NELJÄSKYMMENES LUKU.

Seuraavana aamuna aikaisin, ennenkuin Danehove oli alkanut oli drotsi Pietarilla salainen keskustelu ritari Jonin kanssa. Mutta melkein yhtä aikaisin olivat herttua ja Brandenburgin markkreivit kuningattaren luona.

Tänä Danehoven viimeisenä ja tärkeimpänä päivänä ratkaistaisiin asiat vanhan tavan mukaan taivasalla ja kansan nähden linnan edustalla. Oli helluntain kolmas päivä, ja mitä ihanin kevätilma enensi juhlallisuutta; tässä tilaisuudessa halusivat Fyenin alamaiset tervehtää nuorta kuningastaan. Kaikki oli mitä komeimmin järjestetty. Molemmin puolin valtaistuinta, jolla nuori kuningas istui, oli kaksi melkein yhtä komeaa istuinta asetettu kuningattarelle ja herttua Waldemarille. Purppuramattoja oli levitetty lattialle ja kaksi puoliympyrää tuoleja oli asetettu ruhtinaallisille herroille ja ritareille sekä myöskin piispoille ja papeille; mutta piirin keskellä oli mustalla veralla peitetty pyöreä pöytä ja sen ympärillä kolmekymmentäkolme tuolia, jotka kuitenkin täyttivät vain pienen osan suurta piiriä. Tämä omituinen näky herätti monenlaisia mietteitä kansassa. Tällä kertaa nähtiin jo aikaisesta aamusta Danehoven kentällä tavattoman suuret joukot porvareita ja talonpoikia. Siellä vallitsi tuskastuttava hiljaisuus. Vähitellen kokoontuivat sinne myöskin ritarit ja hengelliset herrat, joiden joukossa nähtiin ylhäinen tuomiorovasti Jens Grand, ja Lundin arkkipiispa, John Dros, kaikkien valtakunnan piispojen ohella. Kaikkien katseet näyttivät olevan suunnattuina linnan suuriin kaksoisoviin, joista nyt joka hetki odotettiin kuninkaallisten astuvan. Viimeinkin avattiin ovet, ja kaksi airutta, korkeatöyhtöiset kypärät päässä ja valkoiset sauvat kädessä avasivat loistokulkueen niinkuin turnajaisissa; mutta kulkueen mustat surupuvut muistuttivat enemmän ruumissaattuetta. Pieni kuningas astui lyhkäisin mutta varmoin askelin vakavana kookkaan äitinsä vieressä, heitä lähinnä seurasivat prinssi Kristoffer, herttua ja kuningattaren veljet. Kreivi Gerhard oli odottamatta liittynyt ruhtinaallisten herrojen jonoon. Hän ei ollut saapunut yksinään, vaan oli tuonut mukanaan molemmat veljensä, nuoret Holsteinin kreivit, sekä rügeniläisen ruhtinas Witzlaun, rohkean, kunnon miehen, joka oli kreivi Gerhardin ystävä ja Tanskan kruunun uskollinen läänitysmies. Nämä herrat oli ritari Jon juuri ennen kulkueen lähtöä esittänyt nuorelle kuninkaalle; mutta kreivi Gerhardilla oli ollut tilaisuus vain etempää tervehtää kuningatarta.

Kahdentoista valtaneuvoksen etunenässä seisoivat vanha ritari Jon, kansleri Martinus ja drotsi Pietari. Vanhan kanslerin kasvoilla ei huomannut minkäänlaista levottomuutta. Mestari Martinus oli myöskin levollisen näköinen; mutta hän kulki kumarassa, kädet yhteenliitettyinä väljissä dominikaani-hihoissaan ja näkyi salaa rukoilevan. Kaikista ponnistuksistaan huolimatta drotsi Pietarin oli vaikea salata sisäistä kamppailuaan, hänen haavoitettu käsivartensa oli siteen tukema, ja mustan ritarivaippansa alla oli hänellä nippu asiakirjoja. Kun hän katseli ylpeää, riemuitsevaa herttuaa, säkenöitsivät hänen silmänsä suuttumuksesta. Mutta hän oli luvannut ritari Jonille hillitä itseään, ja hän huomasi sen itsekin välttämättömäksi. Hän hymyili katkerasti, ja hänestä tuntui, niinkuin hän olisi tuomittu hymyilevin kasvoin seuraamaan Tanskan vapautta ja onnea hautaan. Kuninkaallisia aseenkantajia, jotka marskin, alimarskin ja ritarien jälkeen lopettivat saattueen, johti nuoren kuninkaan suosikki, Åke Jonson, joka Finnerupin ladon onnettomuuden jälkeen oli tullut omituisen hiljaiseksi ja vakavaksi pojaksi. Hänen ja kuninkaan asemestari, drotsi Pietari, oli hänen ritarillinen esikuvansa, ja melkein täysinoikeutetun ritarin arvokkaisuudella Åke kantoi sitä aseenkantajamiekkaa ja niitä hopeakannuksia, jotka hänen nuori kuninkaansa oli antanut hänelle.

Danehove oli kokoontunut. Kun kansa nyt näki nuoren kuninkaan valtaistuimella, kun he näkivät kuningattaren jalot kasvot ja niin monta uskollista ja urheata miestä heidän ympärillään, muuttui äkkiä yleinen hiljaisuus meluavaksi suosionosoitukseksi. Samaten kuin Skardenborgissa luki ritari Jon kuuluvalla äänellä kuningasvaalia koskevan asiakirjan, ja suosionhuudot toistuivat moninkertaisella voimalla. Näiden suosionosoitusten kestäessä nousi pieni kuningas valtaistuimeltaan ja tervehti kansaa iloisen ja ystävällisen näköisenä. Lapsellinen ilo siitä, että oli näiden suurten suosionosoitusten esineenä, loi hänen synnynnäiselle kuninkaalliselle olennolleen ja hänen aikaiselle ritarilliselle käytökselleen omituisen miellyttävän ja viattoman leiman, joka vastustamatta voitti kaikkien sydämet.

