NELJÄSKYMMENESKAHDES LUKU.

Seuraavana aamuna aikaisin seisoivat kuningattaren kuuden maidonkarvaisen hevosen vetämät vaunut linnanportaiden edessä, monen koreapukuisen eturatsastajan ja tallirengin ympäröimänä. Suuri joukko aseenkantajia seisoi linnanportaiden ympärillä, pidellen suitsista herrojensa hevosia, ja etumaisena heistä seisoi slesvigiläisellä vaakunaleijonalla koristetussa loistavassa puvussa herttuan aseenkantaja, joka ylvästellen antoi komeasti satuloidun ylpeän oriin kierrellä linnanpihaa. Lähinnä häntä seisoi Pitkäsääri vanhus, kreivi Gerhardin vaatimaton nokkoslehtikilpi kädessään, pidellen kiinni voimakasta, ruskeaa hevosta päitsistä. Skirmen seisoi herransa kilpeä ja vaippaa pidellen drotsi Pietarin ratsun vieressä, ja näkyi syventyneen katselemaan herttuallisten kilpileijonien onnettomia päitä, jotka enemmän muistuttivat susia kuin leijonia. Hän käänsi pärskyävän hevosen rantaan päin, mistä hän suureksi ilokseen huomasi liikettä lauttamiesten kesken ja huomasi kuninkaallista lippua kannettavan kylä vanhuksen talosta.

"Mehän aiomme Melfartiin ja Juutinmaalle päin!" sanoi Pitkäsääri Skirmenille. — "Luulinpa toki sinun herrallasi olleen hienommankin nenän."

"Jos sinä olisit puoleksikaan niin hienonenäinen, Pitkäsääri". — vastasi Skirmen — "niin et nyt antaisi herrasi hevosen kääntää häntäänsä sitä tietä kohti, jota hänen pitää ratsastaa."

"Sen ainakin minä tiedän ettei ratsasteta eikä ajeta Ison-Beltin yli toukokuussa!" vastasi vanha hovinarri. "Mutta taitaisipa se olla yhtä viisasta niinkauan kuin tuuli puhaltaa siltä kulmalta."

"Mitä sinä sillä tarkoitat, Pitkäsääri? Onhan tuuli Isolta-Beltiltä jotenkin hyvä!"

"Mutta ei ole Vähän-Beltin puolelta, näetkös. Venemiehet sanovat sitä herttuan tuuleksi, ja kun se tuulee meitä vasten, pitäisi niin valtioviisaan nenän, kuin sinun herrasi, hyvästi tuntea Finnerupin ladon olkien hajun."

"Kääntäkää vaunut ja hevoset!" kaikui nyt drotsi Pietarin ääni linnanrappusilta. — "Kuninkaallinen perhe ajaa satamaan!"

Kaikki aseenkantajat tottelivat, ja kuninkaalliset vaunut käännettiin linnanportaitten edessä. Drotsi Pietari meni taas linnaan, ja heti senjälkeen astui kuningatar ulos herttuan tukemana, ja nuori kuningas taluttaen sisartaan Mereteä. He astuivat kaikki vaunuihin, sekä myös prinssi Kristoffer. Huolimatta herttuan kohteliaasta käytöksestä oli vastenmielinen hämmästys huomattavissa hänen teeskennellyssä hymyssään.

"Me emme tohdi tarjota teille paikkaa naisvaunussa, herttua Waldemar", sanoi kuningatar, "siihen te olette liian taitava ratsastaja".

Herttua vastasi kohteliaasti kumartaen ja hypähti satulaansa niinkuin muutkin.

"Laivasillalle!" huusi ritari Jon nyt ajopojalle, ja suuren ritarikulkueen etunenässä vierivät kuninkaalliset vaunut linnanpihasta vanhalle rantaportille ja sieltä satamaan, lukuisan uteliaan kansanjoukon seuraamana, jotka taukoamatta huusivat ilosta nähdessään nuoren kuninkaan nyökäyttävän heille ja kuningattaren majesteetillisen tervehdyksen.

