KOLMASKYMMENESKAHDES LUKU.

Ennenkuin herttua Waldemar ja Brandenburgin markkreivit saavuttivat Skanderborgin linnan, seisoivat drotsi Pietari ja ritari Pentti Rimordson melkoisen sotamiesosaston etunenässä linnan edustalla, johon leiri oli majoitettu, lukuisan kansanjoukon tulvaillessa sinne osoittamaan suosiotaan nuorelle kuninkaalle. Vanha ritari Jon oli viety kantotuolissa linnaan, ja mitä ankarimpiin toimenpiteisiin oli ryhdytty. Ei minkäänlaisia kapinallisia ääniä kuultu. Herttua Waldemar ja hänen seurueensa olivat ratsastaneet yötä päivää. Kielin jätettyään he näkivät auringon nousevan nyt toisen kerran, se näytti heille hiukan etempää leirin Skanderborgin edustalla. Herttua säpsähti. "Me tulemme sittenkin liian myöhään", sanoi hän. "Pysähtykää silmänräpäykseksi, hyvät herrat, jos näen oikein, niin täällä on jo leiriydytty."

"Leirissä on noin seitsemän tai kahdeksansataa miestä", sanoi markkreivi Otto, ja hänen katseestaan leiriin huomasi taitavan sotapäällikön.

"Drotsi Pietari ja ritari Jon ovat siis kiirehtineet kunnianosoitukselle", jatkoi herttua, "ja he ovat tehneet sen odottamatta ensin maan tärkeimpiä miehiä ja kuningashuoneen läheisimpiä sukulaisia. Siinä te näette näiden itsevaltaisten herrojen röyhkeyden. Tällä hetkellä on valta heidän käsissään ja meidän täytyy vaieta. Poika julistetaan nyt Tanskan kuninkaaksi, ja teidän älykkään, etevän sisarenne, jalot herrat, täytyy aluksi suostua hoitamaan holhousta yhdessä minun kanssani. Mutta myöskin tästä täytyy meidän vielä vaieta. Niinkauan kuin ensi rauhattomuus täyttää kaikkien mielet, ei voi odottaa minkäänlaista kannatusta eikä keksiä viisasta neuvoa."

Koko loppumatkan he pysyivät äänettöminä ja mietteisiinsä vaipuneina.

"Teidän ehdotuksenne, jalo herttuani, tuntuu nyt minusta hiukan onnistumattomalta", alkoi markkreivi Otto viimeinkin puhua. "Teidän kaunopuheliaisuutenne on tänä sekasorron aikana vain silmänräpäykseksi samentanut minun arvostelukykyni. Onhan kuningasvaali jo aikoja sitten laillisesti vahvistettu, ja jokainen muutos siihen olisi rohkea hyökkäys kansamme oikeuksia vastaan. Minun sisareni, kuningatar, epäilisi varmaankin suuresti sulkea omalta pojaltaan tie valtaistuimelle, kunnianhimosta tulla nimitetyksi hallitsevaksi kuningattareksi. Todellisuudessa hän jää kuitenkin siksi niinkauaksi kuin nuori kuningas on alaikäinen."

"Siinä minä olen samaa mieltä veljeni kanssa", sanoi markkreivi Konrad, joka näytti hiukan nuoremmalta kuin veljensä, ja jonka kanssa hän useammin oli samaa mieltä, joskin hän näytti osoittavan voimaa ja itsenäisyyttä liikkeissään ja kasvonilmeissään. "Me olemme kiitollisia teidän osanottavaisuudestanne sisaremme kohtaloon, jalo herttua", jatkoi markkreivi Konrad, "mutta se on johtanut teidät harhaan. Elkäämme puhuko hänelle niin vaarallisesta ja viekoittelevasta toivomuksesta, joka ei varmaankaan koskaan olisi juolahtanut hänen mieleensä."

"Te olette oikeassa, jalot herrani; se oli vain ohimenevä ajatus", sanoi herttua äkkiä. "Me annamme asioiden kulkea luonnollista latuaan. Sen minkä minä kunnioituksesta teidän korkean sisarenne viisauteen ja harvinaisiin ominaisuuksiin katsoen ajattelin pelastuskeinoksi Tanskalle, ja mitä minä tämän hämmennyksen aikana olen lausunut siitä, jääköön ritarikunniani kautta salaisuudeksi meidän välillemme."

"Se on selvä", vastasi Markkreivi Otto, tarkastaen herttuaa tutkivalla katseella. "Te olette viime viikon aikana erityisesti vaivannut itseänne, ja sekavalla valtioviisaudellanne te olitte melkein panna meidänkin päämme pyörälle. Voisinpa melkein vannoa teillä olleen aavistuksen siitä mitä täällä tulisi tapahtumaan."

Herttua kalpeni, ja ritari Tyko Abilgaard, joka koko matkan kestäessä oli ollut hiljainen ja vaitelias, käänsi äkkiä oriinsa näyttäen kokonaan olevan kiintyneenä sen ohjaamiseen.

"Valitettavasti!" sanoi herttua nopeasti. "Kuka ei olisi tarkannut Tanskan onnetonta tilaa ja sitä kireätä väliä, joka jo kauan on vallinnut kuninkaan ja mahtavan aateliston välillä, aavistamatta ja pelkäämättä pahinta? Oli aika", jatkoi hän, "jolloin minä, niinkuin te tiedätte, otin tehokkaasti osaa Tanskan valtioasioihin. Nuoruuden kokemattomuudessani minä toivoin itse rohkealla toiminnalla ja ase kädessä voivani saada aikaan sisällisen rauhan ja luomaan oikeudenmukaisen hallitusmuodon. Minun yritykseni eivät onnistuneet, ja nyt minä iloitsen siitä, että minä sopimukseni nojalla kuninkaan kanssa ja luopumisvalallani vetäydyin ajoissa syrjään, välttäen siten pienimmänkin epäluulon osallisuudesta tähän kamalaan tapahtumaan. Myöskin oleskeluni teidän luonanne, jalot herrat, yllämainitun kauhean tapauksen aikana pidän minä elämäni onnellisimpana sattumana. Yhdessä teidän ja teidän jalon sisarenne kanssa minä voin ehkä nyt, joutumatta epäluulon alaiseksi, olla avullisena rauhan ja järjestyksen palauttamisessa tässä sekasorron maassa. Tahdon myöskin auttaa kurittamaan sen itsepäisiä ja röyhkeitä aatelismiehiä, jotka nyt tahtovat olla herroina maassa. Me olemme kuitenkin valitettavasti nähneet, että he eivät pelkää väkivaltaisimpiakaan hankkeita, saadakseen omat pikkumaiset pyyteensä toteutetuiksi ja tyydyttääkseen yksityisen kurjan ja typerän vihansa — —"

