NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Senjälkeen kun kiivas Thorstenson, drotsi Pietarin vankeusaikana, oli nimitetty valtakunnan drotsiksi, hän usein ryhtyi valtakunnan neuvoston kanssa, kuninkaan nimessä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin. Kuninkaanmurhaajia ja heidän liittolaisiaan ahdistettiin mitä kiivaimmin, ja usein niin rajusti, ettei ainakaan drotsi Pietari olisi sellaista suvainnut. Siihen oli usein prinssi Kristofferin kostonhimo syynä. Joskaan nuori kuningas ei itse ryhtynyt epäjaloihin kostopuuhiin, eikä niitä suvainnut, niin ei kuitenkaan kukaan uskaltanut pyytää armahdusta silloin kun hänen isänsä murhaajat tai heidän liittolaisensa olivat kysymyksessä.

Marskin kuoleman tai katoamisen jälkeen olivat hänen miehensä ja lainsuojattomat kauhun ja pelon lamauttamia. Raane Jonson, joka vähän senjälkeen oli tullut Hjelmiin, puolustamaan isiensä linnaa kuninkaallisien hyökkäyksiä vastaan, oli poistunut taas piiritetystä linnasta. Pian tiesi huhu kertoa Thorstensonin valloittaneen ja polttaneen Hjelmin linnan, ja erääseen köyhään talonpoikaistaloon Helgenaesin läheisyydessä tuli eräänä iltana kaksi pientä tyttöä käsikädessä, pyytäen yösijaa. Ne olivat Stig-marskin tyttäret, jotka paetessaan Tanskasta etsivät suojaa ja turvaa sääliviltä talonpojilta.

Eräänä yönä heräsi Sjöborgin linnanvouti, vanha rehellinen Paul Hvite, kovasta koputuksesta linnan portille. Hän nousi ylös ja antoi sytyttää kynttilät. Pihavouti avasi portin, ja kuninkaallinen ratsumies joukko ratsasti linnanpihalle, kaksi sidottua miestä keskessään. Paul Hvite astui itse alas lyhty kädessään vastaanottaakseen odottamattomat yövieraat. Hän katseli ihmetellen vankeja, joiden yksinkertaisista puvuista päättäen, he eivät olleet niin tärkeitä miehiä, että heidät valtiovankeina tuotaisiin tähän linnaan. Toinen heistä oli kookas mies, yllä vanha, harmaa vaippa, joka ulottui polvien alapuolelle asti. Hänellä oli päässä likainen hattu, ja hän istui kurjalla puusatulalla pienen, laihan hevoskaakin selässä. Hänen jalkansa olivat jouhiköydellä lujasti kiinni sidotut hevosen vatsan alle.

Paul Hvite kohotti lyhdyn vangin kasvoja kohti, ja tunsi kauhukseen tuskasta ja suuttumuksesta hehkuvat ylpeät kasvot. Se oli itse arkkipiispa, arvoisa Jens Grand. Hän istui mykkänä alennustilassaan ja näytti suuresti kärsivän; tuskallisesta asennostaan. Hänen seuralaisensa ja kanssavankinsa, joka samalla lailla oli sidottu hevosen selkään, oli kapinallinen ja ilkeämielinen Lundin rovasti Jaakko. Prinssi Kristoffer oli kuninkaan nimessä vanginnut heidät Lundissa, ja oli antanut kulettaa heidät läpi maan tässä nöyryyttävässä asennossa. Ratsupäällikkö ojensi Paul Hvitelle drotsi Thorstensonin allekirjoittaman kuninkaallisen käskykirjeen, jossa hänen käskettiin kuolemanrangaistuksen uhalla ottamaan vastatakseen näistä tärkeistä valtiovangeista, jotka oli pantavat kahleisiin ja asetettava mitä ankarimman valvonnan alaisiksi.

