NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU.

Sillaikaa kun drotsi Pietari istui vangittuna Nordborgin linnassa eikä voinut mitään toimia kuninkaan ja maan parhaaksi, huolehtivat vanha ritari Jon sekä kreivi Gerhard, kansleri ja uskollinen Rimordson väsymättömän valppaasti kuninkaallisten turvallisuudesta, koettaen tukea alaikäisen valtaistuinta. Herttuan mielestä hänen ei nyt ollut viisasta käyttää hyväkseen valtionhoitajan oikeuksiaan. Stig-marskin yritykset Tanskan yhdistämisestä Norjaan, sekä herttuan pelko siitä, että hänen omat aikeensa oli saatu ilmi, olivat niin hämmentäneet hänet, ettei hän enää näyttäytynyt Tanskan hovissa. Suuttuneena onnistumattomasta kapinasta ja häpeällisestä kosimayrityksestä, joka etenkin oli hänelle lannistava nöyryytys, lähti hän vähän senjälkeen Saksiin, ja piakkoin saatiin kuulla hänen siellä äkkiä menneen naimisiin herttua Juhanan tyttären, hurskaan Sofia prinsessan kanssa.

Tanskalle onnellinen sattuma teki tyhjiksi ne vaaralliset aikeet, joilla Ekerön luona majaileva norjalainen laivasto uhkasi maata. Raa'an jaarli Vähä-Alfin, yhdessä kuninkaan suosikin, Halkell Angmundin kanssa, piti johtaa laivastoa. Mutta vähän aikaa senjälkeen kertoi huhu jaarlin juomapöydässä joutuneen riitaan Halkellin kanssa, ja hän oli aivan Norjan kuninkaan nähden lyönyt hänet kuoliaaksi viinikannulla. Tästä syntyi laivastolla verinen taistelu: 260 jaarlin miehistä sai surmansa, jaarli itse tuomittiin lainsuojattomaksi ja pakeni Ruotsiin. Sotaretki Tanskaa vastaan keskeytyi. Mutta lainsuojattomat ryöstivät lakkaamatta Tanskan rannikkoa. He polttivat Middelfartin ja Hindeholmenin Fyenillä, ja nämä rajut vieraat jättivät tuskin yhtään Tanskan merikaupunkia rauhaan. Stig-marskin nimi oli kauhu kaikille tanskalaisille. Raane Jonson oli myöskin yksi niistä rohkeimmista merirosvoista, jotka hätyyttivät valtakuntaa, Stevnsklintin luona olevassa Gjorslövin talossa oli hänellä linnoitus, ja pakopaikka ryöväysretkillään. Pettääkseen vihollisiaan ja johtaakseen heidät harhaan, hän ratsasti mailla ollessaan hevosella, joka oli takaperin kengitetty, ja hänen mukanaan oli aina väkevä, vihainen koira, joka varoitti häntä takaa-ajajista, ja se hyökkäsi hätätilassa väkevimmänkin sotamiehen kurkkuun. Lundin arkkipiispa oli julistanut sekä Raanen että marskin ja kaikki lainsuojattomat kirkon pannaan; mutta he näyttivät rohkeasti uhittelevan sekä pannansäteitä että lainsuojattomuustuomiota. Useimmat lainsuojattomat olivat paenneet Norjaan, jossa he ärsyttivät norjalaista kuningasta ryhtymään ratkaisevaan retkeen Tanskaa vastaan. Marski jäi uhmaillen Hjelmiin, josta hän alituiseen teki ryöstöretkiä Pohjois-Jyllantiin ja saarille. Ylpeä Jaakko kreivi linnoitti Hunehalsin Pohjoishallannissa, ja sekä hän että marski valmistautuivat puolustamaan itseään viimeiseen asti.

