KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Noin pyssynkantaman päässä pienestä metsätorpasta, muutaman tiheän orapihlaja-pensaan takana seisoi kaksi satuloitua hevosta. Niitä piteli kiinni kaksi komeasti puettua poikaa, jotka istuivat pienten metsästyshevosten selässä, ja kummallakin oli haukka käsivarrellaan. Mutta kymmenen askeleen päässä metsätorpasta seisoivat kuningas ja kamaripalvelija Raane kuiskaten salaperäisesti tiheän leppäpensaikon takana, joka melkein peitti heidät.

"Se oli vanhus, joka ratsasti pois!" kuiskasi Raane. "Sepä vasta onnen sattuma. Ja kuulitteko herra? Yhdeksän lyöntiä ovelle avaa sen!"

"Hm! Olinhan minä jo luopunut koko aikeesta", mutisi kuningas levottomana. "Olisi ollut parempi, että sinä olisit pitänyt huolen tiestä!"

"Totta puhuen, herra kuningas, minulla oli parempi tieto tiestä kuin mitä olin näyttävinäni. Minä tahdoin kuitenkin vastoin teidän tahtoanne hämmästyttää teitä ja pitää lupaukseni. Nyt te olette itse nähnyt hänen olevan täällä, ja että drotsi Hessel on piiloittanut tytön teiltä. Tämä on hänen metsätorppansa. Täällä hän on nyt viime vuodesta asti piiloittanut ja säilyttänyt sekä tytön että vanhan kuninkaanmurhaajan."

"Hiljaa!" kuiskasi kuningas, "elä lausu kirottua sanaa! Hän ei ole ehtinyt vielä etäälle ja kuka tietää vaikka täällä olisi kavaltajia? Sinä teit varomattomasti, Raane, johtaessasi minut harhaan metsässä tähän aikaan tällaisten kujeilujen tähden. Miten helposti sinä olisit voinut saattaa minut tuon saatanan kynsiin! Tahtoisin kyllä tytön käsiini, mutta en tahtoisi uskaltaa paljoakaan sen leikin vuoksi. Minä en voi unhottaa tuon kirotun Niilo Rauhattoman ja hirveän Lave Rimordsonin eilisiä puheita. Nyt ne riippuvat siellä ylhäällä hirsipuussa; kyllä ne irvistävät ilkeästi kuutamossa, kun me ajamme sieltä ohitse. Kuule, sanoppas minulle Raane!" jatkoi hän hetkisen mietittyään — "minä en ole ollut pitkiin aikoihin kirkossa, enkä ole juuri selvillä pyhistä, — milloinkahan meillä on pyhän Cecilian päivä?"

"Sitä minä en tiedä, herra!" vastasi Raane. — "Minä en taida siinä suhteessa olla teitä parempi, mutta kyllä siihen on vielä pitkältä."

"Ennen sitä päivää minä en saisi tietää hänen salaisuuttaan, sanoi hävytön saatana. Nyt ei ole sovelias aika kulkea seikkailuilla ja tyttöjahdeilla. Yö on käsissä, eikä minulla ole ketään muuta luonani kuin sinä. — Et suinkaan sinä petä herraasi ja kuningastasi, Raane! Et suinkaan sinä ole niin jumalaton, että johdatat minut ansaan?"

"Herra varjelkoon, teidän armonne! Mitenkä te sellaisia ajattelette?" änkytti Raane pelästyneenä.

He olivat astuneet lähemmäksi taloa. Heikko valojuova peitetyn ruudun halkeamasta valaisi Raanen kasvot. Kuningas katseli viekasta kamaripalvelijaa levottoman tutkivin katsein ja piteli koko ajan kättään miekankahvalla, "Minä olen monet kerrat luottanut sinuun", jatkoi hän, "ja meillä on ollut monta hauskaa seikkailua yhdessä, mutta keneenkä ihmeessä minä voin luottaa kun itse drotsi Hessel on petturi, ollen liitossa kuninkaanmurhaajien kanssa, eikä itse vanhaan Jon ritariinkaan voi luottaa?"