"Herra Jumala! Olemmehan me kaikki syntisiä ihmisiä!" huokaili linnanvouti, mutta totteli kuitenkin täsmällisesti. Melkein tainnoksissa oleva arkkipiispa ja hänen kanssa — vankinsa antoivat sanaakaan sanomatta viedä itsensä vankeuteen, jossa ihmisystävällinen vouti kuitenkin antoi heidän tointua tuskistaan ja virkistyä sekä voittaa kovan kohtelun tuottamat tuskat, ennenkuin heidät pantiin kahleisiin.

Vangittu jaarli Vähä-Alf istui vielä Haraldsborgin pahantekijätornissa. Kekseliäs vanki oli viekkaasti saanut kuolemantuomion täytäntöönpanon siirretyksi viikosta viikkoon, ilmoittamalla aina vähän päästä Roeskilden kaupunginvoudille uusia ja tärkeitä tietoja lainsuojattomista ja heidän kanssarikoksillisistaan, johon tarvittiin aikaa, antaen aihetta laajaperäisiin tutkimuksiin.

Synkkänä marraskuun iltana purjehti Roeskilden vuonoon laiva, sen mastossa liehui Tanskan lippu. Kokassa seisoi kookas ritarillinen herra, jonka pitkän, punertavan tukan karvalakki puoleksi peitti, harmaa sarkatakki oli vedetty ritaripuvun peitteeksi. Suuri muriseva koira makasi hänen jalkojensa juuressa. Hänen vieressään seisoi voimakas, täyteläinen nainen tanskalaisen kalastajatytön puvussa, mutta tummien palmikoiden peitteenä oli hieno liinahuivi, ja kengissä oli suuret kultasoljet.

"Itsepäinen nainen, kyllä tässä käy meidän hullusti!" sanoi ritari. "Jos joku tuntee minut, niin minä olen kuoleman oma."

"Onhan minun isänikin henki kysymyksessä", vastasi nuorekas naisääni norjankielellä, "ja hän on kuitenkin uskaliaampi mies kuin miksi sinä milloinkaan voit tulla, hyvä Raane! Eilen sinä lupasit pelastaa hänet, ja tänään sinä et tahdo. Sinun ei tarvitse muuta kuin sanoa sana vanginvartijalle, ja tämän sanan tähden sinä et uskalla maihin, vaikka sinä niin usein olet uskaltanut maihin ryöstämään. Ei, tällä kertaa sinä saat pysyä sanassasi!"

Nainen oli jaarli Vähä-Alfin rohkea tytär Kirsti Solkikenkä, joka tämän sanoessaan kohotti rohkean nykerönenänsä ilmaan, luoden aviomieheensä katseen, joka ei juuri ilmaissut hellimpiä tunteita. Hän oli yhdessä laivan norjalaisen miehistön kanssa pakottanut Raanen todella ryhtymään tähän yritykseen, jonka hän itse oli kuvaillut hänelle mahdolliseksi toteuttaa, jos hän, Raane, vain tahtoi, ja mihin ainoastaan hän tärkeiden suhteittensa avulla kykenisi. Ettei Raanelta myöskään puuttunut rohkeutta eikä kekseliäisyyttä, sen hän oli viekkaana ja uskaliaana merirosvona jo monasti osoittanut viikingin tyttärelle. Mutta ettei hän ollutkaan se ritarillinen sankari, josta hän oli uneksinut seuratessaan häntä Norjasta, ja tanssiessaan hänen kanssaan Riiben linnansillan yli, sen hän oli pian katkeralla suuttumuksella huomannut. Ritarillinen kosija oli hänen suureksi hämmästyksekseen muuttunut raa'aksi ja käskeväksi avioherraksi, ja Kirstin tunteet häntä kohtaan muuttuivat ylenkatseeksi ja katkeraksi vihaksi kuultuaan, että hänet oli tuomittu lainsuojattomaksi osallisuudesta kuninkaanmurhaan. Heidät kiinnitti enää toisiinsa vain molemminpuolinen pelko ja hätä; mutta se side oli hatara, ja usein se oli vähällä katketa. Norjassa laulettiin jo laulua tästä onnettomasta avioparista, ja se tuli pian yleisesti tunnetuksi myöskin Tanskassa. Siitä huomaa, että Raanen uskottomuus entistä kuningastaan kohtaan, ja Kirstin osanotto Tanskan kohtaloon oli antanut aiheen moniin vihamielisiin kohtauksiin heidän välillään. Samaan suuntaan jatkui nytkin heidän kinastelunsa, laivan purjehtiessa Roeskilden vuonoon.