"He matkustavat Skjelskjörin juhlille ja kruunaukseen — Lundiin kruunausjuhlaan!" huusivat he kilpaa; ja tuhansia tervehdyshuutoja ja siunauksia kuului heille joka taholta.

Juhla Skjelskjörissä oli määrätty seuraavaksi päiväksi. Ritari Jonin ja drotsi Pietarin toimesta oli Lundin arkkipiispa jo yöllä purjehtinut nopeakulkuisella purjelaivalla valmistamaan kaikkea kuninkaan vastaanotoksi ja kruunaukseksi Lundissa. Nyborgin satamassa olivat laivat lähtövalmiina, ja pian oli koko saattue sijoittunut niihin. Kuninkaallisessa laivassa, jonne herttuakin sai paikkansa, olivat myöskin drotsi, kansleri ja kreivi Gerhard, sekä ritari Jon ja kaikki kuninkaalliset henkivartijat. Herttuan suureksi hämmästykseksi seurasi kuninkaallista laivaa kaksi suurta pitkälaivaa, jotka kaikki olivat täynnä sotaväkeä. Herttuan oma lukuisa seurue ritareita ja heidän aseenkantajiaan, sekä tuomiorovasti Grand ja useita Danehovella olleita hengellisiä herroja seurasivat kuninkaallista laivaa kolmella pienemmällä laivalla. Kovassa myötätuulessa purjehdittiin ulos vuonosta. Melkein samaan aikaan lähti kepeärakenteinen jahti rannasta, ja Skirmen kertoi isännälleen arvelevansa sen norjalaiseksi merirosvolaivaksi, mihin hän sen satamassa ollessa oli nähnyt herttuan aseenkantajan pujahtavan. Drotsi Pietari katsoi vakavana epäilyttävän purjeveneen jälkeen, joka pian oli kadonnut näkyvistä.

Ilma oli mitä ihanin. Kuningatar seisoi laivan peräkannella, ja katseli tyytyväisenä takaisin Fyenin rannikolle, jossa vielä ihmisjoukot seisoivat heilutellen hattujaan ja kajahuttaen tervehdyshuutojaan.

Rohkean ja huolettoman näköisenä lähestyi nyt herttua kuningatarta. "Teidän äkillisesti muutettu päätöksenne on ihmetyttänyt minua, jalo kuningatar!" sanoi hän äänellä, jonka tarkoituksena oli moittia kuitenkaan loukkaamatta. "Mutta minä uskon teillä olleen siihen tärkeämmätkin syyt kuin mitä armollisesti minulle ilmoititte. Enpä usko levottoman yön ja satunnaisen unen niin suuresti vaikuttavan meidän viisaaseen ja järkevään valtiattareemme. Että minä teidän nöyrimpänä palvelijananne, vastustelematta kunnioitan myöskin teidän selittämättömiä oikkujanne, sen minä olen nyt osoittanut. Siitä huolimatta minä tahdon vielä huomauttaa teille, että suuret kansankokoukset näinä levottomina aikoina, sekä nämä juhla- ja kruunausmatkat saattavat maan ja valtakunnan suureen vaaraan. Me annamme nyt lainsuojattomille liiankin sopivan tilaisuuden kostoon. — Heille ei ensimäisessä suuttumuksessaan mikään kostonaie ole liian rohkea."

