KAHDESKYMMENESKAHDES LUKU.

Se mikä Möllerupissa tapahtui oli salaisuus, jota eivät ketään muut asianomaiset tunteneet. Vieraat, naamioidut herrat olivat poistuneet linnasta yksi kerrallaan, ja eri aikoina, enimmäkseen yöllä niinkuin he olivat tulleetkin, eivät edes lähimmät naapurit olleet saaneet vihiä tästä salaisesta kokouksesta. Linnassa ei huomattu minkäänlaista muutosta entisestä. Nuo neljä rautapukuista vahtisotilasta seisoivat yhä tornin katolla. Vipusilta oli edelleen nostettu, ja lukuisasta varusväestä huolimatta oli siellä niin hiljaista kuin linna olisi ollut tyhjä ja asumaton.

Sovinto herttua Waldemarin kanssa oli rauhoittanut kuningasmieliset, ja valtaneuvos ei näkynyt pelkäävän mitään vaaraa. Kuningas ja kuningatar viettivät ihanan kesän Skanderborgin linnassa, koko hovin ja maan paraimpien miesten ympäröimänä. Vanha Jon ritari, mestari Martinus ja drotsi Pietari olivat palanneet Tukholmasta, tuoden mukanaan hyvät tiedot lähettilästoimiensa onnistumisesta. Heidän neuvottelunsa kuningas Maunon kanssa koskivat nimittäin molempien kuningashuoneiden yhdistämistä kaksinkertaisen lankouden kautta. Pieni tanskalainen prinsessa Merete, joka oli kihlattu Ruotsin kruununperilliselle, vietäisiin ennen vuoden loppua Tukholmaan, jossa hänen kasvatuksensa sopimusten mukaan täydennettäisiin. Samalla tavalla kasvatettaisiin pieni ruotsalainen prinsessa Ingeborg tanskalaisessa hovissa, jos se katsottiin tarpeelliseksi. Kihlaus hänen ja tanskalaisen kruununperillisen välillä oli kirjoitetun asiakirjan kautta määrätty, mutta sen julkaiseminen oli siirretty pari vuotta eteenpäin. Tanskalaiset lähetit olivat mielihyvällä katselleet pientä ruotsalaista prinsessaa, jonka he vielä kerran toivoivat näkevänsä Tanskanmaan kuningattarena. Vanha Jon ritarikaan, joka ei odottanut elävänsä tätä aikaa, ei voinut olla innostumatta puhuessaan tästä kauniista, herttaisesta lapsesta, niinkuin hän odottaisi hänestä toista Dagmaria, jonka kautta siunaus ja rauha palajaisivat Tanskaan. Sekä tämä valtioviisas herra, että drotsi Pietari, kiinnittivät salaisesti kaiken toiveensa Tanskan paremmista ajoista tulevaan sukupolveen, ja nuoreen, toivorikkaaseen kruununperilliseen. Ritari Jon koetti usein vaikuttaa nuoreen prinssiin; mutta huolimatta kaikesta kunnioituksestaan drotsi Pietaria kohtaan, hän puisti päätään, nähdessään miten nuori ritarillinen drotsi koetti terästää prinssin oikeuden- ja kunniantuntoa siihen määrin, että se näytti hänestä vaaralliselta.

Eräänä päivänä tämä vanha herra oli ollut kuningattaren hoviseurueen kanssa Skanderborgissa läsnä prinssin aseharjoituksissa ja oli tehnyt siellä sen huomion, että nuori kuningas, joksi häntä aina kutsuttiin, koetti muuttaa nämä harjoitukset ja leikit oikeiden ritarijuhlien kalliiksi ja häikäiseviksi jäljittelyiksi, joissa hän jakoi kuninkaallisia lahjoja aseenkantajille ja liioitetun ankarasti langetti tuomion jokaisesta ritarilain rikkomisesta, milloin sen vain näihin leikkeihin voi sovittaa. Vanha valtaneuvos hymyili, ja sekä hän, että kuningatar ja drotsi Hessel näyttivät olevan mieltyneet leikkiin, mutta kun se oli loppunut, niin hän kutsui drotsin luokseen kahden kesken puhumaan. "Minä olen vanha", sanoi hän vakavana, "mutta minä en kuitenkaan usko olevani ärtyinen ja pikkumainen, vaikka panen suuremman arvon niihin tarpeellisiin keinoihin, joilla ulkonainen onni saavutetaan, kuin mitä te sallitte. Prinssin anteliaisuus ja jalomielisyys on kyllä kaunista; mutta elkää opettako tulevaa kuningastamme tuhlariksi, ja tuhlaamaan kansan rahoja ja omaisuutta, niinkuin sitä tomua, jota hän polkee jaloillaan. Varokaa, että hän ei mielly enemmän ritarilliseen loistoon ja komeuteen, kuin hiljaiseen voimaan ja tosisuuruuteen!"