"Varo sinä minun uskollista koiraani!" kuiskasi Raane — "se voi huomata, että sinä tänä iltana aiot viedä minut vaaraan isäsi tähden".

"Olipa vahinko, ettei sinun kuninkaallasi ollut samanlaista koiraa"; vastasi Kirsti, "ehkei silloin hänen kamaripalvelijansa olisi saanut häntä petetyksi!"

Raane suuttui niin näistä sanoista, että hän löi voimakkaasti vaimoaan ja oli vähällä survaista hänet mereen. "Minä en pettänyt kuningasta!" sanoi hän. "Sen sanovat minun veriviholliseni, olkoot he vaikka minun sukulaisiani."

Nähdessään isäntänsä rajut liikkeet murahti äreä koira Raanen jalkojen juuressa ja näytti kiiluvat hampaansa.

"Ole varuillasi, Raane!" sanoi Kirsti Solkikenkä pidellen kiinni purjenuorista. "Jo toisen kerran sinä yrität tehdä väkivaltaa minulle, se ei tapahdu enää kolmatta kertaa! Jos sanon vain sanan, niin laivamiehet heittävät sinut mereen. Jos minä olisin tietänyt minkäarvoinen ritari sinä olit, niin minä en totisesti olisi vihoittanut isäni mieltä ja jättänyt isänmaatani seuratakseni lainsuojatonta kuningasmurhaajaa!"

Raane puri suuttumuksesta hampaitaan ja teki taas uhkaavan liikkeen.

"Varo itseäsi!" kuiskasi Kirsti, pysyttäytyen yhä köysien varassa. "Elä luulekaan, että täällä on yhtä pimeää kuin Finnerupin ladossa. Kuuletko mitä minun uskolliset mieheni laulavat laivanruumassa? He ovat huomanneet levottomuutta olevan ilmassa: he tuntevat minun herrani ja puolisoni."

Raane kuuli nyt kauhuissaan ja suuttuneena norjalaisten laivamiesten laulavan, muutaman heistä lähestyessä etumastoa:

"Metsä taitaa kuulla, ja nähdä maa. Pois, Kirstini, saamme nyt vaeltaa.

Jos ei Eerik-kuningasta surmattu ois, meit' ei nyt tiemme veis maasta pois.

Hän vaimoaan tavoitti pöydän taa: 'Ei vieraille sanaa ankaraa!'

Ja hän löi sen posket punertamaan: 'Minun syyni ei kuolo Eerik-kuninkaan, vaikka ystäväni kylillä niin kertoo'."

"Kuuletko?" kuiskasi Kirsti. "Sen laulun tunnet kyllä hyvästi. Jos tahdot, ettei se saa pahempaa loppua, niin sinä autat minua nyt pelastamaan isäni! — Niinpian kuin se on tapahtunut, sanon sinulle ikipäiviksi hyvästit. Mutta jos aiot petoksella tästä suoriutua, niin minun uskolliset mieheni vangitsevat sinut ja vievät sinut Tanskan kuninkaalle!"

"Ole hiljaa, rakkahin Kirstini, minä teen kyllä kaiken minkä tahdot!" kuiskasi pelästynyt Raane vilkaisten hädissään niihin kahteen väkevään merimieheen, jotka näyttivät olevan yhtä valppaita vartioimaan emäntäänsä kuin koira lainsuojatonta ritariansa.

