KAHDESTOISTA LUKU.

Korsörin ja Slageisen välillä, Vårbyn kohdalla halkaisee osan läntistä Själlantia eräs joki, joka virtaa jotenkin korkeiden mäkien välitse, ollen ennen niin leveä ja syvä, että pienemmät laivat purjehtivat sitä pitkin. Vårbyn mäkisissä maissa kapeni tie yhä enemmän, ja jyrkimmässä paikassa se laskeutui joen yli vievälle lautasillalle. Silta oli juuri niin leveä, että vaunut pääsivät siitä yliajamaan. Sen tukena oli laivanmastoja korkeammat hirret, ja kuten tavallista se ei ollut varustettu kaidepuilla. Tämä oli syvin paikka joesta, vaikka vesi ei lähimainkaan ollut niin korkealla kuin se oli ollut siltaa rakennettaessa, jonka huomasi siitä, että sillan ja veden väliä oli kuusi syltä. Muutamia äärettömän suuria, melkein kalliomaisia kiviä kohosi mitä suurimmassa epäjärjestyksessä vedestä molemmissa sillanpäissä, ne näyttivät olevan jätteitä hävinneestä sillasta, joka, jos sen vesi oli repinyt rikki, oli todisteena siitä, että joki oli voinut paisua mahtavaksi virraksi. Jyrkät jokiäyräät kasvoivat villiä metsikköä, peittäen ne melkein kokonaan. Tähän metsikköön oli kaksitoista Niilo Rauhattoman hurjaa sissiä, ja yhdeksän asestettua merirosvoa norjalaisesta laivasta piiloutunut, ryöstetyt hevoset mukanaan. Johtaakseen harhaan metsästäjät ja rantavahdit, jotka heitä seurasivat, oli pienempi joukko norjalaisia merirosvoja meluten ja hälyten paennut vastakkaiseen suuntaan, ja he olivat hyvässä turvassa laivoillaan ennenkuin rantavahdit saavuttivat heidät. Merirosvolaiva oli heti nostanut purjeensa ja kulkenut etelään Egholmin ja Aggersön alapuolelle.

Vårbysillan viereisessä metsässä oli hurjilla, partaisilla miehillä lyhyt neuvottelu heidän maatessaan ruohistossa ja nauttiessaan ahneesti yhden metsästäjän eväskorin sisältöä. Nuori, pitkä mies, ritarin töyhtöhattu kauniissa, kiharaisessa päässään, mutta muuten puettuna merimiehen sarkavaatteisiin, seisoi heidän keskellään ja näytti olevan joukon johtaja. Hänen hienoista jalopiirteisistä kasvoistaan ilmeni ylpeyttä ja uljuutta, ja mustat silmät välähtelivät rohkeina rouheiden kulmakarvojen alta. "Täällä ei ole aikaa vetelehtimiseen", sanoi hän käskevällä johtajaäänellä. — "Huomatkaa miehet! Tänään minä olen sekä Tönsbergin kreivi, että Niilo Rauhaton. Joka ei minua tottele, sen lyön minä heti paikalla kuoliaaksi."

Tämän puheen näkyivät miehet ymmärtävän, vaikka he eivät näyttäneet siitä pelästyvän. He näkyivät olevan tottuneita sellaiseen puhetapaan ja nousivat vain puoleksi makuuasennostaan, mutta katselivat häntä kuitenkin ääneti ja tarkkaavaisina.

"Tämän sillan yli", jatkoi hän, "ei kukaan Korsöristä tuleva pääse tänäpäivänä elävänä, olkoon hän sitten vaikka itse Tanskan kuningas. Jokainen, joka astuu jalallaan sillalle, on meidän vankimme, jos hän tekee vastarintaa, lyömme hänet maahan tai syöksemme hänet muitta mutkitta virtaan! Minä jään tälle puolelle norjalaisten karhujeni kanssa. Sinä, Martti Pitkäveitsi, vartioit sillan toista päätä meidän miestemme kera. Jos te väistytte jalankaan vertaa silloin kun aika on käsissä, niin saatte sen maksaa hengellänne. Korsöriin matkustakoon kuka tahansa, mutta ei kissaakaan Slagelseen, ymmärrätkö?"

Pitkä, punapartainen mies, kyynäränpituinen puukko vyöllään ja suuri kirves kädessään, oli hypähtänyt pystyyn, kymmenen muun väkevän ja roistonnäköisen miehen kanssa. "Se on helposti ymmärretty, ankara ritari", sanoi hän juutilaisella talonpoikaismurteella päätään nyykäyttäen. "Te haluatte norjalaisten kanssa tänäpäivänä naksautella kylkiluita, ja me juutilaiset kyllä kopistelemme otsiin. Se on minun mieleeni. Te näytätte hyvin tuntevan meidät."

