KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Ennenkuin nuori linnanherra ajatteli lepoa ja virkistysten nauttimista matkan jälkeen, hän tarkasti koko linnan. Kuninkaan ja hänen seurueensa vastaanottoa varten hän huomasi kaiken olevan mitä parhaimmassa järjestyksessä, kaikki valmistukset olivat erinomaisia. Drotsi Pietarin imettäjä, toimelias Dorthe, oli tomuharja ja pyyhinliina kädessään sipsutellut häntä vastaan keittiöstä, ja syleillyt häntä sydämellisellä ilolla. Hän ei ollut vähääkään ylpeä siitä, että hänen haltuunsa oli uskottu huolenpito koko linnan talouspuuhista. Hän itki ilosta ajatellessaan ylpeydellä saavansa olla koko kuninkaallisen herrasväen emäntänä, ja hänestä oli suurin kunnia minkä voi toivoa saada olla hallitsevana kuningattarena keittiössä ja ruokasäiliössä näin merkillisessä tilaisuudessa, josta tulisi hänen elämänsä tärkein tapahtuma. Hän vei nuoren rakkaan isäntänsä kaikkialle näyttäen hänelle kaikki ne harvinaiset ja herkulliset ruuat jotka hän aikoi tarjota kuninkaalle ja kaikille korkeille herroille, ja aivan loppumaton oli hänen kuvauksensa siitä miten hän oli järjestänyt jokaisen hetken niinä päivinä, joina kuninkaan vierailu kestäisi.

"Hyvä, hyvä, rakas Dorthe", sanoi viimein drotsi Pietari hiukan kärsimättömänä ja taputti häntä olkapäälle. "Sinä olet pitänyt erinomaisen huolen kaikesta. Minä en ymmärrä niitä asioita, mutta minä tiedän kuitenkin että sinä huolehdit talon kunniasta niinkuin olisit minun emäntäni."

"Oi rakas nuori herra", sanoi Dorthe hänen kättään suudellen, "milloinka minä saan sen suuren ilon, että saan nähdä ja vastaanottaa hurskaan ja ihanan nuoren vaimonne. Te ansaitsisitte totisesti, että joku taivaan ihanista enkeleistä tulisi teidän luoksenne. — Täällä on Jumalan siunaus, ja olettehan te niinkuin siunattu Josef, kohonnut maan ensimäiseksi mieheksi lähinnä kuningasta, ja minä voin vannoa, että jos Potifarin vaimo viekoittelisi teitä…"

"Hyvä, hyvä, Dorthe", keskeytti drotsi hänet. "Minä en epäile, sinun hyviä ajatuksiasi minun suhteeni."

"Oi niin!" lisäsi Dorthe. "Mutta mitä onnea teillä on kaikesta tästä kunniasta ja onnesta, rakas, nuori herrani, kun te kuitenkin elätte kuin yksinäinen lintu maailmassa? Uskokaa minua, hyvä herra, ei ole hyvä ihmisen yksinänsä, olla. Niin sanoi aina minun autuas miesvainajani. Jumala hänen sielunsa siunatkoon. Kyllähän hän aina joskus löi minua, autuas vainaja, kun hän ei saanut lämmintä hakkeluruokaa illalliseksi, sillä se oli hänen lempiruokaansa, — mutta jokaisella ihmisellä on omat heikkoutensa, ja hän oli kuitenkin läpeensä hyvä mies, ja niin laupias kuin enkeli kun vain oli saanut ruokansa. Niin, niin, kaikki maailmassa on katoavaista. Minun onneni aika on ohitse. Nyt on minun ainoa iloni huolehtia teistä, kallis herrani. Oi, jospa vain saisin elää sen päivän, että näkisin pienen, hyvän Pietari Hesselin naimisissa ja rauhaan asettuneena, ja saisin keinutella hänen lapsiaan ja lapsenlapsiaan käsivarsillani, silloin minä tahtoisin ainiaaksi sulkea väsyneet silmäni ja jättää tämän turhuuden maailman." Tämän sanoessaan hän pyyhki kyökkiesiliinallaan pari kyyneltä ryppyisiltä poskiltaan, välittämättä linnanvouti Tykon huomautuksesta, että hän olisi yli sadan vuoden vanha ennenkuin kaikki nämä toiveet täyttyisivät. "Mutta tulkaa nyt jo sisään, rakas nuori herra, jotakin virvoitusta saamaan", jatkoi hän sipsutellen edeltä ovea avaamaan. "Te näette nälkää, Jumala paratkoon omassa talossanne ja kaiken tämän runsauden keskellä." Tämän sanoessaan hän juoksi takaisin ja vei hänen kiiltäväksi puhdistettuun arkihuoneeseen, jossa hän pakotti hänet istumaan pöytään, sillaikaa kun hän itse piti huolen hänen kestitsemisestään.