"Siitä hänet Jumala varjelkoon!" huudahti drotsi Pietari, "mutta, jos suuren Waldemarin päivät vielä palajavat —"

"Hyvä, hyvä, minä tiedän mitä te tarkoitatte", — keskeytti vanhus hänet, "mutta, jos te tahdotte kasvattaa Waldemar Seierin prinssi Eerikistä, niin varokaa silloin että hänen kunniahimonsa ei muodostu turhaksi koreiluhaluksi, ja hänen oikeusintonsa ikäväksi itsepintaisuudeksi. Siitä pojasta voi vielä Jumalan avulla tulla jotakin. Miettikää tarkasti, drotsi Pietari, teidän edesvastauksenne on suuri. Voimakkaimmastakaan haukasta ei tule kotkaa. On vaarallista ruveta muodostelemaan Jumalan töitä, ja on hulluutta ruveta lisäämään kyynärääkään omaan tai toisten mittaan."

Tämän sanottuaan hän puristi voimakkaasti nuoren ystävänsä kättä ja jätti hänet. Senjälkeen drotsi huomasi hänen olevan tavallisella hyvällä tuulellaan, ja hänestä näytti, että vanhus ei halunnut puhella enempää tästä asiasta. Ritari Jonin varoituksista oli drotsi Pietari käynyt hyvin vakavaksi eikä hän voinut kieltää, että viisas vanha herra oli monessa kohdin oikeassa.

Myöskin oppinut mestari Martinus otti omalla tavallaan innokkaasti osaa prinssin kasvatukseen, mutta hän koetti turhaan tehdä hänestä filosoofia ja opettaa hänelle kuivia, loogillisia Modi significandiaan. Prinssi kunnioitti suuresti oppinutta kansleria, mutta hän ei ollut milloinkaan iloisempi kuin päästessään vapaaksi hänen latinastaan. Iloisen, vilkkaan kruununperillisen suurimpana huvituksena Skanderborgissa olivat ritarilliset leikit reippaitten aseenkantajien ja passaripoikien kanssa, joiden joukossa pieni, ystävällinen Åke Jonson oli hänen rakkain leikkitoverinsa. Kun prinssi Kristoffer häiritsi koirankujeillaan heidän leikkejään tai aikaansai riitaa passaripoikien kesken, oli pieni kuningas aina riidanratkaisija, ja leikkitoverit rakastivat häntä yhtäpaljon hänen ankaran puolueettomuutensa tähden, kuin riidanhaluinen veli häntä siitä soimasi. Kun päivän aseharjoitukset olivat ohitse, oli prinssi Eerikistä hauska päästä mellastelemaan Skanderborgin järvelle, jossa hänen taitava asemestarinsa drotsi Pietari myöskin opetti hänet keveästi ja varmasti ohjaamaan purjevenettä silloinkin kun järvi oli levottomimmillaan.

Drotsi Pietarin toimelias osanotto valtakunnanneuvoston asioiden käsittelyihin sekä hänen huolenpitonsa kruununperillisestä ei antaneet hänelle aikaa ajattelemaan itseään eikä salaisia sydänsurujaan. Mutta risteiltyään oppilaittensa kanssa myöhäiseen iltaan Skanderborgin sillalla, hän vaipui usein syviin mietteisiin, ohjatessaan purjeveneen naistuvan valoa kohden, joka korkeasta tornista vilkkui järvelle, niinkuin ennen Inge neidon kammiosta Flynderborgissa. Hän voi silloin istua kauan kuin uneksija ja tuiottaa tuohon etäiseen valoon, huomaamatta mitä hänen ympärillään tapahtui, siksi kunnes äkkinäinen voimakas tuulenpuuska tai veneen kallistuminen herättivät hänet ajatuksistaan. Välistä hän kavahti ylös levottomana moittien itseään haaveilemisestaan, kun uskalias Eerik prinssi oli uhkarohkeasti kääntänyt purjeet, ja prinssi Kristoffer torui kiivaasti veljeään siitä.