"Tässä on käteni, jalo herttua Waldemar", puhkesi kreivi Otto sanomaan, ojentaen hänelle sydämellisesti kätensä. — "Teillä on hyvä ja rehellinen tarkoitus kansaa ja onnetonta kuningashuonetta kohtaan, ja me tahdomme edelleenkin auttaa teitä neuvoilla ja teoilla rauhan ja järjestyksen palauttamiseksi maahan. Elkäämme viivytelkö kauempaa! Minä haluan sisareni luo voidakseni lohduttaa häntä hädässään."

He kannustivat hevosiaan ja ratsastivat reippaasti Skanderborgin linnan edustalla olevaa leiriä kohti. Täällä heidät pysäytettiin ja heidän täytyi vahdeille ilmoittaa nimensä. Niinpian kuin nämä kuulivat ketä he olivat antoivat he heidän vapaasti mennä. Kun he saapuivat Skanderborgin linnaan, näkivät he alaslasketulla nostosillalla olevan vahvan keihäsmiesvartion. Tässä täytyi heidän nousta alas hevosen selästä ihmispaljouden tähden, joka täytti tien. Tosin siellä täällä väistyttiin noiden kolmen ruhtinaallisen herran tieltä, joiden komeat puvut ja kullalla kirjaillut viitat osoittivat heidän korkeaa arvoaan, mutta usein kuitenkin pidätti tungos heidät, ja heidän aseenkantajiensa täytyi pysähtyä hevosten kanssa kansanjoukon taakse. Kun he sillätavoin hitaasti raivasivat itselleen tietä, kuulivat he kansanjoukosta monta sanaa, jotka ainakin ritari Abilgaard painoi mieleensä.

"Onko kuninkaan murhaajat saatu kiinni?" kysyi eräs porvarismies.

"Pahus heidät tietää!" sanoi toinen. "Kyllä ne miehet varansa pitävät. Ja kuka heidät tuntee? Kaikki olivat munkkipäähineisiin peittäytyneet. He voivat olla vaikka täällä meidän keskellämme. Ei koiraa karvoista tunneta."

"Metsillä on korvat ja mailla silmät, — mitä lumeen piilotetaan, se tulee esiin suojasäällä", sanoi eräs vanha vaimo, kyhmysauva kädessä. "Jos ritari Jon ja drotsi Pietari Hessel saavat heidät kiinni, niin varmasti heidät hirtetään."

"Hirtetään?" huusi eräs nuori mies. "Sanoitteko niin, Dorothea Rakkers! Ne miehet saavat hirsipuun jälestä nuolla sormiaan ja heti suudella hirttonuoraa, jos pääsevät niin vähällä. Ei, ne koirat ruhjotaan ja saavat maata teilillä ja pyörillä. On kyllä totta, että kuningas oli kova mies ja aika kipa hänellä oli hameitten perään, mutta ei häntä siltä olisi tarvinnut tappaa kuin härkää latoon."

"Kun meidän nuori kuninkaamme tulee suureksi, niin kyllä hän kostaa hyvänä kristittynä isänsä kuoleman", sanoi eräs talonpoika.

"Mutta missä hän viipyy? Emmekö me saa nähdä häntä?" sanoi eräs toinen. "Eivät suinkaan ne häntäkin lyöneet kuoliaaksi?"

"Ei, Jumala varjeli hänet siitä", vastasi ensimäinen. "Ne olivat kyllä täällä aikaisin samana aamuna, ennenkuin paholainenkaan oli vetänyt töppöset sorkkiinsa, ja he tahtoivat saada käsiinsä nuoren kuninkaan, mutta hän oli yhtä aikaisin ylhäällä kuin he, ja nähtyään hänet linnanparvekkeella kalpenivat heidän nenänpäänsä valkeiksi, eivätkä he uskaltaneet koukistaa hiuskarvaakaan häneltä. Itse tuo uhkarohkea marskikin alkoi pelätä kun hän kuuli olevansa julistettu lainsuojattomaksi. Ja piru vei heidät kaikki, ennenkuin ehtivät porttia kolkuttaakaan."

"Teili ja pyörä luvattiin heille, ja he saivat hehkuvia kiviä matkaeväiksi", sanoi eräs nuori mies.

"Se oli reippaasti tehty — hänestä tulee kelpo kuningas!" huusi monta ääntä yhtaikaa. "Hänestä tulee toisenlainen mies kuin hänen isästään!"

"Tuolla hän on, tuolla hän on!" huusi nyt monta ääntä ja linnanparvekkeella nähtiin nuori kuningas yllään musta ritaripuku ja pieni kruunukypärä päässään. Hän seisoi äitinsä, kuningattaren vieressä, joka oli mustaan samettiin puettu, otsakoriste tummilla palmikoilla, ja katseli kansanjoukkoa hiljaisella tutkivalla katseella, kasvot kalpeina ja tyyninä. Pienen kuninkaan vasemmalle puolelle kannettiin ritari Jon kantotuolissa, ja hänen takanaan nähtiin ritari Thorstenson ja joukko kuninkaallisia henkivartijoita, aseilla ja kilvillä varustettuina.

"Eläköön kuningas Eerik Eerikinpoika!" kaikui nyt voimakas ääni parvekkeelta, ja vanha ritari Jon korottautui vaivalla heiluttamaan hattuaan. Monta sataa ääntä yhtyi suurella melulla tähän tervehdyshuutoon. Nuori kuningas vastasi ritarillisen arvokkaasti tervehdykseen lausuen muutamia sanoja, jotka ainoastaan lähimmät kuulivat, mutta johon koko kansanjoukko vastasi tuhatäänisellä suosionhuudolla.