Drotsi Pietarilla oli vielä paljon puhumista linnanvoudin kanssa. Hän sai viimeinkin Dorthen menemään levolle ja jäi tupaan Tykon kanssa kahden. Hän otti selkoa tilan hoidosta ja alustalaistensa voinnista, siten kului pari tuntia.

Linnanvouti oli käynyt ulkona väkeä tarkastamassa ja palasi taas sisään.

"Alkaa jo olla myöhäistä, Tyko", sanoi drotsi tuntien itsensä väsyneeksi. "Missä viipyy Skirmen näin kauan? Meidän on jo aika joutua levolle. Ennen päivän koittoa meidän täytyy ratsastaa reippaimpien miesten kanssa kuningasta vastaan. Olethan sinä pitänyt huolen siitä, että he ovat päässeet levolle ollakseen aikaisin jalkeilla?"

"Miehet nukkuvat jo kuin tukit", vastasi linnanvouti, "mutta se ei ole minun talontapojani. Kolme niistä, joiden tänä yönä piti olla vahdissa, seurasi Skirmeniä, ja heidän paikoillaan ei ole ketään. Se on huonoa järjestystä herra drotsi, sellaista ei minulle ole koskaan ennen tapahtunut, ja te suonette sen armollisesti minulle anteeksi. Tällä hetkellä me molemmat olemme ainoat valveilla olevat koko linnassa. Meidän miehemme ovat muuten rohkeita ja valppaita miehiä, mutta iloisina teidän kotiintulostanne he ovat kaikki katsoneet liian syvälle oluthaarikkaan ja lyöneet reijän saksilaiseen olyttynnyriin."

"Mitä, onko teillä saksilaista olutta linnassa?" kysyi drotsi tyytymättömänä. "Tiedäthän sinä minun sen ankarasti kieltäneen! Se sotii kuninkaan käskyjä ja asetuksia vastaan, ja niitä täytyy minun ja minun väkeni etupäässä totella."

"Sen olen minäkin sanonut, ankara herra, mutta syy oli Dorthen. Hän ei antanut minulle rauhaa, ennenkuin minä olin tuottanut muutaman tynnyrin Viborgista. Hänen mielestään ei mitenkään voinut kunniallisesti vastaanottaa kuninkaallista väkeä ilman saksilaista olutta, vaikka kuningas olisi sen kymmenen kertaa kieltänyt. Hän ei uskonut sen olevan syntiä kun se joutui hänen itsensä ja hänen väkensä nautittavaksi."

"Se on niin hänen tapaistansa!" sanoi drotsi hymyillen. "Olkoon nyt niinkuin on! Mutta huomenna aikaisin sinä annat kaataa viemäriin kaiken saksilaisen oluen mitä linnassa on viime tippaan asti välittämättä Dorthen vastaväitteistä."

"Tapahtukoon niin, herra, mutta ettekö tekin kalliin kotirauhan tähden tahtoisi itse sanoa sitä hänelle! — Mitä ihmettä?" huudahti hän kuunnellen. "Minusta ritarisalin ovi narahti. Minä luulin Dorthen nukkuvan sikeästi. Vieläkö hän todellakin askartelee siellä sisällä? Hän on niin innokas taloustoimissaan, että hän nousee ylös keskiyöllä puuhailemaan; on Jumalan onni, jos hän ei tule hulluksi kaikesta tästä ihanuudesta. Sallitteko, herra, että minä menen katsomaan oliko se hän."

Hän otti yhden kynttilöistä ja lähestyi ritarisalin ovea, mutta ennenkuin hän ehti ovelle, avattiin se hiljaa raolleen, ja hurjat, villiytyneet kasvot kurkistivat sisään sieltä, samassa silmänräpäyksessä ne katosivat ja ovi sulettiin heti.

Drotsi Pietari nousi nopeasti, ja nuori linnanvouti seisoi kuin kivettyneenä kynttilä kädessä keskellä lattiaa. "Kuolema ja onnettomuus!" kuiskasi hän. "Skirmen on poistunut linnanvahtien kera jättäen portin avoimeksi — täällä on varmaankin varkaita ja ryöväreitä talossa, herra! Antakaas minun herättää talonmiehet, sillä ei tiedä miten mieslukuisina ne roistot ovat tulleet. Minä menen keittiön kautta. Elkää avatko tätä ovea ennenkuin minä palajan takaisin!" Sen sanottuaan hän pani nopeasti telkeet ritarisalin ovelle.