"Te makaatte hiljaa pensaikossa tuolla puolen siihen asti kunnes minä vihellän, silloin juoksette esiin ja sulette sillan kolmin rivein. Niinpian kuin minä huudan: Hyökätkää; esiin! lyötte te maahan jokaisen tulijan. Menkää nyt paikoillenne!"

Martti Pitkäveitsi nyykäytti heille. Hän poistui heti miehineen sillan yli, kadoten vastaisen rannan metsään.

Sillaikaa ratsasti drotsi Pietari ritari Thorstensonin ja Pentti Rimordsonin keskessä kovaa nelistä Wemmerlöviin ja Vårbyhyn vievää tietä pitkin. Nuo kolme herraa ratsastivat äänettöminä ja näkyivät miettivän millä tavalla viisaimmiten voisivat täyttää vaikean tehtävänsä. Aseenkantaja Skirmen seurasi heitä laihalla metsästyshevosella ja näytti olevan huolissaan norlantilaisensa katoamisesta. Mutta pian hän iloisesti keskusteli ritari Rimordsonin neljän metsästähän kanssa. He kertoivat hänelle herransa uhkarohkeista urotöistä, kun hän antoi merirosvojen nousta maihin saadakseen heidät siten vangituksi ja hirsipuuhun. Skirmen omasta puolestaan kertoi isäntänsä voitoista Slesvigiläisessä sodassa ja ritarileikeissä, ja kuvaili heille Helsingborgin komeat turnajais-juhlat, jotka hän itsekin oli nähnyt. Sitten hän lauloi iloisen turnajais-laulun, hypähtäen satulassa laulaessaan:

"Tuo kilpi neljäs punaisin on kotkin koristeltu, se on Holger Dansken, ja eteen sen monet urhot on surmaeltu."

"Se kotka on nyt kuvattu minun herrani sinettiin!" lisäsi hän. "Jos minä olisin hänen sijassaan, niin minä panisin kilpeen kotkan, punaisten pensaiden paikalle. Tiedättekö mitä minä tahdon kilpeeni, kunhan kerran tulen ritariksi? Siihen pannaan Pelimanni Folkerin merkki, ja vähä vielä lisäksi. Minun kilvestäni sanotaan vielä kerran:

"Sen kilven kupuun kuvattu on neito ja miekka kirkas, ja on tunnus sen, kantajan, Skirmen veikon, laula, — ei nukkua virkas."

Nuoren aseenkantajan näin ilmituodessa elämänhaluisia toiveitaan, olivat he kulkeneet Wemmerlöven ohitse ja lähestyivät Vårbyn siltaa. Nyt kuultiin kuin varsan hiljaista hirnuntaa metsiköstä joenrannalta, ja Skirmen huudahti hämmästyneenä: "minun pieni norlantilaiseni!" Samassa silmänräpäyksessä hän oli herransa vieressä ja kertoi hänelle havaintonsa.

Drotsi Pietari pysäytti hevosensa. Kaikki seisattuivat. "Jos aseenkantajani kuuli oikein, niin tapaamme epäilemättä hevosvarkaamme täältä. He taitavat haluta ratsastajat vielä lisäksi, tai ainakin sulkea meiltä tien. Jos heillä on aavistusta siitä ketä me olemme, ja millä asioilla matkustamme, niin ei ollut hulluinta heidän ajatuksensa ottaa haltuunsa tämä tärkeä paikka."

Molemmat ritarit säpsähtivät ja katselivat miettiväisen näköisinä pitkää, kapeaa siltaa.

"Sen sillan minä sulen kahdellatoista miehellä kokonaista sotajoukkoa vasten!" sanoi ritari Rimordson. — "Tässä ei ole kuin kaksi ehtoa: joko meidän on koetettava murtautua läpi, tai meidän on kiireesti ratsastettava alas katsomaan, osaisivatko hevosemme uida. Näin urhoollisia herroja en voi kehoittaa takaisinkaan kääntymään apua hakemaan. Sitäpaitsi ei minulla tällä hetkellä ole ainoatakaan kunnon ratsastajaa kotona."

"Me murtaudumme läpi nelistämällä", sanoi ritari Thorstenson. — "Mutta eihän täällä näy ainoata elävää sielua —"

"Jos Skirmen on oikeassa, niin kyllä pian saamme nähdä enemmän kuin toivoisimmekaan", vastasi drotsi Pietari. "Uivatko hevosenne hyvästi, herra Rimordson?"