"Teidän ja näin monen urhean ritarin ympäröimänä olisi tuollainen pelko minun puoleltani loukkaus" — vastasi kuningatar — "sitäpaitsi minä olen, niinkuin näette tuntuvasti lisännyt henkivartiotani. Minä tiedän antaa arvon teidän hienotunteisuudellenne ja ritarilliselle säälillenne minun oikkujeni ja ajattelemattomien päähänpistojeni suhteen", jatkoi hän, "ja minä olen todellakin velvollinen lähemmin selittämään teille syyt horjuvaan päätökseeni. Tärkeissä valtioasioissa on ehkä ymmärtämätöntä antaa aavistusten ja unien olla määräävinä, ja kaikkien sellaisten syiden, joita te vahvempi sukupuoli ivaatte ja ylenkatsotte. Tämä ei muuten ole kuulunut minun heikkouksiini, mutta teidän täytyy myöntää, varoittavan unen, elämäni synkkien muistojen yhteydessä voivan olla minulle jostakin merkityksestä. Eikä myöskään liene aivan järjetöntä kiirehtiä tätä tärkeää toimitusta, joka kansan ajatuksen mukaan yksin voi pyhittää ja suojella kruunua jumalattomimpiakin pettureita vastaan. Myöskin ilman tuota haaveilua, joksi te varmaankin sitä kutsutte, oli kuninkaanmurhaajien näkeminen eilen Danehovella riittävä varoitus pysymään näinä aikoina etäällä Viborgin hautaholvista tai — Finnerupin ladosta."

Herttua kalpeni. "Mitenkä, jalo kuningatar!" sanoi hän hätäisesti. "Eivät suinkaan teidän aavistuksenne ja unenne ole yhteydessä noiden hirvittävien muistojen kanssa."

"Osaksi. Olettehan te kuullut, herttua Waldemar, että petturit olivat tuona kamalana pyhän Cecilian yönä piiloutuneet harmaaveljesten vaippoihin. Ne kaksitoista miestä, jotka minä yöllä näin unissani, ja jotka näyttivät kantavan Tanskan kruunua keihäittensä kärjissä, he olivat minusta kuin susia lammasvaatteissa, ja heidän etunenässään seisoi mies, jonka kasvot olivat kokonaan päähineen peitossa — —"

"Hän oli teistä varmaankin Stig-marski?" keskeytti hänet herttua äkkiä — "hyvä on, häntä te syystä kyllä saatte varoa ja juuri senvuoksi — —"

"Juuri senvuoksi minä olen muuttanut päätökseni!" jatkoi kuningatar. "Teidät minä myöskin näin — —"

"Minutko? Se on minulle liian suuri kunnia. Minä uskallan kuitenkin toivoa, että te ette edes unissa aseta minua paikalle ja seuraan, jonka sekä minä, että te olemme tuominneet —"

"Te seisoitte minun vieressäni, ja minusta te näytitte kalpealta kauhusta katsellessanne tuota aseleikkiä ja horjuvaa kruunua murhaajien keihäidenkärjissä. Silloin minusta tuntui kuin Tanskan suojeluspyhimys, pyhä Knut-kuningas, olisi seisonut minun edessäni ja sanonut: Voideltu kantakoon kruunua kuolinhetkeensä asti! — Voitteko te ihmetellä, että sellainen varoitussana sai minut tekemään päätöksen, jota aikaisemmin sekä valtaneuvosto että kansa olivat toivoneet? Ennen teidän tuloanne se oli jo ollut päätetty. Skjelskjörin juhlan siirtäminen olisi ollut omiaan keräämään tyytymättömyyttä — ja kruunauksen vieläkin enemmän." Kuningatar vaikeni ja katseli herttuaa totisena. "Jos minä näen oikein", lisäsi hän — "niin täyttyi jo osa untani. Tehän seisotte todellakin aivan kalpeana minun vieressäni."

"Minä en aina siedä meri-ilmaa", vastasi herttua kohottaen kätensä kasvoilleen. "Hyvä on, jalo kuningatar", lisäsi hän huolettomalla ja välinpitämättömällä äänellä, "Jos todellakin teidän mielestänne nämä juhla- ja voitelutoimitukset ovat niin tärkeät, niin en minäkään tahdo kehoittaa teitä niitä siirtämään. Jos Tanskan suojeluspyhimys muuten on vaivautunut ilmestymään teille, niin olisin minä vain toivonut hänen lausumaan ajatuksensa selvemmin: Kantaa kruunua kuolinhetkeen asti, ei selitä paljoa, mutta kantaa sitä onnellisesti ja kauan olisi minusta tärkeämpää, enkä minä tiedä johtaako tämä tie siihen."