"Katsos miten poika keikailee", kuiskasi ritari Abilgaard herttualle. — "Hän on aikaisin oppinut leikkimään ritaria ja kuningasta."

Herttua Waldemar purasi harmissaan alahuultaan ja antoi ritari Tykolle salaisen viittauksen. Ritari poistui syrjään. Kohta senjälkeen kuultiin äänen huutavan kansan keskeltä. "Ei Eerikkiä enää Tanskan valtaistuimelle. Me tahdomme Waldemarin kuninkaaksemme!" Tähän huutoon, josta kukaan ei tiennyt mistä se tuli, yhtyi moni, ja levoton mutina kuului kansan joukosta. Mutta silloin vanha ritari Jon nousi uudestaan seisomaan, huolimatta suurista tuskista, joita tämä asento näytti hänelle tuottavan, ja luki kuuluvalla ja voimakkaalla äänellä piispojen ja valtiosäätyjen allekirjoittaman, ja sinetillä varustetun asiakirjan, joka vahvisti pienen Eerik-kuninkaan laillisen kuningasvaalin, sellaisena kuin se jo kymmenen vuotta sitten hänen ollessaan toisella ikävuodellaan oli päätetty, ja jonka kansa kuusi vuotta sitten 1280 uudisti. Senjälkeen hän toisti tervehdyshuudon ja jokaisen kapinallisen ja vastustavan äänen tukahutti voimakas huuto: "Eläköön kuningas Eerik Eerikinpoika! Eläköön, meidän laillinen kuninkaamme! Alas kavaltajat!"

Herttua Waldemar koetti nyt kiirehtiä ulos meluavasta tungoksesta, peläten täten syystäkin joutuvansa rahvaan revittäväksi, epäiltynä osalliseksi tuohon kapinahuutoon. Hän yhtyi kovalla äänellä tervehdyshuutoihin Eerikille ja pääsi onnellisesti sisään linnanportista, yhdessä Brandenburgin markkreivien kanssa.

Kuninkaalliset olivat jättäneet parvekkeen. Kansa hajaantui vähitellen, ja kuningatar vastaanotti hyvin liikutettuna ritarisalissa ruhtinaalliset veljensä, sitävastoin hän tervehti herttua Waldemaria kylmyydellä, joka näytti olevan tälle aivan odottamatonta.

Drotsi Pietari oli sillaikaa antanut sotaväen vannoa uskollisuudenvalan nuorelle kuninkaalle, ja muutaman tunnin kuluttua hän oli lukuisan suojelusosaston kanssa saattamassa koko kuninkaallista perhettä Viborgin linnaan. Kuningattaren vaunut, joissa pieni Merete-prinsessa ja hänen hovinaisensa istuivat, kulkivat hitaasti etumaisina. Joskus vain kuningatar käytti niitä, ollessaan väsynyt tai kyllästynyt ratsastamiseen.

Surusaattue oli juhlallisen komea. Kuningatar ratsasti kylien läpi valkoisella hevosellaan molempien poikiensa välillä, yllään musta samettivaippa ja päässään kurjensulilla koristettu helmihattu. Prinssi Kristofferilla oli myöskin yllään komea surupuku, mutta nuori kuningas veti etupäässä kaikkien huomion puoleensa. Hän ratsasti korkealla, pikimustalla oriilla. Mustan samettivaipan alla, joka oli koristettu näädän nahoilla ja kultaisilla kruunuilla, oli hänellä täydelliset ritarin teräsvarustukset, drotsi Pietarin ja Jon ritarin varovaisesta kehoituksesta. Hänen pienessä kruunukypärässään liehui korpinsulkatöyhtö, hänen kypäräsilmikkonsa oli sininen ja kullattu, ja käsivarrellaan hän kannatti pientä kilpeä. Kilpeen oli kuvattu kypärä ja kaksi kullattua häränsarvea, joiden ulommaiseen taitteeseen oli kiinnitetty kaksi riikinkukon sulkaa. Nuorta kuningasta ei oltu ikänsä vuoksi vielä lyöty ritariksi. Mutta vaikka hän jo kaksivuotisesta oli kuullut itseään kutsuttavan kuninkaaksi, pani hän paljon enemmän arvoa siihen, että häntä pidettiin ritarina ja sai esiintyä aseissa. Tämä hänen lapsellisen ritarikomeilun ihailemisensa oli saattanut hänet maalauttamaan kilven, joka hänellä nyt oli ensi kerran mukanaan esiintyessään julkisesti. Hän kantoi sitä niin miehekkään ja vakavan näköisenä, kuin tuntisi hän ihmeellistä lohdutusta siitä, että hän nyt oli kutsuttu suojelemaan maata ja valtakuntaa lapsenkilvellään.

Lähinnä kuninkaallisia henkilöitä ratsastivat Brandenburgin markkreivit yhdessä herttua Waldemarin ja hänen drotsinsa kanssa. Heidän jälestään seurasivat kansleri, oppinut Martinus herra, hengellisessä veljeskunnanpuvussaan, niinikään hovimarski, valtakunnan hovimestari, alimarski, ja valtakunnan kaikki neuvosherrat, lukuunottamatta vanhaa Jon Litleä, joka oli pakoitettu jäämään Skanderborgiin, missä taidolla huolehdittiin hänen parantumisestaan. Senjälkeen seurasivat kuninkaalliset henkivartijat, ja kaksitoista passaripoikaa soihtuineen. Ritari Thorstenson ratsasti lukuisan sotamiesjoukon kanssa kulkueen etunenässä, ja drotsi Pietari Hessel ja ritari Pentti Rimordson päättivät kulkueen, suojaten uskollisten, rohkeitten ratsumiestensä kanssa kuninkaallisia henkilöitä molemmin puolin.

Saattue kulki hitaasti ja hiljaisena Viborgia kohti, jonne useiden pysäysten perästä saavuttiin vasta seuraavan päivän iltapuolella.