Kuninkaan noustessa seisomaan, nousi kuningatarkin istuimeltaan, eikä herttuakaan epäillyt, yhdessä muiden ruhtinaallisten herrojen sekä valtakunnan läänitysmiesten ja ritarien kanssa kumartaa valtaistuimelle ja lapsikuninkaalle, joka huolimatta alaikäisyydestään kuitenkin oli heidän laillinen herransa.

Heti kun suosionosoitukset olivat loppuneet, astui ritari Jon esille ja luki sen pykälän valtakunnanlaista, jonka mukaan kuningatar ja herttua Waldemar olivat oikeutetut ottamaan haltuunsa valtionhoitajan viran kuninkaan alaikäisyyden ajaksi. Huolimatta tyytymättömyydestä, joka ilmeni monen kasvoilla, ei kuitenkaan kukaan uskaltanut sanoa mitään sitä vastaan, ja siten sekä herttua että kuningatar saivat muodollisen vahvistuksen tähän arvoonsa. Kun säätyjen valitsemat miehet olivat allekirjoittaneet asiakirjan ja se oli luettu kansalle, kuului sieltä meluava suosionhuuto kuningattarelle, ja sitä seurasi äkkinäinen ja yleinen hiljaisuus. Muutamat äänet, joiden joukosta tunsi mestari Grandin äänen, huusivat nyt myöskin: "Eläköön herttua Waldemar, kuninkaan holhoja ja valtakunnan suojelija!" Siihen yhtyi kyllä moni, vaikka hiljaisella äänellä, — ja tuntui niinkuin se olisi tehty enemmän pakosta ja pelosta kuin suosiosta.

Herttua vastasi tervehdykseen alentuvalla ystävällisyydellä. Samassa nousi nuori kuningas, ja siellä vallitsi suurin hiljaisuus, ja kaikki kuuntelivat hartaasti. Kuningas loi katseensa drotsi Pietariin ja mestari Martinukseen, hän näytti heidän kehoittavasta katseestaan lukevan, mitä aikoi sanoa. Hän voitti nopeasti näennäisen levottomuuden, joka silmänräpäykseksi näytti vallanneen hänet, ja hän sanoi nyt niin kovaa, että kaikki sen kuulivat: "Minun uskollinen tanskalainen kansani! Minä lupaan teille Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä tahtovani olla teille hyvä ja oikeutta rakastava kuningas. Minä tiedän, että maalainsäädös ja kansan päätös on oikea ja pätevä, ja minä antaudun mielelläni rakkaan äitini ja herttuan holhoukseen kunnes olen laillisessa iässä. Mutta niin totta kuin minä tämän lainmukaisen holhouksen aikana olen Tanskan laillinen kuningas, ja olen kantava isäni ja suurten Waldemarien kruunua, — niin minä määrään ja käsken, luottaen holhoojieni ja valtaneuvoston siihen yhtyvän, — että asia minun kuninkaallisen isäni murhaajia vastaan näillä oikeuskäräjillä mitä ankarimmin tutkittaisiin ja tuomio julistettaisiin. Astukaa esille, drotsi Hessel! Te olette minun ja kruunun puolesta kuninkaanmurhaajien syyttäjä!" Drotsi Pietari astui esiin, ottaen vaippansa alta esille asiakirjat.

"Jos minun rakas äitini ja herttua Waldemar siihen suostuvat", — jatkoi pieni kuningas, katsahtaen Jon ritariin, ja näytti melkein sanasta sanaan muistavan sen mitä vanha valtiomies oli valmistanut hänet puhumaan, "niin minä ehdoitan, että minun arvoisa setäni, Brandenburgin markkreivi Otto, minun uskollinen läänitysmieheni, Rügenin ruhtinas Witzlau, uskalias ja rehellinen kreivi Gerhard Holsteinistä ja hänen jalosukuiset veljensä, sekä kaksikymmentä ja seitsemän kunnon miestä Tanskan ritaristosta ja aatelistosta kokoontuvat tällä paikalla tutkimaan drotsin syytöstä ja todistuksia. Senjälkeen vannottakoot he ketä ne miehet olivat, jotka Finnerupin ladossa, pyhän Cecilian yönä väkivaltaisesti murhasivat minun autuaan isävainajani, kuningas Eerik Kristofferinpojan. Minä olen, käsi hänen verisellä rinnallaan, luvannut hänen sielulleen ja vanhurskaalle Jumalalle tämän olevan minun ensimäisen sanani Tanskan valtaistuimelta, ja että jumalattomat kuninkaanmurhaajat ovat tuomittavat ja rangaistavat oikeudenmukaisesti."

Pieni kuningas oli ponnistuksesta ja kiihkosta, jolla hän oli muistanut ja saanut lausutuksi tämän vaatimuksen, tullut hehkuvan punaiseksi, ja viimeisiä sanoja lausuessaan, jotka hän itse, ritari Jonin suureksi ihmeeksi, oli lisännyt, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hän vaikeni ja istuutui taas valtaistuimelle.

Kaikki olivat ihmeissään siitä vakavuudesta ja arvokkaisuudesta, jolla lapsikuningas oli puhunut. Kuningatar näytti olleen siihen valmistunut. Hän nousi heti ja sanoi — ääneen ja päättäväisesti: "Minä suostun tähän kuninkaan ehdoitukseen. Minä olen jo sopinut siitä valtakunnan neuvostossa, ja siihen tarvitaan nyt ainoastaan jalosukuisen Waldemar herttuan vahvistus."

"Minä suostun siihen myöskin!" sanoi herttua hiljaa, tehden, sen niinkuin näytti, olosuhteiden pakosta, tietäen vastaanväittämisen herättävän vaarallisia epäluuloja.