"Minä luotan heihin vain puoleksi, herra kuningas!" sanoi Raane hätäisesti, "mutta onhan mahdollista, että minä erehdyn. Te voitte olla levollinen niin kauan kun minä olen teidän luonanne. Jos minä huomaan vähänkin epäilyttävää, niin minä varoitan teitä. Jos minä olisin tahtonut pettää teidät, herra, niin minä olisin varonut kertomasta teille mitä minä viimein näin ja kuulin Möllerupissa."

"Mutta laskithan sinäkin kätesi kirjalle, Raane. Sinäkin vannoit kuninkaasi perikadon, sen minkä sinä lisäsit, sitä ei kukaan kuullut."

"Minä olisin teille huono urkkija, herra kuningas, jos vihollinen ei uskoisi minua yhtähyvin kuin teitä. Mutta elkää nyt enää ajatelko niitä asioita, armollinen herra, täällä te olette turvassa. Minä luulin tällä hauskalla yllätyksellä ansainneeni teiltä tänä iltana kiitoksen ja sen sijaan saan moitteita, ja te alatte epäröidä, ja hyvä tilaisuus voi livahtaa käsistänne. Nyt istuu ihana Åse yksinään ikävissään. Ehkä hän jo riisuu yltään ja uneksii makeasti teistä kun te tulette."

"Elä puhu hänen uneksimisistaan, Raane, hänen unensa ovat hirvittäviä. Hänen unensa olivat Hegnesgavelissa tehdä minut hulluksi. Mutta suloinen hän on, se on totta, ja pieni viisas paholainen lisäksi. Sanotaan hänen todellakin osaavan ennustaa tulevaisia, ja melkein minä itsekin sen uskon. Jos se on totta, niin olisi hyvä saada tietää yhtä ja toista hänen kauttaan. Kuulitko sinä mitä se talonpoika puheli kolmesta auringosta?"

"Se oli joutavaa puhetta ja taikauskoa, herra kuningas, enkä minä ymmärtänyt puoliakaan siitä. Mutta hänen puheensa Leppäsuon haltijattaresta minä kyllä ymmärsin. Päivänselvään tarkoitti hänen kuvauksensa meidän pientä Åseamme. Ehkä hän on kylläkin kekseliäs käyttämään hyväkseen talonpoikien taikauskoa tehdessään itsensä hyvin tietäväiseksi, harjoittaen siten salakauppaa taikatempuillaan. Kas vain, herra kuningas, jos tekin olette tullut taikauskoiseksi ja tahdotte antaa povata itsellenne, niin teillä on tässä paras tilaisuus saada tiedonhalunne täytetyksi. Ei ole kymmentäkään askelta haltijattaren luokse, ja niin somasta pikku suusta te ette voi kuulla muuta kuin hyvää. Se voi ainakin olla kohteliaana tekosyynä odottamattomalle käynnillenne, ja siitä voi seikkailunne tulla vieläkin hauskemmaksi."

"No hyvä, minä käyn hänen luonaan, Raane! Mutta pidä vaari siitä, ettei kukaan meitä häiritse! Sinä pysyt läheisyydessä ja tulet heti kun minä kutsun!"

"Voitte olla aivan rauhallinen, herra kuningas!"

Nyt lähestyi kookas metsämies varovaisesti ja levottomana pienen metsätorpan ovea. Hän kurkisti ensin sisään sarviruudun läpi, mutta vaate riippui sen edessä, niin että hän eroitti vain lampunvalon ja epämääräisen naisolennon, joka näkyi lepäävän penkillä. Hän seisoi ovella, kohotti kätensä, mutta veti sen jälleen pois. Viimein hän kuitenkin näytti tekevän päätöksensä ja löi miekallaan yhdeksän hiljaista lyöntiä ovelle. Hän kuuli keveitä, mutta hitaita liikkeitä tuvasta. Telkeet sisältä työnnettiin syrjään ja kaikki oli taas hiljaista sisällä. Hän viipyi vielä muutaman silmänräpäyksen, ja näytti epäröivän avaisiko oven. Lopulta hän kuitenkin avasi sen hiljaa puoleksi ja kurkisti sisään. Lamppu paloi himmeästi, ja penkillä pöydän vieressä makasi pieni, viehättävä Åse sulavassa asennossa ja näytti nukkuvan. Ensin hän veti oven kiinni jälkeensä ja löi telkeet eteen; sitten hän läheni nukkuvaa tyttöä ja katseli häntä räpyttävillä silmillään. Hän ei ollut milloinkaan mielestään nähnyt viehättävämpää naista. Hänen pieni päähineensä oli pöydällä käsinkirjoitetun, hurskaan iltarukouskirjan vieressä, joka oli kirjoitettu gootilaisilla kirjaimilla ja friisiläisellä murteella. Tyttösen mustat kiharat olivat auenneet palmikoistaan ja valuivat vapaina ruskettuneelle, neitseelliselle kaulalle ja hartioille. Hän ripusti puunaulakkoon seinälle pitkän miekkansa, ettei tyttö pelästyisi sitä.