Viborgin suuressa tuomiokirkossa oli murhatun kuninkaan ruumis ollut Cecilian yöstä asti kansan nähtävänä. Tänä iltana oli se määrätty pantavaksi kirstuun ja laskettavaksi hautaan.

Kun kulkue läheni Viborgia, katkaisi mestari Martinus ensiksi pitkän ja juhlallisen äänettömyyden, jota hän koko matkan oli noudattanut. Huolimatta maan onnettoman kohtalon tuottamasta surusta, joka lannisti hänen mieltään, tunsi oppinut, isänmaallinen herra niin suuren halun puhella jonkun kanssa, että hän itse hetkeksi unohti sen epäilyksen, joka salaisesti kyti hänen mielessään herttua Waldemaria kohtaan, että tämä olisi kuninkaanmurhaajien salainen johtaja ja suojelija. He olivat joutuneet ratsastamaan vierekkäin, ja kansleri kääntyi herttuan puoleen huomautuksella vanhan Viborgin kaupungin nimestä ja alkuperästä, jonka hän luuli johtuvan eräästä kuningatar Vebescasta tai gootilaisesta Viti kansasta, tai ehkä paremminkin seudun korkeussuhteista ja ikivanhoista uhrilehdoista, sekä pakanallisesta sotajumala Vigistä, niin että kaupungin nimi oikeastaan alkujaan olisi ollut Vigberg.

"Hyvin mahdollista, herra kansleri!" vastasi herttua hajamielisenä. "Se täytyy teidän oppineena miehenä parhaiten tietää."

Kansleri jatkoi selityksiään ja mainitsi vielä pari olettamusta Vigeristä, Odinin lisänimestä, ja naissankari Vedborgista, joka mainitaan Bravallataistelun Staerkodderlauluissa.

"Hyvin mahdollista, herra kansleri!" sanoi herttua suuttuneena. "Minä en ymmärrä tuollaisia perin oppineita asioita, enkä myöskään niistä välitä."

"Jos taas katsomme kaupungin vaakunaa", jatkoi kansleri innoissaan, ollenkaan huomaamatta herttuan kärsimättömyyttä, "niin voisi se ehkä vahvistaa niiden arveluja, jotka olettavat, että kaupungin nimi on ennen ollut Vigletsborg, sillä edellytyksellä, että oletamme molempien henkilöiden vaakunassa olevan kuningas Vigletin ja hänen kuningattarensa. Muutamat oppineet ovat luulleet niissä löytäneensä Aatamin ja Eevan seisovina hyvän- ja pahantiedon puu välillään. Mutta, jos vertaamme sitä kaupungin vaakunaan (sigillum senatorum Vibergensis civitatis) niin me huomaamme, että mainitut Aatami ja Eeva, tai kuningas Viglet ja hänen kuningattarensa, ovat kaksi tavallista mieshenkilöä, vanha ja nuori, jotka epäilemättä esittävät kahta tuomaria. Ja minun mielestäni on erinomaisen viisasta ja oikein, että nuorella tuomarilla on vanha ja kokenut vieressään, niinkuin meidän nuori kuninkaamme nyt voi kiittää itseään onnelliseksi onnettomuudessaan siitä, että hänellä kuitenkin on isänsä vanhat uskolliset ja kokeneet ystävät sivullaan."

"Teidän oppineisuutenne, arvoisa herra kansleri, on hänelle erityisen suuri arvoinen", vastasi herttua ivallisesti. "Ja jos te voisitte auttaa häntä keksimään Tanska-sanan oikean merkityksen, niin olisi se varmasti hänelle suureksi avuksi hänen maata ja valtakuntaa hallitessaan."

"Jos me emme johda rakkaan isänmaamme nimeä sanasta Danais, niinkuin vanha historijoitsija Dudo arvelee, vaan isä Saxon olettamuksen mukaan vanhasta Dan kuninkaasta", vastasi kansleri, vaikka hän kyllä huomasi pilkan, "niin tietoisuuden siitä, että voi laskea sukunsa ja syntyperänsä tästä ikivanhasta kuninkaasta, josta maa ja kansa johtavat nimensä, täytyy varmasti herättää suuria, kuninkaallisia ajatuksia nuoren herramme sielussa, ja ne eivät suinkaan ole halveksittavia." Hän vaikeni nyt hiukan tyytymättömänä ja vaipui syviin mietteisiin; sitten hän nyökäytti ikäänkuin hyväksyen ajatukselle, joka samassa juolahti hänen mieleensä.

"Kun minä näen tämän suuren, kauniin kaupungin korkeine valleineen", alkoi hän taas puhella, "silloin vahvistuu, minun uskoni siitä, että kaikkivaltias Jumala edelleenkin pitää kätensä meidän kansamme ja laillisen kuninkaamme suojana. Täältä levisi kristinopin suuri valo kansan keskuuteen, pyhän piispa Popoksen armorikkaiden julistusten avulla. Tuolla Dannernummella vannottiin vanhoille kuninkaillemme uskollisuutta. Täältä rohkeilta viborgilaisilta sai pyhä Knut marttyyri uskollisen avun maankavaltajia ja kapinallisia vastaan. Täällä huudettiin suuri kuningas Waldemar ensiksi kuninkaaksi, ja täältä uskollisilta porvareilta hän löysi avun ja suojan kamalan ja taivaitatärisyttävän Roeskilden verilöylyn jälkeen. Oi, täällä kolmekymmentäkolme vuotta sitten juhlittiin viattomana lapsena samaa kuningasta, jonka verisen ruumiin me nyt saamme nähdä ja saattaa viimeiseen lepoon. Kirotut olkoot hänen murhaajansa — ja ne, jotka ovat tämän onnettomuuden saaneet aikaan! Suokoon Jumala, että he olisivat täällä meidän keskessämme, ja että meidän murhattu herramme ja kuninkaamme voisi aukaista sammuneet silmänsä ja sanoa meille ketä he olivat."