Ritari Jonin ehdoituksesta toimitettiin heti noiden kahdenkymmenenseitsemän aatelismiehen vaalit, joiden yhdessä ruhtinaallisten herrojen kanssa piti tutkia drotsin syytöskirjat. Valituiksi tulivat läsnäolevat vanhimmat ja arvossapidetyimmät ritarit. He istuutuivat kaikki heti mustan pöydän ympärille piirin keskeen, ja heidän ympärillään vallitsi sanaton, pitkä äänettömyys sillaikaa kun todistajat kuulusteltiin ja drotsi luki syytöskohdat. Tämän aikana astuivat esiin herttuan viittauksesta lukuisan ritarijoukon saattamina ne kolme ritaria, jotka herttua oli tuonut varmasti suojattuina mukanaan syytettyjen puolustajiksi. He olivat kaikki kolme puetut rautaan kiireestä kantapäähän, ja heidän kypäräsilmikkonsa olivat suletut.

Viimeinkin nousivat ruhtinaalliset herrat sekä nuo kaksikymmentäseitsemän aatelismiestä mustan pöydän äärestä, ja heidän etunenäänsä astui Brandenburgin markkreivi Otto, pitäen pergamenttilehteä kädessään. Hän kumarsi valtaistuimelle ja koko seurakunnalle, lukien sen jälkeen selvään ja ääneen tanskaksi, vaikka hiukan murtaen: "Niiden tosiasioiden nojalla jotka meille ovat esitetyt, sekä niiden todistelujen mukaan, jotka me olemme kuulleet, täytyy meidän julistaa seuraavat herrat, ritarit ja aatelismiehet syytetyiksi osallisuudesta kuningas Eerik Kristofferinpojan murhaan: korkeastiruhtinaallinen herra kreivi Jaakko Hallannista, Tanskan valtakunnan marski, herra Stig Andersen Hvide, kamariherra Ove Dyre, ritarit Pietari Jaakonpoika, Pietari Porse, Niilo Hallandsfar, Arvid Pentinpoika, Niilo Knutinpoika. ja Jaakko Sinijalka, sitäpaitsi kamaripalvelija Raane ja aseenkantaja Åke Kagge. Että äskenmainitut yksitoista miestä, sekä vielä eräs kahdestoista, joka nyt on kuollut ja poissa, valepuvuissa Pyhän Cecilian yönä ovat olleet saapuvilla Finnerupin ladossa Viborgissa ja henkilökohtaisesti ovat ottaneet osaa kuninkaanmurhaan, sen me voimme käsi pyhällä Raamatulla täällä todistaa ja vannoa iankaikkisen Jumalan nimessä, sekä Tanskan kuninkaan ja kansan edessä."

Kun nimet luettiin, näytti kaksi noista kolmesta rautapukuisesta ritarista huojuvan, ja he nojautuivat miekkoihinsa; mutta kolmas, pitkä, roteva mies seisoi liikkumattomana ja uhmailevana, siniseen vaippaansa kietoutuneena, nyrkkiin puristetut kädet laskettuina ristiin rintahaarniskalle. Nyt astui mestari Martinus esiin raamattu kädessään, ja nuo kaksikymmentäseitsemän ritaria ja ruhtinaalliset herrat laskivat kätensä kirjalle, ääneen ja selvästi vannoen syytöksensä tosiksi.

Nyt löi uhmaileva, kookas ritari silmikon kypärästään ja hurjat, hiukan kalpeat soturinkasvot tulivat näkyviin.

"Kreivi Jaakko! — Kreivi Jaakko itse!" kuului mutina miehestä mieheen väkijoukosta, ja kaikki näkyivät olevan hyvin hämmästyneitä.

"Niin, minä olen Hallandin Jaakko kreivi, kuningashuoneen sukulainen ja Tanskan valtakunnan sotapäällikkö", sanoi hän ylpeästi ja uhmailevasti. "Ja tässä ovat minun uskolliset ystäväni, urhoolliset ritarit Arvid Pentinpoika ja Jaakko Sinijalka, jotka minun ohellani ovat mainitut kuningas Eerik Kristofferinpojan murhaajina."

Molemmat toiset ritarit laskivat myöskin kypärisilmikkonsa alas, ja kaikki tunsivat kauhistuen syytetyt kuninkaanmurhaajat, jotka kaikesta uhmailustaan huolimatta olivat kuolonkalpeita, ja näyttivät vain puoleksi luottavan olevansa turvattuja, huolimatta siitä että heidän turvallisuudestansa oli taattu.

"Me emme tohdi kieltää sitä, minkä niin monet herrat ja ritarit ovat vannoneet!" jatkoi ylpeä kreivi Jaakko. — "Me emme kilvessämme suvaitse valheellisuutta eikä petollisuutta. Tanskalaisen rehellisyyden odotamme tapaavamme myöskin täällä. Meille on kuninkaan ja valtakunnan nimessä luvattu täältä vapaa paluu ja oikeudenmukainen kohtelu. Me emme ainoastaan vaadi saavamme esteettömästi poistua täältä, mutta me tahdomme ensiksi oikeuden tulla kuulustelluiksi. Kätemme tekoa me uskomme voivamme puolustaa suulla yhtä hyvin kuin miekalla, jos rehellisyys ja laillisuus vallitsee. Oikeudenmukainen hätäpuolustus ei ole keltään kielletty, ja siksi me kutsumme sitä oikeutta, jonka me itse otimme itsellemme rikollista väkivallantekijää vastaan, joka itse oli rikkonut kaikki lait, ennenkuin me kohotimme kätemme hänen syyllistä päätään kohti."

Tämä kuulumaton rohkeus sai kuningattaren hypähtämään paikaltaan, ja nuori kuningas oli kavahtanut ylös hämmästyneenä valtaistuimelta. Kansan katkeruus oli suuri nähdessään paljastetut kuninkaanmurhaajat keskessään. Mutta Jaakko kreivin ruhtinaallinen arvo ja hänen tunnettu taitavuutensa sotapäällikkönä sai monen vaikenemaan. Hänen rohkeutensa miellytti useita, ja toisille oli mieleistä hänen puheensa tanskalaisesta rehellisyydestä. Kapinallisilla oli myös salaisia ystäviä kansan seassa. Mutta alkoi kuulua hirvittävää murinaa jännittyneiden ja tulistuneiden porvarien ryhmistä, sillä joukko köyhempiä Nyborgin asukkaita, jotka olivat olleet hyvin kiintyneitä murhattuun kuninkaaseen, hyökkäsi hurjasti ja raivoisasti huutaen esiin repiäkseen murhaajat kuoliaiksi. Suurella ponnistuksella sai ritarijoukko pidätetyksi raivostuneen joukon, joka melusi hirvittävästi. Vihdoinkin saivat ritari Jon ja drotsi Pietari heidät rauhoitetuiksi, julistaessaan ääneen, että nyt heti ryhdyttäisiin julistamaan kuninkaanmurhaajien tuomiota, ja että he eivät jäisi rankaisematta.