Kuningas huvittelihe enimmäkseen metsästyksellä, jota hän intohimoisesti rakasti, ja jonka vuoksi hän usein unohti tärkeimmät valtioasiat. Kamaripalvelija Raane oli yhä vielä hänen suosikkinsa. Viekas kamaripalvelija oli usein poissa salaisissa asioissa, mutta ne näkyivät olevan yhteydessä tavallisten rakkausjuonten ja muiden mitä ala-arvoisimpien seikkailujen kanssa, jotka taas usein olivat yhteydessä kuninkaan tiheiden metsästysretkien kanssa. Kuningatar ei halunnut tietää niistä mitään. Hän oli viimevuotisen Danehoven jälkeen Nyborgissa tullut omituisen hiljaiseksi ja vakavaksi. Hän kyllä vielä rakasti ympärillään kuninkaallista loistoa, esiintyen arvonsa mukaisesti hovijuhlissa, mutta hän ei enää ottanut osaa tanssiin, vaan vetäytyi yhä enemmän pois hovin huvituksista. Hän näytti viettävän kauniissa linnassa hiljaista maaelämää, käyttäen osan ajastaan hyväntekemiseen ympäristössä. Kuninkaan poissaollessa oli viisas kuningatar hänen paikallaan valtakunnan neuvostossa, ja kaikki ihmettelivät taitavuutta, millä hän näissä tilaisuuksissa osasi johtaa asioita, koettaen aina säilyttää kruunun arvokkaisuuden sekä puolustaen kaikkia toimenpiteitä, jotka voisivat keventää kansan taakkaa ja tukahuttaa vielä salaisesti kytevän kapinahengen. Drotsi Pietaria kohtaan hän osoitti luottamusta ja ystävyyttä, mutta pysyi häntä kohdellessaan ankarien hovisäädösten rajojen sisällä. Hän ei puhutellut drotsi Pietaria muuta kuin valtakunnanneuvostossa tai vanhan Jon ritarin läsnäollessa, silloin kun hänellä oli tärkeää sanottavaa prinssin kasvatuksen suhteen.

Huolimatta siitä, että drotsi Pietari ihaili viisasta ja kaunista kuningatarta nyt enemmän kuin milloinkaan ennen, tuntui hänestä kuitenkin aina niinkuin hän ei tohtisi hänen läsnäollessaan olla vapaa ja iloinen. Ihaillessaan ja kunnioittaessaan kuningatarta hänen sydämensä ei enää sykkinyt yhtä rajusti kuin hänen ritarinaan ja suosikkinaan kantaessaan hänen värejään. Nähdessään hänet purppuraviitassa, rubiininen diadeemi mustilla kiharoilla, oli hän drotsin mielestä kaunis ja majesteetillinen, mutta kookas, reipas Inge neito oli kaikessa yksinkertaisuudessaan paljoa rakkaampi hänen silmissään, ja ruusunpunainen hiusnauha tytön kellertävillä kiharoilla oli hänestä monta vertaa kauniimpi kuin kuningattaren diadeemi.

Vaikka Raane oli kuninkaan uskottu, niin hän osoitti kuitenkin suurta luottamusta drotsi Pietaria kohtaan, suoden hänelle monta kunnianosoitusta armostaan, etenkin senjälkeen kun drotsi tärkeän ja pontevan toimintansa kautta oli vanginnut herttuan ja saanut aikaan sovinnon tämän vaarallisen herran kanssa, joka siitä asti oli pysytellyt rauhallisesti Schleswigin linnassa. Ei lähetelty ainoatakaan tärkeää kuningaskirjettä ilman drotsin, sekä Jon Litlen ja kanslerin allekirjoitusta ja sinettiä. Drotsi oli saanut usein laatia yksin monta tärkeää kuninkaallista käskyä, ja hänet mainittiin oikeudella yhdeksi kuninkaan tärkeimpiä ja suosituimpia miehiä.

Kuningas oli usein lausunut haluavansa kerran vierailla drotsi Pietarin luona, tämän sukutilalla, Harrestrupin linnassa, jonka ympärillä oli erinomaiset petoeläimen-metsästysmaat, erittäinkin syksyllä. Tämä kuninkaallinen vierailu oli määrätty syyskuuksi, ja drotsi oli antanut tehdä mitä suurenmoisimmat valmistelut tilallaan kuninkaan ja hovin vastaanottoa varten. Tämä vierailu siirrettiin kuitenkin viikko viikolta muiden metsästysretkien ja huvien tähden. Lokakuu kului ja drotsi luuli kuninkaan unohtaneen sen tai siirtäneen sen seuraavaan syksyyn.

Oltiin jo marraskuun keskivaiheilla. Syksy ei näyttänyt tällä kertaa väistyvän talven tieltä, ja moniväriset syyslehdet eivät olleet vielä kokonaan pudonneet puista. Eräänä aamuna kamaripalvelija Raane toi drotsi Pietarille kuninkaalta sen hämmästyttävän tiedon, että kuningas aikoi seuraavana päivänä tulla hänen luokseen Harrestrupiin ja huvitella noin kahdeksan päivää hänen luonaan metsästämisellä. Ei ollut kovinkaan harvinaista, että kamaripalvelija Raane suullisesti ilmoitti tämänlaiset kuninkaan hetkelliset mielijohteet, erittäinkin kun metsästysretket ja jokapäiväiset huvit olivat kysymyksessä. Vaikka drotsi Pietarille oli vastenmielistä vastaanottaa ohjeet kamaripalvelijan kautta, joka senlisäksi tehtiin jotensakin käskevällä tavalla, niin hän mukautui kuitenkin siihen kohteliaasti, jättäen viipymättä Skanderborgin, varustaakseen kaikki linnassaan kuninkaan mielen mukaiseksi ja ollakseen itse vastaanottamassa häntä seuraavana päivänä niinkuin hovitavat ja ritarillinen kohteliaisuus vaativat. Hän sai mielihyväkseen sitä ennen tietää ritari Jonin seuraavan kuningasta ja ritari Thorstensonin jäävän Skanderborgiin kuningattaren ja nuorten prinssien henkivartiopäälliköksi.