Kruunaus siirrettiin talveksi, jolloin vihollisen ja merirosvojen oli mahdoton päästä Beltin ja salmien poikki. Joulupäivänä 1287 voideltiin ja kruunattiin Lundissa kuningas Eerik Menved, niinkuin häntä jo kutsuttiin. [Menved johtui ehkä hänen tunnuslauseestaan: Ved alle hellige Maend! (Kaikkien pyhien miesten kautta). Jotkut johtavat tämän lisänimen Maendevid sanasta, tarkottaen nuoren kuninkaan viisautta ja järkevyyttä.] Tämä oli viimeinen tehtävä, minkä vanha, uskollinen arkkipiispa Johan Dros toimitti. Hän ei elänyt niin kauan, että olisi nähnyt tuliko rukouksensa kruunun turvallisuudesta kuulluksi. Vähän jälkeen kruunauksen vahvistettiin liitto ja ystävyys Ruotsin mahtavan kuninkaan Maunu Latolukon kanssa kaksinkertaisella kihlauksella, jotka jo kauan olivat olleet ehdolla ja salaa päätetyt: ruotsalaiset lähettiläät veivät pienen tanskalaisen prinsessa Mereten Ruotsiin, ruotsalaisen kruununperillisen, prinssi Birgerin kihlattuna, ja maaliskuun keskivaiheilla julaistiin Tanskan kuningas Eerikin ja ruotsalaisen prinsessa Ingeborgin kihlaus. Tämän johdosta oli Helsingborgissa suuret juhlat, joissa kuninkaalliset kihlajaiset vietettäisiin ritarileikeillä.

Tässä suuressa juhlassa oli koko Tanskan ja Ruotsin hovi läsnä. Täällä näyttäytyi nuori Eerik kuningas koko ritariloistossaan tulevalle kuningattarelleen, ihanalle Ingeborg prinsessalle. Kaikki kiittivät kilvan pienen, rakastettavan prinsessan lapsellista kauneutta ja hyvyyttä. Innostuneet tanskalaiset runoniekat antoivat hänelle jo lauluissaan nimen Danebod eli Tanskan lohdutus.

Turnajaiset vietettiin mahdollisimman komeasti ja samaan tapaan kuin Ranskassa ja Saksassa. Päivää ennen turnajaisia olivat kaikkien ritarien aseet asetetut dominikaaniluostarin ristikäytävään, jossa komea airut julisti niiden nimet, joille kilvet kuuluivat. Kuningatar Agnes, Ruotsin kuningatar Hedvig, kreivi Gerhardin sisar, sekä prinsessat ja kaikki ylhäiset ritarinaiset kulkivat sinä päivänä juhlasaattueessa ristikäytävän läpi kilpien ohitse, ja nähdessään jonkun kelvottoman ritarin kilven, oli heillä oikeus viitata siihen, jolloin tämä ritari vaadittiin edesvastuuseen eikä saanut olla osallisena ritarileikeissä. Kahden ritarin kilpeä kosketettiin. Toinen oli mahtavan ruotsalaisen ritarin, herra Kaarlo Algotsonin, joka jaarli Vähä-Alfin avulla oli väkivallalla ryöstänyt ritari Thorstensonin rikkaan ja ylhäisen morsiamen, Ingrid neidon. [Ritari Algotson vangittiin seuraavana vuonna ja mestattiin samalla paikalla, jossa ryöstö oli tapahtunut. Thorstensonin ryöstetty morsian meni sittemmin Vreta luostarin päänunnaksi.] Tanskan kuningatar oli koskettanut hänen kilpeään. Hän tunsi tapahtuman ja uskollisen Thorstensonin sydänsurun. Airue otti heti pois kilven, ja Ruotsin ankara kuningas käski ottaa asian ankarasti tutkittavaksi. Toinen kilpi, johon ritarinaiset syyttäen koskettivat oli erään tanskalaisen ritarin: uskollisen Pentti Rimordsonin toisen veljen, ritari Jon Rimordsonin. Vaikka hän oli Agnes kuningattaren sukulainen, täytyi hänen heti poistua ritarileikeistä. Hän koetti pakenemalla pelastua, mutta hänet tuomittiin menettämään henkensä naishäväisemisestä ja murhasta. [Kerran ollessaan myrskyssä merellä hän tuomittiin salaisena rikollisena arvanheitolla kuolemaan. Hän tunnusti pahat tekonsa mastossa olevan kristinkuvan edessä ja hyppäsi mereen. Siitä on olemassa kansanlaulu: Jon Rimordsonin tunnustus.]