"Lähettäkää heidät heti teilattaviksi!" huusi prinssi Kristoffer ja pui heille nyrkkiä.

Kuningattaren suuttumus oli myöskin suuri, mutta hän vaikeni ja vaipui kalpeana tuoliinsa. Murhaajien ja kansanjoukon hurjistuneiden kasvojen näkeminen muistutti hänelle tuskallisesti Stig-marskin peloittavaa vierailua kuninkaanmurhan jälkeisenä aamuna.

"Jos minä olisin uneksinut, että nämä herrat itse olivat osallisia murhaan, niin en totisesti olisi ottanut heitä suojaani!" sanoi herttua levottomana ja jännittyneenä. "Nyt minun täytyy sekä omani että kruunun kunnian puolesta vaatia, että he pääsevät vapaasti poistumaan täältä, olkoon heidän tuomionsa minkälainen tahansa!"

"Te olette kuitenkin oikeassa, herttua Waldemar!" sanoi nuori kuningas koettaen hillitä kiivasta vihaansa. "Jos me tahdomme olla kunniallisia ritareita, niin meidän on pysyttävä sanassamme, jonka olemme antaneet jumalattomimmillekin murhaajille, ja minä olen luvannut Jumalalle ja pyhälle neitsyelle hallita oikeudenmukaisesti. Jos te olette minun ja kruunun nimessä luvannut sen heille, niin me annamme heidän vapaasti lähteä täältä. Mutta tuomionsa he saavat ensin kuulla, ja paetkoot he kuinka kauas maailmaan tahansa, niin vanhurskas Jumala on auttava minua saavuttamaan heidät. Kuulkaamme tuomio", lisäsi hän kiivaasti, "semmoisena kun se on kirjoitettu kuningas Waldemarin lakikirjaan! Kunniansa ja henkensä menettäneiksi minä tuomitsen heidät."

"Ei mikään rangaistus ole minun mielestäni liian suuri senkaltaisille rikollisille", lisäsi herttua Waldemar ankaralla äänellä. "Mutta asiaa voi katsella eri puolilta, ja ennenkuin oikeudenmukainen ja puolueeton tuomio langetetaan, täytyy Danehoven kuunnella mitä syytetyt itse voivat sanoa puolustuksekseen, ja mitä muilla laintuntevilla tanskalaisilla on sanottavana tämän suhteen. Astukaa valtaistuimen eteen, syytetyt herrat! Kuningas ja kansa haluaa kuulla mitä tahdotte sanoa puolustukseksenne."

Kreivi Jaakko ja Arvid Pentinpoika jäivät seisomaan paikoilleen, mutta Jaakko Sinijalka, joka oli tunnettu kaunopuheliaisuudestaan, astui tämän kehoituksen johdosta valtaistuimen eteen. Veri oli palannut hänen ruskeille poskilleen; hän tervehti joka puolelle ritarillisella arvokkaisuudella ja vaimenti heti kansan levottoman sorinan lyhyellä, mielistelevällä puheella, jossa hän kiitti tanskalaisten lakien oikeutta, sekä kansan rohkeaa vapaudentuntoa ja ylevämielisyyttä. Sen jälkeen hän myönsi rohkeasti syytökset tosiksi, mutta esitti kuninkaanmurhan suurena ja rohkeana sankaritekona, uhkarohkeana uhrauksena kansanvapauden puolesta, sekä aivan oikeudenmukaisena ja laillisena tekona. Hän luetteli kaikki ne eri teot, joilla murhattu kuningas oli rikkonut kuningasvalansa tai "valtakunnan asetukset ja lait", ja joiden kautta, hänen rohkean väitöksensä mukaan, kuningas oli menettänyt kruununsa ja itse asettunut samalle asteelle kuin muut valtakunnan ritarit ja aatelismiehet, vaikka hän tekemättä majesteettirikosta voi puolustaa kunniaansa ja oikeuksiansa vertaisiaan vastaan. Ja nyt hän esiintoi räikein sanoin ne kovat vääryydet, joita maan etevimmät aatelismiehet olivat saaneet kärsiä. Hän kuvasi erityisen voimakkailla väreillä kuningas Eerik Kristofferinpojan rikosta Stig-marskia ja hänen vaimoaan kohtaan sekä sen kaikkia hirvittäviä seurauksia, ja hän vaati kuningasta ja kansaa tässä asiassa julistamaan syyttömiksi isänmaan suurimman sotapäällikön, kuuluisan Stig-marskin, maansa ansiokkaimman miehen, sekä hänen vääryyttä kärsineet ystävänsä ja sukulaisensa, niin totta kuin Tanskassa vielä kunnioitettiin oikeutta, kunniaa ja vapautta.

Hänen sanansa vaikuttivat moneen eikä ollut niinkään vähän rohkeita ääniä, jotka pitivät syytettyjen puolta.

Kuningatar oli heittänyt harson kasvoilleen. Nuoren kuninkaan täytyi syvästä suuttumuksestaan ja tuskastaan huolimatta punastua häpeästä kuullessaan syytökset onnetonta isäänsä vastaan, ja kirkkaat, katkerat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. "Puhukaa, puhukaa, drotsi Pietari!" huusi hän kiivaasti. "Eikö jo riitä, että he ovat murhanneet minun isäni? Täytyykö minun istua Tanskan valtaistuimella ja sallia heidän häväistä häntä hänen haudassaan?" Tämän alaikäisen kuninkaan sydäntä vihlovan huudon kuultuaan drotsi Pietari astui esiin. Hänen vakavilla kasvoillaan ilmeni syvä liikutus, ja kesti hetken ennenkuin hän sai äänensä valtoihinsa.