"Hyvä, mutta kiirehdi!" sanoi drotsi Pietari. "Ellen erehdy, olivat ne Niilo Rauhattoman eläinkasvot. Hm! siis Skirmen oli kuitenkin oikeassa!"

Linnanvouti poistui nopeasti, ja drotsi Pietari seisoi yksin huoneessa. Hän oli vetäissyt esille miekkansa; hän nojautui siihen miettiväisenä ja kuunteli. Hän kuuli useita ääniä ritarisalista.

"Onko hän siellä? Onko hän siellä? Montako siellä on?" kuiskasi joukko ääniä toisilleen.

"Siellä ei ole kuin kaksi miestä, ja kirottu drotsi on toinen heistä", kuului matala, raaka ääni sanovan. — "Tulkaa miehet, hän ei enää pääse johtamaan meitä onnettomuuteen!"

Tartuttiin voimakkaasti oveen, mutta telkeet pysyivät paikoillaan.

"He ovat lukinneet oven. Kyllä me ne tikut taitamme", huusi sama raaka ääni. "Juoskaa päälle pojat, murretaan auki ovi! Se avautuu sisäänpäin!"

Hirveällä kolinalla katkesi tanko. Ovi avautui, ja yhdeksän voimakasta miestä, Niilo Rauhaton etumaisena, hyökkäsi sisään lyhyet sotakirveet ja kiiltävät miekat käsissään. Drotsi Pietari astui pari askelta taapäin asettuen selkä seinää vasten asentoon, jossa voi hetken puolustautua ja pitää pitkällä ritarimiekallaan rosvot loitommalla. Hän loi terävän katseen miehiin. "Oletteko te sellaisia roistoja, että tahdotte taistella kymmenen yhtä vasten? Minä näen ainakin yhden miehen joukossanne, jota Tanskan kuningas kerran kunnioitti ritarilyönnillä, minun tietääkseni ei sitä ole vielä huuhdottu kiehuvalla vedellä hänen hartioiltaan. Astukaa esille, ritari Lave Rimordson! Te olette ainoa näistä miehistä, joka minusta on sen arvoinen, että voin hänen kanssaan taistella kaksintaistelun elämästä ja kuolemasta. Jos teillä on jälellä hituinenkaan kunniantuntoa niin astukaa esille!" Niilo Rauhaton ja hänen raa'at toverinsa eivät näyttäneet välittävän tästä kehoituksesta, vaan hyökkäsivät esille, hyökätäkseen yksinäisen vastustajansa kimppuun.

"Pois tieltä, roistot!" huusi nyt kiivas, nuorekas ääni, ja komea mies, punatöyhtöinen hattu päässä ja kasvoilla ylpeä uhkamielinen ilme riensi esiin. "Joka rohkenee koskea drotsiin enempää kuin minä, sen minä lyön mäsäksi tuohon paikkaan!" jatkoi hän. "Yksi yhtä vasten, ja kymmenen paholaista vasten! Tulkaa, drotsi Pietari Housunkaulus. Me tapaamme jo toisen kerran senjälestä kuin julistitte minut lainsuojattomaksi Tanskassa. Vårbyn sillalla minä jouduin tappiolle. Jos ei minun veljesvereni silloin olisi ollut hiukan sameampi kuin vesi virrassa, niin te ette milloinkaan olisi päässyt sen joen yli. Nyt me seisomme tärkeämmässä tienhaarassa; se johtaa maasta taivaaseen — tai helvettiin, aina olosuhteiden mukaan. Täällä saa nyt toinen meistä lausua hyvästit ihanalle, hauskalle maailmalle!" Tämän sanoessaan hän heitti sotakirveen sivulle, ja paljasti ritarimiekkansa, joka oli samanpituinen kuin drotsin. Töyhtöhattunsa hän myöskin heitti lattiaan, ettei olisi missään suhteessa edullisemmassa asemassa kuin vastustajansa, joka seisoi paljain päin hänen edessään.

"Hyvä on, minun puolestani te saatte kyllä ryhtyä kunnolliseen kukontaisteluun!" murahti Niilo Rauhaton. "Mutta jos te ette heti nutista häntä, ritari Suurisuu, niin kyllä minä jatkan!"