Laiva laski vuonon syrjäisimpään lahteen. Raane ja hänen vaimonsa nousivat maihin ja astuivat ääneti Roeskilden kylään johtavaa polkua pitkin. Suuri koira seurasi herraansa aivan tämän kintereillä, mutta Kirstin viittauksesta seurasivat molemmat väkevät merimiehet pari askelta häntä jälempänä pimeää polkua pitkin. Näin astuivat Raane ja hänen vaimonsa Roeskilden katuja pitkin Haraldsborgiin. Kun he tulivat vankitornin läheisyyteen, näkivät he joukon ihmisiä kokoontuneen vanhan vaimon ympärille, joka lauloi heille katulauluja. Hän istui kivellä lyhty kädessä, vaikka oli sokea. Hänen käsivarreltaan riippui lakkinen rahasäiliö, jota hän laulaessaan helisteli, ja siihen panivat hänen kuuntelijansa rahansa. Kuu oli sillävälin noussut. Se valaisi sekä tornin että sekavan kansanjoukon, joka näkyi kokoontuneen tänne saadakseen nähdä kuuluisan vangin ja huvitellakseen valtiojuoruilla.

"Näittekö te drotsin?" kysyi eräs sotilas. — "Sepä vasta mies oli!"

"Oi, Jumala meitä auttakoon!" sanoi eräs porvari. "Istuuhan hän vangittuna Nordborgissa. Eikä palaja rauha eikä onni maahan ennenkuin hän on vapaa."

"Te; tarkoitatte drotsi Pietaria, drotsi Hoseöliä?" alkoi taas sotilas. "No niin, olihan hän kunnon mies, mutta minä tarkoitan tätä uutta, pitkäviiksistä drotsia; kyllä hän on kova mies: niinkauan kuin hän hallitsee ei ainoakaan petturi ja roisto säilytä päätään Tanskassa."

"Kuinka kauaksi hän jää tänne?" kysyi porvari.

"Kunnes laivasto on valmiina, ja kaikki maalaiskansa koolla", vastasi sotilas — "silloin kuningas palaa Helsingborgista ja me saamme hyökätä herttuan kimppuun!"

"Se on oikein! Thorstenson on kunnon mies!" sanoi eräs merimies: "hän kyllä tietää, ettei täällä maalla saada mitään aikaan, muuta kuin merillä vain".

"No, elähän toki, kansalainen!" sanoi eräs maasotilas. "Maallahan me anastimme pyhän lipunkin, ja ilman sitä me emme pääse kovinkaan pitkälle emme merellä eikä maalla. Tällä kertaa me kuitenkin kulemme yhtämatkaa, mutta jos norjalainen taas nousee maihin teiltä lupaa kysymättä, niin kyllä silloin kysytään mihin mekin kykenemme täällä maakamaralla."

"Herran nimessä, veli veikkoseni!" vastasi merimies. "Me juomme toverillisesti yhdessä sekä märällä että kuivalla. Te helkkarin pitkäkoivet saitte toki siipiluusta kiinni tuon roiston, joka nyt istuu tuolla tornissa; eipä hän nyt enää pääse rosvoamaan meidän laivojamme eikä polttamaan meidän satamiamme. Laulappas laulu tuosta rosvosta tuolla tornissa, eukkoseni, niin saat minulta äyrityisen!"

"Kuinkahan kauan he antavat hänen istua tuolla ja pitää sekä linnanvoutia että pormestaria narreinaan?" kysyi eräs porvari.

"Ettekö te ole nähneet kaupungin ulkopuolella olevia telineitä?" kysyi merimies. "Sinne hänet viedään kahdeksan päivän kuluttua. Sen on ankara drotsi David vannonut. Aika rohkea merikarhu hän oli, sitä ei paholainenkaan voine kieltää. Mutta kaksi sellaista helvetinkoiraa kuin hän ja marski olisivat pian hävittäneet koko maan autioksi."