"Siitä, mitä meidän murhattu herramme ja kuninkaamme ihmisenä rikkoi tässä maailmassa", sanoi hän, "on hän mennyt tiliä tekemään kuninkaitten kuninkaalle. Kaikkivoipa sovittaja olkoon hänelle ja meille kaikille armelias tuomari! — Vain luonnottomat ihmiset voivat vaatia, että hänen poikansa ja alamaisensa nyt puhdistaisivat hänen elämänsä ja puolustaisivat hänen muistoansa hänen murhaajilleen. Te ette puhu täällä ihmisestä Eerik Kristofferinpojasta, vaan Tanskan kuninkaasta ja Tanskan kruunusta, jonka koskematonta majesteettia ja pyhyyttä on verisin ja häpeämättömin käsin hätyytetty. Täällä tuomittava rikos on rikkomus kansan ja valtakunnan voideltua päätä vastaan." Koskettelematta kuningasta henkilönä, kuvasi hän nyt kuninkaanmurhan kataluuden niin voimakkain ja elävin värein, että itse murhaajatkin loivat alas katseensa, ja monet murhatun kuninkaan pahimmista solvaisijoista, jotka äsken kovaäänisesti osoittivat suosiotaan Jaakko Sinijalalle, käänsivät inholla kasvonsa noista kolmesta verityöntekijästä. Kaunopuhelias drotsi jatkoi; hän mainitsi muutamia murhatun kuninkaan hyödyllisiä toimenpiteitä, huomauttaen erityisesti miten paljosta tämä uskollinen kaupunki sai kiittää hänen armeliaisuuttaan ja lempeyttään. Hän mainitsi monta hyväätyötä, jotka nämä kapinalliset aatelismiehet itse olivat saaneet vastaanottaa siltä herralta, jonka he murhasivat, ja hänen onnistui liikuttaa monta sydäntä ja melkein kokonaan poistaa kuninkaanmurhaajan puheen vaikutukset. Hän käytti hyväkseen tätä tilaisuutta avatakseen kansan silmät näkemään isänmaan vaarallisen aseman, ja kehoitti voimakkain sanoin kuninkaan ja isänmaan uskollisia miehiä ihmispelotta ylläpitämään kansan arvoa sekä kruunun pyhyyttä, paljastamalla jokaisen salaisen maankavaltajan, joka oli osallinen tähän katalaan tekoon. Sanottuaan tämän säihkyvin silmin, kääntyi hän äkkiä herttuan puoleen, sen miehen, joka pyhien sukulaissiteiden kautta oli lähinnä kuningashuonetta ja kehoitti häntä kansan nimessä uuden arvonsa nojalla ensiksi lausumaan syyllisten tuomion säätyjen vahvistettavaksi.

Drotsi lopetti puheensa. Herttua oli valahtanut kalpeaksi. Jännittävä äänettömyys seurasi. Mutta nyt nousi herttua rivakasti ja heitti salamoivan katseen drotsi Pietariin. Hän kumarsi kunnioittavasti kuningattarelle ja pyysi häntä lausumaan minkä tuomion hän ja valtaneuvosto katsoivat lailliseksi.

"Hyvä on!" sanoi kuningatar heittäen hunnun kasvoiltaan, ja nousi varmana ja rauhallisena. "Siis minä tahdon ensiksi julkilausua sen minkä valtakunnanneuvosto minun kanssani on katsonut lailliseksi ja oikeudenmukaiseksi, ja johon heidät jokainen tanskalainen nainen ja mies, Jumalan lain mukaan sydämessään tuomitsee: kunniaton kuolema on maankavaltajien ja kuninkaanmurhaajien rangaistus jumalallisen ja inhimillisen lain mukaan. Kruunun ja valtakunnan turvallisuuden takaamiseksi minä en ehdoita minkäänlaista armahdusta."

"Onko kenelläkään tähän minkäänlaista laillista vastaväitettä?" kysyi herttua, ja hänen katseensa osui tuomiorovasti Grandiin, joka näkyi vain odottaneen tätä kehoitusta saadakseen astua esiin.

"Totuuden ja oikeuden nimessä minä vaadin tulla kuulluksi!" — huusi itsetietoinen tuomiorovasti, astuessaan esiin avattu lakikirja kädessään. "Tässä on lakipykälä, jonka mukaan ainoastaan syytetyt voidaan tuomita, ellei heitä, minun mielipiteeni mukaan, suuremmalla oikeudella ja kohtuudella julisteta syyttömiksi. Jos murha olisi tehty Herran huoneessa tai murhatun omassa talossa, niin silloin olisi kuolemantuomio laillinen; mutta koska on todistettu, ettei näin ole tapahtunut, voidaan syytetyt korkeintaan tuomita lainsuojattomiksi, ja heidän omaisuutensa lankeaa kruunulle. Jos lain sana, eikä väärä, intohimoinen sukulaisviha, saa täällä langettaa tuomiota, niin sitä ei voida langettaa, ankarammin."

Tämä rohkea lausunto synnytti kiivaan väittelyn, ja moni hyväksyi sen. Viimein pyysi herttua hiljaisuutta ja, selitti yhtyvänsä lain lempeämpään tulkitsemiseen, viitaten mielistelevästi kansan ja säätyjen suuriin oikeuksiin ja kuningasvalan rikkomisiin. Drotsi Pietari vastusti häntä kiihkeästi. Mutta silloin alkoi ritari Jon, drotsin ja nuoren kuninkaan hämmästykseksi puhua, väittäen ettei lain puustavin eikä tunnettujen olosuhteiden vuoksi voitu käydä rikoksellisiin käsiksi. "Lainsuojattomuus", lisäsi hän, "oli sitäpaitsi rangaistus, jota ei mitenkään voitu pitää vähäisenä, koska siihen sisältyy porvarillinen kuolema, alituinen hengenvaara sekä kaikkien kansalais- ja ihmisoikeuksien riistäminen".