Kömpelö ryöväripäällikkö ja hänen hurjat toverinsa hymyilivät mielissään ja asettuivat tiheään puolikaareen heidän ympärilleen. Sen jälkeen alkoi kiivas ja ankara miekkailu, mutta kaikkien taiteen ja ritarilakien sääntöjen mukaisesti. He asettivat jalan jalkaa vasten, eivätkä väistäneet hiuksen vertaakaan paikoiltaan. Ei kumpikaan heistä käyttänyt miekan kärkeä. He löivät miekan terällä, ja vain päähän ja rintaan tai neljän jäsenen väliin niinkuin oli tapana sanoa. Molemmat pöydällä palavat kynttilät valaisivat huoneen vain puoleksi; mutta tuikeasti tuiottivat ritarit toistensa silmiin, ja kilahtelevat miekat sattuivat niin nopeasti yhteen, että niitä tuskin eroitti. Joka silmänräpäyksenä uhkasi kuolettava lyönti molempia paljastettuja päitä, mutta he näyttivät olevan molemmat yhtä taitavia aseenkäyttäjiä. Kumpikaan heistä ei saanut vastustajaansa haavoitetuksi; kuin salamoina välähtelivät miekat heidän päänsä päällä.

"Joko minä teen lopun leikistä?" murisi Niilo Rauhaton leveää sotakirvestänsä heilauttaen.

"Pahus vieköön, oletteko te haavoittumaton?" huusi nyt ritarillisesti taisteleva ryöväri, tehden vasten sääntöjä uskaliaan ja vaarallisen hyökkäyksen vastustajaansa kohti. Mutta samassa silmänräpäyksessä putosi miekka hänen kädestään lattialle ja samalla oikean käden kolme etusormea.

"Nyt te ette enää vanno kuninkaalle ja ritaristolle väärää valaa!" huusi drotsi Pietari kiukustuneena.

Nuori ryöväri kalpeni ja kaatui lattialle.

"Lyökää maahan senkin saatana!" huusivat nyt raivoavat ryövärit hyökäten drotsin kimppuun, joka selkä seinää vasten puolustautui epätoivoisesti. Hän oli jo saanut pari haavaa ja verta vuoti runsaasti, silloin aukeni keittiön ovi ja linnanvouti Tyko hyökkäsi sisään kuuden puolihumaltuneen miehen kanssa. He tulivat hoiperrellen herransa avuksi, ja syntyi verinen ottelu miekoilla ja kirveillä. Ryövärit olivat vielä humaltuneita linnanmiehiä voimakkaampia, jotka tuskin osasivat eroittaa ystävää vihollisesta. Hurjasti huutaen hosuivat linnanmiehet, kaatuen kumoon toistensa jalkoihin. Ainoastaan drotsi Pietari ja linnanvouti Tyko taistelivat maltillisesti ja varmasti; he olivat vähällä tulla voitetuiksi. Silloin kuului melua pihalta ja käyräsarven törähdys.

"Skirmen!" huudahtivat drotsi Pietari ja linnanvouti yhtaikaa iloisesti, iskien kahdenkertaisella voimalla. Ryövärit säpsähtivät ja vetäytyivät hämmästyneen johtajansa kanssa ritarisalin ovea kohti. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä lensi rikkilyöty ovi auki ja Skirmen riensi herransa avuksi kymmenen reippaan linnanmiehensä seuraamana, joista kahdella oli suuri työ pitää kiinni kolmea köytettyä rimpuilevaa miestä, joita he pitelivät keskessään. Lyhyen, mutta kiivaan vastustuksen jälkeen riisuttiin aseet Niilo Rauhattomalta ja kaikilta hänen tovereiltaan, ja heidät sidottiin. He kirosivat ja melusivat, mutta drotsin käskystä vietiin heidät heti linnan vankilatorniin. Lave Rimordson haavoittunein käsin makasi vielä lattialla. Nuori, ylpeä ritari, joka vähän aikaa oli maannut tiedotonna, heräsi nyt tainnoksista ja näki mitä oli tapahtunut, hän näki olevansa sidottu ja vihollistensa vallassa. Drotsi Pietari sitoi paraikaa hänen haavoittunutta kättään, mutta hän hypähti ylös, puri katkeroituneena hampaitaan, potki hurjasti ympärilleen eikä tahtonut antaa sitoa itseään, hänen jalkansa sidottiin ja hänet pakotettiin siihen. Niin pian kuin hänen haavansa oli sidottu, irroitettiin hänen jalkansa.

"Pitäkää häntä tarkasti silmällä!" sanoi drotsi Pietari linnanvoudin laahatessa vastustelevaa vankia ovea kohti, "antakaa hänelle paras vankila ja hyvä ruoka! Hänestä olisi voinut tulla suuri mies. Nyt hänen elämänsä on kuninkaan kädessä. Minä iloitsisin jos hän voisi pelastua pyörään joutumasta."