"Kahdeksan päivän kuluttua Alfkreivi teloitetaan!" sanoi eräs nuori tyttö. — "Onpa se häpeä niin rikkaalle ja ylhäiselle herralle!"

"No, laulappas nyt, eukkoni!" sanoi merimies. — "Tuossa saat äyrityisen! — Kas! Nyt hän pistää päänsä ulos reiästä tuolla ylhäällä. Hän koettelee kai tähystellä eikö näkisi hyviä ystäviä, jotka auttaisivat hänet sieltä ulos."

"Armias Jumala! Kahdeksan päivän kuluttua! Kuulitko sinä sen Raane!" voivotteli Kirsti Solkikenkä hiljaa, tarttuen vaistomaisesti vihatun aviomiehensä käsivarteen. "Näetkö, hän seisoo tuolla ja katselee alas meihin! Joudu pelastamaan häntä, Raane! — minä annan sinulle kaikki anteeksi — minä jään sinun luoksesi ja olen maanpaossa sinun kanssasi — kunhan vain pelastat hänet, pelasta hänet! Sinä voit, kun vain tahdot."

"Ole vaiti, pahus vieköön, sinä ilmaiset minut vaikeroimisellasi!" kuiskasi Raane ja katseli tuskallisen levottomana ympärilleen. Muutamat talonpojat olivat jo ihmetellen alkaneet tarkastaa noita kahta vierasta henkilöä, mutta nyt heidän huomionsa siirtyi toisaalle, kun sokea vaimo kivellä alkoi laulaa:

"Herra Alf on Norjassa syntynyt, mut ei siellä hän viihtyä saata, vaikka ruokokseen hällä tusina on läänejä Norjan maata.

Alf nurmea astuu, lukien sanoja rukouksen, niin saapuu Benedikt Rimordson kera kohtalon rangaistuksen.

'Hyvää huomenta, herra Vähä Alf, olet urho oiva, mut maalle ei vahinko, jos vangiksi jäät tänään kuninkaalle.'

'Ei, en ole herra Vähä-Alf, en sitä kuulla siedä, olen messupoikanen, papille mun tulee viiniä viedä.'

Mut hatun korkean kohottain hän Alfin otsan näkee. 'Jumal'aut, olet herra Vähä-Alf, sen kyllä vannoa käkeen.

Olit pappismies, kuten minäkin, panen pantiksi autuuteni, sinun koulusi, sinun konnantyös monet palaavat mieleheni.'

'Ja jos olet Benedikt Rimordson, niin olethan ystäväni, niin vannothan tänään, ett' ikänäs et tuntenut nimeäni.'

Mut herra Alf, hän vangittiin, ja hän kahlein kytkettiin — —"

"Pois tieltä!" huusi nyt maasotilas, joka seisoi vartioiden vankitornia. "Tuki suusi senkin akka! Elä huutele tänne koko kylää. Sen, joka uskaltaa lähestyä kolmekin askelta tornia lähemmäksi, pistän minä kuoliaaksi!"

Kansa vetäytyi hiukan sivulle. Raane väistyi myöskin vähän syrjemmälle vaimonsa kanssa, joka piti kiinni häntä käsivarresta ja rukoili häntä hiljaa pitämään sanansa ja pelastamaan hänen isänsä.

"Ei, minä en tee sitä!" kuiskasi Raane. "Hän on vannonut minulle kuoleman ja häviön, sen kyllä tiedän. Auttakoon nyt itseään!" Näin sanoessaan hän aikoi irtaantua vaimostaan, mutta tämä piteli kiinni hänen käsivarrestaan. Raane painoi lakkinsa syvään otsalleen, ettei joutuisi ilmi, sillä hän näki nyt kauhukseen muutamia entisen kuninkaan palvelijoista, joille hän oli tuottanut monta harmia kuninkaan linnassa ollessaan. "Päästä minut, vaimo!" — kuiskasi hän lopulta. "Minä olen hukassa, minut on tunnettu."