Vanhan valtaneuvoksen sanat vaikuttivat voimakkaasti kaikkiin. Drotsi Pietari ja kaikki kuningashuoneen ystävät huomasivat heti, että vanha valtiomies ainoastaan erityisen tärkeistä ja painavista syistä täällä puolusti mielipidettä, jota hän itse pari päivää sitten valtaneuvostossa oli vastustanut.

Drotsi Pietari vaikeni. Kunnioituksesta valtioviisaaseen vanhukseen kuningatar ja nuori kuningas selittivät olevansa tyytyväiset tuomioon, koska niin monet taitavat ja arvossapidetyt miehet katsoivat sen lailliseksi ja oikeudenmukaiseksi.

Kuninkaanmurhaajien lainsuojattomuustuomio laadittiin nyt muodolliseksi; kuningas, molemmat valtakunnanhoitajat sekä säätyjen valitsemat valtuutetut miehet allekirjoittivat sen, ja se varustettiin sinetillä, jonka jälkeen drotsi luki sen ääneen kokoontuneelle Danehovelle. Tarkasti vartioituina vietiin heti senjälkeen nuo kolme tuomittua ritaria rantaan, jossa heidät asetettiin veneeseen, sinne heille varustettiin vesikauha, tulukset sekä elintarpeita kolmeksi päiväksi. Heille annettiin siten tilaisuus huolehtia turvallisuudestaan ja väistyä katkeroituneen kansanjoukon tieltä, jota vastaan ei heitä enää mikään vartio voinut suojata, niinpian kuin hirvittävä sana "lainsuojaton" oli heille julistettu.

Kun siis tämä tärkeä asia oli loppuunsuoritettu, astui Brandenburgin kreivi Otto valtaistuimen-eteen. Tervehdittyään ensin kunnioittavasti kuninkaallisia, hän kääntyi ritariston puoleen, sanoen: "Minun kuninkaallinen sisarenpoikani, kuningas Eerik Eerikinpoika, on pyytänyt saada vastaanottaa ritarilyönnin minun kädestäni tällä Danehovella, ja minä pidän kunnianani voidessani antaa sen hänelle. Kuninkaanpoika, joka jo kehdosta asti on kantanut kuningasnimeä, voidaan jo syntymästä asti pitää ritarina ja kuninkaaksi nimitettynä hän on koroitettu kaikkien alempien arvojen yläpuolelle. Mutta kuninkailla ja ruhtinailla on ollut se kiitettävä tapa, etteivät he ole ylenkatsoneet ritarin arvoa, ennenkuin heidät on voideltu ja kruunattu ritarien ja ruhtinaallisten läänitysherrojen päämieheksi. Minä vapautan ritariston puolesta minun kuninkaallisen sisarenpoikani niistä kokeista ja valmistusmenoista, joita tavallisesti vaaditaan ritarinarvoa jaettaessa." Hän kääntyi nyt juhlallisesti itse nuoren kuninkaan puoleen ja jatkoi: "Minä kysyn siis sinulta, kuningas Eerik Eerikinpoika, sinun uskollisen kansasi ja Tanskan ritariston läsnäollessa: Missä tarkoituksessa sinä tahdot pyrkiä meidän ritarikuntaamme? Lupaatko ja vannotko suojella pyhää kristillistä uskoa ja ritarikunnan kunniaa?"

Nuori kuningas oli noussut valtaistuimelta ja paljastanut päänsä; hänen poskensa hehkuivat, ja hänen tummansiniset silmänsä loistivat lapsellisesta ilosta ja innostuksesta. "Niin, sen minä tahdon, niin totta kuin kaikki pyhimykset minua auttakoot!" huudahti hän. "Jumala ja pyhä neitsyt tietävät minun rukoukseni ja aikomukseni, ja pyhä Yrjänä tietää sen myöskin. Minä pyydän ritarilyönnin sinun kädestäsi, rakas enoni, tullakseni kunnialla voidelluksi ja kruunatuksi Tanskan kuninkaaksi, ja voidakseni näyttää rakkaalle kansalleni ja kaikille ihmisille, etten minä tahdo olla ainoastaan hyvä ja oikeutta rakastava kuningas, vaan ensiksi ja etupäässä moitteeton ritari, joka ei tahdo olla häpeäksi Tanskalle eikä suurten Waldemarien kruunulle. Mitä aseenkantajan tulee ymmärtää ennenkuin hän voi kantaa kultaisia kannuksia sen kaiken on minun rakas asemestarini, drotsi Pietari Hessel, minulle opettanut, ja sen minä tahdon osoittaa ensi kilpa-ajoissa ja turnajaisissa. Ritarilain minä olen opetellut niinkuin pyhän sanan, ja minä vannon Pyhän Yrjänän ja Pyhän Neitsyen kautta, että minä pysyn sille uskollisena elämäni loppuun asti." Hän vaikeni hetkeksi liikutettuna ja näytti miettivän; sitten hän jatkoi innokkaasti: "Minä en tahdo elää huoletonna tässä maailmassa, vaan tahdon suojella kansaa ja vuodattaa vereni uskoni ja pyhän kirkon puolesta. Minä tiedän, että kirkko on niinkuin ihmisen pää, ja ritaristo sen käsivarret, jotka puolustavat koko ruumista; ja sen minä tahdonkin tehdä niin hyvin kuin voin. Minä tahdon auttaa leskiä, isättömiä ja kaikkia turvattomia ihmisiä. Minä tahdon olla kaikkien puhtaiden ja siveitten naisten suojelija. Minä tahdon olla nöyrä, totuutta rakastava, uskollinen sanassani, urhoollinen ja auttavainen. Minä tahdon harjoittaa kaikkia seitsemää ritariavua ja varoa kaikkia seitsemää kuolemansyntiä Jumalan ja pyhän neitsyen avulla!"