Kiemurteleva ja huono tie Skanderborgista Harrestrupiin oli yli kymmenen peninkulman pituinen, ja hänen lähtiessään linnasta oli päivä jo pitkälle kulunut. Hän ratsasti yksinään ainoastaan aseenkantajansa Klaus Skirmenin seuraamana, joka vei mukanaan kaksi hevosta vaihtamista varten.

Drotsi ratsasti kovaa ja oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, että hänen aseenkantajansa sai monta kertaa alkaa ja keskeyttää puhuttelunsa, kun hän ei saanut herraansa ottamaan siihen vähintäkään osaa. Iltapäivällä he näkivät edessään hyvin korkean mäen, aivan Harrestrupin lähellä, joka länttä ja itää kohti voidaan nähdä neljän peninkulmaa etäisyyteen, ja on tunnettu siitä sinervästä usvasta, joka melkein aina liitelee sen yläpuolella, kohoten läheisestä suuresta suosta.

"Näetkö Daugbergin-harjun, Skirmen?" sanoi viimein drotsi Pietari viitaten harjuun, ja pysähtyi laskeutuen alas vaihtaakseen hevosta. — "Nämä kuusi peninkulmaa mentiin nopeasti. Me ehdimme mainiosti Harrestrupiin vielä ennen iltaa."

"Me tulemme kyllä ajoissa Harrestrupiin tällä kertaa!" sanoi Skirmen, hypätessään alas norlantilaisensa selästä ja antaessaan isännälleen toisen hevosen. — "Kunhan vain sieltä kunnialla palaisimme, herra!"

"Miten niin, Skirmen, sinä et tavallisesti arastele. Mikä sinua vaivaa, sinä olet niin omituisen näköinen."

"Ei minulla ole mitään hätää", vastasi Skirmen pidellessään herransa jalustinta, "kun ei vain tapahtuisi mitään teille, tai kuninkaalle itselleen! Uskokaa, jos tahdotte, mutta täällä eivät asiat ole oikealla tolalla. Kyllähän he olivat juoneet aikalailla, niin etteivät enää tunteneet kärpäsiä seinällä, mutta ei aina tarvitse ylenkatsoa humalaisen miehen puhetta. Lauletaanhan vanhoissa lauluissakin, että lintujen laulusta on oppimista kuin vain sen ymmärtää. Niin viisaita ei enää meidän aikana olla, mutta luulenpa kuitenkin ymmärtäneeni mitä kukko kiekui aamulla."

"Oletko sinä hullu, Skirmen! Minä en ymmärrä sanaakaan sinun puheistasi."

"Se ei totisesti ole minun syyni, ankara herra", vastasi Skirmen, noustessaan taas hevosen selkään, ja ratsasti herransa sivulle. "Kokonaiseen viiteen tuntiin te ette ole tahtonut vastata sanaakaan kaikkeen siihen mitä minä olen teille sanonut, te olette antanut minun puhua kuuroille korville. Uskokaa minua, tällä Harrestrupin matkalla on jokin salainen tarkoitus. Ettekö te nähnyt miten iloiseksi viekas kamaripalvelija tuli saadessaan teidät matkalle? Ettekö te huomannut miten innokkaasti hän toisti kuninkaan haluavan, että te olisitte kotona vastaanottamassa häntä huolehtivana talonisäntänä, ja että te ette missään tapauksessa saisi ratsastaa häntä vastaan huomenna?"

"Entä sitten, — sehän oli kuninkaan tavallinen oikku."

"Mutta eihän kukaan voi paremmin näyttää kuninkaalle tietä teidän linnaanne, kuin te itse, herra! Onhan hiukan omituista, että te saatte tanssia kamaripalvelijan pillin mukaan ja mennä edeltäpäin, te, joka olette sekä ritari, että drotsi."

"Skirmen, se on lapsellista turhamaisuutta! Tuokoon kuninkaan käskyn kuka tahansa, minun täytyy totella. Minusta siinä on yhtä vähän ihmeteltävää kuin sinun kaikissa muissa puheissasi harmaaveljeskunnan munkeista ja kanoista ja Riiben porvareista. Onhan aivan itsestään selvä että kuninkaan tullessa minun luokseni, minun on oltava edeltäpäin kotona voidakseni ottaa hänet arvoni mukaisesti vastaan. Seuraahan ritari Jon urhoollisine metsästäjineen häntä, ja onhan täällä maassa kaikki rauhallista ja turvallista."