Turnajaiset vietettiin mitä suurimmalla komeudella ja juhlallisuuksilla. Juhlan kuningatar, pieni vaaleatukkainen Ingeborg prinsessa, istui lempeänä ja lapsellisen iloisena kuninkaallisella parvekkeella Agnes kuningattaren vieressä; hänen toisella puolellaan istui hänen äitinsä, iloinen hyvänsuopa Hedvig kuningatar, joka muistutti hyvin paljon veljeään, urheaa kreivi Gerhardia. Kuningattaren oikealla puolen istui ankaran ja majesteetillisen näköisenä Ruotsin mahtava kuningas Maunu Latolukko. Hänellä oli yllään näädännahoilla reunustettu, ja kultakruunuilla kirjailtu purppuraviitta. Ingeborg prinsessan hovinaisissa oli monta, joihin ruotsalaiset ja tanskalaiset ritarit heittivät ihailevia silmäyksiä. Mutta kuninkaallisia lähinnä istuva kookas hiljainen neito herätti kuitenkin suurinta huomiota. Se oli neiti Inge Litle. Surumielisesti hän katseli uljaitten aseleikkien valmistuksia. Hänen katseensa harhaili ritarien jonossa, mutta hän ei nähnyt drotsi Pietaria kuninkaallisten ritarien joukossa. Hän tunsi onnettomuuden, joka oli drotsia kohdannut, ja tiesi, ettei ollut toivoa hänen vapauttamisestaan Nordborgin vankilasta niinkauan kuin kireät välit herttua Waldemarin ja kuninkaallisen perheen välillä kestivät. Toinen vieläkin syvempi suru kalvoi tarmokasta ritarintytärtä. Hän tiesi onnettoman isänsä, vaarallisena valtionkavaltajana istuvan vangittuna Kallundborgin linnassa odottamassa tuomiotaan. Mutta katsellessaan prinsessa Ingeborgia ja nuorta Eerik kuningasta näyttivät hänen kasvonsa kirkastuvan: silloin hän unohti omat sydänsurunsa ja hänen korvissaan kaikui taas laulu:

"Nuoren Eerik kuninkaamme eestä!"

Lähinnä aitausta istuivat ruotsalaiset ja tanskalaiset ritarit palkintotuomareina, ja ensimäisenä heidän joukossaan nähtiin vanha ritari Jon. Turnajaiskentällä asteli komea asekuningas ja joukko airueita valkoiset sauvat ja töyhtöhatut kädessä. Näiden piti yhdessä apulaistensa, niin kutsuttujen persevantien kanssa, ylläpitää järjestystä, pitää silmällä taistelevien jokaista keihäänheittoa ja jokaista liikettä.

Tanskan kuningas Eerik ja pieni Birger prinssi alottivat ritarileikit ratsain, ja käyttäen tylppäpäisiä keihäitä. He olivat melkein samanikäisiä ja yhdenkokoisia, käyttäen pieniä, kepeitä aseita, jotka soveltuivat heidän ikäisilleen. Tanskan kuninkaalla oli prinsessa Ingeborgin taivaansiniset värit, ja hänen pieni hansikkaansa oli kiinnitetty hänen töyhtökypäräänsä. Birger prinssillä oli myöskin morsiamensa värit, ja hänen varustuksensa olivat valkoiset kuin Merete prinsessan silkkihame. Molemmat osottautuivat reippaiksi ja taitaviksi ritarillisessa aseenkäytössä. Mutta molemminpuolinen kohteliaisuus vaati, ettei toista pidetty toisen voittajana.

Ritarileikkien ohella oli laulua ja soittoa, ja tanskalaiset ja ruotsalaiset runoniekat ylistivät kilvan lauluissaan ritarien urotöitä. Melkein jokaisella ritarilla oli haarniskaansa tai kypäräänsä kiinnitetty hansikas, harso, helminauha tai jokin muu naiskoriste, ja taistellessa he usein huudahtivat hämäriä ja omituisia sanoja, joiden merkityksen ainoastaan heidän naisensa ymmärsivät. Monta keihästä taitettiin, ja moni ritari suistui satulasta, mutta taisteltiin tylsillä keihäillä, eikä senvuoksi kukaan vaarallisemmin haavoittunut. Näytti siltä kuin ruotsalaiset ja tanskalaiset, ritarit tänä rauhallisena ilojuhlana olisivat kilpailleet kohteliaisuudesta ja ritarillisuudesta.