"En minäkään", vastasi kuningatar — "mutta koettakaamme Jumalan nimeen kuitenkin".

Nyt astui nuori kuningas Jon ritarin ja kreivi Gerhardin kanssa heidän luokseen ja keskustelu keskeytyi. Puhuttiin vähäpätöisistä asioista. Vanha Jon ritari laski leikkiä, ja pian näytti kuninkaallinen matkaseurue olevan hyvin iloisena. Drotsi Pietari ei ottanut ensinkään osaa keskusteluun, hän oli vakava ja hiljainen. Mutta kreivi Gerhard tunsi itsensä niin onnelliseksi kuningattaren suosionosoituksen salaisesta pantista, jota hän kantoi rinnallaan, että hän heittäytyi kokonaan iloisen mielialansa valtaan ja onnistui paremmin kuin kukaan muu huvittamaan kuningatarta. Turhaan herttua ponnisteli päästäkseen hänen edelleen sukkeluuksien ja hienojen kohteliaisuuksien keksimisessä. Se levoton alakuloisuus, jota hän koetti peittää, esti hänen esiintymästä tavallisella huolettomuudellaan, ja hänen pakoitetut kohteliaisuutensa ja kokkapuheensa herättivät kreivi Gerhardin hullunkuristen lisäysten kautta yleistä naurua, mihin hänen vasten tahtoaan täytyi yhtyä.

Lähestyttiin Skjelskjöriä, ja vuonon molemmille rannoille, joka jakoi kaupungin kahteen melkein yhtäsuureen osaan, nähtiin kokoontuneen paljon ihmisiä. Nuori kuningas seisoi etumaston juurella kanslerin vieressä ja kuunteli tarkkaavaisesti oppineen herran kertomusta Henrik Aemeldorfin kapinasta hänen isoisäänsä kuningas Kristoffer Waldemarin poikaa vastaan.

"Siitä on nyt kolmekymmentäviisi vuotta, minun nuori herrani ja kuninkaani!" vastasi kansleri. "Mutta minusta tuntuu niinkuin se olisi tapahtunut eilen, se oli juuri viikko senjälkeen kun minä olin voittanut ensimäisen palmuni logiikassa pilaritalossa. Täällä nousi teidän autuas isoisänne maihin, pakoittaakseen ylpeän kapinoitsijan alistumaan ja vannomaan hänelle uskollisuusvalan. Kaupunki ja linna olivat oikeudenmukaisesti sotapäällikön omaisuutta: Ne oli Kuningas Aabel antanut hänelle pantiksi sotapalkkiosta, mutta hän teki suuren synnin ja vääryyden kieltäytyessään vannomasta uskollisuutta kuninkaalle ja yllyttäessään kansan häntä vastaan. Näettekö te syvän vallihaudan keskellä kaupungin aluetta? Sen tuo jumalaton Aemeldorf antoi kaivaa, ja sen takana hänellä oli vahvat linnoitukset."

"Ja minun isoisäni voitettiin, ja hänen täytyi paeta tuota kapinoitsijaa?" huudahti nuori kuningas. "Olipa se sentään harmillista! Eikö hänen sotajoukossaan ollut yhtään uskollisia ja urhoollisia miehiä?"

"Oli varmasti!" vastasi kansleri — "mutta mitä auttaa ihmisvoima silloin kun Jumala tahtoo meitä rangaista. Hän antoi jumalattomien petturien voittaa vain joksikin aikaa: Seuraavana vuonna palasi teidän kuninkaallinen isoisänne ankarana ja mahtavana tuomarina, ja silloin oli Herra hänen kanssaan. Kaupunki valloitettiin ja poltettiin. Kapinoitsijapäällikön täytyi paeta, ja kaikki hänen liittolaisensa teloitettiin samalla viheriällä torilla, jolla nyt oikeuskäräjät ja valtiopäivät pidetään. Soli Deo gloria!" [Jumalalle yksin kunnia!]