"Åse, pikku Åse, heräjä!" kuiskasi hän — "Sinun täytyy antaa yösija hyvälle ystävälle tänä yönä."

Nukkuva tyttö nousi hitaasti; mutta hänen silmänsä olivat kiinni.

"Elä nyt taas ala kulkea unissasi, pikku Åse!" jatkoi hän. "Siitä leikistä minä sain viimein kyllikseni. Avaa vain kauniit silmäsi ja katso minuun, etkö sinä tunne minua?"

Tyttö avasi silmänsä, mutta ei kiinnittänyt katsettaan häneen, ne tuijottivat elottomina ja jäykkinä eteensä. Pienet, somat kasvot olivat kuolonkalpeat, ja niillä oli unessakävijän ja itsetiedottoman ennustajan juhlallinen ja peloittava ilme.

"Hyvä on!" sanoi kuningas väistyen kauhistuneena taapäin. "Jos sinä olet noita ja ennustaja, niin minä en tahdo olla missään tekemisessä sinun kanssasi ihmisten tavalla, ja sinä tulet poltettavaksi kun joudut kerran pappien käsiin. Mutta ei, siihen sinä olet liian kaunis!" lisäsi hän rauhallisemmin ja tarkasteli häntä terävästi. "Haa, onko tämä totta eikä vain petollista teeskentelyä", jatkoi hän jännityksellä. "Jos sinä voit tuijottaa helvetin syvyyksiin, niin sano minulle mitä Daugbergin harjulla teloitettu ryöväri siellä nyt tekee? Mitä sanottavaa hänellä oli kuningas Kristofferin pojalle ennen kahdeksan päivän kulumista?"

"Teloitettu ryöväri", alkoi Åse hiljaa soinnuttomalla äänellä puhua, asentoa ja ilmettä muuttamatta, "hän seisoo mustassa luolassa ja kutsuu kuningas Eerik Kristofferipoikaa".

Kuningas säpsähti; hän tarkasti taas tyttöä epäluuloisesti silmiään räpytellen, sitten hän vilkaisi levottomasti ympäri tupaa. "Jos sinä pilkkaat minua niin saat maksaa sen hengelläsi, teeskentelijä!" mutisi hän käsi tikarinkahvalla. Hän peräytyi askeleen ovea kohti. "Ketä muita sinä näet siinä luolassa?" kysyi hän hillityllä äänellä eikä näyttänyt enää epäilevän tytön todellakin olevan omituisessa unitilassa, jossa hän voi nähdä salatut asiat, ja ehkä näyttää hänelle sen tulevaisuuden, jota hän kammosi.

Tyttö näkyi epäröivän antaa vastausta, ja hänelle tuntui olevan tuskallinen ponnistus nähdä sitä minkä hän kuitenkin näki aivan toisilla aistimilla kuin liikkumattomilla, jäykästi tuijottavilla silmillään. "Minä näen luolassa ryöväreitä, — murhaajia, — naistenhäväisijöitä!" — sanoi hän lopulta samalla kuiskaavalla, soinnuttomalla äänellä. "Heidän joukossaan on kuninkaita, ruhtinaita ja — piispoja. Ja katsokaa! Tuolla istuu veljenmurhaaja luurankovaltaistuimella — istuimena kiemurtelevia käärmeitä — hän valmistaa sijaa viereensä veljensäpojalle — kuuletko" —

"Nainen! Saatana! Mitä perkeleen unia sinä näet!" huudahti kuningas hirvittävän tuskan valtaamana — "vastaa minulle! Onko minulle vielä pelastusta? Pitkältäkö minulla vielä on armon aikaa?"