Holsteinin kreivi Gerhard oli se, joka eniten kunnosti itseään näissä turnajaisissa, hyvänsuovan leikillisesti hän syöksi kuusi ritaria satulasta, pysyen itse järkyttämättä ratsunsa selässä. Hän näytti voittamattomalta kantaessaan ihanan Agnes kuningattaren mustaa harsoa rintahaarniskaansa kiinnitettynä. Hänen tunnuslauseenaan oli säe eräästä laulusta, jota hän oli kuullut laulettavan Jon ritarin luona tuona iltana, jolloin hän ensi kerran oli puhutellut kuningatarta ja tanssinut ensi kerran elämässään. Hän muutti siinä vain yhden sanan, ja joka kerran syöstessään ritarin satulasta, hän huusi iloisesti:

"Mua hallitsevi valtijatar vieno."

Kun ei kukaan enää tahtonut kilpailla hänen kanssaan, julistettiin hänet ritarileikkien voittajaksi. Hän hypähti iloisena ratsunsa selästä ja vastaanotti polvistuen palkinnon kuningatar Agneksen kädestä.

Kun turnajaiset jo näyttivät päättyneen, nähtiin vieraan ritarin, yllään kullattu haarniska ja kruunupäisen kypärän silmikko suljettuna, ratsastavan aituuksen luo hurjalla hirnuvalla sotaoriilla. Hän heitti teräshansikkansa kreivi Gerhardin jalkoihin, ja sanaakaan sanomatta hän kosketti terävällä keihäänsä kärjellä kreivin rintahaarniskaan kiinnitettyä mustaa harsoa. Agnes kuningatar kalpeni. Kaikki säpsähtivät ja katselivat kauhuissaan komeaa ritaria. "Herttua! — herttua Waldemar!" kuiskasi toinen toiselleen. Mutta ei kukaan tiennyt varmasti oliko tämä arvelu oikea.

Kreivi Gerhard hypähti, suuttumuksesta puhkuen, ratsunsa selkään valmiina taisteluun, otettuaan ylös hansikkaan merkiksi siitä että oli vastaanottanut otteluvaatimuksen, ilman sen enempiä selityksiä. Airueet päästivät vieraan ritarin aituukseen. Hän hypitteli ylpeästi orittaan, heilutellen terävää keihästään, joka ennusti vakavaa taistelua. Myöskin kreivi Gerhard tarttui murhaavaan aseeseen. Taistelutuomari huomautti tämän olevan juhlatilaisuuden eikä kaksintaistelun. Mutta suuttunut kreivi Gerhard vaati saada taistella kostaakseen loukkauksen, eikä sitä voitu estää. Salaman nopeudella ritarit hyökkäsivät toisiaan kohti. Kreivi Gerhardin keihäs taittui kullattua rintahaarniskaa vasten; hän itse sai rintaansa voimakkaan sysäyksen, mutta jäi istumaan järkkymättömänä satulaansa ja paljasti miekkansa.

Vieraan ritarin oli voimakas isku nostanut korkealle satulassa; mutta hän istui taas heti kuin kiinninaulattuna siinä, nauraen ivallisesti rautasilmikon takaa. Hän heitti pois keihäänsä ja paljasti miekkansa. Kiivain ottein säilät koskettivat toisiaan. Molemmat olivat taitavia miekkailijoita. Kreivi Gerhard kolautti syvän kuhmun vastustajansa kullattuun kypärään, lyöden kruunun siitä pois. Mutta hänen ketterä ja harkitseva vastustajansa käytti hyväkseen hänen hillitsemätöntä kiivauttaan. Kaikki seurasivat jännityksellä ja tarkkaavaisesti vaarallista ottelua.

"Ylhäisen naiseni kunnian tähden!" huusi nyt kreivi Gerhard aikoen tehdä ratkaisevan hyökkäyksen ja paljasti päänsä ja kaulansa. Hänen vastustajansa oli kohottanut miekkansa ehkäistäkseen häntä, ja käyttääkseen hyväkseen tämän varomattomuutta, mutta hän väistikin vain hyökkäyksen ja pysähtyi äkkiä tuijottamaan aituuksen yli. Samassa kuului voimakas ääni: "Täällä taistelee kunniaton ritari!" Kaikki kääntyivät hämmästyneinä sinne, mistä ääni kuului, ja he näkivät solakan, pitkän ritarin, terässininen haarniska yllään, ja silmikko suljettuna pysähtyvän aitauksen eteen, pidellen kädessään komeaa tikaria. "Tunnetko sinä tämän todistajan, petturi!" jatkoi sama ääni. Sininen ritari käänteli tikaria kädessään, ja sen kultainen, leijonanmuotoinen kahva välähteli kirkkaasti auringonpaisteessa.

