VIIDESTOISTA LUKU.

Sillaikaa oli Inge neito isänsä poissaollessa huolehtinut viimeksi saapuneista vieraista ja kutsunut heidät uudestaan katettuun illallispöytään. Niin pian kuin herttua ja hänen seuransa olivat huomanneet, että heidän varovainen isäntänsä oli vapauttanut heidät odottamattomasta ja vastenmielisestä seurasta, luottivat he hänen viekkauteensa, ja päättivät odottaa hänen palaamistaan, tai ainakin levätä siksi kunnes Niilo Rauhaton toisi heille tiedon, oliko mahdollista päästä purjehtimaan. He olivat heittäneet pois päältään harmaat vaippansa, esiintyen somalle emännälleen ritaripuvuissaan. Nuori herttua oli kohteliaasti ja ruhtinaallisen arvokkaasti istuutunut pöydän päähän, nuoren emännän vasemmalle puolelle. Ritari Abilgaard asettui herra Rimordsonin jättämälle paikalle, ja rohkea norjalainen merirosvo heittäytyi kömpelösti samalle tuolille, jolla Thorstenson ennen istui. Vieraat herrat eivät olleet lausuneet nimiänsä, mutta heidän astuessaan sisään oli Inge kuullut Rimordsonin hiljaa huutavan: "herttua!" ja salaisella pelolla aavisti hän yhden heistä olevan vihaamansa Etelä-Jyllannin herttuan Waldemarin. Hän ei tiennyt muuta herttuaa olevan, ja se mitä kerrottiin herttua Waldemarin kunnianhimoisista ja vaarallisista aikeista kruunua ja valtakuntaa vastaan, oli antanut hänelle niin huonot ajatukset tästä herrasta, että hän oli kuvaillut herttuan ulkomuodon mitä vastenmielisemmäksi. Kuullessaan hänen nimeänsä mainittavan isänsä uusien vieraiden joukossa, sai Inge vaivoin salatuksi pelästyksensä, ja hänen isänsä poistuttua huoneesta noiden kolmen muun vieraan kanssa, sai hän suurella ponnistuksella rauhoitetuksi itsensä niin paljon, että voi täyttää emännänvelvollisuutensa näitä vaarallisia vieraita kohtaan, joiden salainen yhteys hänen isänsä kanssa täytti hänen sielunsa tuskallisella pelolla.

Hän istui harvapuheisena ja suljettuna pöydässä heidän keskellään, kuunnellen vain puoleksi kohteliaisuuksia, joita herttua ja hänen drotsinsa kilvan sanelivat hänelle. Näistä kahdesta nuoresta herrasta hän ei näkynyt paljoakaan välittävän, vaikka heidän kepeä, vapaa käytöksensä osoitti heidän olevan hienoja hovitapoihin tottuneita herroja. Heidän kevytmieliset kasvonsa ja turhanpäiväiset puheensa eivät Ingen mielestä osoittaneet miehiä, jotka voisivat olla vaarallisia, eikä hän luullut kumpaakaan heistä rohkeaksi herttuaksi. Kolmannen herran hän sitävastoin uskoi varmasti siksi vihaamakseen mieheksi, joka uhkasi kuninkaan kruunua ja henkeä. Hän ei vielä ollut puhunut sanaakaan, mutta hänen terävä katseensa, sekä julkeat ja raa'an näköiset kasvonsa osoittivat mitä suurinta viekkautta ja röyhkeyttä. Välinpitämättömän kohteliaasti vastasi Inge neito herttuan kysymyksiin oliko hän milloinkaan ollut hovissa, rakastiko hän tanssia ja ritarileikkejä, haukkametsästystä tai lautapeliä, ja millä hän huvittelihe tämän aution linnan yksinäisyydessä. Inge ei ollut huomaavinaan miten herttua ihaili hänen kauneuttaan, lausuen siitä hienoja mielistely-sanoja drotsilleen. Hän piti sen sijaan tarkasti silmällä lyhyttä, tukevaa herraa, joka istui hänen oikealla puolellaan pöydänkulmauksessa. Tämä oli puoleksi merimiehen ja puoleksi ruhtinaallisen ritarin puvussa. Hän nojautui huolimattomasti tuoliinsa, hänen julkean katseensa harhaillessa ympäri salia niinkuin hän ei tuntisi itseään oikein turvalliseksi, ja kuitenkaan ei hän pelännyt minkäänlaisia vaaroja. Hänen leveä härän otsansa osoitti voimaa ja uhkamielisyyttä, hänen lyhyet, hiukan kiharat hiuksensa olivat punaisenruskeat ja yhtyivät lyhyeen partaan, joka peitti eläimellisen, melkein muodottoman alaleuan. Paksut huulet ilmaisivat raakaa aistillisuutta ja peittivät vain puoleksi molemmat voimakkaat, hohtavan valkoiset hammasrivit. Hurjat, kiiluvat silmät, jotka olivat syvällä tuuheiden kulmakarvojen alla, melkein yhtyivät kaarevan nenän yläpuolella. Hän söi ahneesti ja purasi rikki vahvimmatkin luut, sillä välin lepäsi hänen jäntereinen kätensä usein jalokivillä koristetun tikarin kahvalla. Hän ei milloinkaan kohottanut pikaria suulleen, tyhjentämättä sitä pohjaan, ja se tapahtui tiheään. Viimeinkin näkyi hän sammuttaneen nälkänsä ja janonsa. Hänen ruskeat poskensa hehkuivat viinin vaikutuksesta, ja hän heitti julkeita ja rohkeita silmäyksiä vuoroon Inge neitoon ja hänen kamarineitosiinsa, ikäänkuin verraten heitä toisiinsa ja tehden valinnan heidän välillään. "No, nyt hauskaa pitämään, hyvät herrat!" alkoi hän viimeinkin puhua raa'alla, karkealla äänellä, norjalaiseen, laulavaan puhetapaan. "Mitä perkelettä tämä hienosteleminen merkitsee meidän matkallamme, ja miksi nuo sievät tyttäret seisovat neidin tuolin takana. Ottakaa te tuo kunniallinen nykerönenä, herra drotsi! Minä pidän itselleni tämän pienen, veitikkamaisen ruskeatukan, hänen armonsa pitäköön korkea-arvoisen neidin oman suunsa varalta!" Hän teki liikkeen, niinkuin aikoisi nousta, ja molemmat kamarineidit vetäytyivät pelästyneinä taapäin.