"Kysy miekalta, joka helisee seinällä!" vastasi unissakävijätär kovemmalla äänellä, viitaten kuninkaan miekkaan, kääntämättä silmiään sitä kohti — "kun se putoaa on hetkesi lyönyt!"

Suonenvetoisella liikkeellä kuningas haparoi levottomana miekkaansa. Mutta ohut puunaula, joka sitä kannatti, taittui — ja miekka putosi kilahtaen kivilattialle.

"Se on kuningasmiekka eikä mikään pyövelimiekka", sanoi kuningas ylpeästi ja kiivaasti nostaessaan nopeasti ylös miekkansa, ja miekka kädessään hän näytti saavansa voimia voittamaan oman pelkonsa. — "Kun pyövelinmiekka kilahtaa seinällä, silloin se janoaa verta, sen minäkin tiedän", mutisi hän. "Mutta tämä juokoon minun vihollisteni verta! Haa, sano minulle, sinä hirveä nainen!" jatkoi hän taas katsellen tuskaisena ympärilleen. — "Missä ovat ne kirotut petturit, jotka minua väijyvät? Ovatko ne täällä lähellä? Onko niitä monta?"

"Jos tahdot tietää heidän lukunsa niin laske vyösi!" vastasi Åse. "Varo harmaaviittamunkkien vaippoja, ne peittävät mahtavia sankareita. He ratsastavat paljastetuin miekoin metsän halki. — Katsokaa sokeaa, kaljupäistä munkkia! — hän nauraa ja terottaa kynsiään miekkaansa."

"Haa, Palle, Palle! sinäkö siellä olet?" mutisi kuningas, tuijottaen hurjasti eteensä, niinkuin hänkin näkisi nuo hirvittävät unennäöt. — "Näetkö vielä muutakin?"

"Minä näen rautamiehen tulta säihkyvin silmin kannustavan mustaa hevostaan", vastasi Åse heikommalla äänellä ja näytti niin väsyneeltä, että oli vähällä kaatua maahan, "hänen suuri miekkansa on paljastettu — ja nyt hän tahtoo kostaa vaimonsa kunnian!"

Kuningas tuijotti vielä hurjasti eteensä. "Saatana! Perkele!" huusi hän nyt raivostuneena — "jos sinä olet liitossa minun verivihollisteni kanssa, niin sinä myös olet ensimäinen jonka minun miekkani musertaa!" Hän hyökkäsi hurjalla raivolla tyttöä kohti, aikoen tarttua häneen, mutta sai vain hänen kaulaliinansa vasempaan käteensä; hänen kohotettu miekkansa kilahti orresta riippuvaan lamppuun, ja lamppu putosi sammuneena lattialle. Hän kuuli samassa huudahduksen ja ikäänkuin suuren kirstunkannen tai puuluukun kumahduksen. Tyttö oli äkkiä kadonnut. Kuningas hosui hurjasti ympärilleen, hapuillen pilkkosenpimeässä. Sanomaton kauhu valtasi hänet; hän koetti huutaa, mutta ei voinut. Hän etsi ovea, mutta ei löytänyt sitä. Hän syöksyi kuin raivoava puuseinää vastaan, ja tuntui siltä kuin seinä olisi antanut myöten ja talo luhistunut kokoon hänen ylitsensä. Kylmä ilma virtasi häntä vastaan, hän kompastui ja luuli syöksyneensä kauheaan murhaajaluolaan. Hänen aistimensa lamaantuivat, ja hän näki edessään kaikki ne kauhunkuvat, joita hän eniten pelkäsi. Hänestä tuntui kuin olisi Ingeborg rouva kulkenut hänen ohitsensa tikari kohotetussa kädessä, nyökäyttäen hänelle laihtuneilla pääkallomaisilla kasvoillaan; hän näki hänen mielipuolen isänsä hurjasti nauraen tanssivan ohitsensa saalistaan hapuillen, ja pelottava Stig Andersen seisoi uhkaavana hänen edessään minne hän vain katsoi, sama peloittava kostonilme katseessaan kuin kirotessaan hänet Viborgin käräjillä. Kuolemantuskan kylmä hiki valui hänen otsaltaan, hänestä tuntui niinkuin maa huojuisi hänen jalkojensa alla. Hän horjui kuin mielipuoli eteenpäin, kunnes hän lopulta kompastui kiveen ja repi kasvonsa verille orjantappurapensaaseen, huomaten nyt vasta olevansa keskellä tiheää metsikköä. Heikko tähden kajastus valaisi pensaikon, ja hän katseli epätoivoisena ympärilleen. Ei näkynyt minkäänlaista rakennusta, ja tytön näkeminen metsätorpassa tuntui hänestä kamalalta unelta.