"Tuo tikari vedettiin Eerik Kristofferinpojan ruumiista Pyhän Cecilian yönä!" huusi voimakas ääni kansan joukosta. "Tuon tikarin möi Melfarin aseseppä Troels herttua Waldemarille", huusi toinen ääni, "sen minä voin todistaa ja vannoa".

"Se on marskin tikari, Stig-marskin tikari!" huusi kolmas ääni.

Taistelu oli keskeytetty. Kultahaarniskainen ritari istui kuin kivettyneenä satulassaan tuijottaen sinistä ritaria ja tikaria. Miekka putosi hänen kädestään, hän horjahti satulassaan, ja oli vähällä mennä tainnoksiin. Mutta nuoren kuninkaan viittauksesta astui nyt airut esille ja huusi: Elköön kukaan hengen uhalla häiritkö taistelevia sanoin tai liikkein!

Tämän käskyn kuullessaan sininen ritari kumarsi kunnioittavasti ja piilotti tikarin povelleen, mutta jäi tyynenä paikalleen, tuijottaen kreivi Gerhardin vastustajaan.

"Ojenna hänelle miekka!" huusi nyt kreivi Gerhard asepersevantille. "Minä tiedän taistelevani petollisen ja kunniattoman ritarin kanssa, mutta toisen meistä täytyy täällä heittää henkensä."

Asepersevantin kumartuessa ottamaan ylös pudotettua miekkaa, kannusti kultainen ritari äkkiä orittaan ja karahutti täyttä nelistä pois aituuksesta. Kaikki katsoivat hämmästyneinä hänen jälkeensä, ja kuolemanhiljaisuus vallitsi, kunnes ei kukaan enää eroittanut häntä. Nyt katsottiin minne sininen ritari oli joutunut; mutta hänkin oli kadonnut sankkaan ihmisjoukkoon, joka ympäröi aituusta.

Kreivi Gerhard oli yksin taistelukentällä ja hänet julistettiin tämän kunniataistelun voittajaksi. Tämä omituinen tapahtuma herätti mitä erilaisimpia arveluita katsojissa. Ritarileikki oli lopussa, ja kuninkaalliset palasivat takaisin linnaan. Vanhan Jon ritarin astuessa Inge neidon ohitse, hän kuiskasi hiljaa: "drotsi Pietari!"

Inge nyökäytti hiljaa, hehkuvan punan kohotessa ihanille poskille. Hän oli huomannut ruusunpunaisen nauhan sinisen ritarin haarniskassa, ja hän luuli tunteneensa sen hiusnauhakseen. Mutta hänelle oli arvoitus, miten hänen vangittu ritarinsa oli päässyt tänne.

* * * * *

Mutta ennenkuin Helsingborgin ritarileikit olivat loppuneet, kutsui tärkeä viesti nuoren Tanskan kuninkaan ja kaikki hänen ritarinsa Själlandiin. Kattegatissa oli nähty norjalainen laivasto, ja pelättiin heidän laskevan maihin Örekrogissa, jossa Flynderborgin linnoitus ritari Laven petoksen kautta vielä oli kapinallisten käsissä. Kun vanha ritari Jon ojensi uskolliselle Ingelle kätensä hyvästiksi, kuiskasi tämä salaa hänen korvaansa pari sanaa, ojentaen hänelle pienen pergamenttilehden, johon muutamilla vedoilla oli piirretty rakennus, ja tie oli merkitty pienillä risteillä. Ritari katseli hämmästyneenä Ingeä ja näytti tarkasti kuuntelevan joka sanaa, minkä hän sanoi. Inge toisti pari sanaa ja viittasi lehteen, jonka ritari Jon pani huolellisesti talteen. Hän nyökäytti iloisesti Ingelle, painoi hyvin liikutettuna suudelman hänen otsalleen ja kiirehti kuninkaallisien kanssa laivaan.