Levotonta murinaa kuului joukosta. "Raane, lainsuojaton kamaripalvelija!" kuului suusta suuhun huuto.

"Sinä olet syyllinen kuolemaani, itsepäinen nainen!" huudahti Raane kiivaasti mutta hiljaa, riistäytyessään väkivaltaisesti irti vaimostaan ja lähti pakoon.

"Tarttukaa häneen! Ottakaa hänet kiinni!" huusi nyt monta ääntä. "Se on Raane — lainsuojaton kamaripalvelija! Ottakaa kiinni se petturi!" Hurjasti huutaen lähti katkeroitunut joukko häntä ajamaan takaa, uhaten repiä hänet palasiksi; mutta hän työnsi rajusti pari takaa-ajajistaan kumoon; hänen suuri koiransa puri useita ja peloitti suurimman osan, niin että Raanen onnistui päästä pakoon. Harmaaveljesten luostarin läheisyydessä oli viimeksi nähty hänet sekä hänen koiransa; mutta siellä ne molemmat olivat äkkiä kadonneet. Tämän hälinän aikana onnistui Kirsti Solkikenkä uskollisten laivamiestensä avulla pääsemään pois väentungoksesta.

Pariin päivään ei Raanen jälkiä löydetty mistään. Tiedettiin vain hänellä olevan paljon sukulaisia harmaaveljesten luostarin mahtavien hengellisten joukossa. Kuninkaan nimessä antoi drotsi Thorstenson mitä tarkimmasti tutkia luostarin; mutta siellä ei löytynyt jälkiäkään vaarallisesta pakolaisesta.

Ulkopuolella luostaria, syrjäisessä kujassa, oli kaivo aivan luostarimuurin vieressä, ulkonevan puuvajan alla. Joku tyttö, joka eräänä aamuna aikaisin oli sieltä vettä hakemassa, oli nähnyt suuren, äkäisen koiran hyppäävän ylös kaivosta. Tämän omituisen näyn hän oli kertonut monelle; kertomuksen mukaan oli se Raanen koira, joka tuona samana iltana oli puraissut niin monta ihmistä. Nyt alettiin tutkia kaivoa ja huomattiin kaivon seinämässä, luostarimuurin puolella, olevan niin suuren ontelon, että ihminen voi kömpiä sinne. Täältä johti ovi muurinläpi luostariin, mutta se oli suljettu. Ovi murrettiin auki, ja tultiin siten pieneen pimeään luolaan, joka oli luostarimuurin sisässä. Ensimäisen kimppuun, joka uskalsi tähän salaperäiseen luolaan, hyökkäsi hurjistunut koira, ja mies vetäytyi pelästyneenä takaisin. Hurjan vastarinnan jälkeen koira voitettiin ja tapettiin. Lyhtyjen avulla tutkittiin luola, mutta ei löydetty ihmistä sieltä. Luolan perällä, kosteassa sopessa, jossa vilisi hämähäkkiä ja sammakoita, oli kivi ja soraläjä; ennenkuin lähdettiin luolasta pisti eräs sotilaista keihäänsä sen sisään, jolloin kuultiin hiljaista vaikerrusta. Soraläjä tutkittiin heti, ja nyt nähtiin surkuteltava näky. Lainsuojaton Raane löydettiin luolan äärimmäisestä sopesta, niin soran ja veren tahraamana, ettei hän enää ollut ihmisen muotoinen. Hän hypähti epätoivoisena ylös, aikoen ruveta puolustautumaan tai paeta; mutta hänet otettiin heti kiinni ja vietiin Haraldsborgiin, jossa ankara drotsi Thorstenson kuninkaan nimessä tuomitsi hänet kuolemaan.