Senjälkeen kun nuori kuningas oli lausunut ja vannonut tämän lyhyen otteen ritarilaista, astui hän alas valtaistuimelta ja vastaanotti ritariuden symboolit ja koristeet, jotka hänelle hänen toiveensa mukaan antaisivat maan tärkeimmät miehet ja kuningashuoneen uskollisimmat ystävät. Drotsi kiinnitti kultakannukset hänen jalkaansa, muistuttaen hänelle niiden merkitystä sydämellisellä rakkaudella ja ilolla. Vanha Jon ritari puki hänen ylleen kepeän panssaripaidan ja rintahaarniskan, kehoittaen häntä miehuullisuuteen ja urhoollisuuteen. Kreivi Gerhard oli pyytänyt osakseen sitoa käsivarrenvarustukset; sen hän teki iloisen ja osanottavan näköisenä, toivoen jalon Agnes-kuningattaren pojalle onnea, voimaa ja voittoja kaikissa elämänvaiheissa. Vihdoin nousi kuningatar itse ojentaakseen ritarinoviisille kimaltelevat panssarihansikkaat, ja kiinnittääkseen hänen vyölleen kullatun miekan, jota aseairueet kantoivat. Hän kosketti ensin kunnioittavasti huulillaan miekan ristinmuotoista kahvaa, ja, kiinnittäessään omin käsin kirjailemansa kullatun miekkavyön poikansa vyötäisille, hän suuteli häntä liikutettuna otsalle ja pyysi ettei hän koskaan unohtaisi sen merkitystä. Vyöhön näet oli kirjailtu lilja, vaaka ja sydän, jotka olivat puhtauden, hurskauden ja kristillisen rakkauden esikuvia. Senjälkeen kuningatar poistui istuimelleen ja kukin ritari paikoilleen.

Pieni, ritarillisesti koristettu kuningas notkisti nyt polvensa, markkreivi Otto vetäisi esille miekkansa ja suuteli kahvan ristiä. "Tanskan kuningas Eerik Eerikinpoika!" sanoi markkreivi juhlallisesti, "Jumalan rakkaan pojan, pyhän neitsyen ja pyhän Yrjänän nimessä minä lyön sinut ritariksi! Ole urhoollinen, pelkäämätön ja uskollinen!" Torvien soidessa kosketti hän senjälkeen ritarillista noviisia kolme kertaa olkapäähän miekanlappeella.

Kyyneleet kohosivat nuoren kuninkaan silmiin; hän nousi ääneti, yhteenliitetyin käsin, kuin hiljaa rukoillen. Sitten hän vastaanotti vielä markkreivin kädestä valkotöyhtöisen kullatun kypärin, jota hän katseli ihaillen ja asetti sen kultakiharaiseen päähänsä. Viimeiseksi antoi markkreivi hänelle käteen kullatun keihään ja ripusti hänen vasempaan käsivarteensa komean kilven samalla vaakunalla koristettuna, jonka hän itse oli valinnut ensimäiseen kirjavaan lapsenkilpeensä. Kuninkaan ystävä ja leikkitoveri, aseenkantaja Åke Jonson, oli sillaikaa taluttanut esiin komean, maidonkarvaisen juoksijaoriin, koristettuna kimaltelevalla satulapeitteellä ja korkea höyhentöyhtö kiinnitettynä otsaan. Nuori kuningas hypähti satulaan, jalustimia käyttämättä. Hän hypitteli oritta, heilutti keihästään, esiintyen näin koko ritarikomeudessaan kansalle, joka äärettömällä riemulla vastaanotti hänen iloiset, ystävälliset tervehdyksensä. Hän ratsasti tällä tapaa taitavaa kiertojuoksua kolme kertaa suuren Danehove-piirin ympäri, ilman kajahtaessa torvien toitotuksista ja kansan ilohuudoista. Tämä näky näytti ilahduttavan vakavimpiakin ritareita, ja varmuus, jolla pieni, rohkea lapsiritari ohjasi orittaan ihmetytti heitä. Vanha ritari Jon katsahti drotsi Pietariin, ja hänen huulillaan kaareili salaperäinen hymy. Mutta kansan riemuhuudot ja yleinen ihastus nuoreen lapsikuninkaaseen olivat liikuttaneet häntä omituisesti, ja hän vei nopeasti käden silmilleen, yhtyessään koko sydämestään ja kovalla äänellä kansan huutoon: "Jumala siunatkoon meidän nuorta kuningastamme!"

Huolimatta asevarustuksistaan ja monista aseistaan, hypähti Eerik reippaasti korkean hevosen selästä, jonka hän taas antoi aseenkantajansa viedä pois, ja astui rauhallisesti takaisin valtaistuimelle.

Tämän juhlallisuuden kestäessä herttua oli istunut hiljaa ja miettiväisenä. Drotsi Pietari ei ollut iloitessaan kuninkaallisesta oppilastaan kuitenkaan koko aikana heittänyt herttuan kasvoja näkyvistään. Se peitetty suuttumus, jonka hän oli niissä lukevinaan, muistutti häntä liiankin voimakkaasti siitä, ettei vielä ollut aika riemuita ja iloita Tanskassa.

Nyt Eerik kuningas nousi, vähän hengästyneenä rajusta ratsastuksesta, ja kääntyi herttuan puoleen. "Kun minä nyt itse olen ritari", sanoi hän, "ja olen oikeutettu jakamaan ritarilyöntejä kenelle tahdon, niin olkoon minun ruhtinaallinen sukulaiseni ja holhoojani, Etelä-Jyllannin herttua Waldemar ensimäinen, joka sen vastaanottaa minun kädestäni!"