Noustiin esteettömästi maihin Själlandin rannikolle, lähelle Örekrogia. Kreivi Gerhard saattoi heti kuningattaren ja prinssi Kristofferin Riibelinnaan, joka näinä levottomina aikoina katsottiin sopivimmaksi pakopaikaksi kuninkaalliselle perheelle. Mutta nuori kuningas ei taipunut lähtemään Själlandista. Hän matkusti heti Rimordsonin kanssa Korsörin luona olevaan Tornborgin linnaan, tarkastaakseen tämän tärkeän linnoituksen ja kiirehtiäkseen itse laivaston varustamista. Sillaikaa ritari Jon varustautui suojelemaan pohjoista Själlandia vihollisten hyökkäyksiltä.

Korsörin luona olevat pitkälaivat Kuningas antoi heti miehittää ja lähetti ne pohjois-Själlandin rannikolle toimimaan siellä yhdessä Jon ritarin kanssa. Nuori kuningas osasi huolehtia kaikesta. Linnan varustuksista hänellä oli paljon huomauttamista. Rimordsonin täytyi monessa asiassa myöntää hänen olevan oikeassa ja hän ihmetteli hänen aikaisia tietojaan linnoitustaidossa, jonka hän oli oppinut drotsi Pietarilta.

Kymmenen päivää senjälkeen kun hän oli saapunut Tornborgiin, käveli kuningas eräänä aamuna aikaisin linnan valleilla, ritari Rimordsonin ja erään Örekrogista olevan ritarin kanssa, joka oli tuonut hänelle tärkeitä tietoja. Norjalaiset olivat astuneet maihin Örekrogissa ja polttaneet kaupungin tuhaksi; mutta ritari Jon oli joutunut porvarien avuksi. Maanalaisen käytävän kautta, johon hän oli näyttänyt heille tien, olivat he vanha herra etunenässä tunkeutuneet Flynderborgiin ja valloittaneet linnoituksen; tästä lujasta varustuksesta olivat viholliset karkoitetut. Ritari kertoi nyt yksityiskohtaisesti kuninkaalle miten kaikki oli tapahtunut, ja että oli turhaan etsitty linnanherran salakammiosta Flynderborgissa niitä lainsuojattomien kirjeitä, joiden vastaanottamisesta ennen kuninkaanmurhaa Lave Litle oli syytetty.

"Kaikkien pyhimysten nimessä, se oli oikein", sanoi nuori kuningas. "Vanha, uskollinen Jon ei ole tahtonut sanallakaan puhua serkkunsa Laven hengen puolesta, mutta nyt hän on pyyhkäissyt pois osan hänen synneistään. Antakaa kanslerin ilmoittaa Kallundborgin valtiovangille, että hänen tuomionsa on lykätty vuodeksi eteenpäin, koska hänen uskollinen serkkunsa on valloittanut Flynderborgin eikä sieltä ole löydetty hänen pahimpien petostensa todisteita."

Rimordson katsahti surumielisesti nuoreen kuninkaaseen. "Suokoon Jumala ja pyhä neitsyt", sanoi hän, "teidän jokaisen uskollisen miehenne voivan hyvittää sen, minkä heidän sukulaisensa ovat rikkoneet! Tuskin on enää ainoaakaan rehellistä miestä maassa, jonka ystävät tai sukulaiset eivät olisi vankilassa tai joutuneet hirsipuuhun, eikä kaikki ole vielä lopussa." Raskasmielinen ritari ajatteli hirtettyä veljeänsä Lavea ja Jon veljeänsä, joka nyt myöskin oli menettänyt henkensä.

"Onhan laki kaikkien herra", sanoi nuori kuningas huoaten. "Enhän minä senvuoksi niin aikaisin tullut kuninkaaksi. Mutta Jumalalle kiitos, vielä on uskollisia miehiä maassa. Kun saisin vain vielä drotsi Pietarin luokseni!"

Kuningas palasi takaisin linnaan Örekrogista olevan ritarin seurassa, ja Rimordson jäi tarkastamaan olivatko kaikki varustukset kunnossa. Kun hän näin kulki ja tarkasteli raskaita puolustuskoneita, huomasi hän pienen, paksun olennon, joka messupojan musta kaapu yllään, ja korkea hattu otsalle painettuna, kulkea nyökytteli messukirja kädessä, ollen hartaasti lukevinaan aamurukoustaan. Linnanherran silmään pisti pojan tukeva vartalo ja huojuva merimieskäynti. Hän katseli häntä tarkemmin ja luuli hämmästyksekseen tuntevansa hänet raa'aksi jaarli Vähä-Alfiksi. "Hyvää huomenta, poikani!" sanoi Rimordson astuen hänen eteensä, "mihin sinä olet näin aikaisin menossa?"