Inge neito pelästyi myöskin, mutta hän voitti heti pelkonsa. Vieraan hävyttömyys ja raaka esiintyminen suututti häntä. Oudosta puhetavasta hän huomasi heti, ettei tämä herra ollut herttua. Heitettyään halveksivan katseen julkeaan merirosvoon hän nousi pöydästä ja kääntyi rauhallisen arvokkaasti molempien toisten herrojen puoleen. "Yksi teistä on siis herttua", sanoi hän, "ja minä olen siitä mielissäni, vaikka minä tanskalaisen ritarin tyttärenä en voi iloita nähdessäni miestä, joka on uskaltanut nousta kapinoimaan Tanskan kruunua vastaan. Mutta olkoon hän teistä kumpi tahansa, niin turvaudun minä nyt häneen, mieheen, joka on jaloa, kuninkaallista sukuperää, pyytäen häntä vapauttamaan minut tämän raa'an ihmisen seurasta, joka luultavasti on yksi teidän tallirengeistänne."

"Mitä, onko saatana riivannut tuon ylpeän tytön?" huudahti merirosvo nauraen. — "Vai tallirengiksi minua haukutte, ylpeä neiti, senvuoksi etten hienostele puheissani niinkuin nämä kohteliaat hoviherrat? Kyllä minä tarvittaessa osaan senkin taidon yhtähyvin kuin muut, eivätkä kuningattaretkaan pidä itseään liian hyvinä istumaan samaan pöytään Tönsbergin kreivin kanssa, tai ottamaan häntä syliinsä."

"Rauhoittukaa, uljas kreivi", alkoi herttua käskevästi puhua, nousten paikaltaan. "Me emme ole täällä laivassa, emmekä kapakassa, vaan minun ystäväni, jalosukuisen ritarin kodissa. Täällä ovat tämä neito ja hänen kamarineitinsä minun suojelukseni alaisina."

"Mitä perkelettä, nuori, suurinenäinen herttuani! Joko te olette kyllästynyt toveruuteen ja haluatte riitaa?" mörisi Alfkreivi ja oikasi jalkansa, nojaten selkänsä tuolinselustaan ja heittäen käsivartensa yli rinnan. "Siitä leikistä kuitenkin varoitan teitä! Tönsbergin kreivi voi syödä samasta vadista sekä norjalaisen, että tanskalaisen kuninkaan kanssa, tarvitsematta siltä ruveta koiraksi sen armon tähden. Minä en anna ainoankaan keisarin maailmassa nöyryyttää itseäni, vielä vähemmin mitättömän herttuan. Jos haluatte tietää kuka on väkevämpi, te vai Alfkreivi, niin otan tässä istuen heittääkseni nurin sekä teidät, että hienon drotsinne."