Näin sanoen loi hän herttuaan tarkkaavaisen katseen. Oli alkanut hämärtää, mutta mestari Martinus luuli selvästi huomanneensa levottomuuden ilmeen hänen kasvoillaan.

"Eikö tämä ole teidänkin toivomuksenne, jalosukuinen herra?" kysyi hän, "ja uskotteko te jonkun heistä tai jonkun tähän kauheaan rikokseen osallisen voivan olla niin julkean ja jumalattoman, että hän ei kalpene ja tunne rikollisuuttaan nähdessään murhatun kuninkaan."

Herttua kiinnitti hevosensa ohjia ja vasta saatuaan sen rauhallisesti astumaan, hän vastasi kanslerin tekemään kysymykseen, kuitenkin kääntämättä kasvojaan häneen. "Jos te tuolla tavalla koetatte päästä rikollisten jäljille, herra kansleri", vastasi hän reippaasti, "niin te ette kelpaa inkvisiittoriksi. Sen voitte jättää minun toimekseni, minä etsin heitä kaikkialta, mutta täällä luulen kaikkein vähiten tapaavani heitä. Nuo kirotut murhaajat varovat kyllä tulemasta tänne moiseen tilaisuuteen, jolloin he niin helposti voivat joutua kiinni. Senhän me kaikki tiedämme, että marski Stig on heidän johtajansa. Jos me pitäisimme kaikkia ihmisiä, jotka tässä surujuhlassa kalpenevat tai ovat liikutettuja, osallisina tähän kauheaan tekoon", jatkoi hän, "niin saisimme ensiksi langettaa itsemme ja kaikki maan ja kuningashuoneen uskollisimmat ystävät, sillä kuka voi edes ajatellakaan tuota kauheaa tekoa tuntematta mielensä liikutetuksi ja kiihtyneeksi. Kun minä ja markkreivi kuulimme ensimäisen huhun tästä kreivi Gerhardin luona Kielissä, niin melkein musteni meidän silmissämme. Rajulla marskilla on kyllä kanssarikollisia. — Minä olen lähettänyt vakoojia ympäri maata. Jos te voitte löytää murhaajat ennen minua, niin minä olen teille kiitollinen, herra kansleri! Nuoren kuninkaamme lähimpänä sukulaisena ja luonnollisena suojelijana minä katson olevani lähinnä velvollinen vainoamaan ja takaa-ajamaan heitä."

Oppinut kansleri oli vaiti ja vaipui syviin mietteisiin.

Monine kirkkoineen ja kappeleineen näkyi kaupunki nyt selvästi, ja enemmän kuin kaksikymmentä korkeaa tornia kohosi sieltä taivasta kohti.

"Kuuletteko, Frue-kirken ruumiskellot soivat jo", sanoi kansleri. "Noin soitetaan kohta kaikkialla Tanskan kellotapuleista, ja ettekö te usko, jalosukuinen herra, että ne soivat kuin tuomiopäiväkellot murhaajien korvissa, missä ikinä he lienevätkin?" Hänen näin puhuessaan monistui ruumiskellojen soitto, se tuli yhä voimakkaammaksi ja kaikui kohta kaupungin kaikista kahdestakymmenestä kirkontornista, ja kaikista lähiseudun maakirkoista. Oli jo aivan pimeä, ja ainoastaan poikien kantamat soihdut valaisivat surukulkuetta. Herttua Waldemarin hevonen näkyi pelästyneen kellojen soittoa ja hyppeli levottomana loimuavien soihtujen valossa.

"Ei, mutta kuulkaapas vain tuota pientä kelloa harmaaveljesten kirkonpäädyssä tuomiokirkon takana, kylläpä se helähtelee kirkkaasti ja muita kimeämpänä, vaikkei sillä olekaan tornia, jossa heiluisi!" sanoi nyt mestari Martinus herttualle, joka oli hengästynyt tulisen ratsunsa ohjaamisesta. "Harmaaveljesraukat!" jatkoi kansleri, "he soittavat kovin kiihkeästi tänä iltana. Ehkä he tahtovat osoittaa, ettei heillä ole minkäänlaista osallisuutta siihen minkä heidän vaippansa saivat peittää Finnerupin ladossa."

Herttua ei vastannut, vaan kääntyi drotsinsa puoleen. "Emmekö me kulje Pyhän Mogenin portin kautta?" kysyi hän välinpitämättömällä äänellä.

"Ei, armollinen herra! Sen kautta kuljetaan Aalborgin tietä tullessa", vastasi ritari Abilgaard. "Tässähän meillä onkin jo oikealla puolella Söen ja Borrevold. Me kuljemme pyhän Mikaelin portin kautta, ja pyhän Mikaelin katua pitkin tuomiokirkkoon."

"Sinä olet oikeassa, Tyko. Tuo kirottu kumina on aivan hervaissut minut. Eikö juuri Pyhän Mogenin portista ole kerrottu tuo typerä taru?"

"Aivan oikein, herra!" vastasi ritari hymyillen, "kuparihevosesta, joka helähtää maan alla joka kerran kun sota syttyy maassa. Sen lorun minä jo mekossa käydessäni kuulin imettäjältäni."

"Kätketty hevonen pyhän Mogenin portin alla on kaupungin ikivanha suojeluskuva", tarttui mestari Martinus vakavana puheeseen. "Sanotaan ettei ainoakaan isänmaan kavaltaja tai vihollinen ole jäänyt eloon sen helähdyksen kuultuaan."

"Sepä vasta helkkaria!" huudahti ritari Abilgaard teennäisen iloisesti. "Vahinko vain, ettei pyhällä Mikaelilla ole samanlaista hevosta porttinsa alla, muuten me voisimme heti saada varman todistuksen siitä olemmeko kaikki yhtä hyviä isänmaanystäviä kuin oppinut herra kanslerimme?"

"Pyhä Mikael ei varoita", vastasi kansleri, "hän singahuttaa säihkyvän miekkansa kirotuita vasten. Te näette hänen kuvansa tuolla portin yläpuolella, hyvät herrat!"