Nyt vasta hän sai äänensä valtoihinsa. "Olenko minä tullut hulluksi, tai olenko noiduttu!" huudahti hän. "Raane, Raane, missä sinä olet!" Hän kuuli rapinaa pensaikosta, ja Raane seisoi pelästyneenä hänen vieressään.

"Jumalan tähden, herra, tekö siellä olette?" änkytti kamaripalvelija ihmeissään, "mitenkä te olette tullut tänne? Ja minne talo on joutunut? Minusta te huusitte tuolta pensaikosta, ja minä juoksin ääntä kohti — mutta sitten taas oli kaikki hiljaista. Minä eksyin tuolla kirotussa leppäsuossa, ja minun oli mahdoton enää löytää taloa."

"Nämät ovat pirullisia noidankujeita!" sanoi kuningas, "jos et sinäkin olisi nähnyt sekä tyttöä, että taloa, niin minä voisin vannoa uneksineeni tai olleeni hullu. Missä ovat hevoset?"

"Tässä lähellä, herra, minä kuulen niiden kuopivan ja päristelevän."

"Eteenpäin!" huusi kuningas — "pois tästä kirotusta paikasta! — Minä olen tullut noidutuksi tai mielipuoleksi. — Minusta ei tule ikinä ihmistä, jos en heti pääse pois täältä!"

"Tuonko minä hevoset, herra?"

"Ei, elä jätä minua! Seuraa minua niiden luo, — ojenna minulle kätesi, Raane!" Hän tarttui suonenvetoisesti kamaripalvelijan käteen. "Olethan sinä ainakin uskollinen minulle, Raane! Ethän sinä ole liitossa minun murhaajieni kanssa? — ethän sinä väijy katalasti herrasi ja kuninkaasi henkeä?"

"Mitenkä te voitte semmoisia puhua, herra kuningas! Minä olen kärsinyt kuolemantuskia teidän tähtenne. — Te taidatte olla oikeassa. Tämä ei ollut luonnollista asioiden menoa. Ei talo voi sillä tavalla noin äkkiä vajota maahan. Miten ihmeessä te jouduitte tuonne pensaikkoon?"

"Minä en tiedä, Raane! Missä ovat hevoset?"

"Me olemme kohta niiden luona, herra! Seuratkaa vain minua, elkää peljätkö. Kyllä me jostakin löydämme tien tästä noidutusta metsästä. Hoi, pojat! tuokaa hevoset."

Nyt tuli pieni Åke Jonson toverinsa kanssa hevosia taluttaen. "Ei suinkaan mitään onnettomuutta ole tapahtunut?" kysyi Åke. "Minä luulin kuulleeni kuninkaan huutavan?"

"Hän oli eksynyt metsään", vastasi Raane. — "Tässä on teidän hevosenne, herra kuningas! Antakaa minun auttaa teidät ylös ja taluttaa hevoset tiheän pensaikon läpi, kunnes me löydämme tien tai polun!"