Herttua kalpeni suuttumuksesta. Ritari Abilgaard oli hypähtänyt paikaltaan ja oli asettunut hänen sivulleen käsi miekan kahvalla.

"Kutsukaa linnanmiehet!" sanoi Inge neito tytöilleen. Pelästyneet kamarineidit juoksivat ulos salista hätähuudoillaan herättääkseen huomion. Mutta itse jäi kookas, vakava Inge neito rauhallisena paikalleen, katsellen tarkkaavaisena kiivastuneita miehiä.

"Tämä paikka ei ole sovelias voimien mittelemiseen, kreivi Alf, enkä minä ole mikään venemies, joka tahtoo virtahevosten kanssa riidellä nuorasta!" lausui herttua ylpeästi ja ylenkatseella, laskien kätensä miekalleen. "Viini on ollut teille liian voimakasta, ja sitä minkä tänä iltana sanotte, voinette tuskin huomenna toistaa. Jos ajattelette missä olette, ja mistä tuuli puhaltaa, niin taidatte tulla järkiinne", lisäsi hän ylpeästi ja uhkaavalla äänellä. "Täällä ei kreivi Tönsbergille anneta enempää arvoa kuin Niilo Rauhattomalle tai jollekin toiselle kurjalle ryövärille, ja ellette halua koetella voimianne tanskalaisten pyövelien kanssa ja mittailla pituuttanne Örekrogin hirsipuussa, niin kesytätte hillittömän karhunluontonne ilman vankivoudin ja linnanmiesten apua." Kuului jo melua ulkoa ja keittiön ovi avattiin. "Sulkekaa ulko-ovet!" käski Inge neito ja viittasi. Keittiön ovi sulettiin taas.

Humaltuneen merirosvon silmät pyörivät hurjina hänen päässään. Hän otti pöydältä painavan hopeavadin ja teki liikkeen, kuin aikoen heittää sen herttuan päähän. Mutta hän tyyntyi ja tyytyi vihassaan rutistamaan paksun vadin hienoksi petkeleeksi. Kun hän tällä tavoin oli purkanut vihansa, ja antanut vastustajilleen näytteen äärettömistä voimistaan, oli hän täydellisesti rauhoittunut ja leppynyt. "Eikö Tanskassa ymmärretä leikkiä!" mutisi hän. "Meidän norjalaisten merikarhujen ei ole tapana punnita sanoja. Olkaa vain rauhallinen, ylpeä neito! Ja istukaa rauhassa paikoillenne, nuoret jalosukuiset herrani. Viini on hiukan noussut päähäni, niin etten jaksa seisoa. Ja hyvähän täällä onkin istua. No, mutta minne minun pieni ruskeatukkani hävisi? Antakaa hänen tulla tänne pikarini täyttäjäksi, niin saatte mennä kaikki vaikka helvettiin. Mutta ensimäistä linnanmiestä, joka uskaltaa jalallaan tähän huoneeseen, lyön minä otsaan kuin härkää." Hänen päänsä näytti olevan sekava ja raskas, ja hän oikasihe mukavasti tuolissaan kuin aikoisi nukahtaa, mutta ummisti silmänsä vain puoleksi. Hänen vasen kätensä lepäsi tikarinkahvalla, ja oikea kouristi rutistettua hopeavatia, joka oli vääntynyt muodottomaksi möhkäleeksi.

"Hän on juovuksissa niinkuin näette, jalo neito!" sanoi herttua hiljaa Inge neidolle, tarjoten hänelle käsivartensa ja seurasi häntä viereiseen saliin. — "Anteeksi, että toimme raa'an matkatoverimme mukanamme. Hän on muuten rohkea norjalainen ritari, jaloa sukua, mutta tuossa tilassa ei hänen kanssaan tule toimeen. Hän on silloin kuin hullu ja kuvittelee olevansa mahtava merirosvo, Vähä-Alfin kreivi Tönsberg. Silloin täytyy maksaa hänen puheensa samalla mitalla, ja uhata häntä kirveellä ja hirsipuulla ennenkuin hän talttuu. Juomapöydästä hän ei nouse niin kauvan kuin on tippaakaan kannussa, siitä voimme olla varmat. Pian hän on saanut unesta kiinni, silloin hän sallii kantaa itsensä laivaan liikkumattomana kuin kivi. Huomenna hän taas on maailman sukkelin ritari eikä uneksikaan olleensa tänä iltana Tönsbergin kreivi."