"Mistä te sen tiedätte, herra! Ei kukaan tiedä missä Niilo Rauhaton oleskelee, ja Alfkreivi luovii alituiseen rannikoilla puhumattakaan Möllerupin marskista."

"Hän on ritari eikä mikään ryöväri, eikä Niilo Rauhaton ole mikään sotapäällikkö. Viisas ryöväri ei uskalla tulla liian lähelle kuningasta, eikä ainoakaan merirosvo uskalla rannikkovartijoidemme sisäpuolelle. Hyvä Skirmen, jos ritari Jon ja minä emme pelkää sissejä ja kapinoitsijoita, niin voit sinäkin olla aivan rauhallinen!"

"Mutta ettekö te ole kuullut Riiben monista harmaaveljeskunnan munkeista?"

"Taasko sinä tuot ne munkkisi esille? Onhan niitä paljon kaikkialla."

"Mutta ei heillä ole tapana ratsastaa ryhmissä öiseen aikaan; ja jos heillä on, niinkuin kerrotaan, miekka ja ritarin panssari harmaiden vaippojensa alla, niin eivät suinkaan nämä hyvät herrat ole kömpineet munkinkauhtanoihinsa vain Jumalan valtakunnan tähden."

"Kuka on kertonut sinulle nuo jutut?" kysyi drotsi tarkkaavaisena.

"Ne kolme Riiben miestä, jotka eilen välttämättä tahtoisivat puhutella kuningasta — ja joille kuningas kamaripalvelija Raanen kautta antoi vastauksen, ettei hänellä ole aikaa kuunnella heidän typeriä jaarituksiaan. Senvuoksi he olivat niin kovin vihoissaan. Kun minä tapasin heidät eilen illalla kapakassa, niin olivat he aivan humalassa. Mutta niin paljon minä kuitenkin sain selvää heidän puheestaan, että he eivät olleet vain kuvitelleet nähneensä kolme aurinkoa taivaalla" — —

"Loruja, Skirmen. Juopuneet ihmiset voivat nähdä taivaalla vaikka kuinka monta aurinkoa."

"Moni selväkin ihminen on ne nähnyt, herra! He sanovat niiden merkitsevän suurta onnettomuutta ja he olisivat voineet ilmaista kuninkaalle tärkeitä asioita. Mutta nyt hän sai syyttää itseään koska oli liian ylpeä puhumaan köyhien porvarien kanssa."

"Haa, se on sitä nykyaikaista uskollisuutta!" huudahti drotsi Pietari harmistuneena. "Kun mies on loukkaantunut, niin hän välittää viis' kuninkaasta ja isänmaasta! Luuletko sinä, Skirmen, sen puheen olleen muuta kuin taikauskoa ja kerskailua! Miksi sinä et puhunut minulle siitä ennemmin?"

"Herra, te olitte Jon ritarin ja prinssien kanssa kuningattaren luona. Tuommoisen hataran puheen tähden minä en myöskään tahtonut heti nostaa turhaa melua, erittäinkin koska Riiben porvarit näyttivät aikovan rauhassa asettua asumaan pariksi päiväksi majataloon. Aamulla aikaisin minä menin sinne tavatakseni heidät selvinä, mutta minulle sanottiin, että he olivat yöllä poistuneet, eikä kukaan tiennyt minne he olivat menneet. Aamulla minä en voinut teitä lähestyä kamariherran ja monien ylhäisten herrojen tähden. Ja senjälkeen kun nousitte ratsunne selkään te ette ole kuullut sanaakaan kaikesta mitä minä olen teille sanonut ennen kuin nyt, ei edes komeasta kaulanauhalla varustetusta kukosta."

"Siitä lorusta minä olen jo saanut tarpeeni. Mutta mitä yhteyttä sillä on tämän asian kanssa? Ja luuletko sinä minun ehtivän ajatella sinun kukkotaistelujasi?"

"Mutta olihan se sama kukko, jota te itse ihailitte niin suuresti Flynderborgissa?"

"Flynderborgissa?" toisti drotsi Pietari säpsähtäen, "kuka puhuu Flynderborgista? Skanderborgissahan se ihmekukko oli nähtävänä, joka voitti kaikki muut?"

"Niin kyllä, herra, mutta se oli tuotu Flynderborgista; se oli se samainen jota te ihailitte, ja josta te piditte kauniita puheita Inge neidolle, kun hän taputteli sitä rantakunnaalla puistossa. Minä seisoin vieressä enkä tohtinut teitä keskeyttää. Te puhuitte juuri Hamletin petoksesta, poltetuista puukorkeista sekä jarrusta ja oljenkorresta, ja Inge neito väitti että hänen herättäjälintunsa olisi ollut parempi varoitusmerkki petosta ja hengenvaaraa vastaan."

