NELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.

Keskellä linnanpihaa oli pieni, pimeä torni, jonka alinta osaa, syvine kivikellarineen, käytettiin vankilana. Yhteen näistä maanalaisista kivikomeroista oli ritari Lave suljettu. Hän liikkui tuskallisen varovasti, peläten kuulevansa rautakahleittensa kolinaa. Jokaista voimakkaampaa ääntä hän säpsähti, ja aina vähän päästä hän katsahti vahvasti teljetylle rautaovelle; mutta sitä ei avattu. Pieni rautaristikko, joka oli ylhäällä melkein katonrajassa, oli linnanpihan puolella. Vanhan vankitukin ja muutaman irtonaisen kiven avulla, joihin ennen pahantekijät oli kahlehdittu kiinni, onnistui hänen suurilla ponnistuksilla kiivetä ristikon alapuolella olevaan muurinsyvennykseen Sinne hän kömpi ja voi sieltä nähdä kaikki, jotka kulkivat ylös tai alas linnanportaita. Hän näki nyt Jon ritarin astuvan ohitse drotsi Pietarin kanssa; mutta hän pelkäsi kohdata vanhan sukulaisensa katsetta, ja suuttumus tukahutti hänen äänensä aikoessaan huutaa drotsi Pietaria nimeltä ja rukoilla häneltä pelastusta. Hän vaikeroi hiljaa ja väänteli käsiään. Viimeinkin hän näkyi saavan rohkeutta nähdessään useita herttuan miehiä kulkevan ohitse. Hän veti esille kirjeen, joka oli piilotettu hänen hiaansa. Joka kerran kuullessaan ääniä vankilaovensa takaa, piilotti hän sen hätäisesti, ja joka kerran kuin joku herttuan väestä astui ohitse, otti hän sen taas esille. Nuori kuningas näyttäytyi hetkeksi parvekkeella ja tervehti linnanpihalle kokoontuneita uteliaita ihmisiä, jotka riemuitsivat ja heiluttivat hattujaan hänet nähdessään. Tämä näky liikutti vangittua ritaria, hän piilotti taas kirjeen ja vaipui syviin ajatuksiin. Illalla valaisi kuu hänen komeronsa, mutta vielä hän istui epäröiden kirje kädessään. Viimeinkin hän näki herttuan hyvin miettivän näköisenä astuvan alas linnanportaita, mennäkseen siihen linnan siipirakennukseen, joka oli hänelle osoitettu. Hänen edellään kulki kuninkaallinen kamaripalvelija soihtua kantaen. Kuusi hänen ritariaan seurasi häntä vähän taempana. Hän kulki aivan vankilanikkunan ohitse. Toivon kipinä antoi hätääntyneelle vangille rohkeutta. Hän rykäsi. Herttua tuli tarkkaavaiseksi ja katsahti ylös ristikkoikkunaan. "Te pudotitte hansikkanne, herttua Waldemar!" kuiskasi vangittu ritari ja heitti samassa kokoon käärityn kirjeen ulos ristikosta. Herttua antoi hansikkansa pudota sen päälle ja otti äkkiä sen ylös hansikkansa mukana. "Tuolla istuu varmaankin joku norjalaisista kavaltajista hirsipuuta odotellen!" sanoi hän, vilkaisten suuttuneena ristikkoon. Sitten hän poistui nopeasti, katsomatta enää vankilaan, josta hänen jälkeensä kaikui syvä, valittava huokaus.

Skirmen, joka herransa käskystä vartioi jokaista herttuan askelta, seisoi tällä hetkellä yhdessä tornin nurkkauksessa, jonne syvä varjo lankesi. Heti herttuan mentyä, astui uskollinen aseenkantaja piilostaan ja astui tornin ohi kiirehtiäkseen isäntänsä luo kanslerin huoneisiin.

"Armiaan Jumalan nimessä, kuule minua, nuori mies!" kuiskasi vangittu ritari. "Olethan sinä drotsi Hesselin aseenkantaja?"

"Mitä te tahdotte?" kysyi Skirmen pysähtyen.

"Sano herrallesi", änkytti vanki, "että se mies, joka kerran pelasti drotsi Pietari Hesselin elämän ja vapauden, tahtoisi sielunsa rauhan tähden silmänräpäyksen ajan puhutella häntä! Sano, että minä voin ilmoittaa hänelle jotakin hyvin tärkeää — mutta kiirehdi"!

"Sen asian minä toimitan!" vastasi Skirmen ja kiiruhti pois.