"Onpa tuolla väkevällä herralla omituinen heikkous", vastasi Inge neito, katsellen herttuaa vakavalla, tutkivalla katseella. "Taisi sekin olla seuraus hänen päihtyneestä tilastaan, että hän luuli teidän olevan herttuan?"

"Ei, siinä hän oli oikeassa, jalo neito! Minä olen todellakin herttua Waldemar, ja vaikka minä en ole teille tervetullut, niin on teidän isänne kuitenkin ottanut minut ystävällisesti vastaan vieraanansa. Minä pyydän teitä senvuoksi, sekä hänen että itseni tähden, lähettämään linnanväen takaisin, että turhalla melulla ette ilmaisisi tätä salaista käyntiä. Vaikka minä mielestäni voin puhdistautua kaikista syytöksistä, olen minä tällä hetkellä väärinkäsityksen takia vainottu. Teidän isänne voisi menettää henkensä, jos minut täällä tunnetaan."

Inge neito horjahti ja kalpeni. Talonmiehet olivat sill'aikaa sulkeneet kaikki ulko-ovet, ja muutamat ryntäsivät nyt meluten saliin sisään.

"Takaisin!" sanoi Inge, astuen rauhallisen arvokkaana heidän luokseen. "Se oli erehdys. Täällä ei ole mitään vaaraa. Nämä ovat rauhallisia matkustajia ja isäni ystäviä. Yksi heistä on juovuksissa ja pelotti meidät hurjalla puheellaan. Hän nukkuu jo. Te saatte palata linnan käytävään ja pysyä rauhallisina siksi kuin minä kutsun. Mutta kolme teistä jää keittiöön!"

Linnanmiehet tottelivat ja poistuivat. Kamarineitoset eivät enää tohtineet näyttäytyä, ja Inge jäi yksin herttuan ja hänen drotsinsa kanssa.

"Te siis olette herttua Waldemar?" sanoi hän katsellen nuorta, ylpeätä herraa rauhallisin, läpitunkevin katsein ja asettuen niin lähelle keittiön ovea, että hän voi sen avata minä silmänräpäyksenä tahtoi. "Teidän humaltunut toverinne tuolla sisällä on varmasti maan julkinen vihollinen, kuuluisa norjalainen merirosvo ja murhapolttaja. Teidän tallirenkinne on myöskin ryöväri, ja sellaisessa seurassa te uskallatte vierailla kuninkaallisessa linnassa? Te olette pettänyt minun isäni, hänen henkensä on ehkä vaarassa. Tiedätte itse paremmin kuin minä missä hän viipyy. Vainoojat, joista te puhuitte, ovat ehkä täällä talossa. Kaikki on minulle hirvittävä arvoitus. Mutta yksi asia on minulle selvä: Tällä hetkellä on teidän vapautenne minun käsissäni!"

Herttua säpsähti ja katseli kookasta, vakavaa tyttöä hämmästyneenä, ja ritari Abilgaard katseli levottomana ympärilleen, tehden ehdottoman liikkeen ovelle päin.

"Ovet ovat lukitut", jatkoi Inge neito, "yhdellä viittauksella minä saan ne teille aukenemaan. Jos te lupaatte minulle pyhästi vannoen, herttua Waldemar, että te tästä hetkestä alkaen ette ryhdy mihinkään laittomuuteen maata ja valtakuntaa vastaan, niin en minä estä teitä lähtemästä linnasta. Mutta, jos te ette voi ettekä tahdo luvata sitä minulle, niin kutsun minä heti paikalla linnanmiehet vangitsemaan teidät ja tämän tyhmänylpeän merirosvo-toverinne."

Herttua ja ritari Abilgaard katsoivat mitä suurimmalla hämmästyksellä toisiinsa. He näyttivät silmänräpäyksen ajan epäröivän.