"Sielläkö minulle siis huomenna vannotaan uskollisuusvala!" sanoi kuningas Eerik. "Sepä ihmeellistä. Jos siitä on kulunut vain vähän yli kolmekymmentä vuotta niin varmasti siellä vielä elää paljon niitä, joiden ystäviä ja sukulaisia siellä teloitettiin."

"Aivan varmasti", vastasi kansleri. "Jumalattomia ei ole vielä juurrutettu maailmasta. Jos minä olisin teidän asemassanne, minun nuori kuninkaani, niin minä tulevaisuudessa siirtäisin Själlandin valtiopäivät toiseen kaupunkiin näiden synkkien muistojen tähden, ja välttääkseni siten pahoja enteitä, joihin kansan taikausko täällä helposti voi antaa aihetta. Kuninkaitten valta ja onni on vain Jumalan kädessä, se on kyllä totta, mutta lyhytnäköinen ihminen haluaa aina ennustaa huonosti siellä missä Herra hyvästi suojelee, ja onnettomalla paikalla ei kukaan voi oikein iloita ja uskoa ajalliseen onneen."

"Ette suinkaan te mitenkään epäile näitä minun rakkaita alamaisiani täällä, arvoisa herra?" kysyi Eerik. "Katsokaa miten iloisesti he heiluttavat hattujaan! Ja kuuletteko heidän iloisia tervehdyshuutojaan?"

"Kansa on, Jumalan kiitos, uskollista ja rehellistä", vastasi kansleri — "mutta jos lainsuojattomat tulevat tänne panemaan vastalauseensa tuomioon, niin he kyllä löytävät ystäviä. Missä ei paholaisella olisi liittolaisia! Mutta teillä on uskollisia miehiä ympärillänne, herra kuningas, eikä teillä Jumalan avulla ole mitään pelkäämistä. Jos näen oikein, niin on Rimordsonkin täällä."

Kuninkaallinen laiva laski maihin. Laivasillalla linnanvouti ja porvarit vastaanottivat kuninkaalliset. Pentti Rimordson, joka pitkälaivoineen äsken oli tullut tänne Tornborgista, oli myöskin siellä. Tätä kuningattaren sukulaista ja kuningashuoneen uskollista ystävää kunnioitettiin kaikkialla. Hänen veljensä teloittaminen Niilo Rauhattoman ryövärijoukon kanssa oli tehnyt hänet vielä entistäänkin synkkämielisemmäksi; mutta hän koetti mitä valppaimmalla toiminnalla korvata sen häpeän, mikä oli täten koitunut hänen kuuluisalle suvulleen. Riibe-linnan valloittamisen jälkeen, johon hän oli tehokkaasti ottanut osaa, hän oli risteillyt rannikoilla ja vartioinut sitä norjalaisten merirosvojen hyökkäyksiltä; Skjelskjörin vuonossa oli merirosvolaiva, jonka hän äsken oli anastanut. Niinpian kuin totinen ritari oli tervehtinyt kuninkaallisia, pyysi hän saada saattaa heidät "hovikartanoon", joksi linnaa kutsuttiin, siellä hänellä olisi tärkeitä asioita kerrottavana.

"Jos teidän uutisenne ovat hyviä, ritari Rimordson, niin suokaa meidän kuulla ne heti!" sanoi nuori kuningas. "Ei sentään", jatkoi hän huomattuaan vanhan Jon ritarin iskevän hänelle silmää, — "tämä ei ole siihen sovelias paikka".