Kulkue ratsasti jo holvatun portin läpi, ja soihdut valaisivat rautaista ritaripatsasta, joka seisoi portin yläpuolella jalka lohikäärmeen selällä, ja pitkä, säihkyvä miekka kädessä. Miekka oli kullattu ja välkkyi tulisoihtujen loimutessa voimakkaasti herttuan pään yläpuolella. Hän katsahti ylöspäin, ja hänestä tuntui niin kuin patsas liikkuisi ja kasvaisi kahtavertaa korkeammaksi. Hän kannusti hevostaan ja ajaa karahutti pimeään porttiholviin.

"Jos en olisi tiennyt sen olevan rautapatsaan", kuiskasi hän drotsilleen, "niin olisin voinut vannoa sen olevan elävän ja Marski Stigin haamun".

Saattue kulki nyt hitaasti pitkin leveää pyhän Mikaelin katua tuomiokirkkoon. Kaikki ikkunat olivat valaistut, ja kadut olivat täynnä kaikensäätyistä kansaa, mutta kaikkialla vallitsi sellainen hiljaisuus kuin olisivat elottomat olennot katselleet surusaattuetta. Lähestyttiin suurta, valaistua kirkkoa, jonka mahtavat malmikellot syvällä, kumealla äänellään kaikuivat ylinnä muita. Kirkkoa ympäröivällä aukealla paikalla laskeutui surusaattue hevostensa selästä tuomiokapitulin huoneen edustalla, ja nyt lähti saattue eteenpäin samassa järjestyksessä kuin se oli tullutkin, mutta jalan, mustaa verkaa pitkin, joka ulottui avonaiselle kirkonovelle asti.

Korkealla, mahtavalla kirkolla oli kaksi tornia ja neljä sivukappelia, ja oli se samassa kunnossa kuin silloin, kun kahdennellatoista vuosisadalla Niilo kuningas oli laajentanut sen ja piispa Nikolai täydentänyt. Astuttiin sisään kirkkoon ja kulettiin pääkäytävää pitkin kaikkien neljän kappelin ohitse, joissa kynttilöitä paloi neljänätoista alttarilla. Vasemmalla kädellä kirkon pohjoispuolella oleva, kaupungin suojeluspyhimyksen, Pyhän Kieldin kappeli varsinkin oli komeasti valaistu, siellä paloi yötä päivää valo pyhän Kieldin kullatun arkun alla, joka riippui kullatuista ketjuista holvikatosta; täällä nähtiin myös ohimennen murhatun Sven Grathen ruumisarkku. Saattue pysähtyi, ja viimeiset eivät olleet vielä ehtineet kirkonportista, kun jo etummaiset seisoivat pääalttarin luona. Murhatun kuninkaan vaakuna, jota kaksi leijonaa ja kaksi kruunua koristi, oli puoleksi verhottu pitkään, mustaan harsoon, ja kaksitoista vahakynttilää valaisi sitä. Täällä seisoi kaniikkien [kaniikki, tuomiokirkon palveluksessa oleva pappi] esipappi juhlapuvussaan kahden muun papin kanssa, ynnä arkkidiakooni [arkkidiakooni, korkea hengellinen herra], kanttori ja kaksitoista kaniikkia. Soihdut kädessä he lauloivat juhlallista Reqviemiä [surulaulu], suuren lyijyllä katetun tammikirstun ääressä, jonka kannella oli kuningas Eerik Kristofferinpojan suuri miekka hopeaisen sakramenttirasian vieressä, joka seuraisi häntä hautaan, kun hän ei ollut voinut nauttia sitä ennen äkkinäistä ja väkivaltaista kuolemaansa. Rasian kannella oli latinankielinen kirjoitus: "Panis adest veras domini sponsalia vitae." [Tämä on totinen elämän leipä, Herran huomenlahja.]

Kun sielumessu oli laulettu, ja kaniikkien esipappi oli pitänyt lyhyen puheen, kohotti hän kirstunkantta, ja asetti sakramenttiasian ruumiin yhteenliitettyjen käsien väliin. Jokainen, joka tahtoi nähdä kuninkaallisen ruumiin, voi nyt astua lähemmäksi. Vain muutama astui niin lähelle, että voi sen nähdä, niiden joukossa oli nuori Eerik-kuningas. Hän kumartui ääneti isänsä ruumiin ylitse, laski kätensä hänen veriselle rinnalleen, lausuen pari sanaa, joita ei kukaan kuullut. Senjälkeen hän vetäytyi takaisin ja peitti itkevät kasvonsa suruvaipallaan. Kun ei kukaan enää lähestynyt kirstua ruumista katsomaan, sulki esipappi taas kirstunkannen ja laski miekan takaisin sen päälle, senjälkeen nostivat kaniikit kirstun ja kantoivat sen surusaattueen etunenässä pääalttarin taakse, jossa he laskivat sen holvattuun, kyynärän verran maasta koholla olevaan hautaan. Koko ajan kuului maanalaisesta holvikirkosta aivan haudan alta syvä, juhlallinen surulaulu. Nyt heitti esipappi kolme lapiollista hiekkaa kirstulle, lausuen kuuluvalla äänellä kristillisen kirkon tavallisen hautauskaavan. Senjälkeen julisti hän kansalle, että petetty ja murhattu kuningas viisi vuotta ennen äkillistä kuolemaansa, ikäänkuin omituisen aavistuksen valtaamana, oli tehnyt lahjoitukset tälle tuomiokirkolle sielumessujen ja yöjumalanpalveluksien pitämiseksi sielunsa puolesta tuomiopäivään asti. "Se surulaulu, joka hänelle täällä nyt kaikuu, ei koskaan vaikene!" sanoi hän. "Joka yö kohoaa täältä rukous ja laulu maan syvyydestä kohti Kaikkivaltiaan valtaistuinta! Öin ja päivin me rukoilemme täällä murhatun kuninkaamme sielun puolesta kuningasten kuningasta, anoen, että kuningas Eerik Kristofferinpoika on viimeinen tanskalainen kuningas, joka sortuu petturin ja murhaajan käden kautta. Herra armahtakoon voideltunsa sielua! — Voi, voi kuningasmurhaajia!"