"Hyvä on!" sanoi senjälkeen herttua kohteliaalla ja kevyellä hovitavallaan. "Me voimme kaikella kunnialla mukautua naisoikkujen mukaan." Mutta katsellessaan Inge neidon kauniita, vakavia kasvoja ja ankaraa ilmettä, muutti hän äkkiä puhetapansa. "Minä lupaan teille, jalo neito!" jatkoi hän vakavana, "etten minä ota askeltakaan, josta en voisi vastata Tanskan kansalle laillisilla ja oikeudenmukaisilla maakäräjillä, ja teillä ei ole oikeutta eikä valtaa olla täällä valtijattarenamme muuta kuin minkä vapaaehtoisesti suomme kauneutenne ja isänmaallisen mielenne takia. Jos ette tahdo saattaa isäänne varmaan hengenvaaraan, niin annatte linnan olla avoinna, ettekä ilmoita kenellekään ihmiselle ketä vieraita täällä on ollut."

Inge neito vaikeni. Hänen levottomassa sydämessään riehui ankara taistelu. Huojuen kohotti hän toisen käden silmilleen ja viittasi heitä toisella kädellä poistumaan. Sitten hän avasi keittiön oven ja käski linnanmiesten avata lukitut ulko-ovet.

Heti sen jälkeen avautui eteisen ovi, ja hän näki saman ruman miehen seisovan ovella, joka hurjilla, eläimellisillä kasvoillaan oli peloittanut häntä hämärissä.

"Tuulee kaakosta, ja me voimme purjehtia!" sanoi mies. "Kaikki on selvää."

"Hyvä on!" sanoi herttua. "Me olemme valmiita. Pidä sinä huolta herrasta tuolla sisällä! — Hyvästi, jalo neito!" sanoi hän sen jälkeen kauniille ritarineidolle, puhuen lämmöllä ja tosikunnioituksella. "Minun täytyy ikäväkseni lukea teidät vihollisteni joukkoon kuuluvaksi, mutta tätä hetkeä en koskaan unohda, enkä minä lakkaa milloinkaan teitä kunnioittamasta ja ihailemasta. Jos Tanskassa olisi useimpia teidän kaltaisianne naisia, niin ei se tarvitsisi tuskin ensinkään miehiä sankarikunnian kukoistuksen kohottajiksi." Nämä mielistelevät sanat lausuttuaan vei hän Inge neidon käden huulilleen, kumarsi kohteliaasti ja poistui nopeasti ovesta drotsinsa kanssa.

Kookas, kömpelö tallirenki oli sillävälin herttuan käskystä astunut ruokasaliin, jossa hän ensin nopeasti tyhjenteli sen mitä oli jälellä viinikannuissa. Sitten hän pisti kaikki hopeapikarit taskuunsa ja otti nukkuvan Alfkreivin kädestä hopeamöhkäleen. Kun hän oli tämänkin piilottanut hyvänä saaliina, aikoi hän nostaa juopuneen herran hartioilleen.

"Ei tarvitse, Niilo!" kuiskasi Alfkreivi. "Minä en ole enää juovuksissa, voin hyvästi jo astua, mutta minä olen tehnyt typeryyksiä ja tahdon senvuoksi näyttää pähkäjuopuneelta. Tartu minua kainaloon, ja purjehtikaamme matkaamme!" Sitten hän alkoi kuin karhu murista jotakin kevytmielistä laulua ja kompuroi väkevän pilttuutoverinsa kainalossa viereiseen saliin. Siellä seisoi vielä Inge, käsi keittiön oven kahvalla.

"Ylpeä makupala, Niilo!" kuiskasi Alfkreivi väkevälle seuralaiselleen. "Jos voisimme ottaa hänet mukanamme, niin emmepä jättäisi Själläntia ilman hyvää saalista."

"Helppo minun olisi hänet kaapaista", — kuiskasi Niilo Rauhaton, "mutta, jos hän kirkaisee, niin olemme me hukassa. Täällä ovat pian koirat kintereillämme."

"No, piru vieköön senkin ylpeän naikkosen. Minä olisin ottanut mieluummin sen pienen, ruskeatukkaisen veitikan. Mutta antaa lintujen lentää. Hyvästi, ihana neito!" sanoi hän ääneen ja hoiperrellessaan Inge neidon ohitse hän suudella maiskahutti sormiaan. "Sanokaa terveisiä meidän hyvälle ystävällemme, teidän kunnianarvoisalle isällenne! Kiittäkää häntä kauniisti siitä, että hän antaessaan nuuskijoille pitkän nenän, salli meidän rauhassa tyhjentää pikarimme!"