"Niistä molemmista, joilla te ja aseenkantajanne ratsastatte, voin minä mennä takuuseen, jos ei pohja ole liian pehmeä", vastasi ritari. "Minun ja ritari Thorstensonin ovat raskaita, ne jäävät varmasti kiinni, jos on vähänkin liejua!"

"Sitten ei ole valitsemisen varaa", sanoi drotsi Pietari. "On epävarmaa, pääsemmekö elävinä sillan yli, mutta meidän valtakirjamme on toimitettava varmuuteen. Reippaan aseenkantajani neuvokkaisuuteen voin luottaa. Hän pääsee kyllä helposti uimalla ylitse, sillaikaa kun me annamme ryöväreille muuta ajattelemista, kuin hänen kiinniottamistaan. Jos olette samaa mieltä minun kanssani, hyvät herrat, niin uskomme hänelle kuninkaan kirjeen ja valtakirjan, ja jos me tulemme pidätetyiksi, vie hän ne Haralsborgin päällysmiehelle, tai hävittää kirjeet, jos ei pääse pakenemaan."

"Te olette varovainen, jalo ritari!" sanoi herra Rimordson. "Mutta täytyy olla varuillaan kaikkien mahdollisuuksien varalta."

"Hyvä on", sanoi Thorstenson — "jos meidän testamenttimme on tehtävä, niin joutuun sitten! Minun sormeni syhyvät noita koiria kiinniottamaan."

"Tässä, uskollinen Skirmen!" sanoi drotsi Pietari, ojentaen aseenkantajalle huolellisesti kokoon käärityn kirjeen. "Olethan ymmärtänyt meidät. Kruunun ja kuningashuoneen turvallisuus on kysymyksessä! Jos minä en vaadi sinulta sitä toisella puolen siltaa, niin sinä saat tehdä siitä minulle tilin suurimman sillan tuolla puolen!" Hän viittasi totisena taivaaseen ja vaikeni.

Puna kohosi reippaan aseenkantajan poskille. "Täytyykö minun siis paeta kuin pelästynyt villihanhi, enkä saa teidän rinnallanne uskaltaa iloisena murtautua vihollisjoukon läpi? Se oli kova sanoma, herra drotsi. Mutta koska se on teidän tahtonne, niin minä tottelen. Jumala olkoon teidän kanssanne! Me tapaamme toisemme varmasti tuolla puolen sillan!" Nyt kuului taas hirnuntaa metsästä. "Minun norlantilaiseni", huudahti Skirmen iloisesti, kannustaessaan metsästyshevostaan, ja ratsasti nopeasti alas pientä polkua pitkin, joka johti rantaäyrään metsikköön. Samassa silmänräpäyksessä lähtivät nuo kolme ritaria neljän metsästäjänsä kera, miekat paljastettuina, ratsastamaan kovaa nelistä siltaa kohti. "Yksi kerrallaan, tai muuten syöksymme kaikki jokeen", huusi Thorstenson ja ratsasti etunenään. He olivat jo melkein sillalla, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt. "Turhaa hälyytystä!" huusi Thorstenson, "eihän täällä ole ketään".

"Pian, pian, eteenpäin!" huusi drotsi Pietari ja ratsasti hänen ohitsensa.

"Se ei ollut minun tarkoitukseni!" mutisi Thorstenson suuttuneena, koettaen joutua hänen edelleen, mutta etumaisen hevosen kaviot kopisivat jo kapealla sillalla, ja ritari Thorstensonin täytyi pidättää hevostaan, ettei syöksisi ystäväänsä syvyyteen. Heidän ihmeekseen ei ketään tullut heitä estämään, seitsemäs hevonen asetti jo jalkansa sillalle, ja drotsi Pietarilla oli vain pari syltä vastakkaiseen rantaan. Hän luuli jo heidän pelkonsa olleen turhan, kun samassa hänen takaansa kuului voimakas pillin vihellys. Äkkiä vilahteli jotakin metsiköstä ja samassa seisoi sillanpäässä kolminkertainen, läpipääsemätön muuri jättiläiskokoisia, partaisia miehiä, keihäät ojoina, sulkien heiltä tien. Samassa muodostui samanlainen muuri norjalaisia merirosvoja heidän taakseen, ja voimakas ääni huusi takaapäin: "Seis! tai te olette kuoleman omat!"