Vanki kömpi alas vaarallisesta paikastaan ristikon alta. Hän kuunteli jännityksellä jokaista ääntä; mutta kesti kauan ennenkuin hän kuuli minkäänlaista liikettä käytävästä. Viimeinkin hän kuuli vanginvartijan avaimien kalisevan. Telkeet lyötiin ovelta; se avattiin ja lukittiin taas. Drotsi Pietari seisoi hänen luonaan vankilassa. Kuunvalo lankesi ristikon kautta vangin kalpeille kasvoille, hän jäi istumaan kumaraan asentoonsa luomatta katsettaan tulijaan. Drotsi jäi hetkeksi äänetönnä seisomaan ovelle ja katseli häntä. Litle-suvun jalot pääpiirteet noissa heikoissa, villiintyneissä kasvoissa muistuttivat hänelle tuskallisesti sekä Inge neitoa että urheata Jon-ritaria. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. "Onneton!" sanoi hän. "Mitä minä voin tehdä rauhanne hyväksi, ja mitä teillä on minulle uskottavaa?"

"Sanokaa minulle totuus, Pietari Hessel!" sanoi vanki väräjävin äänin, mutta sillä isällisellä äänellä, joka muistutti drotsille heidän suhdettaan hänen lapsuudessaan. "Oletteko sinä ja Jon serkku minun tuomareitani?"

"Emme ole, Jumalan kiitos! Meidän suhteemme teihin on vapauttanut meidät tuomitsemasta teidän asiaanne."

"Hyvä! Silloin voin toivoa vielä armahdusta. Sinulta ja Jon ritarilta minä voin odottaa vain sitä, jota te kutsutte oikeudeksi, mutta Jumala meitä kaikkia auttakoon, jos meitä oikeuden mukaan kohdeltaisiin — —"

"Ritari Lave", keskeytti drotsi Pietari hänet, — "uskotteko te todellakin, ettei voimakas, ehkä liiankin voimakas ääni puhu teidän puolestanne sekä minun että teidän vanhan sukulaisenne sydämessä?"

"Minä uskon sinua ja annan sinulle siitä todisteen. Koska sinä et tahdo tuomita minua, niin minä uskallan uskoa sinulle asiani ja sanoa mikä sydäntäni painostaa." Näin sanoessaan vanki nousi ja katseli drotsia tutkivasti. — "Onnettomuus on nyt opettanut minulle sen, minkä sinä ennen turhaan koetit saada minua uskomaan", jatkoi hän entiseen tuttavalliseen tapaansa. "Nyt minä huomaan ettei kapina ja salavehkeily laillista hallitusta vastaan tuota onnea eikä siunausta, vaikka se tapahtuisi puhtaimmasta isänmaanrakkaudesta. Maalain mukaan minut tuomitaan, mutta kuninkaalla on armahtamisoikeus. Minä jätän elämäni ja kohtaloni nuoren kuninkaan käsiin! Minä en ole mitenkään osallinen hänen isänsä murhaan, ja hän voi armahtaa minua. Minä olen nähnyt hänet tänään. Jos minä olisin nähnyt hänet sellaisena ennen, niin en minä nyt istuisi täällä. Nyt minä ymmärrän, ettei edes voimakas Stig-marski voinut katsoa lapsikuningasta silmiin ja kieltää häneltä kuninkaannimeä. Sinä olit hänen asemestarinsa ja opettajansa, Pietari Hessel, enkä minä ihmettele, että sinä odotat suurinta hänestä. Jos hän lahjoittaa minulle henkeni, niin minä tahdon vannoa hänelle uskollisuusvalan. Minä tahdon ilmoittaa hänelle tärkeitä asioita — minä tahdon tunnustaa syntini kanslerille ja sovittaa rikokseni valtiovankilassa — sano se hänelle!"

"Suuri Jumala!" huudahti drotsi Pietari sydämestään iloiten ja tarttui lämmöllä vangin tutisevaan käteen. "Rohkenenko uskoa mitä kuulen! Siis on armelias Jumala kuullut minun rukoukseni ja taivuttanut teidän sydämenne! Te tahdotte olla meidän nuorelle kuninkaallemme uskollinen. Te tahdotte tunnustaa kaikki, ja vannoa hänelle uskollisuutta. — Te tahdotte hyvittää kaiken entisen, — ja hän tahtoo — hänen täytyy armahtaa teidät. — Mutta se ei ole hänen yksin päätettävissään", lisäsi drotsi miettiväisenä — "ilman herttuan ja kuningattaren hyvää muistia hän ei voi armahtaa teitä".