"Minä menen hakemaan viiniä papille, että hän voi rukoilla teidän sielunne puolesta!" murahti paksu messupoika syvällä, karkealla äänellä.

"Odotappas hiukan!" sanoi Rimordson, viitaten pari sotamiestä luokseen. "Minä luulen tuntevani sinut. Emmekö me molemmat istuneet samoihin aikoihin Lysen koulupenkillä. Etkö sinä silloin lyönyt meiltä kaikilta hampaita suusta ja polkenut meitä jalkoihisi? Sinä tahdoit olla kreivi ja jaarli? Oletko sinä nyt vain halpa messupoika?" Näin sanoen hän kohotti hatun hänen otsaltaan, ja katsoi häntä leveisiin häränkasvoihin.

"Pentti Rimordson, elä anna minua ilmi vanhan toveruuden nimessä!" kuiskasi paljastettu Alfkreivi. "Olemmehan me sukulaisia, ja olinhan minä koulussa niinkuin isä sinulle. Kyllä nyt on lopussa minun kreiviyteni ja jaarlin-arvoni. Minä olen nyt lainsuojaton mies, ja etsin turvani hurskaitten, veljien luota. Ole kunnon mies, Pentti. Lupaa, ettet ole tuntevinasi minua ja anna minun jänistää!"

"Sitokaa hänet, miehet!" komensi Rimordson sotamiehille. "Hän on ryöväri ja murhapolttaja!"

Voimakas viikinkipäällikkö heitti rukouskirjan ja messukaapun luotaan. Hän seisoi siinä ritaripuvussaan, hosuen hurjasti ympärilleen miekallaan; mutta sotamiehet olivat pian riisuneet hänen aseensa. Hänet pantiin heti lujasti kahleisiin; ja tekemättä siitä linnassa sen enempää melua antoi Rimordson viedä hänet tarkasti vartioituna Haraldsborgin lujaan pahantekijäintorniin. Rimordson ei tahtonut saattaa nuorta kuningasta levottomaksi, eikä tahtonut joutua moitteenalaiseksi ilmoittaessaan näin vaarallisen vihollisen päässeen tunkeutumaan linnaan. Muuten hän luuli linnan täydellisesti turvatuksi, eikä välittänyt vangitun merirosvopäällikön uhkamielisestä ja melkein pirullisesta naurusta, kun hänet, tarjottuaan Rimordsonille turhaan korkean palkinnon vapaudestaan, raahattiin ulos linnasta. Surumielisenä ja raskasmielisyytensä valtaamana Rimordson ei ollut huomannut tanskalaisella lipulla varustetun merirosvolaivan ankkuroineen yöllä Tornborgin lahteen. Ei ainoastaan uhkarohkea jaarli Vähä-Alf ollut huomaamatta päässyt linnaan. Itse Stig-marski, mukanaan joukko uskaliaita merirosvoja oli salaa noussut maihin; ja illalla seisoi Mads Jyde kuninkaallisiin huoneisiin johtavan oven edessä uskollisena vartijana, yllään kuninkaallisen henkivartijan puku. Linnassa näytti rauhalliselta, ja kaikki paneutuivat levolle.

Keskellä yötä nuori kuningas heräsi hirveään meluun. Koko linna oli ilmitulessa hänen ympärillään ja kaikkialta kaikui hätääntyneiden ja hämmästyneiden sotilaiden kauhunhuuto: "Marski, marski! — Lainsuojattomat!" Joka puolelta kaikui huutoja ja kuului aseiden helinää, ja nuori kuningas seisoi yksin puolialasti makuuhuoneessaan, jota jo savu ja liekit ympäröivät. "Armias Jumala!" huudahti hän. "Annanko isäni murhaajien nyt polttaa itseni!" Hän heitti kiireesti viitan hartioilleen, tarttui pieneen miekkaansa ja aikoi syöstä ulos ovesta liekkien halki. Hän kuuli Åke Jonsonin äänen aseiden melusta huoneensa ulkopuolelta; mutta liekit tunkivat sisään joka puolelta, — savu pyörrytti häntä, ja hän löysi tuskin ovelle. Samassa hän tunsi voimakkaan, rautaisen käsivarren tarttuvan itseensä; hän pudotti miekkansa ja meni tainnoksiin. Kun hän taas toipui, huomasi hän olevansa pienessä, avoimessa purjeveneessä, joka nuolennopeudella kiiti eteenpäin pimeän ja myrskyn vallitessa.