Vanha ritari Jon oli heti huomannut ritari Rimordsonin huolestuneen ilmeen, ja sekä hän että kansleri olivat nähneet herttuan ja mestari Grandin vaihtavan levottoman ja merkitsevän katseen, kun nämä herrat huomasivat anastetun merirosvolaivan vuonossa. Sillaikaa kun kuninkaalliset porvarien iloisten tervehdyshuutojen saattamina lähtivät linnaan, vei Rimordson drotsi Pietarin syrjään. "Täällä kaupungissa on kavaltajia liikkeellä!" kuiskasi hän. "Vartioikaa tarkasti kuningasta, ja pitäkää silmällä herttuaa! Jos olisitte tänäpäivänä kulkeneet Vähä-Beltin yli, niin olisitte joutuneet marskin käsiin. — Ekerön luona on norjalainen laivasto, Norjan kuningas kuuluu itse olevan mukana. Marski on tällä hetkellä kukaties sytyttänyt puolen Fyeniä tuleen." —

"Suuri Jumala!" huudahti drotsi Pietari. "Onko Tanskan kuningas milloinkaan ollut näin petturien ja vihollisten saartama! Kun hän vain olisi voideltu ja kruunattu!"

"Kunhan herttua ei milloinkaan olisi päässyt Sjöborgin tornista!" kuiskasi Rimordson.

"Hän voi vielä sinne joutua!" vastasi drotsi ja silmänsä säihkyivät.

He kuulivat samassa herttuan äänen aivan vierestään ja keskeyttivät äkkiä salaisen keskustelunsa.

Heti kun kuninkaalliset olivat yksin linnassa, antoivat he kutsua Rimordsonin ja kuulivat häneltä saman minkä hän äsken oli uskonut drotsi Pietarille. Hän jätti heille sitäpaitsi käärön anastettuja kirjeitä drotsi Tyko Abilgaardilta Norjasta ja Stig-marskilta herttua Waldemarille, mestari Grandille ja Hallandin Jaakko kreiville, joista selvästi huomattiin lainsuojattomien liittoutuminen norjalaisten kanssa, ja heidän aikeensa kumota Tanskan valtaistuin. Herttuan drotsin kirjeet olivat hengellisten miesten sineteillä varustettuna osoitetut Roeskilden tuomiorovasti Grandille, jonka tuli toimittaa ne edelleen herttualle ja valtakunnan kapinoiville aatelismiehille. Näistä kirjeestä ilmeni selvästi, että marski Stig ja lainsuojattomat aikoivat asettaa herttuan valtaistuimelle, jos hän uskollisesti auttaisi heitä ja hankkisi heille tilaisuuden saamaan kuninkaalliset henkilöt valtaansa. Kreivi Jaakolle osoitetuista kirjeistä sitävastoin ilmeni että marski ja lainsuojattomat eivät luottaneet herttuaan, vaan olivat luvanneet Tanskan kruunun norjalaisten kuninkaalle, jos tämä lupasi täyttää heidän vaatimuksensa, ja auttaa heitä laivastollaan. Nämä tärkeät kirjeet olivat löydetyt siltä anastetulta merirosvolaivalta, jonka vangittu miehistö nyt istui sulettuna linnantorniin.

Mitä suurimmalla hämmästyksellä kuulivat kuningatar ja nuori kuningas nämä peloittavat uutiset. He antoivat heti salaisesti kutsua luokseen Jon ritarin, drotsi Pietarin ja mestari Martinuksen. Ryhdyttiin heti mitä ankarimpiin varakeinoihin, mutta Jon ritarin neuvosta uskottaisiin asia näön vuoksi ja ainoastaan puoleksi myöskin herttualle. Ne anastetut kirjeet, jotka ilmaisivat hänen yhteytensä lainsuojattomiin salattiin huolellisesti, ja ainoastaan kirjeet kreivi Jaakolle, joissa puhuttiin marskin uhkarohkeasta lupauksesta norjalaiselle kuninkaalle, katsottiin tarpeellisiksi näyttää hänelle. Heti tämän päätöksen tehtyä kutsuttiin herttua. Hänen hämmästyksensä saamistaan tiedoista oli todellinen ja luonnollinen. Mitä voimakkaimmin sanoin hän ilmitoi katkeruutensa Stig-marskia ja lainsuojattomia kohtaan, sekä hyväksyi täydellisesti valtaneuvoston esittämät toimenpiteet maanpuolustukseksi norjalaisia vastaan. Sillaikaa oli kreivi Gerhard antanut viedä maihin koko kuninkaallisen sotaväen ja sijoittanut ne kaupunkiin. Hän oli asettanut vahvan vartion linnan ympärille ja itse hän oli ottanut henkivartiopäällikkyyden etusalissa.