Drotsi Pietarin hevonen karkasi pystyyn kiiltävien keihäitten edessä, ja hän oli vähällä syöksyä takaperin jokeen. "Joutuin, joutuin!" huusi Thorstenson ja ratsasti hänen vasemmalle sivulleen tarttuen pillastuvaa hevosta päitsiin ja vetäisten ne alas. Pelästyneet hevoset tömistelivät toistensa vieressä sillan äärimmäisellä reunalla, ja näytti silti kuin häilyisivät he pohjattoman kuilun yläpuolella. "Joutuin, joutuin!" — huusi Thorstenson vielä, mutta sekä hän että drotsi Hessel koettivat turhaan pakoittaa arkoja ja outoja hevosiaan eteenpäin. Äkkiä pysäytetty vauhti sulloi kaikki seuraavatkin hevoset yhteen mitä suurimpaan epäjärjestykseen, eikä kukaan heistä voinut liikahtaa työntämättä toistaan sillan yli. "Pois aseet!" huusi ääni heidän takaansa. "Tai työnnämme teidät kaikki syvyyteen!" Nyt kilahti drotsi Pietarin miekka keihäitä vasten, ja Martti Pitkäveitsi kaatui, hänen suuren puukkonsa suhahtaessa drotsi Pietarin korvan ohi. "Syöskää heidät alas, senkin koirat! — lyökää päälle!" huusi nuori ryöväripäällikkö takaa päin. Hurjasti huutaen hyökättiin rajusti heidän päälleen kummaltakin puolin. Drotsi Pietari ja ritari Thorstenson taistelivat epätoivoista taistelua sillan reunalla, jossa pitkät keihäät haavoittivat heidän hevosiansa rintaan. Kauhistuksen huuto kaikui heidän takaansa — sieltä ryntäsivät norjalaiset merirosvot esiin, ja neljä takimmaista metsästäjää syöksyivät selkärangat muserrettuina hevosineen syvyyteen. Nyt vasta voi ritari Rimordson liikahtaa. Hän käänsi taitavasti hevosensa, ettei joutuisi saman surullisen kohtalon alaiseksi kuin onnettomat metsästäjät. Hän aikoi hyökätä hurjien, huutavien merirosvojen kimppuun, mutta silloin sattui hänen katseensa nuoreen töyhtöhattuiseen ryöväripäällikköön, — miekka putosi hänen kädestään, ja molemmat kalpenivat. "Seis, miehet! Antakaa heidän mennä!" huusi rosvopäällikkö mahtavalla äänellä. "Saatanan nimessä, antaa heidän ratsastaa!" Silmänräpäyksessä olivat rosvot kadonneet sillalta. Drotsi Pietari ja ritari Thorstenson luulivat hämmästyneinä ihmeen tapahtuneen ja ratsastivat nopeasti äkkiä tyhjentyneen sillan yli. Ritari Rimordson seurasi heitä ääneti ja kuolonkalpeana. He ratsastivat metsikön läpi ylös kukkulalle, jossa he pysäyttivät väsyneet, vertavuotavat hevosensa. Täältä he näkivät noiden kymmenen rosvon pakenevan kuolleitten toveriensa ruumiit mukanaan sillan yli ja katoavan joen vastakkaiselle rannalle.

"Mitä tämä oli?" sanoi drotsi Pietari. "Taisteliko Herran kuolemanenkeli meidän kanssamme, soaisten murhaajat kauhulla? Pelastuitteko tekin, ritari Rimordson?"

"Pelastuinko!" toisti hän synkästi. "Kyllä, saatanan nimessä minä pelastuin. Olisi ollut parempi minulle, jos makaisin kuoliaaksirusennettuna metsästäjieni joukossa!"

"Mikä teitä vaivaa? Oletteko haavoitettu", kysyi Thorstenson. "Ei ole verentippaakaan poskillanne, ja te olette mies, joka ei vaarassa kalpene."

"Ruumiiseeni en saanut yhtään haavaa" — vastasi ritari, "mutta kaksiteräinen miekka viilsi sieluni läpi. Tuo onneton töyhtöhattuinen ryöväripäällikkö oli minun lainsuojaton veljeni Lave. Jumala armahtakoon hänen syntistä sieluaan. Jos hän joutuu minun rantavartioni käsiin, täytyy minun tuomita hänet hirtettäväksi."

Molemmat ritarit vaikenivat ja tunsivat kauhulla matkatoverinsa katkerat sieluntuskat, samalla kuin he saattoivat selvittää itselleen syyn ihmeelliseen pelastumiseensa. "Elkää enää ajatelko sitä, rohkea ritari!" alkoi viimein Thorstenson rauhoittavasti puhua. "Meidän levottomina aikoinamme voi tuollainen hurjapää helposti erehtyä. Jos hän oli näiden miesten päällikkö, niin hän ansaitsisi seisoa sankarijoukon etunenässä. Suunnitelma oli nerokas ja yritys rohkea."

