sotaan kuningasta vastaan, niin hän on petturi ja häpeällinen kapinoitsija."
"Sitä minä en ymmärrä", sanoi Else. "Mutta sen minä tiedän, että kun marski ei saanut pidetyksi vaimoaan rauhassa kuninkaalta, sillaikaa kun hän rehellisenä miehenä kävi sotaa hänen puolestaan, niin ei ollut ihmeellistä, että urhea herra suuttui ja otti itse oikeutta minkä taisi."
"Se on varmasti häpeällistä ja valheellista puhetta. Oikea Skjöldung ei milloinkaan voi häväistä korkeaa sukuansa."
"Minulle se on aivan yhdentekevää", vastasi neito, "minä olisin kuitenkin tyytyväinen, jos Mads Jyde pysyisi erillään mahtavista herroista ja heidän riitaisuuksistaan. Pienempiosaiset siinä kuitenkin lopuksi saavat kärsiä, ja hänkin voi vielä joutua siellä suureen vaaraan. Muistuupa mieleeni erään laulun sanat", ja hän hyräili:
"Asemiestensä kanssa kerran ritar ratsasti käräjiin; hyvin onni suojasi herran, mutt' miehet ne hirtettiin."
"Lauletaan mieluummin joku vanhoista, hyvistä lauluista, pieni Else!" sanoi Inge neito, keskeyttäen kevytmielisen tytön puheen. "Paina mieleesi, mitä laulat, niin muistat sinäkin kerran olevasi tanskalainen tyttö."
"Se on helppoa muistaa", vastasi Else, "sillä minä en osaa ainoatakaan saksalaista sanaa ja sopertelen huonosti juutilaistakin".
"Mutta tanskalainen tyttö on uskollinen sulholleen, eikä tanskalainen mies petä maataan eikä kuningastaan. Muistatko laulua kuningas Didrikistä? Lauletaan se!" Inge neito alotti ja molemmat tytöt yhtyivät lauluun:
"Linnan herra on kuningas sekä kaiken maan, myöskin urhojen uljasten. Säilä on kirkas kourassaan. Ja kuningas on valtias linnan."
Heidän laulaessaan aukeni ovi; mutta Inge neito ajatteli vain sankarilaulua, jonka hänen äitinsä oli laulanut hänelle hänen lapsena ollessaan. Ja silloin hän aina kuvitteli kuningasta samanlaiseksi kuin Waldemar Suuri oli, ja linnaa samanlaiseksi kuin Flynderborg, jossa hän oli syntynyt ja joka oli ainoa linna, jonka hän tunsi. Laulun reipas sävel ja lapsuuden muistot, jotka se herätti hänen mieleensä, teki hänet aina iloiseksi ja onnelliseksi, ja hän tunsi itsensä turvalliseksi linnassa, jota kuningas urhoineen suojeli. Tälläkin kertaa oli sankarilaululla sama rauhoittava vaikutus. Hän oli unohtanut kaikki äskeiset huolensa, hänen silmänsä loistivat innostuksesta, ja neidot katselivat vain häneen, kun hän puhtaalla ja harvinaisen syvällä äänellään lauloi:
"Härkää talonpoika ohjailee, ja hovilainen orhin on valtias. Mutt' päämies linnojen, kaupunkein On Tanskan kuningas, Ja kuningas on linnojen herra."
Nyt vasta Inge neito ja hänen impensä huomasivat kannuksilla varustettujen saapaskorkojen kilisevän kivilattialla. He nousivat hämmästyneinä, ja Inge neitsyt hänelle harvinaisella kiivaudella. Kolme vierasta herraa seisoi keskellä salia. Yksi oli metsästäjän puvussa, molemmat toiset porvarillisissa matkapuvuissa, kuitenkin suuret ritarimiekat vaippojen alla. Ne olivat ritari Rimordson, drotsi Pietari ja ritari Thorstenson.