KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Samaan aikaan, iltahämärässä, seisoi Klaus Skirmen aseenkantajahattu kädessään Henner Friserin ja Åsen edessä pienessä yksinäisessä metsätorpassa, lähellä Finnerupea. Voimakas sankarivartaloinen vanhus oli sota-asussa; hänen yllään oli friisiläinen sotisopa, nahkainen panssari, ja hylkeennahkalakki harvoilla hiuksilla, ja hän nojasi pitkään keihääseen. Pienellä, somalla Åsella näytti olevan paljon rauhallisemmat ajatukset mielessä; hänellä oli yllään sama tummansininen puku, sama poimuteltu hame ja heleän — sininen esiliina, jossa Skirmen oli nähnyt hänet silloin kun hän oli mukana pelastamassa Åsea Hegnesgavelista. Hän piteli tuttavallisesti Skirmeniä kädestä ja katseli ihastuneena häneen suurilla, vilkkailla silmillään, tämän ujona odottaessa vanhan Hennerin ratkaisevaa sanaa.

"Kiitos varoituksestasi, reipas poikani!" sanoi Henner ja Pudisti voimakkaasti aseenkantajan kättä. "Oh hyvä, että sinä tulit niin aikaseen, että voit auttaa meidän pieniä varustustöitämme. Tulkoot nyt takaa-ajajamme minä hetkenä tahtovat. Ei kukaan näe meitä kauemmin kuin itse haluamme. — Jos on totta mitä puhut, — ja minä en pidä sinua minään lavertelijana — niin sinä olet nopsa poika. Niiden ryövärien kanssa ei ollut leikkimistä. Jos sinä jatkat tähän tapaan, ja herrasi hyvällä omallatunnolla voi antaa sinulle ritarilyönnin, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan, että minun pieni Åseni rakastaa sinua ja sinä häntä. Kun me ensikerran tapaamme voimme puhua lähemmin asiasta!"

Skirmen ja Åse lensivät onnellisina toistensa syliin ja syleilivät sitten ilonsa innossa vanhusta.

"Hiljaa, hiljaa, lapset! Jumala ja pyhä Kristian teitä siunatkoot!" jatkoi voimakas vanhus liikutettuna — "mutta nyt ei ole aikaa ajatella rakastelemista ja lempimistä. Nyt sinun täytyy lähteä, Skirmen! Ja vie suoraa päätä herrallesi tiedot siitä mitä me tiedämme!"

"Hänellä on siitä jo vähän vihiä", sanoi Skirmen. "Hän tietää mitä Riiben porvarit sanoivat kapakassa. Mutta ei hän kuitenkaan usko sen paljoakaan merkitsevän."

"Sano hänelle terveisiä minulta", sanoi vanhus, "että niillä varmasti ei ole vähempää merkistä kuin mitä kansa sanoo niiden kolmen auringon merkitsevän, jotka me näimme taivaalla pyhän Nemesiuksen päivänä. Se oli päivänä ennen pyhäin miesten päivää. Oppineet papit puhuvat paljon eräästä pakanallisesta koston noitahengestä, jolla on ollut melkein sama nimi kuin sillä hyvällä pyhimyksellä, jota me sinä päivänä palvelemme. Meidän herramme tuntee sen noidan, enkä minä ymmärrä näitä auringon ja kuun merkkejä. Mutta yhden minä tiedän: kun vihaiset ritarit kömpivät munkinkauhtanoihin, niin eivät he silloin ainakaan aio pyhiinvaellusmatkalle. Käske herrasi ensiksi ja etupäässä varomaan Finnerupin latoa! Ja nyt matkaan! Suutele häntä Åse, ja anna hänen sitten mennä! Sinun norlantilaisesi on innokkaampi kuninkaan palvelija kuin sinä, Skirmen! Kuuletko miten kärsimättömästi se kutsuu?"

"Hyvästi, isä Henner, hyvästi, rakas Åseni!" sanoi Skirmen nyt kiireisesti: "Olkaa vain varovaisia! Åse, jos sinä olet haltijatar, niin ole yhtä nopea katoamaan kuin hän! Katoa Jumalan nimessä heti kun aavistat pahaa!"