"Onko se lintu todella nyt Skanderborgissa?"

"Aivan varmasti se on sama lintu, sen huomion minä tein tänä aamuna. Muistattehan te sen själlantilaisen lintukauppiaan, joka toissa iltana tunkeutui teidän luoksenne linnaan ja itsepintaisesti tahtoi saada teidät kanojaan katsomaan? Te lukitsitte oven hänen nenänsä edessä ja luulitte miestä hulluksi, minäkin uskoin miehen olevan mielipuolen kun hän juoksi pois ja päästi parhaimman kukkonsa irti linnanpihalle. Vasta aamusella minä huomasin, että lintu olikin vanha tuttava. Haukkapojat olivat vanginneet sen punaisen helminauhan tähden, joka sillä oli kaulassa. Minä otin helmet ja minä uskon varmasti tuntevani sen; kyllä tekin sen tunnette, herra!" Tämän sanottuaan hän otti esille ruusunpunaisen, kirjaillun helminauhan, johon oli kaiverrettu pieniä valkoisia kukkasia.

Hehkuvin poskin drotsi Pietari tunsi Inge neidon hiusnauhan. "Anna tänne!" sanoi hän nopeasti, "se on minun!" Hän painoi sen salaa huulilleen ja säilytti sen povelleen ja kannustettuaan sitten hevostaan hän ratsasti edelleen mitä omituisimman mielentilan vallassa. Hän tunsi itsensä ylenmäärin onnelliseksi ja kuitenkin samalla omituisen tuskalliseksi ja levottomaksi. Pian kuitenkin katosi se iloinen toivo, jonka tämän nauhan omistaminen oli herättänyt hänen sydämessään. Tämä salaperäinen varoitus ja kehoitus valppauteen, joka liittyi tähän rakkaaseen muistoon, alkoi tuntua hänestä siksi merkilliseltä, että se melkein kielsi hänen ajattelemasta itseään ja rakkauttaan. Hänestä tuntui, että se mitä tuo isänmaallismielinen tyttö tahtoi sanoa hänelle salaisella viittauksellaan, koski ainoastaan kruunua ja kuningashuonetta. Hän pysäytti äkkiä hevosensa jääden miettimään ratsastaisiko takaisin Skanderborgiin saattaakseen itse seuraavana päivänä kuninkaan tänne, tai saadakseen hänen jättämään tämän käynnin. Mutta oli niin mahdotonta ja melkein naurettavaa ajatella kuninkaan ja koko hovin tähän suostuvan, että hänen itsekin täytyi hymyillä.

Skirmen oli sillävälin saavuttanut herransa. "Hyvä on", sanoi drotsi, "se kukko saattaa olla oikeassa; me saamme olla valppaita. Mutta ei ole minkäänlaista järkevää syytä pelätä täällä vaaran uhkaavan. Kuningas matkustaa suuri seurue mukanaan, minä ratsastan kuitenkin aamulla häntä vastaan ja saatan hänet metsän läpi väkeni kanssa. Harrestrupissa hän on paremmassa turvassa kuin itse Skanderbogissa."

"Sen minäkin uskon", vastasi Skirmen. "Eihän täällä voi muutakaan tehdä, mutta siitä minä olen varma, että madot matavat sammalessa."

He ratsastivat nyt ääneti ja miettiväisinä edelleen. Alkoi jo hämärtää, kun he olivat ratsastaneet Daugbergin kirkon ohitse ja ratsastivat kylän pohjoispuolitse pitkänomaisen laakson poikki, joka kiemurteli korkeiden kukkuloiden välitse, mihin suuret kalkkikivimurrokset olivat synnyttäneet kaivoksia. Näillä kukkuloilla, kaivosten yläpuolella, viheriöitsi tummanvihreä, äsken kohonnut talvioras kiviröykkiöiden ja puoleksi kaatuneiden puuryhmien välillä. Tämän maalauksellisesti kauniin seudun näky herätti drotsi Pietarin mieleen ihania lapsuuden muistoja ja hajoitti hänen levottomat ajatuksensa.

"Täällä minä usein lapsena leikin ryöväriä", sanoi hän. "Mutta silloin minä en ajatellut että kerran saisin kulkea täällä näin vakavissa ajatuksissa."

"Katsokaa herra!" sanoi Skirmen ratsastaen aivan herransa viereen. — "Ettekö te näe jotakin välkkyvän ja liikkuvan tuolla suuressa, pimeässä kaivoksessa."

"Uneksitko sinä ryöväreistä"? kysyi drotsi. "Minä en näe mitään."