"Drotsi Pietari Hessel!" — sanoi nuori ryöväri, pysähtyen ovelle päättäväisen ja uhkaavaisen näköisenä, "minä vihaan teitä kuolemaan asti; mutta te olette urhoollinen mies, ja minä en olisi hävennyt kuolla teidän kätenne kautta. Jos te voitte pelastaa minut hirsipuusta, niin tehkää se, ei minun itseni tähden, — minä kuolen yhtä mielelläni pyörän päällä ulkoilmassa kuin sänkypahaisessa, — mutta minulla oli veli — ja minä kannan ritarinimeä, — te ymmärrätte minut" — — — hän vaikeni hetkeksi ja värähtelevät lihasliikkeet suun ympärillä osoittivat tunteita, joita hän näkyi häpeävän ja jotka hän silmänräpäyksessä tukahutti. "Kuulkaapas, minä olen teidän kauniin kuningattarenne sukulainen ja ehkä hiukan langonsukua teidänkin kanssanne!" lisäsi hän katkerasti hymyillen. — "Mutta elkää kuvitelko minun pelkäävän kuolemaa, elkää myöskään odottako minulta kiitosta, jos minut pelastatte!"

"Pois, viekää hänet pois" huusi drotsi Pietari, raa'an pilkan ja julkeiden syytösten katkeroittamana, jotka ilmenivät hänen sanoistaan ja uhkamielisestä käytöksestään. "Valapattoinen ja kunniaton ritari ei voi loukata kunniallista miestä!" lisäsi hän kääntyen vankiin selin, linnanvoudin työntäessä hänet ulos ovesta.

"Teistä vuotaa veri, herra!" huudahti nyt Skirmen. "Antakaa minun sitoa teidät!"

"Odota!" vastasi drotsi. — "Minä tahdon ensin kuulla oletko sinä ansainnut kiitoksen tai moitteen. Veitkö sinä mukanasi pihavoudin avonaiselta portilta, niin että ryövärit pääsivät pujahtamaan tänne, sensijaan että olisit etsinyt heidät käsiisi?"

"Jos ei porttia lukittu meidän jälkeemme, niin saa Tyko linnanvouti vastata siitä, ankara herra!" vastasi Skirmen. "Minä en siitä huolehtinut. — Minä vein heti miehet Daugbergin suureen kalkkikaivokseen, ja me löysimme sieltä osaksi sen mitä etsimme: kolme niskoittelevaa rosvosotilasta me olemme sitoneet ja tuoneet mukanamme tänne, ja sen lisäksi niin paljon hopeaa ja kultaa kuin jaksoimme kantaa. Kun me palasimme, oli portti auki, ja me huomasimme heti jotakin olevan tekeillä. Oli Jumalan ohjaus, että me jouduimme ajoissa."

"Sinä olet reipas poika, Skirmen!" sanoi drotsi taputtaen häntä olkapäälle. "Minä näin sinun taistelevan kuin parhaan ritarin. Saaliin saat itse viedä kuninkaalle, ja jos hän ei vuoden ja päivän kuluttua lyö sinua ritariksi, niin teen minä itse sen."

"Herra, rakas, hyvä isäntäni!" huudahti aseenkantaja iloisesti ja suuteli lämmöllä hänen kättään, — "kunhan minä kerran olen ansainnut ritarilyönnin, niin sallikaa minun silloin saada se tästä kädestä. Se on minulle paljon suurempi kunnia, kuin sellaisen kuninkaan — —"

"Skirmen!" keskeytti drotsi hänet ankarasti ja totisena, "uskallatko sinäkin soimata minun herraani ja kuningastani? Nyt sinä olet minun palveluksessani, mutta kun sinä kerran tulet ritariksi, niin palvelet maata ja kuningasta, eikä kukaan palvelija ylenkatso herraansa."

"Mutta te itse, jalo herra drotsi, voitteko te sydämessänne —"

"Minä osaan vaieta, silloin kun sydän ei voi puhua, tekemättä kieltäni maankavaltajaksi, ja siksi se tulee majesteettia pilkatessaan. Vaikene sinäkin nyt ja sido haavani! — Hm! Oli kuitenkin sankariverta siinä käsivarressa, joka löi minuun nämä haavat", lisäsi hän surumielisesti paljastaessaan voitetun käsivartensa. — "Hän miekkaili hyvästi, tuo eksytetty Rimordson. — Jumala vahvistakoon hänen jaloja sukulaisiaan, kun he saavat kuulla mitä täällä on tapahtunut!" Drotsi Pietari poistui nyt kunnon aseenkantajansa kanssa makuuhuoneeseensa, ja pian oli kaikki Harrestrupin linnassa niin rauhallista kuin ei olisi mitään tapahtunut.