"Ole varuillasi, nuori herra ritarini, minä olen todellakin haltijatar!" sanoi Åse leikillisesti ja syleili häntä: "etkö näe minun sinistä hamettani ja ruskeaa kaksiosaista hattuani? — Kas niin, katso minua vain silmiin, elä selkään, — siellä minulla on reikiä kuin seulassa. Nyt pois, matkaan poika! — Ratsasta kuninkaasi ja herrasi luo, muuten et ansaitse ritarinkannuksiasi, enkä minä halua enää kuulla sinusta."

Skirmen syleili häntä nopeasti ja kiiruhti ulos, Åsen ja vanhuksen saattamana. Vähän senjälkeen kuului keveää nelistämistä metsästä, ja Henner Friser palasi tupaan tyttärentyttärensä kanssa. He olivat molemmat vaiti. Vanhus löi telkeet oven eteen, heitti keihäänsä nurkkaan, ja istuutui vakaviin ajatuksiin vaipuneena nojatuolin kaislaistuimelle. Tuvassa oli aivan pimeä. Åse otti esille käsityönsä ja istuutui ompelemaan luukun lähelle.

"Sytytä lamppu, Åse!" keskeytti vanhus viimein vaitiolon, nousten levottomana paikaltaan. "On vielä liian aikaista mennä levolle tuonne komeroon, ja sinä tiedät, että minä en siedä istua pimeässä."

"Mutta eiköhän se olisi viisainta tänä iltana, rakas isoisä?" vastasi Åse. "Lamppu kuultaa läpi, vaikka minä ripustaisin esiliinanikin luukun eteen. Jos me haluamme pysyä salassa, niin eiköhän olisi paras" — —

"Minä en ole mikään akka!" sanoi Henner. "Minä en kömmi piiloon ihmispelosta, enkä minä rupea paholaisen kiusattavaksi pimeässä. Eläviä minä en pelkää, kun vain nuo kirotut kuolleet antaisivat minulle rauhan!"

"Ajatteletko sinä taas kuolleita, rakas isoisä!" sanoi Åse hiljaa huoaten, ja sytytti lampun, jonka hän asetti leveästä hirrestä riippuvaan rautakoukkuun ripustettuaan ensin ohuen, heleänsinisen liinaesiliinan metsään viettävän luukun sarviruudun eteen. "Rakas isoisä, eiväthän kuolleet meitä vainoa, vaan elävät meitä takaa-ajavat!" jatkoi hän, ja istui käsitöineen penkille hänen tuolinsa vastapäätä. "Se mikä sinut väliin tekee niin levottomaksi öisin, on vain myrsky, joka riuhtoo kuivia oksia puista, ja villit yölinnut, jotka huutaen lentävät metsän yli."

"Se tulee aina tänne Gottorpista!" mutisi vanhus, joka taas oli istuutunut nojatuoliin, "siellä hän makaa suossa, sydän seivästettynä, tuo kirottu kuningas, joka heitätti veljensä Slieeniin, hän täällä öisin hurjana ratsastelee metsien halki. Minä olen kauan pitänyt sitä valheena ja taikauskona, mutta nyt minä uskon sen, kun sen itse olen nähnyt."

"Jumala meitä auttakoon! Oletko sinä sen itse nähnyt isoisä! Milloinka sinä sen näit?"

"Yöllä Pyhän Nemesiuksen päivän jälkeen, silloin kun me olimme nähneet sen ihmeellisen näyn taivaalla, — toissa yönä oli siitä kulunut kolme viikkoa. Oli sunnuntai, ja me olimme olleet kirkossa. — Sinä muistat kyllä miten myrsky ulvoi. Sinä nukuit lopulta tuonne komeroon, mutta tuolta kirotulta suhinalta ja kohinalta minä en voinut ummistaa silmiäni. Minä nousin viimein ylös ja katsoin luukusta metsään, ja se mitä siellä näin ei ollut valhetta. Metsän läpi ratsasti kuutamossa pikimusta herra; hän ratsasti hurjaa nelistä sysimustalla oriilla. Orit hirnui ja korskui niin kuin se olisi ollut noiduttu, ja säkenet singahtelivat sen jälissä. Se mies, joka ratsasti jälestä, oli kuin raudasta valettu, taisikin olla itse paholainen, ja kolme suurta koiraa juoksi perästä; ne loistivat kuunvalossa; mutta että ne olisivat olleet tulisia niinkuin sanotaan, sitä en minä voi vannoa. Minä olin saanut kylliksi näkemistäni; ja nyt ei kenenkään tarvitse koettaa uskotella minulle, että kuningas Aabelin metsästys on vain puhetta ja taikauskoa."