"Nyt en minäkään näe mitään", vastasi Skirmen, — "mutta kaivos on seitsemänkymmenen kyynärän syvyinen; ja se voi hyvin helposti piiloittaa kokonaisen joukkion".

"Paikka on erityisesti sopiva sellaisille roistoille", sanoi drotsi, "mutta näihin asti on tämä seutu ollut turvallinen. Näin lähelle Harrestrupia eivät ryövärit uskalla tulla. Tykon, minun reippaan linnanvoutini kanssa ei ole leikkiminen. Näitkö vanhan hirsipuun Daugberg harjulla? Siellä se oli vakavana varoituksena rosvoille ja ryöväreille. Metsä on sopivampi paikka, mutta sitä vartioi vanha Henner."

"Henner Friser?" huudahti Skirmen kiivaasti ja säpsähti. "Onko hän täällä?"

"No niin, se on totta, sitä ei sinun olisi tarvinnut tietää, Skirmen, mutta osaathan vaieta! Muistathan sinä että hän kaatoi kuninkaallisen aseenkantajan itsepuolustukseksi. Päästäkseen pois ikävyyksistä hän pakeni yhteen minun metsämajoistani."

"Mihin herra? Siihenkö, joka on Finnerupin lähellä?"

"No niin, koska sinä jo sen tiedät — siellä hän asuu Mutta vaikenethan sinä siitä!"

"Sehän on selvää, herra!" vastasi Skirmen sydämenpohjasta iloiten. "Kyllä minä varon saattamasta rohkeata vanhusta ja pientä suloista Åsea onnettomuuteen. Mutta eiköhän olisi parasta, että he näiksi päiviksi poistuisivat metsätalosta? Kuningas metsästäjineen voivat helposti osua sinne. Ja jos kirottu vainuskelija Raane tulee mukaan" — —

"Sinä olet oikeassa, Skirmen!" vastasi drotsi. "Sinä olet huolehtivaisempi minua. Sinä saat huomen-aamulla aikaisin ratsastaa heitä varoittamaan."

"Kiitos, herra, kiitos!" sanoi Skirmen hypähtäen iloisena satulassaan.

He ratsastivat nyt pieneen istutettuun pyökki- ja poppelilehtoon. Oli alkanut pimetä, mutta vielä kuitenkin voi eroittaa solakat, valkoiset poppelirungot.

"Tuskin tunnen enää pientä vesakkoani", sanoi drotsi. "Kas kuinka komeiksi poppelini ovat kasvaneet!"

"Olkoon Henner kuinka valpas vartia tahansa, täällä on kuitenkin sala-ampujia!" sanoi Skirmen. — "Minä kuulin teräsjousen helähdyksen, — ettekö te kuule rasahtelemista tuolla vesakossa?"

"Loruja, Skirmen! Minun poppelini vain suhisevat minulle: tervetuloa!" vastasi drotsi. — "Ehkä siellä vesakossa rapisee pelästynyt villivuohi. Niiden köllyköitten sietäisi oikeastaan pysyä poissa täältä!" lisäsi hän. — "Mutta aita ei taida olla oikein kunnossa."

He olivat pian poissa lepikosta ja ratsastivat syvän laakson läpi. Viimeiset, heikot päivänsäteet valaisivat vielä vuorenharjanteen tapaisen kukkulan, joka kohosi mahtavana laaksosta. Siellä oli Harrostrupin linna heidän silmiensä edessä lakealla, melkein ympyrän muotoisella paikalla vuoren harjalla. Linna oli pieni, mutta niin hyvin varustettu luonnon puolesta, ettei se tarvinnut minkäänlaisia tehtyjä vallihautoja. Sen korkeat, lujat muurit, ja äkkijyrkät vuorenseinämät näyttivät olevan varustetut rohkeintakin hyökkäystä vastaan. Koko linnan muodosti yksi ainoa pyöreä torni, joka oli rakennettu vyörykivistä ja poltetuista muurikivistä. Laaksosta johti tornilinnaan vain yksi jyrkkä ja kapea tie. Väsyneet hevoset nousivat vaivaloisesti tietä pitkin, joka aina vain kapenemistaan kapeni, tullen yhä jyrkemmäksi. Drotsi Pietari ja hänen aseenkantajansa laskeutuivat lopulta alas hevostensa selästä ja taluttivat ne vaarallisimman paikan ohi, kapean vipusillan yli, jonka molemmin puolin ammoittivat syvät kuilut. Niinkuin aina rauhan-aikoina oli vipusilta alaslaskettu. Vihdoinkin seisoivat matkustajat linnanportilla. Se oli lukittu. Korkealla, drotsi Pietarin pään yläpuolella, liehui muurilta suuri, ritarillinen lippu, johon linnanherran vaakuna oli kirjailtu: keltaisella pohjalla kolme punaista yhtäsuuntaista parrua.