"Missä minä olen?" kysyi hän. "Olenko isäni murhaajien käsissä?"

"Uskollisien alamaisten ja hyvien ystävien turvissa!" vastasi ystävällinen ääni hänen vierestään, ja hän eroitti pimeästä vierellään istuvan ritarin, täydet rautavarustukset yllä.

"Drotsi Pietari, kaikkien pyhimysten nimessä, tekö olette täällä!" huudahti hän sydämestään iloiten.

"Minä en uskalla sanoa kuka olen", vastasi ritari, suljetun kypäräsilmikon takaa, ja kuningas luuli nyt tuntevansa turnajaisissa olleen sinisen ritarin.

"Kunniasana sitoo kieleni", jatkoi ritari. "Minun täytyy peittää kasvoni kuninkaaltani ja koko maailmalta. — Minä vien teidät turvaan Riibelinnaan. Minä itse palaan paikkaan, jossa pimeys on vieläkin mustempi kuin täällä. Minä vannotan teitä, herra kuningas, uskokaa mitä tahdotte, mutta elkää kiusatko minua puhumaan enää sanaakaan, ja rikkomaan ritarilupaustani!"

"Vaikene siis, Jumalan nimeen!" sanoi nuori kuningas ja puristi hänen panssaroitua kättään. "Varmasti sinä olet drotsi Pietari, tunnenhan minä sinun äänesi? Sinä olet tänä yönä pelastanut minun henkeni. Jos sinä vielä olet herttuan vankina, niin minä pelastan sinut, maksakoon mitä tahansa!"

"Elkää ryhtykö väkivaltaisuuksiin herttuaa vastaan!" vastasi ritari syvään huoaten. "Hänen vankinsa elämä on hänen vallassaan."

Nuori kuningas vaikeni. Vene jatkoi joutuisaa kulkuaan ja oli pian toisella puolen Sprogötä, josta Stig-marskin uusi torni häämöitti uhkaavana tummaa yötaivasta vasten.

Paria päivää myöhemmin tiedettiin jo yleisesti, että kuningas Eerik oli paennut Riibelinnaan, mutta Tornborgin oli Stig-marski hävittänyt, ja uskollinen ritari Rimordson oli saanut siellä surmansa. Nyt saatiin myöskin tietää että Rimordson oli vanginnut mahtavan jaarli Vähä-Alfin, vähää ennen kuin hän kaatui marskin sankarisäilän lyömänä. Saavuttuaan Riibelinnaan, kuningas ensi toimekseen nimitti valtakunnan drotsiksi linnan urhean päällikön, ritari David Thorstensonin, niin kauvaksi aikaa, kun drotsi Pietari oli herttuan vankina. Uuden drotsinsa ja kuningattaren neuvosta hän allekirjoitti jaarli Vähä-Alfin kuolemantuomion. Herttuasta kerrottiin, että hän makasi sairaana Schleswigissä, nuoren puolisonsa suureksi suruksi. Huhuiltiin hänen olevan henkisesti sairaan, ja ne omituiset seikat, joista kerrottiin antoivat uutta virikettä huhuille hänen yhteydestään henkimaailman kanssa. Hänen kerrottiin sairaana ollessaan vakuuttaneen, että hän ruumiillisin silmin oli nähnyt tuomion enkelin. Vähän ennen sairastumistaan hän oli ollut pari päivää kateissa, ja hänen omituinen sairautensa oli äkkiä puhjennut, kun hän Nordborgiin palattuaan oli käynyt tärkeää vankiaan, drotsi Pietari Hesseliä, katsomassa, jonka hän tapasi rauhallisena kahleissaan. Sanottiin herttuan mielipuolen houreissaan myöskin vakuuttaneen, että hänen vankinsa Nordborgin linnassa oli liittoutunut paholaisen ja voimakkaiden henkien kanssa häntä vastaan.