"Minä näin varmasti ne samat metsästäjät maanantai-iltana", vastasi Åse, "mutta voit olla varma siitä, isoisä, että ne olivat eläviä ihmisiä. Metsävoudin Marja oli myöskin nähnyt heidät, ja hän arveli niiden olleen Möllerupin peloittavan Stigmarskin ja väkevän Mads Jyden, joka aina seuraa häntä. Se oli vähän sitä ennen, kun me kuulimme puhuttavan niistä monista harmaaveljesmunkeista Riibessä ja kummittelemisesta Finnerupin ladossa, ja uskoithan sinä itsekin heidän olevan kavaltajia, jotka väijyvät kuningasta."

"Sinä voit olla oikeassa, lapsi!" sanoi Henner rauhallisempana ja nyökäytti miettiväisesti harmaata päätään. "Minä olen vanha höperö, kun uskottelen itselleni sellaista hullutusta. Vaikka se olisikin ollut kirottu kuningas Aabel itse", jatkoi hän ja nousi — "niin tulkoon vain, jos tahtoo! En minä ole ennenkään pelännyt katsoa sitä miestä silmiin. Minulla on jälellä vanha teräsjouseni, ja minun hyvä friisiläinen keihääni suojelee minut vielä kaikilta roistoilta, olkoot ne sitten eläviä tai kuolleita!" Hän jäi seisomaan keskilattialle, käsivarret ristissä yli rinnan ja vaipui syviin mietteisiin. "Olisiko se todellakin ollut Stig Andersen?" huudahti hän nyt äkkiä. "Olisiko hänelläkin oma osansa ladon kummitusjutuissa? Hm, hm, se oli siis vaarallisempaa kuin uskoinkaan, nyt ei ole aikaa kömpiä komeroon oman nahkansa pelastamiseksi. Olisi ollut parempi, että itse olisin ratsastanut drotsin luo. Skirmen on reipas poika, mutta nyt sinä olet sitonut hänet lemmensiteilläsi, ja silloin ei voi luottaa parhaimpaankaan. Eikö hän tehnyt kaikkea tänään niin kömpelösti, niinkuin ei hänellä ikinä ennen olisi ollut kirvestä tai lapiota kädessään" —

"Mutta hän onkin ritarin poika, isoisä, eikä hän ole tottunut sellaisiin töihin. Mutta saat nähdä, että hän on sukkelampi silloin kun on hänen kuninkaansa pelastus kysymyksessä."

"Puolusta sinä vain aseenkantajaasi, mutta jos hän ei ole parempi aseenkantaja kuin kirvesmies, niin ei hänestä ikipäivänä tule ritaria. Sano minulle, Åse, pelkäätkö olla yksin kotona tämän yötä?"

"Pelkäisinkö, isoisä!" vastasi hän nopeasti ja punastui. "Ei, en minä pelkää, — kun et sinä vain olisi puhunut tuosta pahasta kuolleesta kuninkaasta. — Mutta se ei merkitse mitään!" jatkoi hän iloisesti huomatessaan tyytymättömän ja levottoman ilmeen vanhuksen kasvoilla. "Minä en pelkää vähääkään, isoisä! Olenhan minä haltijatar, tiedäthän sinä sen, ja kun minä tahdon ettei minua nähdä, teen minä vain itseni näkymättömäksi."