"Jos teidän uskollisten kasvojenne näkeminen sai hänet katumaan, jalo ritari", sanoi drotsi Pietari, "niin on vielä toivoa hänen pelastumisestaan: meidän jalon kuningattaremme sukulainen ei ole voinut langeta niin syvälle, että hän ei Jumalan ja pyhän neitsyen avulla voisi siitä nousta, jos hänelle vain suodaan tilaisuus siihen."

Rimordson puisti päätä ja vaikeni.

"Terve tuloa, terve tuloa tälle puolen siltaa, jalot herrat!" huusi nyt iloinen ja raikas ääni, ja aseenkantaja Skirmen tuli ratsastaen joen rinnettä, heiluttaen riemuissaan hattuaan. Hän ratsasti pienellä norlantilaisellaan, taluttaen perästään nuorassa drotsi Pietarin ja ritari Thorstensonin hevosia. Vähän ajan perästä oli hän heidän vieressään kukkulalla. Hän hypähti alas hevosensa selästä ja ojensi isännälleen tämän hänelle uskoman kirjeen. "Tässä saatte kuninkaan kirjeen takaisin, herra!" sanoi hän iloisesti. "Siihen ei ole päässyt pisaraakaan vettä, vaikka ei ole ainoatakaan kuivaa lankaa päälläni."

"Vanha Kimoni!" huudahti Thorstenson hypähtäessään haavoitetun hevosen selästä, jonka antoi juosta pois. Korkea, harmaa ori nähtyään hänet juoksi iloisena herransa luokse. Ritari taputti ratsuaan ystävällisesti kuin jälleenlöydettyä toveria, ja hypähti iloisesti omaan satulaansa. Drotsi Pietari oli pannut talteen kuninkaan valtakirjan ja kiittänyt nuoren aseenkantajansa reippautta. Hän oli myöskin laskeutunut pois vieraan hevosen selästä, joka oli pahasti haavoittunut ja tuskin enää jaksoi kantaa häntä. Hän tarkasti ensiksi sen haavoja ja sidottuaan vyönauhansa sen rinnan ympäri, jätti hän sen aseenkantajansa hoitoon. Sitten hän taputteli rauhallisesti rakasta Ruskoansa, joka kärsimättömänä kuopi maata. "Sepä oli sukkelaa!" sanoi hän Skirmenille hypätessään satulaan. "Mitenkä sinä sait kiinni hevoset?"

"Kun te muut tappelitte, en minä tahtonut olla toimetonna", vastasi Skirmen. "Minä löysin heti pienen norlantilaiseni, se oli ilosta potkia minut kuoliaaksi, senkin enkeli! Molemmat toiset hevoset olivat myös laitumella joen rannalla. Konia, jolla ratsastin, läimäytin selkään, ja annoin sen juosta kotiin, ja jos minulla ei olisi ollut omaa norlantilaistani, niin olisin jäänyt kiinni liejuun."

"Sinäpä vasta peijakkaan poika olet!" sanoi Thorstenson. "Jos et vain olisi niin pienikasvuinen, niin tulisi sinusta vielä aikamoinen mies."

"Olette kai tekin ollut kerran pienikasvuinen, ankara ritari", vastasi Skirmen loukkaantuneena. "Muuten on paholainen ollut äitinne."

He olivat nyt kaikki hevostensa selässä, ja Thorstenson oli pian ratsastanut pitkän matkaa edelle heistä.

"Mutta minun metsästäjä-parkani", huudahti ritari Rimordson pysähtyen. "Eikö heitä enää voisi pelastaa?"

"Minä näin heidän syöksyvän alas", vastasi Skirmen. "Se oli kamala näky. Minä olin jo joen toisella puolen, mutta ratsastin uudestaan heitä pelastamaan. Musta ori oli väkevä, se ui maihin, mutta kolme liinakkoa jäi liejuun — —"

"Mutta ihmiset, onnettomat metsästäjät!"

"Voi, se oli kauheata", — vastasi Skirmen, hiljaa huokaisten, "heissä ei ollut eloa, eikä ainoatakaan ehjää jäsentä. Minä sain heidät laahatuksi maihin, ja minä luin kiireissä kaksi isämeitää ja yhden Ave Marian heidän sielujensa pelastukseksi. Eräs vanha talonpoikaisvaimo lupasi minulle pitää hyvän huolen kuolleista."

"Veli, veli, se veri vaatii sinulta sovitusta", huokasi Rimordson hiljaa ja kannusti hevostaan. Pian he kaikki saavuttivat ritari Thorstensonin, jatkaen nyt ääneti ja vakavina matkaansa.