Ritari Laven kalpeat posket sävähtivät hehkuvan punaisiksi. Hän oli vaiti hetken ja näytti miettivän. "Herttua ei voi tuomita minua", kuiskasi hän senjälkeen tuttavallisesti ja hymyili viekkaasti, — "siitä minä olen huolehtinut. Kuninkaan opettajana ja neuvonantajana sinä voit yhdellä sanalla määrätä hänen tahtonsa. Ystävällinen sana kuningattarelle ei taitaisi kaikua kuuroille korville. Oli aika, jolloin drotsi Pietari Hessel voi saada ihmeitä aikaan ihanan Agnes kuningattaren kautta — —"

Drotsi Pietarin kasvot synkistyivät. Ritari Laven kasvojenilme ei miellyttänyt häntä. Tuo mielenmuutoksen tuottama ilo katosi äkkiä, kun hän samassa muisti Skirmenin äsken tekemän havainnon. "Ihmisenä minä kuitenkin voinen puhua sielläkin missä minun drotsina tulisi vaieta", sanoi hän ankaran vakavasti, "mutta sen minä rohkenen ainoastaan silloin, jos varmasti tiedän teidän puhuvan totta, ja että te ette täälläkin puno juonia kuninkaan ja isänmaan vahingoksi".

"Mitä, alatteko te epäillä? Drotsi Pietari!" vastasi ritari Lave pelästyneenä ja koettaen peittää suuttumustaan. "Olenhan minä kääntynyt teidän valtiouskoonne. Tahtoisitteko nähdä minun ulvovan tuhassa ja tomussa ennenkuin uskotte sen? Tehkää minun puolestanne minkä voitte, Pietari Hessel! Saatte nähdä, että minä en ole kiittämätön!" jatkoi hän levottomammalla ja sydämellisemmällä äänellä. "Sinun isäsi oli minun ystäväni, enkä minä ole unohtanut minä lupasin hänelle hänen kuolinhetkellään: Jos sinä nyt pelastat minun henkeni, niinkuin minä kerran pelastin sinun, niin ei minun isänkäteni enää kauvemmin tahdo eroittaa sitä minkä voimakkaampi käsi on yhteenliittänyt — —"

Drotsi oli tullut hyvin liikutetuksi; mutta samassa hän huomasi viekkaan hymyn ritari Laven levottomilla kasvoilla, ja suuttumuksella hän tunsi miten vähällä hän oli ollut antaa pettää itsensä. "Minä en edes siitä hinnasta myö uskollisuuttani, ritari Lave!" huudahti hän kiivaasti, tuntien itsetuntonsa loukatuksi. "Ennenkuin minä ylenkatsomatta itseäni, puhun ja lupaan teidän puolestanne, täytyy minun tietää, voimmeko me luottaa teihin. Mitä teillä on tekemistä herttuan kanssa? Mitä seisoi niissä kirjeissä, jotka te annoitte herttuan äsken nostaa hänen hansikkansa kera!"

Ritari Lave lyyhähti kauhistuneena istualleen ja valahti kuolonkalpeaksi. "Kirjeet! — Mitkä kirjeet?" sopersi hän. "Haa, oletteko te kaikkitietävä! Ne sisälsivät — ne sisälsivät — elävän Jumalan nimessä, ne eivät sisältäneet muuta kuin sen mikä on totta, — että minä olin varomaton narri tuodessani kirjeet maihin, joista voi koitua ikävyyksiä herttualle, ellen minä selittäisi hänelle niiden yhtenäisyyttä. Minä voin vakuuttaa hänen vihollisensa kirjoittaneen ne siinä tarkoituksessa, että annettaisiin ne ryöstää ja asetettaisiin hänet epäluulonalaiseksi salaisesta liittoutumisesta lainsuojattomien kanssa — —"

"Onneton!" — keskeytti drotsi Pietari hänet. "Te seisotte jo pohjattoman syvyyden partaalla, jonka yläpuolelta kaksi terävää miekkaa ovat valmiit musertamaan teidät ja kuitenkin te valehtelette. Minä en voi, enkä uskalla nyt mennä takuuseen teidän puolestanne. Te olette vielä vaarallinen mies Tanskalle ja kuningashuoneelle, ja minä olisin maankavaltaja, jos tahtoisin todistaa toisin pelastaakseni teidät. Mutta teidän sielunne rauhasta minä tahdon huolehtia. Jos te tahdotte vilpittömästi tunnustaa kanslerille teidän syntinne, jos vielä tahdotte ajatella iankaikkista parastanne, niin ehkä kansleri voi puhua puolestanne armahtavalle Jumalalle ja kuninkaalle. Tunnin kuluessa hän on teidän luonanne!"