Inge neito ei vastannut, hän seisoi kuin kiinninaulittuna kauhusta. Mutta niin pian kuin hirvittävät vieraat olivat ulkona ovesta, kiirehti hän työntämään salvan ovelle, sitten hän vaipui melkein tiedotonna tuolille kovan jännityksen rasittamana. Hän luuli vielä kuulevansa askeleita pihalta. Mutta pian oli kaikki hiljaista, ja linnanportti lyötiin kiinni, niin että se ontosti kumahti. Tämä ääni herätti hänet tainnostilastaan. Hän koetti koota voimiaan ja mietiskellä mitä oli tapahtunut. Ajatus hänen isänsä suhteesta näihin hirvittäviin vieraisiin painoi äärettömän raskaana hänen sieluaan. Kyynelvirta syöksähti äkkiä hänen suurista silmistään, ja hän väänteli käsiään, syvässä rajattomassa tuskassaan. "Mutta missä hän on?" huudahti hän taas hädissään, "ja missä ovat ne uskolliset miehet, joiden kanssa hän poistui?" Häpeämättömän ryövärin jäähyväissanat muistuivat hänen mieleensä, ja hän teki pikaisen liikkeen ovea kohti, tietämättä vielä mitä olisi tehtävä. Silloin koputettiin kovaa eteisenovelle. Hän säpsähti, mutta ei miettinyt kauvempaa, vaan työnsi salvan ovelta. Vieras, reipas poika aseenkantajapuvussa astui sisään ja tervehti häntä kohteliaasti. Se oli Klaus Skirmen.

"Elkää pelästykö, jalo neiti!" sanoi hän hätäisesti, "mutta minun täytyy ilmoittaa teille ellette sitä jo tiedä: — täällä on ryöväreitä linnassa, minun isäntäni ja ne kaksi ritaria, jotka seurasivat häntä, sekä linnanpäällysmies itse ovat suljetut itäiseen torniin."

"Ryövärien sulkemat! minun isäni suljettuna torniin!" huudahti Inge neito sydämellisellä ilolla, joka oli nuoren aseenkantajan mielestä käsittämätöntä. "Tiedätkö varmasti ryövärien sulkeneen heidät sinne? Mistä sinä sen tiedät?"

"En minä tiedä kuka heidät on sinne lukinnut", vastasi Skirmen, "mutta, jalo neiti, ymmärtäkää minut oikein, he istuvat vangittuina linnantornissa. Minä olin rannassa juottamassa meidän hevosiamme; silloin kuulin yhden herroista huutavan korkealta, ja minä ratsastin veteen tornin luo ääntä seuraten. Minun käskettiin etsiä aivan torninikkunan alta vankilanavainta, se oli onneksi pudonnut suurelle kivelle, ja tässä se on. Mutta tornin käytävää en ole löytänyt. Pihassa huudettiin, että täällä on ryöväreitä, eikä kukaan tahtonut kuunnella minua —"

"Anna tänne!" huudahti Inge neito levottomana ja riisti avaimen hänen kädestään. "Joudu pian hakemaan lyhty tallista!" Inge kiirehti edeltä linnan pihan yli. Skirmen juoksi hakemaan tallista lyhdyn. Linnanpihalla oli kova hälinä. Kaikki linnanmiehet olivat liikkeellä ja vanha pihavouti tuli levottomana häntä vastaan. "Voi, Jumala meitä armahtakoon", valitteli hän. "Senkin jumalattomat roistot! Onko siellä tapahtunut mitään onnettomuutta, neiti!"

"Isä on vangittu", vastasi Inge kiireisesti. "Ovathan vieraat poissa. Avaa meille itäinen torni!"

"Voi, Jumala meitä armahtakoon!" valitteli taas pihavouti ja kiiruhti tornille, "sen tein teidän arvoisan isänne käskystä, päästin ne saatanat sekä sisään että ulos, kysymättä heiltä nimeä ja heidän asiaansa. Se saatana, joka viimeksi meni ulos, ryösti minun kädestäni linnanportin avaimen, ja kumahutti portin kiinni aivan nenäni edessä. He olivat varmasti pahimpia rosvoja. Minä näin linnanmuurilta heidän nostavan purjeet ja purjehtivan satamasta Skåneen päin, ja tässä riehuvassa myrskyssä. Jumala suokoon heidän hukkua purjeineen päivineen."

"Minun isäni on suljettu torniin", sanoi Inge neito kärsimättömästi. "Avaa torni meille, sanon minä, joutuun!"

"Voi, sen kirotut veijarit! Ovatko he lukinneet telkien taakse isäntäni! Jumala suokoon heidän hukkua!" voivotteli vanha linnanvouti ja totteli.

"Tuo nyt vasara ja hohtimet ja murra nopeasti auki linnanportti! Joudu!"