Kolme päivää senjälkeen ratsasti Roeskilden uusi tuomiorovasti myöhään yöllä kaupunkiin eräästä lähiseudun herraskartanosta, jossa hän virkansa puolesta oli ollut puhuttelemassa erästä kuolevaa Kaksi kuoripoikaa soihdut kädessä ratsastivat hänen edellään. Heidän täytyi kulkea Roeskilden kaupunginalueella olevan teloituspaikan ohi, missä Alfkreivi ja Raane aamulla olivat hirtetyt. Pojat olivat peloissaan ja pysähtyivät.

"Herra tuomiorovasti!" sanoi toinen heistä. "Tästä ei ole hyvä kulkea ohitse."

"Jumalan nimessä, lapseni, eteenpäin!" sanoi tuomirovasti. "He ovat palkkansa ansainneet. Jumalan turvissa ja luvallisilla asioilla kulkien ei meidän tarvitse pelätä eläviä eikä kuolleita."

Pojat vaikenivat, ja ratsastettiin edelleen.

"Mutta katsokaa, katsokaa!" sanoi nuorin kuoripojista — "tuolla on jotakin, jokin liikkuu tuolla ylhäällä!"

"Katsokaa!" sanoi toinen, "siellä on valoa, — kuolleitten luona palaa soihtuja!"

"Se on kummittelua ja saatanan vehkeilyjä!" sanoi toinen pojista. "Rukoilkaa, rukoilkaa, armollinen herra!"

Tuomiorovasti jäi hämmästyneenä seisomaan. Oltiin aivan kukkulan juurella, jolla hirsipuut olivat, ja hän näki naisen seisovan siellä soihtu kädessä. Valo lankesi hänen kasvoilleen; ne olivat kalpeat, ja omituinen tuskan ilme väreili niistä, mutta samalla ne olivat lujat ja rauhalliset, kuin marmoriin veistetyn Niobekuvan. Joukko kookkaita merimiehiltä näyttäviä miehiä ottivat alas pahantekijöiden ruumiit hirsipuista. He tekivät tehtävänsä nopeasti ja aivan ääneti. Tuomiorovasti jäi kuoripoikiensa kanssa tielle, ja pian he näkivät jotensakin lukuisan ruumissaaton, kaksi ruumista keskellä, lähtevän liikkeelle. Totinen naisolento kulki edeltä soihtu kädessään, ja nyt hän huomasi tämän hartioilla ylhäisen ritarinaisen tai ruhtinattaren purppuraviitan. Ei ainoakaan piirre hänen tuskanmurtamissa kasvoissaan värähdellyt, kun hän johti saattueen tietä pitkin alas vuonolle. Saattue siis lähestyi hengellistä herraa, aikoen hänen ohitseen; mutta kukaan ei näkynyt välittävän hänestä eikä hänen seuralaisistaan. Hän liitti kätensä yhteen hiljaiseen rukoukseen, jääden paikalleen istumaan, kuoripojat ja pelästyneet papit seurasivat hänen esimerkkiään istuen samaten rukoilevassa asennossa. Kun kulkue astui heidän ohitsensa, ja ehtoollisrasiat kuoripoikien käsissä loistivat soihtujen valossa, kumarsivat vakavat merimiehet syvään, ja ritarineito polvistui, kyynelvirran valuessa hänen kalpeille poskilleen.

Omituisen, voimakkaan tunteen pakosta, alkoi tuomiorovasti syvällä, kirkkaalla bassoäänellään laulaa pyhää Vigilaeta kuolleitten sielujen puolesta; kuoripojat yhtyivät siihen, ja he jatkoivat lauluaan kunnes saattue oli ehtinyt kulkea heidän ohitsensa. Se pysähtyi vuonon rannalle, josta heti senjälkeen laiva täysin purjein purjehti yön pimeyteen.