Drotsi Pietari poistui Jon ritarin kanssa kuninkaallisesta salakammiosta, ja he kulkivat aution käytävän kautta henkivartiosaliin. Drotsin posket hehkuivat suuttumuksesta, ja hänen leimuava katseensa osoitti hänen suunnittelevan uhkarohkeaa yritystä. "Kurjaa heikkoutta!" huudahti hän. "Eikö meillä nyt jo ole kylliksi todisteita hänen petollisuudestaan? Mikä estää meitä heti paikalla vangitsemasta hänet maankavaltajana?"

"Järkevyys, nuori ystäväni, ja varovaisuus", vastasi vanha Jon miettiväisen näköisenä.

"Teidän järkevyytenne saa minut raivostumaan!" huudahti drotsi Pietari. — "Minä en voi enää kauvempaa nähdä tuota petturia joukossamme meidän ja valtakunnan herrana. Jos emme saa hänen toimiaan ehkäistyksi, niin joudumme hänen käsiinsä — sanoi vanha Henner. Taittukoon nyt tai taipukoon!"

"Kyllä se taittuu, jos te vain annatte aikaa!" sanoi vanhus painokkaasti. "Meille on onneksi niinkauan kun hän voi kantaa naamariaan. Sinä hetkenä, jolloin hän itse sen heittää pois, silloin vasta me voimme hänet syöstä asemastaan."

"Hyvä! — Siihen tarvitaan vain yksi sana!"

"Varokaa sitä sanaa, drotsi Pietari, sillä te voitte kumota ehkä Tanskan valtaistuimen." Ritari Jon vaikeni ja katseli nuorta, kiihoittunutta ystäväänsä levottomana ja huolestuneena. "Vielä yksi asia!" — lisäsi vanha herra hiljaisemmalla äänellä — "tiedättekö te, että meidän uskollisen Ingemme isä istuu vangittuna tornissa, noiden tärkeiden kavaltajakirjeiden kulettajana?"

"Taivaan Jumala, ritari Laveko?" huudahti drotsi Pietari kauhuissaan. "Jumala olkoon hänelle ja meille kaikille armollinen. Minä en voi, paha kyllä, epäillä, mutta onko hänen rikollisuutensa todistettu?"

"Hän oli merirosvolaivassa, ja hänen hallustaan löydettiin kirjeet. Minä en tiedä voiko hän mitään sanoa puolustuksekseen. Huomenna hänet tutkitaan ja tuomitaan valtaneuvostossa. Niiden suhteiden nojalla, jossa me olemme häneen, minä olen vaatinut minut ja teidät vapautettaviksi olemasta hänen tuomariansa."

"Inge parka!" huokaili drotsi Pietari. "Missä hän on? — Mihin te olette toimittanut hänet? Hän oli käskenyt minun kääntymään teidän puoleenne. Te olette ankarasti ja kylmästi välttänyt kaikkia minun kysymyksiäni näinä vaaran päivinä. Nyt minä en sitä kestä kauvempaa. Mitä hänellä on tekemistä Ruotsissa, sillaikaa kun me täällä vangitsemme ja tuomitsemme hänen isänsä?"

"Te saatte tietää kaikki ja hyväksytte sen!" vastasi ritari Jon tarttuen hänen käteensä. "Seuratkaa minua kanslerin luokse. Ingen tähden toivoisin Laven voivan pettää meidät kaikki huomenna. Jos minä olisin hänen tuomarinsa, niin hän ei olisi pelastettavissa. Nyt on herttua hänen tuomarinsa. Toinen korppi ei puhkaise toisen silmää. Niin pitkälle on tultu, että me nyt saamme iloita siitä, että meillä on petturi valtakunnanhoitajana." Hän vei kiivaasti kätensä silmilleen ja veti drotsi Pietarin mukanansa pois.