VÄHÄISEN LUKKARIN SEIKKAILU.

Ja tapahtui, että Suuren Perintölän isäntä, jota myöskin Paksuksi Perintöläksi kutsuttiin, istui autonsa takaistuimelle ja sanoi autonkuljettajalleen, että ajappas nyt ja äkkiä W:n kaupunkiin. Ja autonkuljettaja pani hyrysysyn liikkeelle ja kilometripatsaat ja puhelinpylväät alkoivat juosta sivuitse, niinkuin ne juoksevat silloin kun 100 km nopeudella ajetaan.

Mutta ajoipahan siinä eräästä tienhaarasta esille pahainen lukkari laihalla hevoskaakillaan, joka viimemainittu säikähti vielä enemmän kuin lukkari itse, ja niin lensivät hevonen ja rattaat tiepuoleen ja lukkari 5 sylen päähän päällensä kannikkoon. Mutta Perintölän isäntä oli kunnon mies ja hän pysäytti autonsa ja huoahti helpotuksesta ja sanoi, että kah, meijän lukkarihan se vain olikin, ja antoi autonkuljettajan taluttaa hevosen rattaineen tielle ja nostaa lukkarin rattaille ja kysyi, että kuinka se lukkari noin päättömästi ajaa?

Ja vastasi se lukkari siihen, että pyydän kaikin mokomin anteeksi, mutta tässä halkesivat minun uudet housuni ja repesi minun uusi takkini, ja ne ovat tosin kotikutoisia neliniitistä, mutta otti se räätälikin 100 mk. tekopaikkaa. Ja sanoi tähän se suuren Perintölän isäntä, että mitäs me noista mokomista, sinun vikasihan se tämä oli, mutta köyhälle minä en milloinkaan tahdo tehdä mitään vahinkoa, ja tässä on sinulle 250 mk.

Ja tämän jälkeen lähti Perintölän isäntä taas 100 km nopeudella eteenpäin, mutta lukkari pistäytyi kirkonkylän räätälissä, sillä se oli tienvarressa, ja tutkittiin täällä sekä hänen että hänen pukunsa terveydentila. Ja tällöin huomattiin, että puvussa ei ollut mitään vikaa, sillä se oli ratkennut saumoja myöten, jotavastoin lukkarin ei ollut käynyt yhtä onnellisesti, vaan räätäli noukki hänen suustaan 3 irtonaista hammasta ja sitoi hänen käsivartensa, jonka molemmat kyynärluut olivat katkenneet.

Ja kun lukkari kysyi, että mitä tämä lysti maksaa niin arveli räätäli, että koska kerran puku oli ratkennut saumoista, joten siis saumat, jotka muuten hänen oppipoikansa oli neulonut, olivat osottautuneet kestämättömiksi, niin katsoi räätäli, ettei hän vaatteiden paikkauksesta voi periä mitään, mutta sitävastoin hän katsoi voivansa lukkarin paikkauksesta ottaa 5 mk. ynnä siteiden hinnan, jonka räätäli arvioitsi 2 mk. 50 p:ksi, ollen siis kokonaiskustannus Smk. 7:50.

Mutta lukkari antoi täyteen 10 mk, sillä hän huomasi, että hän näinkin oli hyötynyt kaupassa kokonaista 240 mk, joka summa suunnilleen vastaa lukkarin palkankorotusta 5 vuoden nuhteettomasta palveluksesta. Sitäpaitsi oli hän juuri ollut matkalla hammaslääkäriin ja huomasi, että juuri nämä koloisimmat hampaat olivat lentäneet hänen suustaan, joten hän edelleen havaitsi säästäneensä hammaslääkärin palkkion. Ei ole siis ihme, että lukkarimme, vaikka hänen kättään jomottikin, aika hyvällä tuulella ajeli kaupunkia kohti. Ja kun hän oli päässyt perille, niin vei hän hevosensa vanhaan kortteeripaikkaan ja toimitti ostoksensa ja ostipa vielä uhkeat tuomiset eukolleen. Mutta sen jälkeen meni häneen — voi aikoja! — rellestämisen paholainen. Ja astui hän kaupungin parhaaseen ruokapaikkaan, astui sinne kuin rusthollari ikään ja huusi jo ovelta, että ruokaa kahdelle ja äkkiä. Ja söi hän yhtä paljon kuin viimeksi Perintölän hopeahäissä ja ryyppäsi vielä melkein kokonaisen litran kermaa päälle.

Mutta kussa on tekijä, siellä on myös näkijä, ja kun tämä lukkarimme mahtava elosteleminen nähtiin, niin ilmestyi hänen pöytäänsä 2 kaupunkilaista herrasmiestä, jotka tulivat tätä äveriästä maalaisisäntää puhuttelemaan ja sanoivat, että eikös näin ruuan päälle maistuisi kahvi hyvälle.

Ja sen jälkeen mentiin sivuhuoneeseen ja tilattiin sinne vehnäskahvit kolmen sorttisen vehnäsen kanssa ja kaadettiin kahvia kuppiin ainoastaan puolilleen, mutta sen jälkeen toinen puoli täytettiin kirkkaalla nesteellä, joka pian pani lukkarimme kielenkannan heltiämään. Ja koska lukkarillamme oli hyvä lauluääni, niin korotti hän äänensä ja messusi saman tien.

Mutta mitä sitten seurasi, ei lukkari parhaallakaan tahdollaan voinut muistaa, kun hän seuraavana päivänä kaupungin poliisilaitoksella selitti edesottamisiaan. Ja annettiin hänelle haaste lainmukaisessa järjestyksessä ja määräajan kuluttua paukautti W-kaupungin raastuvanoikeus hänelle 5 päiväsakkoa à 30 mk.

Näin surkeasti päättyi siis lukkarimme niin onnellisin entein alkanut kaupunkimatka. Mutta pahempaa oli tuleva perästä, sillä kun lukkari sitten useiden vuosien perästä anoi palkankorotusta 5 vuoden nuhteettomasta palveluksesta à 250 mk vuodessa, niin oli se vähän niin ja näin, että hän sen sai. Varsinkin pani Suuren Perintölän isäntä kovasti vastaan, ja kirjoittipa vielä oikein kysymyksen lehtiin siitä, että voidaanko sellaiselle kirkonmiehelle antaa palkankorotusta nuhteettomasta palveluksesta, joka ei ole noudattanut siveää ja nuhteetonta käytöstä.

Allapäin ja pahoilla mielin lähti kanttori Perintölän isännän puheille, joka juuri oli sattunut tulemaan lauantaisaunasta. Ja jo alussa näytti kaikki suopealta, sillä tuvan pöydän takana istui itse isäntä ja hänen silmänsä säteilivät ja hänen kielensä leiskui kuin pukin pää kaalimaassa. Ja kun kanttori astui sisälle, niin lausuttiin hänet tervetulleeksi ja sanottiin, että laula veikko, niin saat puolikuppisen. Ja lauloi se kanttori koko "repertoaarinsa" ja vähän päällekin, kunnes hän ja muu seurue vaipuivat rauhalliseen uneen.

Ja seuraavana päivänä soitti se Suuren Perintölän isäntä kirkkoherralle ja sanoi, että kanttori on käynyt hänen puheillaan ja että heillä on ollut pitkä keskustelu ja että kanttori on esittänyt siksi paljon lieventäviä asianhaaroja, että hänestä kanttorille sittenkin voidaan antaa anteeksi hänen hairahduksensa. Ja niin sai lukkarimme tuon 250 mk. palkankorotuksen ja siunasi hyvää ja rehtiä Suuren Perintölän isäntää.