Tähän huutoon yhtyivät kaikki kaniikit ja useat seurueesta, joiden joukosta nuoren Eerik kuninkaan ääni kaikui niin voimakkaana, että se hämmästytti kaikkia, ja maanalaisessa kirkossa toisti näkymätön surukuoro kolme kertaa sen huudon.

Mestari Martinus katseli terävästi tutkivin katsein juhlallisuuden kestäessä kaikkia ympärillään olevia kasvoja, pidellen yhteenliitettyjä käsiään rinnallaan ja ollen itse syvästi liikutettu. Muutamissa kasvoissa hän näki syvän liikutuksen kuvastuvan, mutta monet seisoivat kylminä ja välinpitämättöminä, ja muutamissa hän huomasi ilkkuvaa uhkaa, joka kauhistutti häntä. Herttua ja hänen drotsinsa käänsivät kasvonsa pois hänestä ja näyttivät kiinnittävän huomiotaan Pyhän Kieldin kappeliin. Mutta kun holvikirkosta kuuluva laulu kaikui heidän jalkojensa alta, ja syvä valitushuuto kajahti kirkon holvissa, nojausi herttua miekkaansa ja siveli kädellään otsaansa, ritari Abilgaardin nopeasti kuiskatessa pari sanaa hänen korvaansa. Samassa kuului tukahutettu huudahdus, ja syntyi levottomuutta ihmisjoukossa kirkonovella, josta kannettiin joku tainnoksiin mennyt ulos.

Nyt poistui surusaattue hitaasti kirkosta. Drotsi Pietari oli hautajais-juhlallisuuksien ajan seisonut liikkumatonna erään pilarin luona kuorissa, kädet paljastetun miekkansa kahvalla, jota hän piteli terä ylöspäin, niinkuin evankeliumia luettaessa. Tässä hartaassa asennossa, joka merkitsi, että ritari oli valmis suojelemaan totista, pyhää uskoa, oli hän hiljaisuudessa rukoillut murhatun kuninkaan sielun puolesta, sekä myöskin Tanskanmaan, ja sen nuoren kuninkaan tulevaisuuden edestä. Kun saattue poistui kirkosta, huomasi hän kookkaan naishenkilön, yksinkertaisessa, mustassa porvaristytön puvussa ja musta päähine kasvoillaan, polvistuvan yhteenliitetyin käsin pääalttarin eteen, jossa hän näkyi hartaasti rukoilevan, huomaamatta ollenkaan mitä hänen ympärillään tapahtui. Kaunis, ylevä vartalo muistutti hänelle sitä, joka hänelle oli rakkain kaikista Tanskan naisista, ja huolimatta tytön porvarillisesta puvusta ja siitä mahdottomuudesta, että Inge neiti voisi olla täällä, jäi hän kuitenkin seisomaan kuin unelmiin vaipuneena. Sitten vasta kun kookas porvaristyttö nousi poistuakseen, hän huomasi surusaattueen jättäneen kirkon, ja alttarikynttilät sammutetuiksi. Hän pisti miekan tuppeensa ja astui hitaasti tyttöä vastaan. Hänen pysähtyessään tytön eteen tyhjällä kirkonkäytävällä, jota Kieldin kappelin kynttilät vain heikosti valaisivat, säpsähti tyttö, ja näytti pelästyvän tätä tapaamista, ja koetti välttää häntä.

"Inge, jalo neiti Inge, tekö olette täällä", sanoi hän, "oi, elkää pelätkö minua, mutta sanokaa mitkä tärkeät syyt toivat teidät tänne! — Olisivatko meidän rukouksemme yhtyneet kuningashaudan ja Jumalan alttarin välillä, tänä isänmaan suurena surunpäivänä?"

"Drotsi Pietari Hessel!" vastasi kookas neito, jääden seisomaan. "Täälläkö siis meidän täytyy tavata ehkä viimeisen kerran tässä maailmassa! — No niin, minä en tahdo peittää teiltä kasvojani. Te ette tuomitse minua väärin, vaikka minä tänä hetkenä olisinkin teille arvoitus." Hän työnsi huivinsa syrjään, ja drotsi Hessel näki minkä rakas tuttu ääni jo oli hänelle sanonut: ylpeä Inge neito seisoi hänen edessään. Hänen kasvoillaan oli syvän surun ilme, mutta sen lievensi hurskas ja luottavainen katse, joka samalla osoitti lujaa ja voimakasta tahtoa.

"Taivaan Jumalan nimessä, mitä teille on tapahtunut?" huudahti drotsi Pietari kauhistuneena. "Mitä te puhutte, näenkö minä teidät viimeisen kerran? — Mitä te aiotte tehdä jalo Inge neito? Miksi te olette täällä yksinänne? Missä on teidän isänne?"

"Elkää kyselkö, drotsi Pietari! Minä en voi, enkä tohdi vastata teille. Ritarillisen kunniasananne kautta luvatkaa minulle, että ette seuraa minua kymmentäkään askelta tästä pyhästä huoneesta, ja että te ette kahteenkymmeneenneljään tuntiin ota selkoa minne menen."

"Jumalani, kuinka voitte uskoa minun tahtovan vakoilla teitä?"

"Muistakaa kuka minä olen, ja te ymmärrätte minut. Niin paljon vain minä voin sanoa teille: minä täytän raskaan, mutta tärkeän velvollisuuden. Minä jätän tämän onnettoman maan. Jumala yksin tietää koska taas jälleen sen näen, mutta täällä vain on sieluni ja sydämeni kotonaan. Minun täytyy sanoa vielä yksi asia teille", jatkoi hän, ääni liikutuksesta väristen, "minä sanon sen omaksi puolustuksekseni, ja rauhoittaakseni teitä minun täytyy se sanoa teille — ja minä tiedän teidän uskovan minun sanani tosiksi: minun onneton isäni oli Flynderborgissa pyhän Cecilian yönä."