"Skirmen, onhan torvi mukanasi!" sanoi drotsi — "no, puhallappas sitten iloinen kappale, niin he kuulevat meidän olevan täällä!"

Skirmenin olkapäältä riippui hihnasta kullattu käyräsarvi. Hän asetti sen suulleen ja puhalsi alun eräästä iloisesta laulusta Jon ritarista, joka vei morsiamen kömpelöltä kilpailijaltaan. Tähän merkinantoon vastasi tornista reipas, nuorekas miehenääni, joka lauloi tuon alotetun tutun laulun loppusäkeet:

"Te kypärän kultaisen otatte, Mua seuraten, herra Jon!"

"Tekö siellä olette itse, ankara herra!" kysyi senjälkeen ääni tornista.

"Aivan niin, aukaise vain, Tyko!" sanoi drotsi. Heti senjälkeen avattiin suuri, raudoitettu portti, ja nuori, reipas linnanvouti ja joukko linnanmiehiä, jotka myöskin olivat nuorta reipasta väkeä, ja samoin kuin linnanvouti asetettuina pyöreillä teräskypäreillä ja kiiltävillä keihäillä, vastaanottivat drotsi Pietarin sydämellisellä ilolla. Joukko tallipoikia ja soihdunkantajia tunkeutui myös esille katsomaan ja tervehtimään herraansa.

Drotsi Pietari puristi uskollisen linnanvoutinsa kättä taputti muutamia linnanmiehiä olkapäälle ja nyökäytti ystävällisesti heille kaikille. "Onko teillä nyt kaikki järjestyksessä?" kysyi hän. — "Huomenna kuningas tulee tänne!"

"Tulkoon vaikka keisari!" vastasi linnanvouti. — "Ei teidän tarvitse hävetä. Jo kaksi kuukautta on Dortella ollut pöydät katettuina. Koko linna on yhtä puhtaaksi kiilloitettu kuin meidän kilpemme. Ruokasäiliöt ovat täynnä ruokatavaraa, ja kellarit hyvää olutta ja makeaa viiniä. Jääköön kuningas tänne vaikka koko talveksi, siltä ei hänen tarvitse huuliaan imeksiä."

"Entä metsästyshevoset? Koirat? Haukat?" kysyi drotsi.

"Ne ovat hyvässä kunnossa ja oivallisesti harjoitettuja. Te saatte niistä kunniaa, herra!"

"Vielä yksi asia, Tyko! Onko ympäristöllä kaikki turvallista. Eikö poppelilehdossa ole nähty salametsästäjiä ja irtolaisia, tai epäilyttäviä henkilöitä Daugbergin kalkkikaivoksissa?"

"Mitä te sillä tarkoitatte? Miten te olette tullut sitä ajatelleeksi? Kerjäläisiä ja kulkureita poikkeaa tänne joskus, me annamme niille Jumalan nimeen leipää ja yösijan, eivätkä he koske ainoaankaan eläimeen metsässä eikä höyheneenkään kanatarhassa. Jos seutu olisi epävarmaa, niin kyllä me sen tietäisimme. Niin lähelle Harrestrupin linnaa ei yksikään varas tai rosvo uskalla niinkauan kuin teidän lippunne liehuu portin yläpuolella. Oletteko huomannut jotakin, herra?"

"En minä, ne olivat Skirmenin päähänpistoja tänne tullessamme."

"Mitä, Klaus Skirmen!" sanoi iloinen linnanvouti — "milloinka sinä olet ruvennut näkemään näkyjä akkojen tapaan?"

"Uskotteko minun huostaani kymmenkunnan miestä, herra!" sanoi Skirmen reippaasti ja varmasti drotsille, "ehkä minä voin vielä ennen teidän maatapanoanne näyttää teidän luotettavalle linnanvoudillenne etten minä ole nähnyt näkyjä akkojen tapaan".

"Hyvä on, jos haluat lähteä hiukan katsastamaan ympärillesi, niin mielelläni sen sallin! Ota kymmenen miestä mukaasi! Mutta elä taita niskojasi kaivoksessa! Ennen keskiyötä palaat tänne takaisin! Kuu nousee myöhään, onko sinulla tulisoihdut?"

"Niitä ei tarvita!" sanoi Skirmen: "mitä pimeämpi, sitä parempi. Pojat, hoitakaa hyvästi norlantilaistani! Minä en huoli ketään teistä mukaani — mutta sinut reipas Jon, ja sinut, Sören pihavahti, ja sinut —" Hän valitsi nyt itse kymmenen reippainta miestä linnamiehistöstä ja kiiruhti ulos portista heidän kanssaan, tallirenkien taluttaessa hevoset talliin. Drotsi Pietari astui linnanvoudin kanssa pihan yli ja nousi kivirappusia ylös asuinhuoneisiin.