"No, se on hyvä, lapseni!" sanoi Henner rauhoittuneena ja katseli häntä sydämellisen osanottavasti: "sinun hienoissa suonissasi virtaa rohkeaa friisiläistä verta, ja sinä olet kauan ollut vapaa unikohtauksistasi. Sinun turvallisuudestasi on täällä jokseenkin huolehdittu. Mutta jos olet levoton, niin en minä tahdo jättää sinua. Sinä olet minun silmäteräni, Åse. Eipä kannata nykyään paljon huolehtia muusta maailmasta. Mutta kun rantasulut murtuvat, silloin ei ainoakaan tosi rantafriisi nuku, jos ei meidän Herramme ja pyhä Kristian ole katsoneet hyväksi muuttaa meitä tukeiksi. Se on tärkeä asia, sinä sen kyllä ymmärrät. Kuninkaasta itsestään minä en välitä enempää kuin mädänneestä nuoranpätkästä. Mutta maahan ja valtakuntaan katsoen hän on kuitenkin tärkeä mies, ainakin siksi kunnes drotsi Hessel on kasvattanut meille paremman kuninkaan. Kunnon drotsi on pelastanut sinun kunniasi ja ehkä minunkin henkeni; hän on kuninkaallensa uskollinen rehellisenä miehenä, ja minä olen velvollinen tekemään kaikkeni hänen ja hänen herransa puolesta. Jos uskallat jäädä tänne yksin, lapsi, niin minä ratsastan heti etsimään drotsi Hesseliä ja kuningasta, olkoot he missä tahansa. Luulenpa toki olevani turvattu kun tulen semmoisessa asiassa."

"Ratsasta Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, isoisä, jos se on sinun velvollisuutesi! Minä en pelkää ja osaan kyllä suojella itseni!" vastasi Åse reippaasti. Vanhus ei miettinyt kauempaa. "Pane leipäpalanen metsästyslaukkuuni, sillaikaa kun minä satuloitsen Pitkä-jalan!" sanoi hän ja meni keittiön kautta pihalle ja talliin.

Åse meni hänen kanssaan keittiöön ja palasi hetken kuluttua takaisin, tuoden mukanaan vähän ruokaa, jonka hän pisti hirvensarvinaulakosta riippuvaan nahkaiseen metsästyslaukkuun. Hänen siinä askaroidessaan, putosi esiliina pieneltä sarviruudulta, mutta hän ei sitä huomannut ollessaan selin ikkunaan päin. Esiliinan putoamisen oli aiheuttanut ohut keihäänkärki, joka nopeasti vetäistiin pois sarviruudun läpi. Viekkaat punaviiksiset kasvot tirkistivät ruudun läpi. Ne katosivat heti ja sijaan tulivat toiset, jotka nekin nopeasti katosivat Åsen kääntyessä. Nyt vasta hän huomasi esiliinana pudonneen ruudun edestä. Hän meni rauhallisesti ripustamaan sen paikalleen, huomaamatta kapeata halkeamaa sarviruudussa.

Nyt astui hänen isoisänsä matkavarustuksissaan keittiönovesta. "Minä ratsastan takaportin kautta", sanoi hän ja heitti metsästyslaukun olalleen. "Ethän sinä vain pelkää, lapseni? Jos huomaat jotakin epäilyttävää, niin tiedät mitä sinun on tehtävä. Jos et uskalla pitää valoa, niin sammuta lamppu!"

"Ole sinä vain huoleti minusta, isoisä!" vastasi Åse ilman vähintäkään pelkoa. "Kun sinä puhuit niin paljon kuolleista, niin minä en tahdo sammuttaa lamppua. Kummitukset eivät siedä valoa. Eläviltä ihmisiltä minä kyllä osaan suojella itseni. Milloin saan odottaa sinua takaisin?"

"Ennen aamua", vastasi vanhus. "Sule keittiönovi minun jälestäni. Sinä et avaa kenellekään, ennenkuin kuulet yhdeksän lyöntiä ovelle. Jumalan haltuun!" Hän syleili tyttöä kiihkeästi, ja poistui samaa tietä, jota oli tullutkin. Åse telkitsi oven hänen jälestään ja palasi takaisin yksinäiseen tupaan. Vähän senjälkeen hän kuuli hevoskavioiden kapseen metsästä ja tiesi sen aiheutuvan isoisän voimakkaasta ratsastuksesta.