"Oi niin, sallikaa kanslerin tulla valmistamaan minua kuolemaan!" valitteli ritari Lave ja pyyhki tuskanhien otsaltaan, "minä tahdon antautua Jumalan huomaan. Ihmisiltä minä en kuitenkaan voi odottaa armahdusta. Oi, jos minun Ingeni näkisi miten kovasydäminen te olette, drotsi Pietari, niin hän ei ikinä rakastaisi miestä, joka voi olla niin julma hänen onnettomalle isälleen."

"Kaikkivaltias Jumala on minun todistajani!" huudahti drotsi Pietari ja painoi kätensä rintaansa vasten mitä syvimmän tuskan valtaamana. "Viiltää syvästi sydäntäni, etten minä voi paremmin luottaa teihin. Herttuan te tahdotte voittaa petollisilla todisteilla ja minun petollisilla toiveilla. Ei, ritari Lave Litle! Siten te ette pelastu. Vain totuus voi pelastaa teidät ja isänmaan, ja meidät kaikki. Jumala suokoon teidän horjuvalle mielellenne lujuutta ja voimia tahtomaan totisesti ja vakavasti sen, mitä te nyt sanotte vain teeskennellen pelastuaksenne inhimillisestä tuomioistuimesta!"

Tämän sanottuaan hän poistui vankilanovelle, joka avattiin hänen lyötyään kolme kertaa sille miekkansa kahvalla. Ritari Lave vaipui vaikeroiden kivilattialle, ja drotsi Pietari kuuli ulkopuolelle tuskallisimman kuolemanpelon pakoittavan hänet nyt vilpittömään rukoukseen.

Puoli tuntia sen jälkeen kun drotsi Pietari oli lähtenyt vankilasta, astui kansleri Martinus dominikaanipuvussaan, rukouskirja ja lyhty kädessä linnanpihan yli tornille. Hänet päästettiin heti vangin luo, joka oli niin mielenliikutuksen ja sisäisten taistelujen kiihoittama, että filosoofisen kanslerin oli mahdoton saada minkäänlaista yhtenäisyyttä ja selvää hänen tunnustuksistaan ja vastakkaisista lausunnoistaan.

"Tekö minua valmistatte kuolemaan?" huudahti vanki hypähtäen tuijottavin katsein häntä kohti. — "Hyvä on, sitten onkin jo kiire! Teilauspyörät ovat jo valmiina odottamassa. — — Drotsi Pietari ei tahdo rukoilla minun puolestani, — ja minun lapseni, minun lapsiparkani — hän kuolee häpeästä isänsä tähden. Mutta minulle se on oikein!" jatkoi hän kuiskaten. — "Minä nyökäytin — katso, näin minä nyökäytin niiden kataloiden neuvostossa. Se nyökäytys maksoi minulle minun autuuteni, ja kuningas Eerik Kristofferinpojalle hengen. — Enkö minä ollut niiden kahdentoista mukana Finnerupin ladossa? — Ei, ei, se oli unta —" huudahti hän kiihkeästi "sinä yönä minä vartioin vain herrani linnaa, — hänen vertansa ei ole minun käsilläni, — se veri ei tule minun pääni päälle, — mutta minä kuulin vaikeroimishuudot hänen kirstustaan, — ne kuuluivat haudasta — ei, helvetistä ne kaikuivat — minä muistan sen kyllä. Ihmiset eivät ole tuominneet minua lainsuojattomaksi, — mutta rauhani, ikuisen rauhani minä kadotin sinä hetkenä. Minä olen onneton mies!" huokasi hän ja vaikeni hetkeksi. — "Haa, mutta onnettomuus ei muserra minua", jatkoi hän ylpeästi. "Minä olen jaloa sukuperää — minä en kuole maankavaltajana, ei, vaan isänmaanystävänä, itsevaltiaan vihollisena! Mitä sinä tahdot minusta, pappi! Sinä et ole minun oikea rippi-isäni — sinä et ole rohkea tuomiorovasti, joka uskaltaa uhmailla sekä kuninkaita että keisareita. Minä tunnen sinut kyllä, sinä olet Antvorskovin kirjatoukka, oppinut kansleri — itsevaltiaan ystävä, ja sinä tahtoisit kaikki vapautta rakastavat tanskalaiset lainsuojattomiksi ja kahleisiin. Tuletko sinä tänne tänä iltana kuulemaan minun synnintunnustustani tuomitaksesi minut huomenna teloitettavaksi? Ei, ei, siitä ei tule mitään, korkeasti oppinut herrani! Viisaan valtiomiehen täytyy osata vaieta ja kuolla kuin koiran ilman synninpäästöä ja katumista."