Kuningas nousi ääneti hevosensa selkään ja antoi Raanen taluttaa sen tiheiden pensasten läpi. Sitä kesti kauan, eivätkä he löytäneet ei polkua eikä tietä. Heidän jälestään taluttivat pienet pojat hevosiaan. Toinen heistä itki: "me emme pääse ikinä metsästä!" — sanoi hän nyyhkyttäen.

"Ole hiljaa, Pentti!" vastasi Åke, "elä anna kuninkaan huomata pelkoasi!"

"Eikö tästä milloinkaan tule loppua?" huudahti nyt kuningas kärsimättömästi. "Raane, minne sinä kuletat minua. Tämähän pahenee mitä pitemmälle joudumme! Missä me olemme?"

"Kohta metsä loppuu, herra!" vastasi Raane, "minä näen jo aukean paikan! Mutta minä en mistään hinnasta osaa sanoa missä me olemme. — Mutta nyt näkyy jo valoa, — siellä on kokonainen kylä. Se on varmaankin Finnerup. Harrestrupiin me emme ehdi tänä iltana kuitenkaan, ja te olette väsynyt, herra kuningas! — Menkäämme Finnerupiin lepäämään ainakin siksi kunnes kuu nousee! Olkaa rauhassa herra! Finnerupissa asuu rehellistä väkeä, siellä ei teille tapahdu mitään pahaa."

"Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä, menkäämme sinne!" sanoi kuningas levottomana, "kun vain pääsemme katon alle ja pois tästä helvetin metsästä!"

Hetken kuluttua he olivat joutuneet aukealle paikalle ja tielle, joka johti suoraan pieneen maalaiskylään. He nousivat kaikki hevosten selkään. Kuningas tunsi sydämensä keveämmäksi nähdessään valot ikkunoissa ja tietäessään olevansa ihmisten ilmoilla taas. He eivät olleet kaukana kylästä, mutta oli myöhäistä, ja nyt sammutettiin toinen valo toisen jälkeen.

"Taitaa olla maatapanon aika", sanoi Raane, "ja meidän on vaikea saada yösijaa, ellemme ilmoita ketä olemme. Mutta jos tyydytte siihen mikä on tarjona, herra, niin Finnerupin latoon me kyllä aina pääsemme. He ovat velvoitettuja antamaan siellä yösijaa matkustavaisille, ja väki kuuluu olevan kunnollista; siellä teidän ei tarvitse ilmaista itseänne."

"Se olisikin varminta!" sanoi kuningas. — "Mutta eikö siellä ole vaarallisia matkustajia, jotka voisivat tuntea meidät!"

"Minä menen ensin sisään tarkastamaan paikkaa, Herra! Kas, tuossa lato onkin. Se on avoin, ja suuri lyhty palaa siellä vielä. Joutukaamme herra, ennenkuin sekin sammutetaan!"

He kannustivat nyt hevosiaan ja ratsastivat täyttä nelistä olkikattoista latoa kohti, joka sijaitsi aivan syrjässä kylän laidassa pienen, kurjan talonpoikaistöllin vieressä, jossa kapakoitsija asui, mutta jonka luona kävi vain talonpoikia ja köyhää kansaa. Pieni, likainen kapakka oli pimeä ja lukittu. Avoimen ladonoven vieressä he näkivät vain muutamia tallirenkiä, jotka taluttivat hevosia ulos ladosta.

"Odottakaa, herra, minä tulen pian takaisin!" sanoi Raane ja ratsasti edeltäpäin latoon, jota hän tarkasti tutki ja puheli pari sanaa tallirengeille. Hän palasi heti takaisin.

"Tallissa ei ole ainoatakaan elävää olentoa ja siellä on ihanan puhtaita olkia makuupakoiksi", sanoi hän hätäisesti. — "Miehet eivät tunteneet meitä. Seuratkaa vain minua, teidän armonne!"

Raane ratsasti edeltä, ja kuningas seurasi häntä sisään pitkään, hämärään latoon, jota sarvilyhty aivan heikosti valaisi. Kun kuningas ratsasti tallirenkien ohitse, heitti hän heihin terävän, tutkivan katseen. He kohottivat välinpitämättömästi pukinnahkalakkejaan eivätkä näyttäneet tuntevan häntä.