Drotsi Pietari huomasi miten vaikeaa hänen oli sanoa nuo sanat. Häntä kauhisti tuo kamala ajatus, joka sen alla piili, mutta samalla hän tuli iloiseksi. "Armias Jumala olkoon kiitetty!" huudahti hän. "Vastaanottakaa minun ritarisanani, jalo Inge neito. Minne te matkustanettekin, sinne seuraa minun sieluni teitä, mutta minun silmäni ei urki teidän matkojanne, seuratkoon teitä kuka tahansa. — Me seisomme täällä omituisessa tienhaarassa", jatkoi hän syvän liikutuksen valtaamana, "ja minä tunnen, että meidän täytyy erota joksikin aikaa. Mutta Jumalan ja vapahtajan nimessä, joiden edessä me täällä seisomme, minä vielä toivon näkeväni teidät. Te olitte minun lapsuusmorsiameni, neiti Inge! Meidän enkelimme Jumalan valtaistuimen edessä ovat yhdistäneet meidän lapsensielumme ennenkuin ne näkivät ja tunsivat toisensa. Jos te ette tahdo tai ette voi tulla minun omakseni ja morsiamekseni silloin kun tämä maanjäristys on lakannut, ja Tanskan valtaistuin taas on turvattu — niin, minä vannon Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä, että drotsi Pietari Hessel jää elämänsä loppuun asti vanhaksipojaksi, mutta ei ikinä unohda lapsuudenmorsiantaan. Elkää vastatko minulle jalo, ylevä Inge! Elkää yhdellä sanalla musertako elämäni ihaninta toivetta! — Minulla on tärkeä tehtävä toimitettava tässä maailmassa. Minä tunnen itselläni Jumalan kiitos olevan siksi paljon voimia ja rohkeutta, että voin sen uskollisesti täyttää, suurintakin kaipausta tuntien, mutta teidän kanssanne katoaa päivänpaiste elämästäni, ja raaka hedelmä jää kylmänä ja värittömänä jälelle. Elkää riistäkö minulta ihanaa toivoa! Mutta, jos te voitte sen elähyttää yhdellä sanalla, niin tehkää se! Sanokaa tuo voimakas sana, ja minun rohkeuteni on kymmenenvertaa suurempi, ja minun voimani kymmenenkertaa väkevämpi ja virkeämpi toteuttamaan tuota ajatusta, jossa meidän sielumme kuitenkin ensi kerran yhtyivät. — Inge, rakkahin, Inge, voisitko joskus vielä rakastaa minua?" Näin sanoen hän tarttui Ingen käteen ja katseli häntä katseella, josta voimakkain rakkaus hehkui.

Hän ei vetänyt pois kättään. "Minä rakastan sinua, lapsuuteni sulhanen!" vastasi Inge syvästi liikutettuna. "Niin, ja vieläkin enemmän, minä rakastan sinua niin suuresti, että sittenkin, vaikka minä en näkisikään sinua näillä silmillä, minä voin säilyttää sinun kuvasi siksi kunnes me tapaamme siinä suuressa isänmaassa, jossa ei vallitse minkäänlaista riitaa ja eripuraisuutta, ja jossa ei mikään voima voi yhdistyneitä eroittaa. — Mutta minä olen tytär, drotsi Pietari!" jatkoi hän ja peräytyi, "minä olen onneton lapsi — Teidän täytyy — teidän täytyy olla sen miehen vihollinen, joka antoi minulle elämän. — Tehkää Jumalan nimessä velvollisuutenne! Elköön minun tähteni ainoakaan ajatus johtako teidän silmäänne totuuden ja oikeuden tieltä! Jääköön kaikkivaltiaan määrättäväksi tapaammeko me enää tässä maailmassa!"

"Me tapaamme varmasti toisemme ylevin, rakkahin Ingeni! Armias Jumala ei eroita meitä!"

"Sitä ei tiedä kukaan muu kuin hän, joka on kaikkitietävä. Hyvästi, lapsuuteni sulho, hyvästi! — Jumala ja kaikki hänen pyhimyksensä olkoon sinun ja isänmaan kanssa! Kaikkivaltias Jumala olkoon meille kaikille armollinen! Hyvästi!"

Näin sanoen hän peitti kasvonsa hunnullaan ja katosi hämärään kirkonkäytävään.

Drotsi Pietari ei uskaltanut seurata häntä. Hän seisoi kuin kiinninaulattuna kirkonlattiaan, ja hänestä tuntui kuin olisi tuo synkkä, painostava henki, joka leijaili hänen isänmaansa yli, nyt äkkiä riistänyt kaiken ilon hänen elämästään. Mutta hän tunsi kuitenkin samalla omituisen surumielisellä ilolla, että tämä jäähyväishetki oli näyttänyt hänelle välähdyksen siitä autuudesta, jota ei mikään ero eikä mikään voima maailmassa voisi riistää häneltä. Hän oli seisonut kauan ja tuijottanut lattiaan upotettua hautakiveä; nyt kohotti päänsä kuorin oven yläpuolella olevaa Kristuksen kuvaa kohti, ja Kieldin kappeliin virtaavassa valossa hänestä tuntui niinkuin alaskumartuva vapahtajankuva olisi ollut kirkastettu. Samassa hän tunsi voimakkaan rautakäden lyönnin olkapäällään. Hän kääntyi valaistua hautakappelia kohti, ja kookas, rautapanssariin puettu mies seisoi kypärän silmikko suljettuna hänen edessään.

"Me tapaamme toisemme, drotsi Pietari Hessel, me tapaamme!" kajahti syvä, voimakas ääni hänen korvaansa. "Jos te olette se ritari, joka on asetettu lapsivaltaistuimen vartiaksi — hyvä on — puolustakaa siis sitä, jos voitte! Te olette nähnyt sen miehen, joka on vannonut kumoavansa sen tai sortuvansa itse."

"Haa, Stig-marski, kuningasmurhaaja!" huudahti drotsi Pietari paljastaen miekkansa. Mutta samassa sammutettiin yhdellä kertaa kaikki pyhän Kieldin kappelin kynttilät, jotka yksin olivat valaisseet kirkon. Voimakas sankarivartalo oli hävinnyt, ja drotsi Pietari hapuili yksin, paljastettu miekka kädessään pimeässä kirkossa.