Näin hän jatkoi sekavaa puhettaan, väliin soimaten itseään suurista rikoksistaan, väliin taas kerskaten ylhäisestä sukuperästään ja valtioviisaudestaan. Viimeinkin hän selvisi ja purskahti itkuun.

Oppinut mestari Martinus oli pari kertaa turhaan keskeyttänyt hänen sekavan puheensa koettaen osoittaa hänelle mitä Logican pykälää vastaan hän oli rikkonut; nyt voitti innokas sielunpaimen filosofin, ja hän käytti hyväkseen tätä hetkeä esittääkseen kaikki ne kohdat pyhästä raamatusta, joiden hän luuli voivan taivuttaa kadotetun syntisen kääntymykseen. Ajatellessaan hänen kuuluneen kuninkaanmurhaajien liittoon, tuli hän ankaraksi, ja kiivastuen hän lausui lain ankarat uhkaukset majesteettirikoksen tekijöille ja murhaajille.

"Ei, ei!" huudahti ritari Lave. "Kuninkaanmurhaaja minä en ole, mutta kirottu minä olen, jos ei Jumala ja pyhä kirkko voi minua armahtaa. Kuulkaa, kuulkaa minun rippi-isäni!" Nyt hän heittäytyi lattialle kanslerin jalkojen juureen ja tunnusti joka askeleen, jonka oli ottanut, ja miten hänet oli kiedottu salaliittoon, kuitenkaan ottamatta mitenkään osaa liittoutuneiden veriseen kostotyöhön. "Drotsi Pietari oli kuitenkin oikeassa!" sanoi hän lopulta. "Vain totuus voi pelastaa minut ja meidät kaikki. Tänäkin hetkenä minä tahdoin pettää hänet. Hän ei voi luottaa minuun, eikä hän voi pyytää armahdusta minulle. Tapahtukoon minulle oikeus! Täällä minut on tuomittava, — mutta pelastakaa, pelastakaa minun sieluni ijäisestä kuolemasta!"

"Teidän syntinne ovat suuret", sanoi kansleri liikutettuna — "mutta ne ihmiset, jotka ovat väärinkäyttäneet teidän heikkouttanne, ovat suurempia syyllisiä kuin te". Ja nyt hän puhui lohduttavia evankeliumin sanoja katuvalle, antaen hänelle pyhän kirkon nimessä synninpäästön, jos hän pysyisi lujasti katumuksessaan ja uskollisena kääntymyksessään niinkuin oli luvannut. "Minä toivon teidän maallisien tuomarienne myöskin olevan lempeämpiä kuultuaan tämän teidän tunnustuksenne", lisäsi hän. "Sitä minkä te olette minulle uskonut, ei saa kukaan tietää ennenkuin te itse sen sallitte; mutta suokaa minun ilmoittaa se kuningattarelle ja meidän nuorelle kuninkaallemme, ja minä lupaan teille, että Jumalan avulla suodaan teille aikaa kääntymiseen kunnollisessa valtiovankilassa."

"Sanokaa heille kaikki!" huudahti ritari Lave syleillen hänen polviaan tutisevin käsivarsin. "Minun salakammiossani Flynderborgissa on seinässä salainen kaappi — siellä — siellä ovat minun suuren syntini todisteet. Antakaa koko maailman tietää syntini, mutta elkää vain antako minun kuolla synneissäni! Suokaa minun säilyttää elämäni, — tämän kurjan elämäni, ja minä piiloudun häpeässäni pimeimpään vankilaan. Sanokaa heille kaikki!" jatkoi hän mitä suurimmassa tuskassa. "Sanokaa heille myöskin, että täällä syttyy huomenna kapina, jos he eivät ole ehtineet sitä ehkäistä! — Lainsuojattomat ovat täällä, — he aikovat herttuan avulla anastaa kuninkaan haltuunsa. Minä olen itse antanut siitä kirjeen herttualle — —"

"Armias taivas!" huudahti kansleri peloissaan ja riistäytyi irti hänestä. Hän koputti voimakkaasti vankilan ovelle. Se avattiin. Vanki koetti paeta poiskiirehtivän kanslerin kanssa, mutta voimakkaan vanginvartijan sysäyksestä hän kaatui tiedotonna kivilattialle.