Herttua nousi nopeasti. Hän näytti hämmästyvän. Hänen ylpeä ilmeensä osoitti kuitenkin, että se kunnia, johon hänet täällä pakoitettiin, enemmän loukkasi kuin miellytti häntä. Kuitenkin drotsi Pietari oli hänen väkinäisessä hymyilyssään huomaavinaan nöyryytetyn ylpeyden kiusallisen tunteen, kun hän nyt oli pakoitettu kansan nähden notkistamaan polvea lapsikuninkaalle, omistaakseen arvon, jonka hänen jo aikoja sitten olisi pitänyt saada vastaanottaa. Mutta ovela herttua näytti koettavan peittää tätä sekä itseltään että ritaristolta, kiittäessään kuningasta hienolla, kohteliaalla tavallaan tästä erinomaisesta armonosoituksesta. Hän polvistui puoleksi valtaistuimen eteen. Nuori kuningas seisoi sen ylimmäisellä askeleella, lausuen sieltä tavanmukaisen kaavan, ja paljastettuaan kullatun miekkansa, hän löi sillä kolme kertaa herttuaa olkapäähän. "Ole moitteeton ritari!" — lisäsi hän. "Harrasta ritarilain mukaan tulisella innolla yleistä hyvää, valtakunnan parasta, ritariston kunniaa, kansan yksimielisyyttä ja onnea — ja laillisen kuninkaan parasta! Jumala ja meidän rakas pyhä neitsyemme ja pyhä Yrjänä antakoot teille siihen voimia ja apua!"

Tämä kehoitus lapsikuninkaan suusta, jossa herttua luuli huomaavansa drotsi Pietarin vaikutuksia, ei näyttänyt miellyttävän ylpeää, kunnianhimoista herraa. Mutta hän otti huomioon kohteliaasti ja arvokkaasti kaikki asiaankuuluvat tavat. Heti kun hän oli vastaanottanut uudet ritarilliset aseensa hypähti hän juoksijaoriinsa selkään ja esiintyi ylpeänä, ruhtinaallisen arvokkaasti ja suurella ritarillisella taitavuudella kansalle. Huimaavasti nelistäessään hän singahutti peitsensä korkealle ilmaan, ottaen sen taas kiinni ja tervehti sillävälin keveästi ja miellyttävän lempeästi kansaa. Hän saikin siten vastaanottaa osittain ne suosionosoitukset, joita hän siten oli tavoitellut, ja laskeuduttuaan hevosensa selästä sekä vastaanotettuaan ritarien ja kuninkaallisten onnentoivotukset, näytti hän hyvin iloiselta.

Näillä ritarivihkiäisillä lopetettiin Danehove ja sen asioiden käsittely, yleiseksi tyytyväisyydeksi, niinkuin ainakin näytti. Kuninkaalliset palasivat herttuan ja muiden ruhtinaallisten herrojen kanssa juhlakulussa linnaan, jossa kuningas jakeli runsaita kunnialahjoja sekä herttualle, markkreivi Otolle, kreivi Gerhardille ja tanskalaisille ritareille. Ei siellä säästelty juhlahevosia, kultapäitsiä eikä komeita vaippoja tai aseita, vaan jokainen, jolla tässä juhlatilaisuudessa oli ollut jokin tehtävä, sai tämän päivän muistoksi anteliaalta kuninkaalta arvokkaan lahjan. Ei unohdettu myöskään Åke Jonsonia: Kuningas antoi hänelle kullatun, jalokivillä koristetun miekan, johon oli kaiverrettu: "Kuninkaan puolustaja." Hänen uskollisuudestaan murhattua, kuningasta kohtaan olisi Eerik mielellään tahtonut antaa tälle lapsuutensa uskolliselle leikkitoverille ritarilyönnin. Mutta se poikkeustapaus, joka iän suhteen oli tapahtunut alaikäiselle kuninkaalle itselleen, ei voinut ulottua keneenkään halvempaan, ei edes prinssi Kristofferiin, joka ilmeillään ja käytöksellään kylläkin osoitti, että hän luuli voivansa olla ritari ja kuningas yhtähyvin kuin hänen veljensä.

Tärkeä valtionhoitajanvaali ja ruhtinaallinen ritarivihkiminen vietettiin suurilla juhlallisuuksilla linnassa myöhään yöhön.

Kaikkien näiden juhlallisuuksien kestäessä jätti herttua tuskin hetkeksikään kuninkaallisia henkilöitä, eikä kukaan vetänyt hänelle vertoja ritarillisessa kohteliaisuudessa ja hienossa seurustelutaidossa. Kuningatar, joka luotti häneen, luuli nyt olevansa velvollinen korvaamaan häneen kohdistetut alentavat syytökset, teki nyt päätöksen, joka aivan soti valtaneuvoston toivomuksia vastaan. Herttua oli selittänyt hänelle ja hänen veljilleen, ettei näin vakavina aikoina ollut sopivaa ajatella enempiä juhlallisuuksia, oli vain ryhdyttävä huolehtimaan kuningashuoneen turvallisuudesta. Sensijaan, että annettaisiin heti juhlia nuorta kuningasta Själlannissa, jonka kautta matkustettaisiin Lundin kruunausjuhlallisuuksiin, olivat uudet valtakunnan johtajat yksimielisesti päättäneet viedä kuninkaan Viborgin lujaan linnaan, sekä siirtää matkan Själlandiin ja Skåneen, sillä Stig-marski, lainsuojattomat, sekä norjalaiset merirosvot voivat tehdä Beltin ja salmet epävarmoiksi. Kuningatar ilmoitti illalla tämän päätöksen drotsi Pietarille ja Jon-ritarille herttuan läsnäollessa, tehden sen niin jyrkästi, etteivät mitkään vastaväitteet tulleet kysymykseen.

Drotsi Pietari oli toivoton. Hän tunsi herttuan taas tekevän uuden yrityksen saadakseen kuninkaalliset omaan tai lainsuojattomien valtaan, ja ehkä hän myöskin aikoi estää uskollisuusvalan vannomista ja saada kruunauksen siirretyksi siksi kunnes hän itse saisi valtakunnan anastetuksi. Näytti siltä kuin drotsi Pietarin olisi ollut kovin vaikeaa väistyä voimakkaan petturin tieltä ja osoittaa minkä syyn herttuan poissaoloon Danehovelta hän tiesi olevan todellisen. Mutta ritari Jon loi häneen ankaran, varoittavan katseen — ja hän vaikeni. Matka Viborgiin määrättiin seuraavaksi aamuksi. Hoviseurue hajosi.